Kreikkalainen mytologia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Antonio Pollaiuolo, Herakles surmaa vesikäärme Hydran, noin 1475.

Kreikkalaisella mytologialla tarkoitetaan antiikin Kreikan aikaista tarustoa, joka alun perin syntyi ja levisi suullisesti ja runomuotoisesti. Kreikkalaisessa mytologiassa esiintyy paljon jumalia, sankareita ja taruolentoja. Mytologia oli osa antiikin kreikkalaista uskontoa, ja se kytkeytyi myös kreikkalaiseen filosofiaan ja kreikkalaisen historiankirjoituksen varhaisvaiheisiin. Myytit olivat suosittuja aiheita taiteessa, näytelmissä ja kirjallisuudessa.

Ylimmät jumalat asuivat Olympos-vuorella. Jumalista ylin oli Zeus, Olympos-vuoren jumalia oli kerrallaan 12. Pääjumalien lisäksi lähes joka toiminnolla oli oma jumalansa. Varsinaisten jumalien lisäksi tunnettiin nimeltä suuri määrä kyklooppeja, harpyijoita, titaaneja, seireenejä, kentaureja, nymfejä, satyyreja ja muita taruolentoja. Jumalat eivät ole kreikkalaisessa mytologiassa pelkästään ihailtavia hahmoja, he kykenevät myös vihaan ja kostoon, eli ovat näin hyvin inhimillisiä hahmoja. Varhaisin ja täydellisin kuvaus jumalten ja titaanien alkuvaiheista löytyy Hesiodoksen teoksesta Jumalten synty 700-luvulta eaa.

Tarinoissa esiintyy myös suuri joukko muitakin jumalia ja kuolevaisia ihmisiä. Keskeiset tarinat ovat taru Iasonista ja argonauteista, jotka ennen Troijan sotaa lähtevät noutamaan kultaista taljaa Argo-laivalla. Iasonin, jonka isä on Iolkoksen kuningas Aison, taru kietoutuu yhteen Medeian tarinan kanssa. Muita keskeisiä tarinoita olivat Ilias, joka kertoo Troijan sodasta ja Odysseia, tarina Odysseuksen matkoista. Nämä kaksi tarinaa kirjoitti antiikin ajalla elänyt kirjailija Homeros.

Kreikkalaisen mytologian ja todellisuuden suhteen selvittäminen on jokseenkin mahdotonta, koska tosi ja taru kietoutuvat niissä usein yhteen. Troijaa pidettiin pitkään taruna, kunnes Heinrich Schliemann löysi kaupungin rauniot 1870. Aleksanteri Suuren sanottiin olleen Zeuksen poika. Olympos-vuorelle kiivettiin ensimmäisen kerran vasta 1913. Edes kirjailija Homeroksen olemassaolosta ei olla yksimielisiä.

Kreikkalaisen mytologian lähteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikkalaista mytologiaa on pystytty selvittämään useiden alkuperäislähteiden avulla:

  1. Arkaaisen ja klassisen kauden runous, joka on koottu pääosin kulttimenoista tai ylimystön pidoista. Tärkeimmät:
  2. Herodotoksen ja Diodoros Sisilialaisen kaltaisten historioitsijoiden ja Pausaniaan ja Strabonin kaltaisten, eri puolilla kreikkalaista maailmaa kulkeneiden ja tarinoita muistiin merkinneiden maantieteilijöiden, kirjoitukset.
  3. Aikalaisten myyttientutkijoiden, jotka koostivat myyteistä proosatekstejä tarkoituksena sovittaa yhteen keskenään ristiriitaisia kertomuksia, työt.
  4. Hellenistisen ja roomalaisen ajan runous. Vaikkakin tämän ajan runous on jo enemmän kirjallista kuin uskonnollista, se sisältää tärkeitä yksityiskohtia, jotka muuten olisivat kadonneet. Tähän sisältyvät muun muassa:
  5. Apuleiuksen, Petroniuksen, Lollianuksen ja Heliodoroksen romaanit.

Mytologia ja kronologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikkalaisen mytologian kenttä on erittäin laaja. Se ulottuu varhaisten jumalien ja jättiläisten teoista Troijan sodan ja Seitsemän Thebaa vastaan -näytelmän kautta aina Hermeen lapsuudenkepposiin.

Kreikkalaisen mytologian tarkka asettaminen aikajanalle on ristiriitaisuuksista johtuen mahdotonta, mutta suurpiirteinen kronologia voidaan rakentaa. Se jakautuu karkeasti kolmeen osaan:

  1. Jumalten aika
  2. Aika, jolloin jumalat ja ihmiset olivat vapaasti kanssakäymisissä keskenään ja
  3. Sankarien aika, jossa jumalten rooli oli pienempi.

Arkaaisen ja klassisen kauden kreikkalaiset suosivat selvästi sankarien aikaa. Esimerkiksi sankarien aikaa kuvaavat Ilias ja Odysseia löivät suosiossa selvästi jumaliin keskittyneet Jumalten synnyn ja Homeeriset hymnit. Myöhemmät myyttientutkijat sen sijaan ovat usein pitäneet kiinnostavampana osiona jumalten syntyaikoja.

Jumalten aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset jumalat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rubens, Kronos nielee poikansa Poseidonin, 1636-1638.

Jumalten ensimmäisen sukupolven tarinoihin kuuluvat muun muassa syntymyytit sekä olympolaisten jumalten ja titaanien välinen sota. Näiden kertomusten tärkeänä lähteenä on Hesiodoksen Jumalten synty.

Kreikkalaisten mukaan ajan alussa oli Kaaos (Khaos), pohjaton, mieletön kuilu, josta syntyi Gaia, Äiti maa, joka leijuu kuilussa. Syntyy myös Eros, rakkaus. Kaaos synnyttää myös Nyksin, yön, ja Ereboksen, pimeyden. Gaia synnyttää Uranoksen, taivaan ja sen jälkeen Pontoksen, meren. Uranos makaa Gaian päällä ja siittää sitä sateellaan.

Gaia ja Uranos saavat lapsia: kuusi titaania, joista vanhin on Okeanos, maata kiertävä vyö, ja nuorin Kronos, sekä kolme kyklooppia Brontes, Steropes ja Arges, jotka ovat omistautuneet ukkoselle ja salamalle (he valmistavat myöhemmin Zeuksen käyttämän salaman) ja kolme satakätistä hirviötä (hekatonkheires), Kottos, Briareos ja Gyges, jotka myöhemmin ratkaisevat jumalten ja titaanien sodan.

Uranos ei päästä lapsiaan Gaian kohdusta eli maan povesta. Gaia on raivoissaan Uranoksen tyranniasta ja houkuttelee poikansa kapinaan isäänsä vastaan. Nuorin, Kronos, suostuu ja Gaia valmistaa hänelle sirpin, jolla Kronos leikkaa irti Uranoksen sukuelimen ja heittää sen olkansa yli. Uranos irrottautuu Gaiasta, mikä saa aikaan taivaan ja maan väliin tilan, jossa tulevat olennot voivat asustaa. Uranos kiroaa lapsensa ja nimeää heidät titaaneiksi, jumalten ensimmäiseksi sukupolveksi.

Sukuelimestä tihkuu veritippoja, joista muodostuvat erinyit, verisukulaisiin kohdistuvien rikosten valvomisesta vastaavat kostonjumalat. Tästä verestä syntyvät niin ikään gigantit, saarnipuiden nymfit sekä Kreetan kureetit. Sukuelimen siemennesteestä puolestaan syntyy Eroksen vaikutuksesta Afrodite, rakkauden jumalatar.

Sisarensa Rhean kanssa Kronos saa paljon lapsia: Hestian, Demeterin, Heran, Haadeen ja Poseidonin. Kronos nielee lapsensa heti syntymän jälkeen, koska hänelle on kerrottu, että yksi hänen omista lapsistaan tulee syöksemään hänet vallasta.

Kreikan pääjumala Zeus.

Kronoksen ja Rhean nuorin poika Zeus välttää kuitenkin syödyksi tulemisen, koska Rhea piilottaa hänet ja antaa tämän sijaan Kronoksen nieltäväksi kiven. Vartuttuaan aikuiseksi Zeus syöttää isälleen oksettavaa ainetta ja pelastaa näin sisaruksensa tämän vatsasta. Zeuksen ympärille Olympos-vuorelle kokoontui joukko nuoremman sukupolven jumalia, jotka taistelevat titaaneja vastaan kymmenen "pitkää vuotta", eli käytännössä tuhansia vuosia. Titaanien jälkeläisistä Prometheus vaihtaa Zeuksen puolelle, mutta pettää tämän myöhemmin. Zeus vapauttaa äitinsä kehotuksesta satakätiset ja kykloopit Tartaroksesta, ja viimeksi mainitut takovat hänelle hänen tuhoisan salamansa. Lopullisessa taistelussa vuoret sortuvat ja maailma ajautuu taas kaaoksen valtaan.

Voitokkaan sodan jälkeen titaanit viedään maan alle ja näiden johtaja Atlas pakotetaan rangaistukseksi kannattelemaan taivasta. Kolme veljestä päättävät jakaa maailman: Zeus saa hallittavakseen taivaan, Poseidon meren ja Haades manalan. Gaia kuitenkin synnyttää vielä yhden lapsen, tällä kertaa Tartaroksen kanssa, nimittäin kauhistuttavan Tyfonin. Zeuksen ja Tyfonin taistelu aiheuttaa samankaltaisen katastrofin kuin titaanien ja jumalten taistelu: vuoret sortuvat, ja meret ja maat muuttavat muotoaan. Tyfon kuitenkin lopulta häviää ja passitetaan Tartarokseen.

Seuraavaksi Zeuksen haastavat gigantit, Uranoksen peniksen verestä syntyneet soturihahmot. Taistelu on verinen ja olymposlaiset alakynnessä, kunnes Zeuksen ja kuolevaisen Alkmenen poika Herakles torjuu gigantit. Gaia pyrkii auttamaan gigantteja valmistamalla heille kuolemattomuuden tuottavan rohdon, mutta Zeus torjuu tämänkin suunnitelman. Giganttien tappion jälkeen Zeuksen asema on lopullisesti turvattu ja maailma eräänlaisessa järjestyksessä.

Ylhäinen taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyfon oli katkeroitunut siitä, että jumalat olivat tappaneet muut titaanit ja hyökkäsi Olympokselle kostaakseen. Ylijumala Zeus kohtasi miltei voittajansa taistelussa häntä vastaan. Zeus keräsi pitkään rohkeutta ennen hyökkäystään, ja lopulta kun hänen tyttärensä Athene syytti isäänsä pelkuriksi, Zeus hyökkäsi Tyfonia vastaan. Alkumenestys oli hyvä, ja Tyfon haavoittui salaman iskuista ja pakeni Kassiosvuorelle, jossa he ottivat uudestaan yhteen. Tyfon kietoi käärmelonkeronsa Zeuksen ympärille ja riisui tämän aseista. Aseeton Zeus ei kyennyt puolustautumaan, ja Tyfon murskasi hänen jänteensä ja jätti tämän lojumaan raajarikkona. Zeuksen poika Hermes kuuli isänsä valituksen ja paikkasi Zeuksen Pan-jumalan avustuksella Tyfonin sisarelta Delfyneltä ottamillaan jänteillä. Zeus parani ja oli valmis jatkamaan.

Zeus hyökkäsi uudelleen Tyfonin kimppuun, joka puolustautui viskomalla vuoria häntä kohti. Zeus palautti ne takaisin kohti Tyfonia, jota raivottarien taiat olivat heikentäneet. Pahasti haavoittunut Tyfon pakeni kohti Sisiliaan, jossa Zeus kohotti Etnan ilmaan ja pudotti sen Tyfonin päälle. Tyfonin vihan kerrotaan aiheuttavan Etnan purkaukset.

Tyfonin piilotteleva puoliso Ekhidna pakeni tuholta. Hän suojautui luolaan suojellen Tyfonin jälkeläisiä, ja Zeus antoi jälkeläisten elää, jotta he voisivat tarjota haasteita tulevaisuuden sankareille. Ekhidnan ja Tyfonin jälkeläisiä olivat Kerberos, Orthos, Khimaira, Hydra, Sfinksi, harpyijat ja joidenkin tarujen mukaan myös Nemean leijona.

Myöhemmät jumalat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Athene syntyy suoraan Zeuksen päästä.

Jumalten toiseen sukupolveen kuuluvat Olympoksella asuneet Apollon, Hermes, Athene yms. Näiden tarinoiden vanhimpia lähteitä ovat Homeeriset hymnit.

Olympoksella asuvat vakituisesti jumalat Zeus, Hera, Poseidon, Ares, Hermes, Hefaistos, Afrodite, Athene, Apollon, Artemis ja Asklepios. Demeter, Hestia, Dionysos ja Haades esiintyvät joukossa joissakin myyteissä. Hestia jättää Olympoksen elääkseen ihmisten parissa, ja Demeter saa lähteä Olympokselta puoleksi vuodeksi tyttärensä Persefonen luo Manalaan, mistä aiheutuu talvi. Olympoksella asui myös alun perin kuolevaisia kuten Ganymedes, jumalten juomanlaskija, ja Herakles, sankareista suurin, jotka Zeus kutsui jumalten joukkoon.

Ylijumala Zeus on myös maan, tuulen, pilvien, sateen ja ukkosen jumala. Zeuksella on velipuoli, kentauri Kheiron, jonka äiti oli Okeanoksen tytär Filyra. Zeuksella oli lukuisia lapsia eri puolisojen, nymfien ja kuolevaisten naisten kanssa, jotka hän usein vietteli eläimen hahmossa.

Hera, äitiyden suojelija, synnyttää Eileithyian, synnyttäjien auttajan. Viisauden jumalattaren Metiksen kanssa Zeus saa Athenen, sodan ja viisauden jumalattaren. Leto puolestaan synnyttää hänelle kaksoset; auringon ja musiikin jumalan Apollonin sekä metsästyksen jumalattaren Artemiksen. Kauneuden jumalatar Afrodite syntyi meren vaahdosta, muut jumalan ovat Zeuksen eri puolisoiden jälkeläisiä, paitsi taonnan jumala Hefaistos, joka syntyi mahdollisesti yksistään Herasta kostoksi Athenen syntymästä.

Ihmisten ja jumalten aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisten ja jumalten aika muodostaa sillan jumal- ja sankaritaruston välillä. Tyypillisin kertomus on miesjumalan (useimmiten Zeus) raiskaama ihmisnainen, joka synnyttää sankarillisen jälkeläisen. Jossain tapauksissa jumalatar parittelee ihmismiehen kanssa, kuten Afroditen homeerisessa hymnissä, jossa Afrodite makaa Ankhiseen ja synnyttää Aineiaan.

Toinen tyyppitapaus on jokin tärkeä esine, kuten tuli, jonka Prometheus varasti jumalilta, sekä ambrosia ja nektari, jotka Tantalos vei Zeuksen pöydästä.

Sankariaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisimpiin ja tunnetumpiin sankareihin lukeutui 12 urotyötä suorittanut Herakles. Muut sankarien vanhimman sukupolven edustajat, kuten Perseus ja Bellerofon, jakoivat monia ominaisuuksia Herakleen kanssa. Heidän seikkailunsa olivat yksinäisiä, voimakkaasti mielikuvituksellisia ja sadunomaisia, sisältäen Medusan ja Khimairan kaltaisia surrealistisia hirviöitä. Sankareiden varhainen sukupolvi ei ollut runoilijoiden keskuudessa yhtä suosittu kuin myöhemmät ja se tunnetaan lähinnä myyttienkirjaajien töistä ja proosakirjoittajien sivuhuomautuksista. He olivat kuitenkin suosittuja kuvataiteissa.

Troijan tuho kuvattuna attikalaisessa kyliksissä noin vuodelta 490 eaa.

Seuraavan sukupolven sankareihin kuuluivat etupäässä kultaista taljaa tavoitelleet argonautit. Tähän sukupolveen kuuluu myös Theseus, joka löi Minotauroksen Kreetalla, sekä sankaritar Atalante.

Argonauttien ja Troijan sodan välissä oli raskaita, usein lähisukulaisiin kohdistuneita rikoksia tehnyt sankarisukupolvi, johon kuuluivat muiden muassa Atreus, Thyestes ja Oidipus. Tämä sukupolvi oli erityisen suosittu tragedioissa.

Troijan sota oli kreikkalaisten mielestä kulminaatiopiste myyttien ja todellisen historian välissä. Se jakautuu seuraaviin vaiheisiin:

Homeroksen Iliaan ja Odysseian lisäksi nämä tapahtumat olivat aiheena erityisesti muissa niin kutsutun eeppisen kykloksen eepoksissa, sekä kreikkalaisessa tragediassa.

Alkuperäteorioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikissa muun muassa Herodotos arveli kreikkalaisten lainanneen jumaltarustonsa egyptiläisiltä. Myöhemmät kristilliset kirjoittajat selittivät hellenistisen pakanallisuuden Raamatun kertomusten degeneraatioksi. 1800–1900-luvuilta lähtien arkeologit ja kielitieteilijät ovat pyrkineet selvittämään kreikkalaisen mytologian juuria tieteellisesti.

Kielitieteilijät ovat osoittaneet, että tietyt jumalat ovat periytyneet indoeurooppalaiselta alkuyhteisöltä, kuten kreikan kielikin. Esimerkiksi Zeus on sanana sukua muun muassa latinan Juppiterille, sanskritin Dyaeusille ja germaanien Tyrille (näiden pohjalta on kehitetty konstruktio kantaindoeurooppalaisten ylijumalasta, Dyeus). Toisissa tapauksissa jumalhahmon aseman ja funktion samankaltaisuudet viittaavat yhteiseen alkuperään, vaikka kielellistä sukulaisuutta ei ole lähdeaineiston niukkuudesta johtuen osoitettu. Näin on muun muassa kreikkalaisen mytologian Moirien ja skandinaavisen mytologian Nornien tapauksessa (molemmat ovat myyteissä kohtalottaria).

Arkeologia on puolestaan osoittanut tiivistä kulttuurilainaa Lähi-idän ja Vähän-Aasian kulttuureilta. Kybele on selvä esimerkki anatolialaisesta lainasta, kun taas Afroditen ikonografia on saanut paljon vaikutteita seemiläiskulttuurien Ištarilta ja Astartelta.

Indoeurooppalais- ja Lähi-itä-teorioiden vastapainoksi jotkut tutkijat ovat spekuloineet mytologian yhteyksistä Kreikan heikosti tunnettuihin esihelleenisiin yhteisöihin, kuten minolaisiin ja pelasgeihin. Kertomukset sankariajan henkilöistä ja tapahtumista kuten Minoksesta ja Troijan sodasta perustuvat todennäköisesti ainakin osittain minolaisen ja mykeneläisen kulttuurin aikaisiin sekä niiden tuhoutumisen jälkeisten ns. pimeiden vuosisatojen todellisiin tapahtumiin. Joidenkuiden mielestä myös Hesiodoksen Jumalten synnyssä esiintyvät jumalten kolme pääsukua (Uranos, Gaia yms., titaanit ja Olympia-vuoren jumalat) peilaavat kolmen ryhmän, minolaisten, mykeneläisten ja helleenien välistä muinaista taistelua. Tämän aikakauden historiasta on kuitenkin niin niukasti tietoa, ettei asiaa voida tarkemmin selvittää.

Eräät jungilaiset teoreetikot ovat kannattaneet ajatusta, jonka mukaan myyttien alkuperä on ihmismielen universaaleissa arkkityypeissä.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bellingham, David: Kreikan mytologia. (An introduction to Greek mythology, 1989.) Suomentanut Juha Väänänen. Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 1990 (4. painos 1996). ISBN 951-20-3599-5.
  • Henrikson, Alf: Antiikin tarinoita. (Antikens historier, 1959.) Suomennos: Maija Westerlund. 3. täydennetty painos (1. painos 1963). Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1993 (12. painos 2004). ISBN 951-0-18515-9.
  • Hesiodos: Jumalten synty. (Theogonia.) Suomentanut Päivi Myllykoski. Liitteenä juliste jumalten sukupuusta. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-2411-8.
  • Kivimäki, Arto: Akilleen kantapäästä Zeuksen salamaan. Kuvittanut Matti Mustonen. Hämeenlinna: Karisto, 1999. ISBN 951-23-3917-X.
  • Lindskog, Claes: Kreikkalaisia jumalaistaruja ja satuja. Suomentanut I. K. Inha. 3. painos. WSOY, 1984. ISBN 951-0-12847-3.
  • Simonsuuri, Kirsti: Ihmiset ja jumalat. Myytit ja mytologiat. 3. painos. Tammi, 2002. ISBN 951-31-2510-6.
  • Vernant, Jean-Pierre: Ihmiset, jumalat, maailmankaikkeus: Kreikkalaisia kertomuksia aikojen alusta. (L’univers, les dieux, les hommes: Récits grecs des origines, 1999.) Suomentanut Martti Berger. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-25188-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta kreikkalainen mytologia.