Minos
Minos (m.kreik. Μίνως) oli kreikkalaisessa mytologiassa Kreetan kuningas, Zeuksen ja Europen poika, sekä Ariadnen, Androgeoksen, Deukalionin, Faidran, Glaukoksen, Katreuksen, Akakalliin ja usean muun isä. Kreikkalaiset historioitsijat kuten Thukydides pitivät häntä todella eläneenä henkilönä.[1] Ei kuitenkaan ole varmaa, oliko "minos" nimi vai kreetalainen kuningasta tarkoittava sana.[2] Erään teorian mukaan kyseessä alkujaan oli hallitsijan nimi, mutta hänen seuraajansa käyttivät sitä arvonimenään,[3] samaan tapaan kuin Rooman hallitsijat Caesar-nimeä. Ilmeistä kuitenkin on, että kertomukset Minoksesta pohjautuvat alkujaan Kreetan muinaista kukoistusajasta säilyneeseen perimätietoon, joskin niihin on liittynyt myös tarunomaisia piirteitä.[4] Hänen mukaansa on annettu nimi minolaiselle kulttuurille.
Minotauros on saanut nimensä Minokselta (Minotaurus = "Minoksen härkä"). Minotauros oli Minoksen vaimon Pasifaeen ja Poseidonin merestä lähettämän valkoisen härän lapsi. Minoksen piti uhrata härkä Poseidonille, mutta ei sitä tehnyt. Rangaistukseksi Poseidon antoi härän paritella Pasifean kanssa. Minos suuttui vaimonsa suhteesta ja käski puuseppä Daidaloksen rakentaa labyrintin, jonne Minotauros vangittiin.
Minos hallitsi Kreetaa kolme sukupolvea ennen Troijan sotaa.lähde? Häntä pidettiin Kreetan merivallan perustajana. Kreikkalaisilla oli hänestä erilaisia käsityksiä. Toisten mukaan hän oli viisas lainlaatija, joka sai Zeukselta hallinnollisia ohjeita yhdeksän vuoden välein. Toisen käsityksen mukaan hän taas oli julma hallitsija, joka vaati ateenalaisia lähettämään määrävälein ihmisiä Minotaurokselle uhrattaviksi.[5]
Minos kuoli Sisiliassa, jonne hän oli mennyt jahdatessaan Daidalosta, joka oli antanut Ariadnelle ohjeen kuinka auttaa Theseusta selviytymään labyrintista. Daidalos oli paennut kuningas Kokaloksen suojaan, ja kun Minos löysi tämän Sisiliasta ja vaati häntä luovutettavaksi, Kokalos surmasi Minoksen kiehuvan kuumassa kylvyssä.
Kreikkalaisen mytologian mukaan Minoksesta tuli kuoltuaan yksi Manalan Tuomareista.[3] Tämä käsitys periytyi kristilliseenkin kirjallisuuteen. Esimerkiksi Dante Alighierin Jumalaisessa näytelmässä hänet mainitaan helvetissä toimivana tuomarina, joka päättää, mihin piiriin kadotetut vainajat joutuvat ja miten kutakin rangaistaan.[6]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Carl Grimberg: Kansojen historia, 2. osa (Etu-Aasian kansat, aigeialainen kulttuuri), suom. Veikko Pakarinen, toim. Sirkku Klemola, s. 195, 3. uud. laitos. - 2. p. WSOY 1981, ISBN 951-0-09730-6
- ↑ Grimberg, s. 217
- ↑ a b Otavan iso Fokus, 4. osa (Kr-Mn), art. Minos, Otava 1973
- ↑ Grimberg, s. 208
- ↑ Grimberg, s. 209-216
- ↑ Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä, suom. Eino Leino, 1. osan 5. laulu s. 34, Karisto 1990, ISBN 951-23-2801-1
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Minos Wikimedia Commonsissa
