Gloster Gladiator

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Gloster Gladiator
Shuttleworth Collection -museon Gloster Gladiator
Shuttleworth Collection -museon Gloster Gladiator
Tyyppi Hävittäjälentokone
Alkuperämaa Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta
Valmistaja Gloster Aircraft Company
Suunnittelija Henry Phillip Folland
Ensilento 12. syyskuuta 1934
Esitelty 1937
Pääkäyttäjät Royal Air Force
Valmistusmäärä 756 kpl
Kehitetty mallista Gloster Gauntlet
Gloster Gladiator

Gloster Gladiator oli Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimien (RAF) 1930-luvun puolivälin kaksitasoinen hävittäjälentokonetyyppi. Yksipaikkainen ja kiinteälaskutelineinen Gladiator oli viimeinen Kuninkaallisten ilmavoimien käyttämä kaksitasohävittäjä. Niitä käytti ilmavoimien lisäksi Kuninkaallinen laivasto lentotukialuksiltaan Sea Gladiator -versiona.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gloster kehitti Gladiatorin Gauntlet-hävittäjän pohjalta jo ennen ensimmäisen sarjatuotanto-Gauntletin valmistumista. Prototyyppi S.S.37 lensi ensilentonsa syyskuussa 1934. Malli oli Glosterin vastaus RAF:n spesifikaatioon F.7/30. Kustannusten säästämiseksi prototyyppi tehtiin Gauntletista vaihtamalla siivet ja laskuteline ja tekemällä joitakin muita pienehköjä muutoksia. Lopulta ilmailuministeriö kirjoitti uuden spesifikaation F.14/35 ja tilasi vuonna 1935 Glosterilta 23 Gladiatoria.

Gloster Gladiatoria valmistettiin kaikkiaan 756 kappaletta, joista 231 oli versiota I ja loput versiota II. Koneita toimitettiin 480 kappaletta RAF:lle, 60 Royal Navylle ja 216 vientiin 13 eri maahan, tarkemmin sanottuna Belgiaan, Egyptiin, Etelä-Afrikkaan, Kiinaan, Kreikkaan, Irakiiin, Irlantiin, Latviaan, Liettuaan, Norjaan, Portugaliin, Ruotsiin, Suomeen ja Vapaan Ranskan ilmavoimille. Latvian ja Liettuan Gladiatorit toimivat myöhemmin Neuvostoliiton ilmavoimissa, mutta eivät Suomen rintamilla. Saksan Luftwaffella oli muutama sotasaaliina saatu Gladiator.

Gloster Gladiatorin tuotantoa pidettiin yllä pitkään. Viimeinen niistä valmistui elokuussa 1939. Samaan aikaan Hawkerin ja Supermarinen tehtaat jo tuottivat paljon nykyaikaisempia kokometallisia yksitasohävittäjiä sisäänvedettävällä laskutelineellä. Näitä Hurricaneja ja Spitfirejä ei kuitenkaan riittänyt kuin Etelä-Englannissa toimiville hävittäjälaivueille. Muualla Isossa-Britanniassa ja ulkomailla toimivat RAF:n yksiköt tarvitsivat kalustoa nekin.

Toisessa maailmansodassa Gladiator oli kuitenkin pahasti vanhentunut. Panssarointi puuttui, polttoainesäiliö oli suojaamaton ja aseet häiriöherkkiä. Ketteryyttä lukuun ottamatta Gladiatorin suoritusarvot olivat vaatimattomia, eikä siitä ollut kunnon vastusta Saksan ja Italian ilmavoimille. Kone oli melko ketterä, mutta siitä huolimatta pahasti alakynnessä saksalaista Messerschmitt Bf 109:ää vastaan. Italialaisia koneita vastaan se pärjäsi hieman paremmin. Tästä huolimatta Gladiatoreja silti käytettiin saksalaisten teknisesti ylivoimaista kalustoa vastaan Maltalla ja Kreetalla. Muutamia ilmavoittojakin saavutettiin näin. Taistelussa Britanniasta Gladiator-koneet oli sijoitettu Pohjois-Englantiin, jonne Bf 109:n lentosäde ei yltänyt.

Eniten ilmavoittoja Gladiatorilla on saavuttanut Squadron Leader Marmaduke Thomas Pattle (80 ja 33 Sqn RAF), joka saavutti 15 ilmavoittoa Gladiatoreilla. Hän saavutti lisäksi 35 ilmavoittoa Hawker Hurricanella, ollen 50 ilmavoitollaan Kuninkaallisten ilmavoimien menestyksekkäin hävittäjälentäjä toisessa maailmansodassa.

Gladiatorit Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsalaisten vapaaehtoisten Flygflottilj 19:n talvisodan aikana Pohjois-Suomessa käyttämä Gloster Gladiator Mk.I

Suomen ilmavoimat osti talvisodan aikana 20 Gloster Gladiator Mk. II -hävittäjää Isosta-Britanniasta. Chamberlainin hallituksen sotakabinetti teki tästä päätöksen 5. joulukuuta 1939.[1] Ostettujen lisäksi Englanti lahjoitti 10 Gladiator II:ta Suomen pyydettyä lisää kalustoa. Koneet kerättiin huoltoyksiköistä, laivattiin Bergeniin ja kuljetettiin sieltä rautateitse Malmöön ja koottiin. Suomalaiset lentäjät kävivät noutamassa koneet Suomeen tammi- ja helmikuussa 1940.

Toista 30 Gladiatorin erää ei koskaan saatu, vaikka erän luovuttamiselle saatiinkin Englannista periaatteellinen suostumus. Talvisota ehti loppua ja Iso-Britannia tarvitsi koneensa itse.

Käyttö talvisodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Talvisota

Talvisodassa Gladiatorit palvelivat Lentolaivue 26:ssa, joka lensi konetyypillä yli 600 lentoa ja saavutti 34 ilmavoittoa. Omat tappiot olivat raskaat: kuusi ohjaajaa ja 13 konetta, joista 11 ilmataisteluissa. Lentolaivue 12 ja 14 saivat myös muutamia Gladiatoreja ja lensivät niillä 101 sotalentoa saavuttaen kolme ilmavoittoa ja menettäen yhden koneen ohjaajineen. Eräät tunnetuimmista kaatuneista olivat Harmon-patsaalla palkittu luutnantti Pentti Tevä (ent. Ax) sekä Vihtori Kosolan vanhin poika, kersantti Pentti Kosola. Menestyksekkäin suomalainen Gladiator-lentäjä oli Lentolaivue 26:n Oiva Tuominen kuudella Gladiator-ilmavoitollaan. Kapteeni Paavo Berg saavutti viisi ilmavoittoa Gladiatorilla, ja lukuisista Gladiator-lentäjistä tuli myöhemmin ässiä jatkosodassa.

Gloster Gladiator lähdössä lennolle Joensuussa heinäkuussa 1941

Ilmavoimien omien Gladiator-hävittäjien lisäksi palveli talvisodassa Pohjois-Suomen rintamalla ruotsalainen vapaaehtoinen lentorykmentti F 19 10. tammikuuta alkaen sodan loppuun saakka. Osaston kalustona oli 12 Gloster Gladiator Mk. I -hävittäjää sekä viisi Hawker Hart -pommittajaa. Koneet olivat Ruotsin ilmavoimien kalustoa, mutta lensivät suomalaisilla tunnuksilla. Osasto vastasi yksin koko Pohjois-Suomen ilmapuolustuksesta. Ruotsalaisvapaaehtoisten Gladiator-hävittäjät saavuttivat talvisodassa kahdeksan ilmavoittoa.

Käyttö jatkosodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Jatkosota

Jatkosodassa Lentolaivue 12 ja Lentolaivue 14 käyttivät Gladiatoreja lyhyen aikaa tiedusteluun, minkä jälkeen koneet sai Lentolaivue 16, joka sekin oli tiedustelulaivue. Jatkosodassa Gladiatoreilla saavutettiin yksi ilmavoitto. Koneita menetettiin kymmenen kolmen ohjaajan saadessa surmansa.

Gladiatorit palvelivat ilmavoimissa aina helmikuuhun 1945 saakka.

Tekniset tiedot (Gladiator Mk. II)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gloster Gladiator 3D ExCC.gif

Yleiset ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kärkiväli: 9,83 m
  • Pituus: 8,36 m
  • Korkeus: 3,53 m
  • Siipipinta-ala: 30m²
  • Moottori: Bristol Mercury IX, 619 kW (803 hp)
  • Tyhjäpaino: 1 562 kg
  • Maksimi lentoonlähtöpaino: 2 206 kg
  • Miehistö: 1

Suoritusarvot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Huippunopeus: 400 km/h (4 200 metrissä)
  • Huippunopeus: 330 km/h (pinnassa)
  • Matkanopeus: 310 km/h (4 600 metrissä)
  • Toimintamatka: 1 100 km
  • Lakikorkeus: 10 210 m

Aseistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 4 x .303 (7,7 mm) Browning konekivääri

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heinonen, Timo: Thulinista Hornetiin – 75 vuotta Suomen ilmavoimien lentokoneita. Tikkakoski: Keski-Suomen ilmailumuseo, 1992. ISBN 951-95688-2-4.
  • Raunio, Jukka: Lentäjän näkökulma II. Kerava: Jukka Raunio, 1993. ISBN 951-96866-0-6.
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Gloster Gladiator.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Raunio 1993 s. 92