Yhdysvaltain historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
John Trumbull: Declaration of Independence, 1817–1819. Maalaus kuvaa valmistelukomiteaa esittelemässä toiselle mannermaakongressille luonnostaan Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseksi.

Yhdysvaltain historia voidaan jakaa eri vaiheisiin: varhaishistoriaan (ennen 1500-lukua), eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden aikaan (1500-luku), siirtokuntien aikaan (1600- ja 1700-luvut), sekä itsenäistymistä 1776 seuranneeseen itsenäisen valtion historiaan. Yhdysvallat laajeni ja kasvoi huomattavasti 1800-luvulla. 1860-luvulla käyty sisällissota oli tärkeä vedenjakaja maan historiassa, sillä sen myötä maa säilyi yhtenäisenä. 1900-luvulla Yhdysvallat nousi maailman johtavaksi supervallaksi.

Varhaishistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset tunnetut asukkaat nykyisen Yhdysvaltain alueelle saapuivat oletettavasti Beringin salmen yli Alaskaan ainakin 14 000 vuotta, mahdollisesti jopa 40 000 vuotta[1][2] sitten.[3] Ennen eurooppalaisten tuloa Pohjois-Amerikassa asui arviosta riippuen noin 1–15 miljoonaa alkuperäisasukasta.[4][5] Biisoneita Pohjois-Amerikan tasangoilla vaelsi kymmeniä miljoonia. Lähes kaikki kansat harjoittivat metsästystä saaden biisoneista, hirvistä ja peuroista lihaa ravinnoksi, nahkoja vaatteiksi, jänteitä jousiksi ja luita nuolenkärjiksi. Moni intiaanikansa harjoitti myös maanviljelyä, kalastusta ja keräilyä siellä missä olosuhteet sen sallivat. Viikinkien tiedetään vierailleen nykyisen Yhdysvaltain maaperällä 1000-luvun alkupuolella.

Tutkimusmatkat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1500-luvun alussa eurooppalaiset alkoivat tutkia nykyistä Yhdysvaltojen aluetta. Ensimmäinen vahvistettu eurooppalainen havainto alueesta on Kristoffer Kolumbuksen maihinnousu toisella matkallaan Puerto Ricolle 19. marraskuuta 1493. Ensimmäisen eurooppalaisen asutuksen nykyisiin Yhdysvaltoihin perusti Juan Ponce de León 1508, samoin Puerto Ricoon. Ponce de León saapui Floridaan 1513,[6] ja oli ensimmäinen Yhdysvaltain mantereelle saapunut eurooppalainen, vaikka on viitteitä siitä, että John Cabot olisi saapunut nykyisen Uuden-Englannin alueelle 1498.[7][8] Espanjalaiset perustivat ensimmäiset eurooppalaisten siirtokunnat nykyisten Yhdysvaltain alueelle Floridaan: Pensacolan 1559, Fort Carolinen 1564 ja St. Augustinen 1565.

Ranskalaiset olivat ensimmäisiä, jotka haastoivat Espanjan ja Portugalin yksinoikeuden uuteen maailmaan. Dieppeläisen merirosvokauppiaan Jean d’Angon palveluksessa oleva kaapparikapteeni Jean Fleury valtasi 1523 eräitä Cortésin aarrelaivoja Azorien luona ja vei Montezumalta kahmaistun kultasaaliin omalle kuinkaalleen Frans I:lle. Kun Kaarle V kuuli tästä, hän esitti luonnollisesti jyrkän vastalauseensa. Tähän Fransin kerrotaan vastanneen ylenkatseisesti: ”Näyttäkää minulle se kohta Aatamin testamentissa, jossa hän jakoi maailman espanjalaisten ja portugalilaisten kesken.”

Toisin kuin iberialaisten, Ranskan päähuomio kohdistui Pohjois-Amerikkaan. Arvellen, että hän oli tehnyt selväksi oikeutensa, Frans I lähetti Giovanni de Verrazanon tutkimaan Pohjois-Amerikkaa Intiaan johtavan luoteisväylän löytämiseksi. Verrazano tutkikin rannikon Newfoundlandista Pohjois-Carolinaan, mikä alue sai sitten hollantilaisten kartanpiirtäjien kartoissa nimekseen Uusi Ranska. Nimenvalintaan epäilemättä vaikutti hollantilaisten vihamielisyys maata miehittäviä espanjalaisia kohtaan, enemminkin kuin Ranskan ihailu.

Toinen merkittävä löytöretkeilijä oli Jacques Cartier Saint-Malosta, joka tutki St.Lawrencen lahtea ja jokea, saapuen lopulta paikalle jonka nimi on edelleen Lachine Rapids, Kiinan kosket. Hänen toimintansa vahvisti Ranskan vaatimuksia Quebecin ja Montrealin alueisiin ja niiden ympäristöihin.[9]

Siirtokuntien aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mayflower satamassa. Laiva kuljetti pyyhivaeltaja-uudisasukkaat nykyiseen Massachussetsiin.

Ensimmäinen brittien siirtokunta nykyisten Yhdysvaltojen alueella oli Roanoke nykyisessä Pohjois-Carolinassa. Sinne yritettiin perustaa siirtokuntaa jo 1585 ja uudestaan vuonna 1587, mutta kun brittilaivoja saapui uudestaan paikalle 1590, siirtokunta oli kadonnut. Vuonna 1607 britit perustivat nykyiseen Virginiaan Jamestownin siirtokunnan. Myös Mayflower-laivalla Englannista ja Hollannista lähteneiden, uskonnollista vainoa paenneiden siirtolaisten (engl. pilgrims, ”pyhiinvaeltajat”) oli vuonna 1620 alun perin tarkoitus matkata Virginiaan, mutta jostain syystä he purjehtivat paljon pohjoisemmaksi ja laskivat ensiksi maihin nykyisen Cape Codin niemellä. Lopulta he perustivat siirtokunnakseen Plymouthin nykyisessä Massachusettsissa. Paikalliset intiaanit auttoivat heitä selviytymään talvesta ja seuraavasta kesästäkin, ja pyhiinvaeltajat viettivät vuoden 1621 sadonkorjuujuhlaa yhdessä intiaanien kanssa ensimmäisenä kiitospäivänä.

Massachussetsin siirtokunnassa arvostettiin olosuhteiden ankaruudesta huolimatta koulutusta. 1636 perustettiin ensimmäinen college tulevan sukupolven papiston kouluttamiseksi. Vuonna 1638 John Harvard lahjoitti testamentilla uudelle oppilaitokselle kirjaston ja puolet maatilastaan. Siitä lähtien Yhdysvaltain ensimmäinen yliopisto kantoi hänen nimeään. Myös alempiin koulutusasteisiin kiinnitettiin huomiota. Jo vuonna 1624 annettiin säädös koulutuksesta college-tason alapuolella, mutta se osoittautui tehottomaksi. Viisi vuotta myöhemmin, todettuaan että "muuan tuon vanhan harhaanjohtajan Saatanan tärkeimmistä keinoista on pitää ihmiset tietämättöminä kirjoituksista", Massachussetsin lainsäätäjäkunta vaati jokaista viidenkymmenen talouden kuntaa ”heti nimittämään lukemisen ja kirjoituksen opettajan ja huolehtimaan hänen palkkauksestaan”. Jokaisen sadan talouden kunnan oli lisäksi järjestettävä latinan opetus yliopistoon aikoville. Näitä säädöksiä myös jäljiteltiin muissa Uuden Englannin siirtokunnissa, paitsi Rhode Islandissa. Näin Amerikassa ensimmäisenä englanninkielisistä maista määrättiin oppivelvollisuus voimaan.[9]

Vuonna 1626 Hollannin Länsi-Intian kauppakomppania perusti Uuden Amsterdamin kaupungin Hudsonjoen suulle ja Orangen siirtokunnan Uuden Alankomaan keskukseksi joen yläjuoksulla. Vuonna 1638 perustettiin Uusi Ruotsi nykyisen DelawarenPennsylvanian alueelle. Hollanti valtasi siirtokunnan 1653. Ranskalaiset tutkivat ja asuttivat Suurten järvien aluetta ja Mississippin vartta. Samoihin aikoihin olivat alkaneet myös nk. majavasodat missä osapuolina olivat hollantilaisten puolella oleva irokeesien liittokunta ja ranskalaisten puolella taistelevat kanadalaiset heimot. Kyseessä oli turkiskaupan herruus sillä heimot tiesivät saavansa voittoja sodassa tuliaseiden avulla jotka oli saatavilla majavannahkakaupan avulla. Irokeesit onnistuivat tuliaseiden avulla tuhoamaan useita heimoja suurten järvien ympäristöstä edesauttaen melko tehokkaasti uudisasutuksen leviämistä. Ranskan valta Pohjois-Amerikassa loppui 1763 seitsenvuotisen sodan jälkeen. Vuonna 1663 perustettiin puuvillan ja maalaisaateliston Carolina. Vuonna 1664 Englanti valtasi Uuden Amsterdamin ja nimesi sen New Yorkiksi. New Jerseyn kehitys alkoi 1665. Kveekarien johtaja William Penn sai 1681 Kaarle II:lta lainansa vastineeksi maa-alueen, josta kehittyi Pennsylvania. Kun Georgia perustettiin vuonna 1732 velkavankeudesta vapautettujen englantilaisten turvapaikaksi, brittiläisiä siirtokuntia oli kolmetoista.

1700-luvun Uuden-Englannin siirtokunnat vaurastuivat kaupankäynnillä. Uuden-Englannin hollantilaista ja englantilaista alkuperää olevien asukkaiden, jenkkien, joukossa oli erinomaisia merenkulkijoita. Tyypillisesti kauppaa käytiin kolmionmuotoisilla reiteillä, joiden yhdessä kärjessä oli Englanti. Mistään muusta ostajamaasta ei nimittäin ollut saatavilla yleellisiä teollisuustavaroita, joita amerikkalainen yläluokka halusi. Legitiimin kaupankäynnin lisäksi jenkkipurjehtijat eivät kaihtaneet ryhtyä moraalisesti arveluttavampiinkin hankkeisiin. Tuottoisin ja vähiten kunniallinen kolmioreiteistä oli ”orjakolmio”, jonka liikenteelle eteläisten siirtokuntien maataloustuotteiden massatuotanto merkitsi paljon. Lisäksi jenkit olivat valmiita suoranaiseen merirosvoukseenkin. Utrechtin rauha 1713 vei kapteeneilta laillisen oikeuden ryöstää Englannin vihollisia, mutta käytännössä se merkitsi vain kaikkien maiden kauppalaivojen joutumista saaliiksi. New York oli itse asiassa johtavien merirosvopäälliköiden avoin turvapaikka ja heidän miehistöjensä eniten suosima satama.

Länsi-Intiassa toimivia englantilaisia kapitalisteja harmitti jenkkikapteenien tapa käydä tuottoissaa melassikauppaa kilpailevissa espanjalaisissa ja ranskalaisissa satamissa. He painostivat parlamenttia puuttumaan asiaan. Myös Espanjan ja Ranskan hallitukset valittivat Englannille tästä merkantilismin aikana laittomasta kaupankäynnistä. 1733 parlamentti sääti melassilain, joka kielsi siirtokuntalaisilta kaupan vieraiden valtojen saarten kanssa. Käytännössä tämä merkitsi vain yhden uuden epälegitiimin liiketoimintamuodon lisäämistä jenkkikapteenien repertuaariin, nimittäin salakuljetuksen, joka yleistyi nopeasti ja kehittyi suoranaiseksi taiteeksi. Englanti tiukensi melassilakia 1764, mikä muodostui yhdeksi amerikkalaisen vallankumouksen syiksi.

Pohjois-Amerikan eteläiset siirtokunnat tuottivat maailmanmarkkinoille suuria määriä rahakkaita kasveja kuten indigoa, tupakkaa ja puuvillaa. Tämä teki Amerikkaan muuton houkuttelevaksi omistavan luokan jäsenille, jotka halusivat kasvattaa omaisuuttaan perustamalla tuottoisan plantaasin. Pohjoiset siirtokunnat taas houkuttelivat itsenäisiä viljelijöitä runsaalla hedelmällisellä viljelysmaalla. Kaupungit olivat vielä suhteellisen pieniä ja viihtyisiä Lontoon saastaisuuteen verrattuna. Rantaviiva oli vapaa ja houkutteleva, torielämä vilkasta, kapakoita paljon, olutta ja rommia sai runsaasti ja halvalla. Työmiesten palkat kaupungeissa olivat nelin- tai viisinkertaiset Lontooseen verrattuna. Käsityöläiset ja pikkukauppiaat saattoivat saada tuotteistaan niin hyvän hinnan, että pystyivät keräämään pieniä omaisuuksia. Amerikkaan muutto oli houkutteleva hanke kaikkien yhteiskuntaluokkien jäsenille, ja matkan järjestämiseksi oltiin valmiita suuriinkin uhrauksiin.

Useimmat siirtolaiset kuuluivat alempiin yhteiskuntaluokkiin – edes ottamatta huomioon väkisin tuotuja mustia orjia. Luultavasti puolet siirtolaisista ja jokseenkin kaikki ennen 1730-lukua Englannin ulkopuolelta tulleet saapuivat Amerikkaan ns. ”valkoisen orjuuden” alaisina jossakin muodossa. He olivat myyneet itsensä laivojen kapteeneille tai ”sielujen kauppiaille” valtamerimatkan hintaa vastaan. Matka oli jopa koettelevampi kuin varsinaisissa orjalaivoissa ja noin kolmannes menehtyi matkalla. Amerikkaan pääseistä tuli sopimustyöläisiä, joiden työehdot määrättiin ns. indentuurissa. Heidät myytiin työnantajille tai välittäjille satamissa pidetyissä huutokaupoissa. Palveluskauden pituus vaihteli neljästä seitsemään vuoteen, toisinaan pidempäänkin. Monet eivät odottaneet, vaan ryhtyivät karkureiksi, joita piisasi rajaseudun metsissä. Ne jotka tekivät kautensa loppuun saivat palkkioksi sopimuksessa määrätyn maapalan, usein noin 20 ha., joka oli Euroopasta tulleelle paljon. Tosin sopimusehdot eivät aina toteutuneet. Sopimustyöläisjärjestelmä säilyi vielä itsenäistymisen jälkeenkin, muun muassa George Washington osti heitä plantaasilleen.

Vuodesta 1700 vuoteen 1760 kolmentoista siirtokunnan väestö kasvoi noin 250 000:sta yli puolentoista miljoonan – suunnaton määrä sen ajan mittapuulla ja suhteellisena kasvuvauhtina ainutlaatuinen maailmanhistoriassa. Kenties vieläkin hämmästyttävämpää oli kuitenkin muutamien tuhansien johtavien perheiden nopea erottuminen ja niiden varallisuuden ja vallan nopea kasvu. Amerikan paikallishallinto perustui harvainvaltaan, jonka edellytyksinä oli äänioikeuden rajaaminen vain melko suuren omaisuuden haltijoille sekä osanotto-oikeuden evääminen uudisasutukselta. Kokonaiset uudet suurehkot kaupungit jäivät ilman edustajia kokouksissa, tai ne saivat vain vähäisen edustuksen.[9]

Valtion synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Amerikan vallankumous
Pääartikkeli: Yhdysvaltain vapaussota

Yhdysvaltojen valtion historia alkaa kapinoivista brittiläisistä siirtokunnista; sen muodostivat kolmetoista siirtokuntaa, kun Pariisin rauhansopimuksessa 1783 tunnustettiin Yhdysvaltojen itsenäisyys. Nämä kolmetoista siirtokuntaa oli perustettu vuosien 1607 ja 1733 välillä. Niihin kuuluivat[10] Yhdysvaltojen lipun 13 raitaa kuvaavat näitä osavaltioita.

13 siirtokuntaa ovat punaisella, vaaleanpunaisen alueen Britannia sai sodassa Ranskaa vastaan ja oranssi alue oli Espanjan alla.

Vuonna 1760 Yhdysvalloissa oli 1 500 000 eurooppalaista ja luku kasvoi nopeasti. New Yorkissa, Bostonissa ja Philadelphiassa oli noin 200 000 asukasta.selvennä Englanti, joka oli velkaantunut seitsenvuotisessa sodassa, sääti siirtokunnille vuodesta 1764 useita epäsuosittuja veroja ja tullimaksuja. Siirtokuntalaiset vastustivat niitä, sillä heidän mielestään parlamentilla ei ollut oikeus asettaa veroja siirtokunnille, vaan ainoastaan siirtokuntien omilla edustajakokouksilla (”Ei verotusta ilman edustusta”). Vastalauseena teeverolle järjestettiin vuona 1773 ns. Bostonin teekutsut, joissa emämaasta saapunut teelasti heitettiin Bostonin satamassa mereen. Vuonna 1774 siirtokuntia edustanut ensimmäinen mannermaakongressi totesi Philadelphiassa, että hallitusten valta ulottuu vain niin pitkälle kuin alamaiset sallivat, ja että hallitusten valta perustuu hallittavien suostumukseen. Seuraavana vuonna Britannian parlamentti katsoi Massachusettsin olevan kapinassa ja siirtokunnat päätettiin saartaa. Tästä seurasi Yhdysvaltain vapaussota. Toinen mannermaakongressi nimitti 15. kesäkuuta 1775 George Washingtonin armeijan ylipäälliköksi. Amerikkalaisilla oli pula varusteista ja Benjamin Franklin ajatteli jopa turvautua jousipyssyihin, mutta kaksi päivää myöhemmin vallattiin Bunker Hill.

Siirtokunnat julistautuivat itsenäisiksi 4. heinäkuuta 1776, kun mannermaakongressi hyväksyi itsenäisyysjulistuksen. Sen oli laatinut valiokunta, johon kuuluivat John Adams, Roger Sherman, Robert R. Livingston, Thomas Jefferson ja Benjamin Franklin. Sotaonni ei ollut aina suosiollinen amerikkalaisille, ja englantilaiset kieltäytyivät neuvottelemasta ellei itsenäisyysjulistusta peruutettu. Ranska liittyi itsenäisyystaisteluun siirtokuntien puolella solmimalla liittosopimuksen Benjamin Franklinin kanssa ja lähetti Lafajetten ja Roshanbon joukkoineen Amerikkaan. Samalla Ranska sai vahingonkorvausta seitsenvuotisesta sodasta. Englantilaiset lyötiin Saratogan taistelussa vuonna 1777.

Britannia tunnusti Yhdysvaltain itsenäisyyden 3. syyskuuta 1783. Tämän jälkeen noin 70 000–80 000 Britannialle uskollista lähti maasta. Heistä noin 50 000 siirtyi brittien Kanadan provinsseihin.[11] Liittovaltion luonut Yhdysvaltain perustuslaki säädettiin vuonna 1787 ja George Washington valittiin ensimmäiseksi presidentiksi 1789.

Alusta lähtien Yhdysvaltojen alue ulottui lännessä pitkälle alku­peräisten kolmen­toista siirto­kunnan ulko­puolelle. Vuonna 1787 annetulla säännöksellä näistä siirto­kuntien ulko­puolisista alueista muodostettiin Luoteisterritorio, joka on myöhemmin jaettu uusiksi osa­valtioiksi.[12]

1800-luku: valtakunta kasvaa ja välttää hajoamisen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain laajeneminen. Tummanpunaisella alkuperäiset osavaltiot, tummansinisellä uusimmat osavaltiot.

1800-luku oli nopean kasvun aikaa Yhdysvalloille. Uutta maata valloitettiin ja loputon virta siirtolaisia saapui itärannikon satamiin. Vuodesta 1803 vuoteen 1848 Yhdysvaltain pinta-ala lähes kolminkertaistui, kun uudisasukkaat valtasivat länttä. Vuonna 1860 Yhdysvalloissa asui 31 500 000 ihmistä, heistä 14 500 000 kuului viimeisen 20 vuoden väestölisäykseen. Enin osa, ehkä noin 10 miljoonaa, oli orjavaltioiden ulkopuolista lisäystä. Suuri osa meni länteen uudisfarmareiksi, mutta myös kaupungit kasvoivat ennenkemättömiinmittoihin. 1860-luvulle tultaessa New York oli jo ylittänyt miljoonan asukkaan rajan, muita suurkaupunkeja olivat Philadelphia, Baltimore, Boston ja etelän suurin kaupunki New Orleans. Chicago syvällä sisämaassa oli kasvanut 110 000 asukkaan keskukseksi. Democratic Review kirjoitti 1852, että sen jälkeen kun barbaarit tunkeutuivat Roomaan, ”ei maailmassa ole tapahtunut sen veroista muuttoliikettä, joka nyt saapuu Yhdysvaltain rannoille. […] Yhä uudestaan ja uudestaan me otamme viikoittain vastaan yhteiskuntamme piiriin goottien armeijan suuruisen joukon.”[9]

Historiansa suurimman maalisäyksen USA sai kun vuonna 1803 Thomas Jeffersonin hallitus osti Ranskan Napoleonilta Mississippijoen länsipuolelle ulottautuvan Louisianan alueen. Aluekauppa oli huomattavasti nykyistä Louisianan osavaltiota suurempi – hankitut alueet käsittävät nykyisin 23 % maan pinta-alasta. Vuonna 1845 Yhdysvaltoihin liittyi Meksikosta 1836 itsenäistynyt Texas. Meksikon kanssa käydyn sodan tuloksena Yhdysvaltoihin liitettiin 1848 suunnilleen nykyisten Kalifornian, Nevadan, Utahin, Arizonan ja New Mexicon osavaltioiden alueet Guadeloupe Hidalgon rauhassa 2. helmikuuta 1848. Arizonan ja New Mexicon alue laajeni etelään Gilajoen eteläpuolelle Meksikon kanssa 1853 tehdyllä kymmenen miljoonan silloisen Yhdysvaltain dollarin Gadsdenin kauppalla. Venäjän keisari Aleksanteri II myi 9. huhtikuuta 1867 Alaskan Yhdysvalloille.

1500-luvulta alkaen noin puoli miljoonaa tummaihoista afrikkalaista kuljetettiin Pohjois-Amerikkaan työskentelemään orjina ja vuosina 1837–1839 kymmeniätuhansia intiaaneja pakkosiirrettiin (kuten esim. Creeksit ja Cherokeet) Mississippijoen länsipuolelle, varsinkin nykyiseen Oklahomaan, jonka nimi oli tuolloin Intiaanialue. Intiaanien kanssa solmitut sopimukset jouduttiin lähes kaikki rikkomaan sillä kuten eräs kongressin edustaja kirjoitti: ”Ei ole voimaa pysäyttää meidän valloittavan kansamme etenemistä.” Tämä johti väistämättä kahakoihin intiaanien kanssa, jotka puolustivat metsästysmaitaan.

Vuonna 1848 Kaliforniasta löydettiin kultaa, ja alueelle alkoi suuri kultaryntäys. Alueen intiaanien kohtalo oli tuhoisa, ja useita kansoja tuhottiin lähes sukupuuttoon. Teollistumisen aikakautta eläviä amerikkalaisia hallitsi nopean rikastumisen tarve ja usein tapana oli lakaista esteet pois tieltä välittämättä seurauksista. Tämä 1800-luvun lopun biisonien teurastamisen varjoon jäänyt tapahtuma on yksi Amerikan synkimmistä. Mark Twain kirjoitti kirjassaan Koiran elämää (engl. Roughing it): ”Kuvitelkaa että joku ventovieras tulisi asuinalueellenne keskelle kaunista hedelmäpuutarhaanne ja alkaisi sitten hakuin, lapioin ja räjähdyspanosten voimalla tärvelemään maapalstaanne… Toisinaan tuntuu uskomattomalta ajatella että paikalla missä on nyt vain niittyä ja metsää ei ole mitään mikä olisi muistuttamassa siitä, mitä paikalla oli parikymmentä vuotta sitten: kukoistava parin kolmentuhannen asukkaan kaupunki… Missään muualla maailmassa ei varmasti ole kadonnut kaupunkeja niin jäljettömiin kuin Kalifornian entisillä kultakentillä.”

Ne tuolloin vielä harvaan asutut alueet, jotka liitettiin Yhdysvaltoihin Louisianan aluekaupalla ja myöhemmin Guadeloupe Hidalgon rauhansopimuksella, eivät aluksi kuuluneet mihinkään osavaltioon, vaan olivat liittovaltion hallinnassa. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun niiden asukasluku oli huomattavasti kasvanut, alueelle perustettiin nykyiset osavaltiot. Vasta vuodesta 1912 lähtien Yhdysvaltojen koko manneralue oli jaettu osavaltioiksi, muista erillään sijaitsevaa Alaskaa lukuun ottamatta, joka muodostettiin osavaltioksi vuonna 1959.

Vuonna 1812 alkaa uusi sota entistä emämaata Britanniaa vastaan. Britannia on ylivoimainen vihollinen, joka kykenee toimimaan rajoittamatta Yhdysvaltain maa- ja merialueilla muun muassa vallaten Washington D.C.:n ja polttaen valkoisen talon. Briteillä on kuitenkin kädet täynnä Euroopassa Napoleonin sotien takia, joten sota päättyy rauhansopimuksella tasapeliin.

1800 luvun loppua kohti Yhdysvaltain laajojen maa-alueiden poikki rakennettiin kasvavia määriä rautatielinjoja. 1860 mennessä niihin oli sijoitettu 1,5 miljardia dollaria, suunnaton summa sen ajan mittapuulla, joka vastasi 25 % kaikista maan investoinneista. Jo 1840 USA oli 45 00 rautatiekilometrillään maailman johtava maa alalla, seuraavalla vuosikymmenellä tuo luku kasvoi 8 000 kilometrillä. Aluksi rautatiet palvelivat pääasiassa idän satamakaupunkeja ja ympäröivää talouselämää, mutta todella henkeäsalpaavaksi kasvu kävi, kun alettiin rakentaa pitkiä mannerta halkovia ratalinjoja. 1850-luvulla rakennettiinkin hämmästyttävät 31 000 kilometriä rautatietä. Linjojen rakentamisesta puuttui kuitenkin suunnitelmallisuus, sillä sitä tekivät hallitsemattomasti mellastavat yksityiset ratayhtiöt, jotka kilpailivat keskenään usein rinnakkaisilla reiteillä. Yhtenäistä rataverkkoa ei syntynyt, ja radat olivat usein yhtä huonossa kunnossa kuin ratayhtiöiden talous. Rautatie oli panssarilaivan ja konekiväärin ohella yksi niistä tekijöistä, jotka tekivät Yhdysvaltain sisällissodasta ensimmäisen ”nykyaikaisen” sodan.[9]

Spottsylvanian taistelu Amerikan sisällissodassa.

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kysymys orjuuden lakkauttamisesta oli 1800-luvulla vuosikymmenien ajan Yhdysvaltojen suurimpia sisäisiä kiistakysymyksiä. Pohjoisissa osavaltioissa orjuus kiellettiin pian maan itsenäistymisen jälkeen, mutta etelävaltioissa orjuus jatkui 1860-luvulle saakka. Sen jatkamista vaadittiin, koska pelättiin puuvillateollisuuden muussa tapauksessa lamaantuvan. Niillä läntisillä raja-alueilla, jotka tuolloin eivät vielä kuuluneet mihinkään osavaltioon, orjuus oli vuonna 1820 säädetyn lain (Missourin kompromissin) mukaan sallittua vain leveyspiirin 36° 30' eteläpuolella.[13] Samaa leveyspiiriä pitkin tulivat myöhemmin kulkemaan alueelle perustettujen uusien osavaltioiden rajat.

Orjuuden ohella huomattavaksi kiistakysymykseksi muodostuivat osavaltioiden oikeudet ja liittovaltion rooli. Kiistat kärjistyivät siinä määrin, että ne johtivat vuosina 1861–1865 käytyyn Yhdysvaltain sisällissotaan. Teollistunut pohjoinen voitti maatalousvaltaisen etelän ja estivät eteläisten osavaltioiden itsenäistymisyrityksen. Pohjoisvaltioiden voiton jälkeen orjuus lakkautettiin kaikkialla Yhdysvalloissa ja lähes neljä miljoonaa orjaa vapautettiin.[14] Sisällissota oli merkittävä ja traumaattinen tapahtuma maan historiassa.

Sisällissodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maahanmuuttajia saapumassa Amerikkaan, Ellis Island vuonna 1902.

Yhdysvaltain teollistuminen lähti toden teolla käyntiin sisällissodan jälkeen. Siirtolaisia virtasi Yhdysvaltoihin muun muassa kasvavan teollisuuden työvoimaksi. Vuonna 1829 oli määritelty ”pysyvä intiaaniraja” jonka rikkomisesta rangaistaisiin valkoisia. Sen mukaan koko Mississipin länsipuoli olisi intiaanien. Ennen kuin laki ehdittiin saattaa voimaan olivat uudisasukkaat jo Iowassa saakka. Koska ”pysyvän intiaanirajan” rikkominen oli päivittäistä keksi hallitus ”ilmiselvän kohtalon”. Sen mukaan eurooppalaiset oli ”kohtalo” ennalta määrännyt kaitsemaan Amerikkaa. Valkoiset olivat sen mukaan ”hallitseva rotu” joka oli vastuussa koko maasta. Tämä johti siihen että 27. maaliskuuta 1866 presidentti Johnson kieltäytyi kirjoittamasta kansalaisoikeuslakia sen epäselvyyden takia mutta 1. huhtikuuta kongressi kumosi presidentin ja hyväksyi lain joka takasi kaikille Yhdysvalloissa syntyneille yhtäläiset oikeudet paitsi intiaaneille.

Maahanmuuttajat saivat vallata tietyn kokoisen maa-alueen haluamastaan "vapaasta paikasta" ilmaiseksi. Läntisessä Yhdysvalloissa syntyi ristiriitoja valkoisten uudisasukkaiden ja intiaanien sekä pientilallisten ja suurkarjankasvattajien välillä. Rajaseudun vähäisen lainvalvonnan takia erimielisyydet ja ryöstöt yleistyivät, ja syntyi käsite ”villi länsi”. Maahanmuuttajat toivat puolestaan teollisuudelle työvoimaa ja loivat monimuotoisia yhteisöjä Amerikan kehittymättömille alueille. Kun Etelä-Dakotan Black Hills -vuorilta löydettiin kultaa eivätkä intiaanit olleet halukkaita myymään pyhää aluettaan johti se yhteen viimeisistä suurista sotatoimista alueella asuvia heimoja vastaan jonka seurauksena alueen heimojen kokoamat sotajoukot tuhosivat vuonna 1876 kenraali Custerin joukot viimeiseen mieheen. Vuosille 1860–1880 ulottuvasta lyhyestä ajanjaksosta muodostui lopulta ”Amerikan lännen kultakaudet” joista monet lännenelokuvat kertovat. Kertomukset turkiskauppiaista, vuoristojen miehistä, ratsuväestä, höyrylaivoista, kullankaivajista, intiaaneista, uudisasukkaista, lainsuojattomista, saluunoista, pyssysankareista, karjapaimenista ja postivaunuista. Tämän aikakausi tarinoineen kuuluu niihin myytteihin ”jotka eivät koskaan kuole”.

1800-luvulla tapahtui Yhdysvaltain teollistuminen. Teollistumisesta seurasi paitsi vaurastumista myös lukuisia sosiaalisia ongelmia, joita yritettiin ratkoa eri tavoin. Varsinaista parannusta tapahtui kuitenkin vasta 1930-luvulla New Dealin aikoina.

Intiaanisoturit tuhosivat vuonna 1876 kenraali Custerin joukot viimeiseen mieheen Little Bighornin taistelussa. Viimeiset merkittävät aseelliset yhteenotot intiaanikansojen kanssa käytiin aavetanssi-liikkeen yhteydessä 1890. Yhdysvallat löi heikkenevän Espanjan imperiumin espanjalais-amerikkalaisessa sodassa ja Pariisin rauhansopimuksessa 10. joulukuuta 1898 Puerto Rico, Guam ja Filippiinit siirtyivät Yhdysvalloille. Samalla Espanja luopui vallastaan Kuubassa. Espanjaa vastaan tehtyyn sodanjulistukseen laadittiin senaattori Henry M. Tellerin ehdottama lisäys, joka takasi Floridansalmen eteläpuolella sijaitsevan saaren itsenäisyyden Yhdysvaltain valvonnassa.

Ensimmäinen maailmansota ja sotien välinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun laajeneminen länteen oli saatettu loppuun, katseet suunnattiin Latinalaiseen Amerikkaan, jossa Yhdysvallat alkoi soveltaa taloudellista vaikutusvaltaansa. Presidentti Roosevelt otti maansa haltuun Panaman kanavan rakennushankkeen 1904.[15]

Yhdysvallat pysyi ensimmäisessä maailmansodassa aluksi puolueettomana, mutta liittyi ympärysvaltoihin huhtikuussa 1917, kolme vuotta sodan alkamisen jälkeen. Osasyynä oli Saksan aloittama sukellusvenesota. Yhdysvallat oli myös kuullut Saksan neuvottelevan Meksikon kanssa hyökkäyksestä Yhdysvaltoihin. Historiallisista ja etenkin taloudellisista syistä Yhdysvaltain sympatiat olivat brittien ja ranskalaisten puolella, mutta esimerkiksi monet irlantilaiset vastustivat liittymistä sotaan. Yhdysvaltain panos auttoi ympärysvallat voittoon. Taloudellisesti maa oli ollut maailmansotaan asti velkaa muille, mutta sodan ansiosta tilanne kääntyi toisinpäin.[15] Yhtenä sodan ”suurista voittajavaltioista” (Yhdysvallat, Ranska, Iso-Britannia ja Italia) Yhdysvallat pääsi neuvottelemaan Versailles’n rauhasta.

Myös kulttuurisesti Yhdysvallat astui maailmanvalloituksen tielle ja sen hegemonia säilyi 1960-luvulle asti.[15]

Manhattan noin vuonna 1900.

1900-luvun alussa etelässä erityisesti New Orleansin kaupungissa syntyi mustien keskuudessa jazz. Vähän myöhemmin Appalakkien vuorilla eurooppalaisesta kansanmusiikista kehittyi country. Nämä olivat leimallisesti yhdysvaltalaisia kulttuurin lajeja.

Suurimman osan 1920-luvusta Yhdysvallat nautti hyvinvoinnista, kun maataloushinnat laskivat ja teollisuusyritysten voitot kasvoivat.

Suuri lama (Great Depression) alkoi jo 1920-luvun lopulla. Lama johti tuotannon ja bruttokansantulon romahdukseen. Teollisuustuotanto väheni 47 % ja bruttokansantuote 33 %. Työttömyys nousi pahimmillaan yli 20 %:n.[16]

Eräänä suuren laman alkupisteenä pidetään ”mustaa torstaita24. lokakuuta 1929, jolloin New Yorkin pörssi romahti.

1930-luvuilla luoteisen Oklahoman ja itäisen Kansasin osavaltion alueella vallitsi suuri kuivuus, joka muutti maan pölyäväksi aavikoksi. Pöly lensi tuulen mukana pois. Pölymyrskyt pyyhkivät kevättalvella maata. Ajasta käytetään nimeä Dust Bowl, ”Pölykulho”. Näin pellot tuhoutuivat. Monet joutuivat jättämään kotinsa ja muuttamaan huonompiin oloihin siirtotyöläiseksi. Peltojen pölyäminen tuulen mukana pois asettui viranomaisten neuvottua maanviljelijöille sitä estäviä tekniikoita ja kuivuuden lopulta poistuttua vuosien 1938-1941 tienoilla.

Tultuaan valituksi presidentiksi vuonna 1932 Franklin Roosevelt aloitti New Deal -suunnitelmansa, joka lisäsi hallituksen puuttumista talousasioihin suuren laman lieventämiseksi.

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Toinen maailmansota
Vuoden 1945 Okinawan taistelu oli eräs toisen maailmansodan suurimmista taisteluista, johon Yhdysvallat osallistui.

Toinen maailmansota alkoi Adolf Hitlerin Saksan hyökkäyksestä Puolaan. Rooseveltin hallinto hylkäsi Yhdysvaltain isolationalistisen ulkopolitiikan ja allekirjoitti Lend-Lease-ohjelman, jossa yhdysvaltalaisia puolustustarvikkeita toimitettiin Yhdistyneelle kuningaskunnalle, Ranskalle, Neuvostoliitolle ja Kiinalle sodassa akselivaltoja vastaan. Maailmansodan päättyessä taloutensa sodankäyntiin mobilisoinut Yhdysvallat vastasi yli puolesta maailman teollisuustuotannosta.[17] 14. elokuuta 1941 presidentti Roosevelt ja Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri Winston Churchill antoivat Atlantin julistuksen, jossa maat ilmoittivat tavoitteistaan sodanjälkeisessä tulevaisuudessa.

7. joulukuuta 1941 Japanin keisarikunta, Saksan liittolainen Tyynellämerellä, teki 2 403 yhdysvaltalaisen hengen vaatineen yllätyshyökkäyksen Yhdysvaltain laivastotukikohtaan Pearl Harborissa Havaijilla. Yhdysvaltain laivaston aluksista upposivat viisi taistelulaivaa, kolme risteilijää, kolme hävittäjää, mutta Japanin suunnitelma tuhota Yhdysvaltain koko Tyynenmeren-laivasto kokonaan epäonnistui. 8. joulukuuta 1941 presidentti Roosevelt piti puheen Yhdysvaltain kongressille, joka antoi sodanjulistuksen Japanille. 11. joulukuuta 1941 Saksa julisti sodan Yhdysvalloille, mikä laajensi Euroopan-sodan maailmanlaajuiseksi konfliktiksi. Yhdysvallat astui sotaan liittoutuneiden puolella. Ensimmäisen puolen vuoden yhdysvaltalaiset joutuivat perääntymään Tyynellämerellä, jossa japanilaiset linnoittivat Tyynenmeren saaret ja Euroopan mailta vallatut Kaakkois-Aasian siirtomaat. Vuoden 1942 kesäkuun alkupuoliskolla yhdysvaltalaiset saavuttivat voiton Midwayn taistelussa ja sotilaallinen voimatasapaino Tyynellämerellä kääntyi Yhdysvaltain hyväksi. Yhdysvaltalaiset joukot myös osallistuivat brittien kanssa Pohjois-Afrikan sotaretkeen, jonka päätteeksi saksalaiset ajettiin pois Pohjois-Afrikasta. Natsi-Saksan operaatio Barbarossan strateginen ja taktinen epäonnistuminen itärintamalla johti akselivaltojen heikentymiseen Euroopassa vuoden 1943 kesästä lähtien. Samana vuonna yhdysvaltalaiset osallistuivat maihinnousuihin Sisiliassa ja Italian niemimaalla, mikä aiheutti Italian fasistidiktaattorin Benito Mussolinin kukistumisen.

Vuonna 1944 Yhdysvallat lähetti joukkoja ja kalustoa Länsi-Eurooppaan suunnattua massiivista maihinnousua varten. 6. kesäkuuta 1944 operaatio Overlord alkoi länsiliittoutuneiden maihinnousulla Normandian rannikolle Ranskassa. Kahdessa kuukaudessa liittoutuneet varmistivat sillanpääasemia Pohjois-Ranskassa, mikä avasi länsirintaman Euroopassa ja puristi Saksan länsiliittoutuneiden ja Neuvostoliiton väliin. Länsiliittoutuneet vapauttivat Ranskan, Belgian, Luxemburgin ja Alankomaat Saksan miehityshallinnosta. Vuoden 1944 joulukuussa alkoi natsi-Saksan hyökkäys Ardenneille, jossa saksalaiset aikoivat piirittää länsirintaman yhdysvaltalaiset ja brittiläiset joukot mottiin. Yhdysvaltain vahvistusjoukkojen kuitenkin onnistui ajaa saksalaiset pois Ardenneilta ja Saksan viimeinen offensiivi tyrehtyi. Kun Saksan puolustusalkoi romahtaa, Yhdysvallat ja Yhdistynyt kuningaskunta käynnistivät Saksan asutuskeskusten ilmapommitukset, joissa lähes kaikki saksalaiset suurkaupungit tuhottiin maan tasalle. Presidentti Roosevelt, Winston Churchill ja Josif Stalin sopivat Jaltan konferenssissa Saksan sotilasmahdin lopettamisesta ja kansallisosialistisen hallinnon muuttamisesta demokraattiseksi valtiomuodoksi. Liittoutuneet päättivät jakaa Saksan ja Itävallan neljäksi miehitysvyöhykkeeksi Yhdysvaltain, Yhdistyneen kuningaskunnan, Ranskan ja Neuvostoliiton kesken. Roosevelt kuoli kesken virkakautensa 12. huhtikuuta 1945 ja uudeksi presidentiksi tuli Rooseveltin kabinetin varapresidentti Harry S. Truman. 30. huhtikuuta 1945 Hitler teki itsemurhan ja Neuvostoliitto valtasi Berliinin. 8. toukokuuta 1945 Saksa allekirjoitti ehdottoman antautumissopimuksen ja Euroopan-sota päättyi.

Saksan kukistumisen jälkeen Yhdysvaltain sotaponnistelut kääntyivät Tyynellämeren sodan päättämiseksi. Yhdysvaltain laivasto tuhosi täysin Japanin keisarillisen laivaston ja ilmavoimat. Yhdysvaltalaiset pommittajat alkoivat hävittää Japanin kaupunkeja muun muassa Tokion, Osakan ja Koben suurissa palopommituksissa. Iwo Jiman ja Okinawan saarten valtaamisen jälkeen Yhdysvallat laati suunnitelman Japanin maihinnoususta, joka nimettiin operaatio Downfalliksi. Operaatio Downfall kuitenkin peruuttiin, koska yhdysvaltalaiset ja eurooppalaiset tiedemiehet kehittivät Manhattan-projektissa maailman ensimmäisen atomipommin. Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset ja Neuvostoliiton hyökkäys Japanin joukkoja vastaan Mantšuriassa painostivat Japanin hallituksen hyväksymään Potsdamin julistuksen ehdot. 15. elokuuta 1945 Japanin hallituksen valtuutetut allekirjoittivat ehdottoman antautumissopimuksen Yhdysvaltain laivaston taistelulaivan USS Missourin kannella. Japanin antautuminen päätti toisen maailmansodan. Toinen maailmansota oli kallein konflikti Yhdysvaltain historiassa ja puoli miljoonaa yhdysvaltalaista uhrasi henkensä siinä.[18] Uuden maailmansodan estämiseksi sodan voittajavaltiot perustivat 24. lokakuuta 1945 maailmanlaajuiseksi rauhanjärjestöksi Yhdistyneet kansakunnat. Yhdistyneet kansakunnat perustettiin Yhdysvalloissa: sen peruskirja allekirjoitettiin San Franciscossa ja sen päämaja sijaitsee New Yorkissa.[19] Yhdysvalloista tuli yksi Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston viidestä pysyvästä jäsenmaasta ja täten vaikutusvaltainen tekijä maailmanpolitiikassa.

Kylmä sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kylmä sota
Yhdysvaltain avaruusohjelman Apollo 11 toi ensimmäiset ihmiset kuun pinnalle vuonna 1969.

Toinen maailmansota mullisti ratkaisevasti Yhdysvaltain maailmanpoliittisen aseman. Euroopan infrastruktuurin lähes totaalinen hävitys, suunnaton taloudellinen velkaantuminen, entisten Afrikan ja Aasian siirtomaiden itsenäistyminen sekä miljoonat sodassa kuolleet eurooppalaiset aiheuttivat Euroopan kansakuntien, erityisesti Yhdistyneen kuningaskunnan, Ranskan ja Saksan, vaikutuksen loppumisen maailmanpolitiikassa. Yhdysvallat oli sen sijaan selvinnyt sodasta ilman vakavia tuhoja lähes täysin. Pitkään kestänyt sotatila johti teollisuuskasvuun ja teknologisiin läpimurtoihin, mikä teki Yhdysvalloista poliittisesti ja taloudellisesti vakaimman valtion sodanjälkeisessä maailmassa. Euroopassa Yhdysvallat valvoi kapitalistisen Länsi-Saksan perustamista Yhdysvaltain, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan miehitysvyöhykkeille ja kustansi Länsi-Euroopan maiden jälleenrakentamisen Marshall-avulla. Yhdysvallat sai Lähi-idässä liittolaisen vuonna 1947 perustetusta Israelin valtiosta. Yhdysvallat perusti miehityshallinnon Japaniin, josta tuli parlamentaarinen demokratia ja vuoden 1952 San Franciscon sopimuksen jälkeen Yhdysvaltain tärkeä liittolainen Kaakkois-Aasiassa.

Yhdysvallat edusti maailmassa kapitalismia ja markkinataloutta, jota vastassa oli Neuvostoliiton sosialismi ja suunnitelmatalous. Neuvostoliitto toipui toisen maailmansodan tuhoista, teki Itä-Saksasta ja miehitetyistä Itä-Euroopan maista kommunistidiktatuureja ja alkoi kilpailla Yhdysvaltain kanssa maailmanherruudesta. Kapitalistisen Yhdysvaltain ja kommunistisen Neuvostoliiton maailmanpoliittiset vaikutukset ja vihamielisyydet johtivat kylmäksi sodaksi kutsutulle aikakaudelle, joka dominoi maailmanpolitiikkaa 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen saakka. Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suhteet eivät olleet jatkuvasti vihamieliset vaan maiden suhteet kiristyivät ja lievittyivät kausittain, mutta kapitalismin ja kommunismin kilpailu oli aina läsnä kylmän sodan politiikassa, taloudessa ja kulttuurissa. Vuonna 1949 Yhdysvallat perusti Pohjois-Atlantin liiton sotilasliitoksi Kanadan ja eurooppalaisten liittolaistensa kanssa. Neuvostoliitto puolestaan perusti Varsovan liiton ja räjäytti ensimmäisen ydinpomminsa. Molemmilla supervalloilla oli hallussaan ydinase, jolla voitiin tuhota ihmiskunta sukupuuttoon ydinsodassa. Yhdysvallat otti käyttöön kaksi antikommunistista linjausta Neuvostoliiton vallan rajoittamiseksi: Trumanin opin ja George F. Kennanin patoamispolitiikan.

Kylmän sodan ensimmäinen konflikti oli vuosien 1950–1953 Korean sota, joka alkoi Neuvostoliiton tukeman Pohjois-Korean hyökkäyksestä Etelä-Korean puolelle. Yhdysvallat tuki Etelä-Korean hallitusta ja johti Yhdistyneiden kansakuntien kansainvälisiä joukkoja, mutta Kiinan astuminen sotaan Pohjois-Korean puolelle ja Yhdysvaltain joukkojen komentajan kenraali Douglas MacArthurin ehdotus tehdä ydinasehyökkäys Kiinaa vastaan uhkasivat laajentaa sodan Korean ulkopuolelle. Vuonna 1953 Yhdysvaltain presidentiksi valittiin toisen maailmansodan länsiliittoutuneiden entinen ylikomentaja Dwight D. Eisenhower, jonka virkakauden ensimmäisiä ulkopoliittisia tapahtumia oli Korean sodan päättyminen aselepoon Etelä-Korean ja Pohjois-Korean valtioiden välillä. Eisenhowerin kaudella ulkoministeri John Foster Dulles edusti Yhdysvaltain antikommunisista ulkopolitiikkaa, Yhdysvallat teki uuden tiedustelupalvelunsa CIA:n avulla kylmän sodan ensimmäiset sotilaalliset interventiot Iranin ja Guatemalan hallitusten kaatamiseksi ja Havaijin erityisalue äänesti liittymisestä Yhdysvaltain 50. osavaltioksi vuonna 1959. Läpi 1950-luvun Yhdysvallat koki vahvan talouskasvun ja kaupungistumisen jakson. Yhdysvallat myös kohosi maailman johtavaksi kulttuuriseksi tekijäksi Hollywoodin elokuvateollisuuden ja rock and roll -musiikin kautta, esimerkiksi John Wayne, Marilyn Monroe ja Elvis Presley kuuluivat aikansa suosituimpiin ja menestyneimpiin viihdetaiteilijoihin.

Vuonna 1960 Yhdysvaltain presidentiksi valittiin katolilaisen Kennedyn klaanin John F. Kennedy, joka Neuvostoliiton johtajan Nikita Hruštšovin kanssa vältti maailman luisumisen ydinsotaan vuoden 1962 Kuuban ohjuskriisissä. 1960-luvun suuria sisäpoliittisia muutoksia oli Yhdysvaltain afroamerikkalaisten kansalaisoikeuksien tunnustaminen. Kansalaisoikeusliikkeen keulakuvaksi nousi baptistipastori Martin Luther King, Jr., joka palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla. Mustalle väestölle myönnettiin täydet kansalaisoikeudet ja etelävaltioiden rasistiset Jim Crow -lait kumottiin, mutta King salamurhattiin vuonna 1968. Neuvostoliiton ensimmäisen tekokuun Sputnik 1:n laukaisu järkytti tekniseen ylivoimaansa luottaneita yhdysvaltalaisia.[15] Vuonna 1969 avaruuskilpa huipentui Yhdysvaltain avaruushallinnon NASA:n Apollo 11 -lentoon, joka oli ensimmäinen miehitetty avaruuslento Kuuhun ja toi ihmiskunnan ensimmäistä kertaa vieraan taivaankappaleen pinnalle. Kennedy oli ilmoittanut päämääräkseen kuulennon, mutta hän ikinä elänyt tarpeeksi pitkälle nähdäkseen sitä, koska hänet salamurhattiin Dallasissa Texasissa vuonna 1963. Kennedyn salamurha jätti syvän järkytyksen Yhdysvaltain yhteiskuntaan. Presidentti Lyndon B. Johnson sääti kansallisen sairausvakuutuslain, kumosi lopullisesti valkoisten ja mustien yhdysvaltalaisten rotuerottelun ja sai Tonkininlahden päätöslauselmassa valtuudet torjua kommunistinen aggressio Kaakkois-Aasian maissa sotilaallisin keinoin.

Presidentti Richard Nixonin kauden hallitseva ulkopoliittinen ja yhteiskunnallinen ilmiö oli vuosien 1964–1975 Vietnamin sota. Sodan pitkittynyt kesto, My Lain verilöylyn kaltaiset yhdysvaltalaisten joukkojen suorittamat sotarikokset ja voimakas kansalaisoikeusliike tuhosivat sodan suosion Yhdysvalloissa. Vietnamin sodassa Yhdysvallat menetti noin 58 000 sotilasta kaatuneina ennen kuin Yhdysvaltain joukot poistuivat Etelä-Vietnamista ja voittajavaltio Pohjois-Vietnam yhdistyi etelän kanssa.[15] Vietnamin sodan tappio jätti uuden järkytyksen Yhdysvaltain yhteiskuntaan. Vietnamin sodan aikoihin Yhdysvalloissa syntynyt pasifistinen hippikulttuuri huipentui psykeedelisen musiikin, huumeiden ja vapaan seksin täyttämään vuoden 1967 ”rakkauden kesään” ja vuoden 1969 Woodstock-musiikkifestivaaliin. Ulkopolitiikassa Nixonin hallinto halusi solmia diplomaattiset suhteet Kiinan kansantasavallan kanssa ja vuonna 1972 Nixonista tuli ensimmäinen Kiinassa vieraillut Yhdysvaltain presidentti. Nixon ryvettyi Watergate-skandaalin rikossyytteissä, joiden takia hänestä tuli ensimmäisen virkakautensa kesken jättänyt Yhdysvaltain presidentti. Presidentti Gerald Ford armahti Nixonin rikossyytteistä ja neuvotteli Neuvostoliiton johtajan Leonid Brežnevin kanssa Euroopan turvallisuudesta ETYK-kokouksessa. Vuonna 1973 intiaanisodat ja amerikanintiaanien matala elintaso nousivat puheenaiheiksi lakotojen vallattua Wounded Kneen kylän. Valtausta seurasi viranomaisten piiritys, jossa helikopterin tulitus kirkkoon surmasi kaksi intiaania. Vuonna 1978 American Indian Movementin jäsenet ja sadat muut intiaanit kävelivät San Franciscosta mantereen poikki Washingtoniin (”The Longest Walk”).

Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan ja Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšov vuonna 1985.

1970-luvulla Yhdysvallat sukelsi stagflaation kouriin, mikä huipentui Jimmy Carterin kauden inflaatioon ja massatyöttömyyteen. Carter ei halunnut käyttää presidentin valtaoikeuksia yhtä laajasti kuin edeltäjänsä, joten kommunistit nousivat valtaan muun muassa Nicaraguassa ja Mosambikissa. Yhdysvaltain todellinen mahti sinänsä säilyi 1970-luvun lopullakin, mutta se ei halunnut käyttää sitä täysimääräisesti, vaan kärsi arvovaltatappioita ja yhdysvaltalaiset menettivät luottamuksensa maansa hallitukseen.[15] Carter sopi Panaman kanavan luovuttamisesta Panaman valtiolle vuosituhannen vaihteessa ja neuvotteli Camp Davidin rauhasta Israelin ja Egyptin välillä. Carterin virkakauden lopulla Yhdysvallat koki ulkopoliittisen kriisin, kun iranilaiset opiskelijat ottivat haltuun Yhdysvaltain suurlähetystön Teheranissa ja Yhdysvaltain erikoisjoukkojen sotilasoperaatio pelastaa yhdysvaltalaiset panttivangit epäonnistui. Vuonna 1979 Pennsylvanian osavaltiossa tapahtui Three Mile Islandin ydinvoimalaturma, joka oli Yhdysvaltain vakavin ydinonnettomuus ja lopetti uusien ydinvoimalaitosten rakentamisen Yhdysvalloissa.

Ronald Reaganin kauden talouden liberalisointi käynnisti Yhdysvalloissa uuden kasvun.[20] Sisäpolitiikassa Reagan ajoi yritysten sääntelyn vähentämistä ja julkisten menojen leikkauksia. Reagan otti käyttöön aggressiivisen ulkopolitiikan, jossa Yhdysvallat rahoitti antikommunististen sissiliikkeiden toimintaa Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa, muun muassa Angolassa, Afganistanissa, Mosambikissa ja Nicaraguassa. Vuonna 1982 Reaganin hallinto ryvettyi Iran-Contra-skandaalissa, jossa paljastui Yhdysvaltain rahoittaneen Nicaraguan contra-sissejä salaisilla asekaupoilla Iranin kanssa. Reaganin kaudella Yhdysvallat teki ensimmäiset sotilaalliset väliintulot sitten Vietnamin sodan, kun hän toimeenpani Grenadan miehityksen kaataakseen saarivaltion marxilaisen hallituksen ja määräsi Libyan johtajan Muammar Gaddafin hallintoa vastaan suoritettavat ilmaiskut. Vuonna 1983 Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välit kiristyivät äärimmilleen, kun Reagan ilmoitti avaruuteen sijoitettavasta ohjuspuolustusjärjestelmästä, Neuvostoliitto ampui alas Korean Airin lennon 7 tappaen Georgian kongressiedustaja Larry McDonaldin ja Nato järjesti kymmenpäiväisen Able Archer 83 -sotaharjoituksen. Reagan tapasi Genevessä ja Reykjavikissä uuden Neuvostoliiton johtajan Mihail Gorbatšovin, joka halusi liennytystä lännen kanssa ja alkoi uudistaa Neuvostoliittoa. Vuonna 1987 Reagan piti Berliinissä puheen, jossa hän haastoi julkisesti Gorbatšovin kaatamaan Berliinin muurin ja vapauttamaan itäblokin maat. Ulkopolitiikassa Reagan tavallaan vei loppuun Trumanin kaudella alkaneen kylmän sodan ajatuksen.[15] Reaganin kauden lopussa kommunismin valta rapistui Itä-Euroopassa ja Neuvostoliitto päätyi talousahdinkoon.

Vuonna 1989 Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välinen kylmä sota koki poliittisen mullistuksen Itä-Euroopassa. Kaikki itäblokin kommunistidiktatuurit luhistuivat vallankumouksissa ja Itä-Eurooppaan valittiin uudet demokraattiset hallitukset. Berliinin muuri murtui ja molemmat Saksat yhdistyivät suvereeniksi valtioksi. Vuonna 1990 presidentti George H. W. Bush ja Gorbatšov tapasivat Maltalla ja julistivat kylmän sodan päättyneeksi. Pian Maltan huippukokouksen jälkeen Varsovan liitto lakkautettiin ja Neuvostoliiton kommunistinen puolue menetti valtansa. Neuvostoliitto ei kestänyt Gorbatšovin uudistuspolitiikkaa, joten vuoden 1991 joulukuussa Gorbatšov hajotti Neuvostoliiton itsenäisiksi tasavalloiksi. Neuvostoliiton romahdus jätti Yhdysvallat voimakkaimmaksi valtioksi maailmanlaajuisessa poliittisessa, taloudellisessa, sotilaallisessa ja yhteiskunnallisessa vallassa. Vuonna 1992 presidentti Bush julisti neljännessä Kansakunnan tila -puheessaan kommunismin kuolleeksi ja Yhdysvallat kylmän sodan voittajaksi.

Kylmän sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Terrori-isku World Trade Centeriin 11. syyskuuta aloitti maailmanlaajuisen terrorisminvastaisen sodan.

Tulot ovat kasvaneet nopeaa tahtia. Nopeaa teknologiasektorin kasvua seurasi IT-kupla.

Eniten Yhdysvaltain puolustusvoimia tarvittiin Kuwaitin vapautuksessa Persianlahden sodassa ja sodan lopettamisessa Kosovon sodassa. Muita ulkopoliittisia kriisipisteitä olivat muun muassa Haiti, Somalia ja Liberia.

Presidentti Bill Clintonin kaudella Yhdysvallat näki suurimman taloudellisen kasvun maan historiassa taloudellisten linjauksien vuoksi, jotka auttoivat luomaan digitaalisen vallankumouksen ja Internetin luomat uudet toimintamahdollisuudet.[21] Talouskukoistuksen lisäksi Clinton onnistui välttämään sodat, mutta kohtasi ongelmia sisäpolitiikassa[15]. Vuoden 2001 pienestä taantumasta huolimatta tulot kasvoivat nopeaa tahtia.

Rikollisuus ja terrorismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luvulta lähtien Yhdysvaltoja kuohuttivat joukkomurhat ja yhteiskunnalliset levottomuudet. 3. maaliskuuta 1991 Los Angelesin poliisin konstaapeli pahoinpiteli afroamerikkalaisen Rodney Kingin, mutta myöhemmin oikeudenkäynnissä neljä poliisia todettiin syyttömiksi. Rodney Kingin tapauksen oikeudenkäynnin tulos aiheutti vuoden 1992 Los Angelesin mellakat, joiden aikana mellakoitsijat aiheuttivat pahoinpitelyjä, murhia, ryöstöjä ja tuhopolttoja. Presidentti George H. W. Bush joutui lähettämään Yhdysvaltain kansalliskaartin hillitääkseen levottomuuksia, jotka tappoivat 53 ihmistä ja jättivät yli miljardin dollarin kustannukset. 28. helmikuuta 1993 ATF yritti suorittaa kotietsinnän Daavidin oksan päämajassa, mutta neljä ATF:n asiamiestä ja kuusi Daavidin oksan jäsentä sai surmansa tulitaistelussa. FBI otti hallinnan Wacon piirityksessä, joka kesti 51 vuorokautta. Piirityksen päätteeksi 76 Daavidin oksan jäsentä, mukaan lukien lahkon johtaja David Koresh, menehtyivät tulipalossa 19. huhtikuuta 1993. 1990- ja 2000-luvulla Yhdysvalloissa tapahtui joukko koulusurmia, joista eniten kuolonuhreja vaativat olivat ammuskelutapaukset Columbine High Schoolissa vuonna 1999 ja Virginia Techissä vuonna 2007. Vuoden 2002 lokakuun varrella John Allen Muhammad ja Lee Boyd Malvo surmasivat kymmenen ihmistä Beltwayn ammuskelutapauksissa. 5. maaliskuuta 2009 Yhdysvaltain maavoimien majuri Nidal Malik Hasan tappoi kolmetoista ihmistä Fort Hoodin sotilastukikohdassa Texasissa. 8. tammikuuta 2011 kuusi ihmistä sai surmansa ja neljätoista haavoittui, mukaan lukien Arizonan kongressiedustaja Gabrielle Giffords, kun Jared Lee Loughner avasi tulen ostoskeskuksen parkkipaikalla Tucsonin ammuskelutapauksessa.

Läpi 1990-luvun Yhdysvalloissa kasvoi sisäinen terrorismi, jossa maan kansalaiset halusivat ajaa yhteiskunnallista muutosta terrori-iskuilla tai osoittaa tyytymättömyyttä valtionhallintoon. Vuonna 1996 Yhdysvaltain viranomaiset saivat kiinni pommimies Unabomberin, joka oli lähettänyt kirjepommeja ympäri Yhdysvaltoja vuosina 1978–1995. Unabomberiksi paljastui entinen Kalifornian yliopiston matematiikan professori Theodore Kaczynski, jonka pommikampanjan oli tarkoitus vastustaa teollisen yhteiskunnan haittoja. 19. huhtikuuta 1995 tapahtui Yhdysvaltain pahin terrori-isku ennen syyskuun 11. päivän terrori-iskuja, kun Oklahoma Cityn pommi-isku tuhosi osittain Alfred P. Murrah Federal Buildingin, surmasi 168 ihmistä ja haavoitti satoja. Pommin räjäytti entinen Yhdysvaltain maavoimien sotilas ja militantin äärioikeiston jäsen Timothy McVeigh, joka tuomittiin syylliseksi vuonna 1998 ja teloitettiin vuonna 2001. McVeighin rikoskumppani Terry Nichols tuomittiin elinkautiseen pommi-iskun suunnittelusta. Vuoden 1996 Atlantan kesäolympialaisten alla Centennial Olympic Parkin pommi-iskussa kuoli yksi ihminen ja 111 haavoittui. Atlantan kesäolympialaisten terroristi Eric Robert Rudolph suoritti 1990-luvun lopulla pommi-iskuja myös homobaareihin ja aborttikliniikoihin ennen kuin hänet saatiin kiinni vuonna 2003. Pian syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen pernaruttokirjeet levisivät Yhdysvalloissa. Vuonna 2008 FBI katsoi syylliseksi bioasetutkija Bruce Ivinsin, joka teki itsemurhan samana vuonna.

Vuonna 1993 ääri-islamistinen terroristijärjestö al-Qaida alkoi suorittaa terrori-iskuja Yhdysvaltoja vastaan. Yhdysvallat tunsi al-Qaidan perustajan Osama bin Ladenin, koska hän oli taistellut Neuvostoliittoa vastaan CIA:n rahoittamien mujahideen-sissien rinnalla Afganistanissa 1980-luvulla. 26. helmikuuta 1993 al-Qaidan terroristit räjäyttivät World Trade Centerissä pommin, joka surmasi seitsemän ihmistä ja haavoitti tuhansia. Pommi-iskun epäonnistunut tarkoitus oli tuhota World Trade Centerin pohjoistornin perustukset ja aiheuttaa pilvenpiirtäjän kaatuminen. 7. elokuuta 1998 al-Qaidan pommi-iskut Yhdysvaltain lähetystöihin Kenian Nairobissa ja Tansanian Dar es Salaamissa tappoivat 224 ihmistä, joista kaksitoista oli Yhdysvaltain kansalaisia. Itä-Afrikan lähetystöpommi-iskuista tuohtunut presidentti Bill Clinton määräsi ohjusiskut al-Qaidan tukikohtiin Sudanissa ja Afganistanissa, mutta pommitusten ei onnistunut tuhota al-Qaidaa. Sudanissa risteilyohjukset tuhosivat al-Shifan lääketehtaan, jota Yhdysvallat erehtyi luulemaan al-Qaidan kemiallisten aseiden valmistuslaitokseksi. 12. lokakuuta 2000 al-Qaidan pommi-isku Yhdysvaltain laivaston USS Colelle surmasi 17 yhdysvaltalaista merimiestä Adenin satamassa Jemenissä.

Bushin "terrorismin vastainen sota"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2001 yli 2 900 ihmistä menehtyi syyskuun 11. päivän iskuissa Yhdysvalloissa ja järkyttivät ihmisiä myös muissa maissa. Iskujen jälkeen presidentti Bush julisti ”terrorismin vastaisen sodan”, jonka seurauksena Yhdysvallat aloitti sodan Afganistanissa islamistista Taleban-liikettä vastaan. Pitkittyneelle sodalle ei näy loppua eikä ratkaisua. Myöhemmin Yhdysvallat ja halukkaiden koalitio syrjäyttivät Saddam Husseinin Irakin sodassa, mutta eivät onnistuneet palauttamaan järjestystä ja rauhoittamaan useita keskenään sotivia ryhmittymiä. Irakin sodasta tuli epäsuosittu monien hallinnon asiantuntijoiden, äänestäjien ja muiden maiden keskuudessa ja Irakin yhteiskuntarakenne romahti sodan seurauksena. Kosovossa, Afghanistanissa ja Irakissa liittoutuneet ovat jääneet avustamaan hallintoa YK:n operaatioiden puitteissa. Myös Kiinan ja Venäjän toiminta on kuulunut Yhdysvaltojen ulkopoliittisiin huolenaiheisiin.

Bushin kaudella Yhdysvallat nousi julkisuuteen usein myös monista negatiivisista aiheista, kuten kidutuksen käyttöönotosta, laittomista vankileireistä, sotarikoksista, poliitikkojen taloudellisista kytköksistä ja valtionhallinnon valehtelusta.

Vuodesta 2009 presidenttinä toiminut Barack Obama.

Kongressin välivaaleissa vuonna 2006 Nancy Pelosista tuli edustajainhuoneen ensimmäinen naispuhemies.

Barack Obama on pidättäytynyt fraasin ”terrorismin vastainen sota” käytöstä. Hänen tiedetään käyttäneen fraasia vain kerran presidenttikautensa aikana.[22] Hän on pyytänyt hallitustaan sekä esimerkiksi Yhdysvaltain puolustusministeriötä välttämään fraasin käyttöä esimerkiksi puheissa.[23] [24]

Yhdysvaltain talouskriisi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltojen talousjärjestelmä romahti vuonna 2008 maan pankkijärjestelmän lamaannuttua. Työttömyys kasvoi räjähdysmäisesti ja teollisuustuotanto pieneni. Talouden luottamus katosi ja valtava Sub-prime-asuntolainakupla tuli julkisuuteen, kun selvisi, että pankit olivat luotottaneet asunnonostajia ylisuurilla lainoilla, pankkien voittojen kasvattamiseksi. Deutsche Bankin arvion mukaan vuonna 2011 joka toisen yhdysvaltalaisen asunnonomistajan maksamatta oleva asuntolaina oli suurempi kuin heidän ostamansa asunnon arvo. Yhdysvallat veti perässään koko muun maailman syvään lamaan. Etenkin Yhdysvaltojen autoteollisuus koki kovia ja kävi konkurssin partaalla. Monet kansalaiset menettivät asuntonsa ja työttömien määrä nousi 15 miljoonaan. Monissa Yhdysvaltojen kaupungeissa tyhjien ja hylättyjen asuntojen määrä kasvoi ennennäkemättömiin mittoihin: 5,4 miljoonaa asuntoa oli tyhjillään maksamattomasta asuntolainasta johtuvan pakkolunastuksen vuoksi.

Maailmanlaajuinen talouskriisi koetteli Eurooppaa samalla tavalla kuin Yhdysvaltoja, mutta Yhdysvallat toipui siitä Eurooppaa paremmin.[25] Maan työttömyysaste on laskenut kriisinaikaisesta kymmenestä prosentista kuuteen prosenttiin. Osakkeiden hinnat ovat nousseet vuosien 2009–2014 välillä yli kaksinkertaisiksi, rakennustoiminta on vilkastunut, ja asuntoja myydään taas entistä enemmän ja kalliimmalla.[26]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Athearn, Robert G. (1988), American Heritage Illustrated History of the United States, Volume 1: The New World (4th ed.), Great Neck, New York, United States: Choice Publishing, Inc., ISBN 0945260016 (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://www.jqjacobs.net/anthro/paleoamerican_origins.html
  2. http://anthropology.si.edu/HumanOrigins/faq/americas.htm
  3. Wilford, John Noble: Evidence Supports Earlier Date for People in North America 4.4.2008. The New York Times. (englanniksi)
  4. http://www.youdebate.com/DEBATES/rush_indian_population.HTM
  5. http://www.victorhanson.com/articles/thornton070206.html
  6. Ponce de Leon, Juan (6. painos) The Columbia Encyclopedia. 2007. (englanniksi)
  7. Cabot, John (6. painos) The Columbia Encyclopedia. 2007. (englanniksi)
  8. Athearn, s. 19
  9. a b c d e Miller, W.: Yhdysvaltain historia, WSOY, 1969.
  10. White, D.: The 13 American Colonies Social Studies for Kids.
  11. http://www.learnquebec.ca/export/sites/learn/en/content/curriculum/social_sciences/documents/loyalistoverview.pdf
  12. Northwest Territory (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 30.1.2014.
  13. Daniel J. McInerney: Yhdysvallat, matkaopas historiaan, Unipress 2005, ISBN 951-579-087-5, s. 175
  14. http://www2.census.gov/prod2/decennial/documents/1860a-02.pdf, s. 7
  15. a b c d e f g h USA:n painoarvo maailmanpolitiikassa 1901–2009. Aamulehti, 2009, nro 21.1., s. A 12.
  16. About the Great Depression University of Illinois.
  17. Amerikkalaiset sodasa 27. marraskuuta 2009. Yle Teema. Viitattu 11. elokuuta 2010.
  18. David R. Francis: More costly than "the war to end all wars" 29. elokuuta 2005. The Christian Science Monitor. (englanniksi)
  19. Milestones: 1945–1952 Office of the Historian. Viitattu 11. elokuuta 2010. (englanniksi)
  20. William A. Niskanen: Reaganomics Library of Economics and Liberty. (englanniksi)
  21. http://iwin.iwd.state.ia.us/iowa/ArticleReader?itemid=00003700&print=1
  22. Under Obama, 'war on terror' phrase fading 1.2.2009. Associated Press. Viitattu 11.12.2009. (englanniksi)
  23. Burkeman, Oliver: Obama administration says goodbye to 'war on terror' 25.3.2009. guardian.co.uk. Viitattu 11.12.2009. (englanniksi)
  24. Reyes, Robert Paul: Obama Admin Drops "Global War On Terror" Phrase 5.4.2009. Viitattu 11.12.2009. (englanniksi)
  25. Miksi USA:n talous on toipunut Eurooppaa paremmin? Tässä tärkein selitys 26.7.2014. Talouselämä. Viitattu 4.8.2014.
  26. Tuomas Niskakangas: Talouskriisi näytti, miksi Yhdysvaltojen talous on Eurooppaa vahvempi 27.7.2014. Helsingin sanomat. Viitattu 4.8.2014.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kero, Reino & Kostiainen, Auvo & Virtanen, Keijo: Uuden maailman jättiläinen: Yhdysvaltain historia. Helsingissä: Otava, 1991. ISBN 951-1-11435-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Yhdysvaltain historia.