Monroen oppi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
James Monroe

Monroen oppi on Yhdysvaltain 5. presidentti James Monroen vuonna 1823 julkaisema doktriini, joka määritteli Yhdysvaltain ulkopolitiikan kehykset pitkäksi aikaa. Monroen oppi on esimerkki 1800-luvun alun geopoliittisesta ajattelusta Yhdysvalloissa (vaikka termi geopolitiikka ei vielä silloin ollutkaan konkreettinen ja kiinteä käsite) ja sen suuntaus on poliittiselta tasoltaan isolationismi eli eristäytyminen.

Alun perin Monroen opin idea "Amerikka amerikkalaisille" oli tarkoitettu vastustamaan Euroopan taantumuksellisten monarkioiden, Pyhän allianssin mahdollisia suunnitelmia Amerikan siirtokuntien takaisinvaltauksesta. 1800-luvun puolenvälin jälkeen se tuli tarkoittamaan "Amerikka Yhdysvalloille."[1]

Synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1812-1815 Yhdysvallat kävi sodan ylivoimaista Englantia vastaan, mutta onnistui saavuttamaan tasapelin, koska Englanti oli sidottu Euroopassa sotaan Napoleonia vastaan. Rauhansopimus tehtiin Gentissä, mutta monet amerikkalaiset sodan veteraanit olivat tasatulokseen tyytymättömiä. Sodan loppua kohti Andrew Jacksonin johtamat joukot olivat nimittäin saaneet briteistä merkittäviä paikallisia voittoja.

Gentissä asetettiin komissioita selvittämään avoimia kiistakysymyksiä Pohjois-Amerikan rajoista. Ennen kuin komissiot olivat ehtineet edes kunnolla aloittaa, Jackson sai vihollisuudet puhkeamaan uudestaan. Verukkeena käytettiin kapinoivien intiaanien kurittamista. Jackson kuitenkin ylitti valtuutensa ja marssi vielä espanjalaiseen Floridaan. Floridan tilanne raukesi lopullisesti vasta 1819 kun Espanja myi Floridan Yhdysvalloille viidestä miljoonasta dollarista.

Yhdysvaltoihin levisi yleinen laajentumismieliala, jota innosti myös Espanjan siirtomaiden kapinointiaalto pitkin Latinalaista Amerikkaa. John Quincy Adamsille oli koko Pohjois-Amerikan liittäminen Yhdysvaltoihin "yhtä selvästi luonnon laki [...] kuin se, että Mississippi virtaa mereen".

Vuoteen 1823 suurin osa Latinalaisen Amerikan kapinoista oli päättynyt itsenäistymiseen.

Yhdysvallat käytti presidentti Monroen johdolla tilaisuutta hyväkseen julistaakseen "periaatteeksi, johon kytkeytyvät Yhdysvaltain oikeudet ja edut, että Amerikan mantereita, jotka ovat saavuttaneet vapaan ja itsenäisen aseman ja pitävät sitä yllä, ei voida ajatella Euroopan valtioiden siirtomaapolitiikan kohteina tulevaisuudessa."

Tämä oli Monroe-opin ensimmäinen kohta. Toinen kohta oli, että Yhdysvallat pitäisi jonkin Euroopan maan yritystä puuttua Amerikan maiden asioihin, kummassakaan Amerikoista, "epäystävällisenä tekona". Julistuksella oli Englannin kannatus, ja sillä varoitettiin Euroopan maita ryhtymästä seikkailupolitiikkaan Latinalaisessa Amerikassa. Monet Yhdysvalloissa uskoivat molempien Amerikkojen lopulta päätyvän Yhdysvaltain haltuun.[2]

Doktriinin sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monroen opissa on kolme keskeistä kohtaa:

  1. Eurooppalaisten vaikutus uudella mantereella ei saa lisääntyä uusien siirtokuntien myötä.
  2. Vanhoja siirtokuntia ja omistuksia vastaan ei toimita, mutta mikäli uusia alueita yritetään alistaa eurooppalaisten valtojen alaisuuteen, se on uhka Yhdysvaltojen eduille ja uhkaan vastataan sotilaallisella voimalla.
  3. Vastavuoroisesti Yhdysvallat ei sekaannu Euroopan asioihin.

Monroen oppi ei käsittele maapalloa kokonaisuutena, vaan jakaa sen kahteen pääalueeseen; itäiseen ja läntiseen pallonpuoliskoon. Tämä ajattelu kahdesta pallonpuoliskosta juontaa juurensa renessanssin kartografiaan, jolloin Mappemonde (maailman kartta) jakoi maailman näihin kahteen osaan.[3] Kun Euroopassa sodittiin Napoleonia vastaan, Yhdysvalloille tarjoutui tilaisuus suurvalta-aseman tavoitteluun ja vanhojen Euroopan suurvaltojen vaikutuksen horjuttamiseen uudella mantereella. Tämän myötä syntyi Monroen oppi, joka ainakin toiseen maailmansotaan asti saneli suuntaviivat Yhdysvaltojen kansalliselle turvallisuusajattelulle, joka opin mukaisesti voidaan kiteyttää oman "pallonpuoliskon puolustamiseen".[4] Vaadittiin japanilaisten hyökkäys Pearl Harboriin ja Atlantin muuttuminen "amerikkalaisten järveksi" ennen kuin kansakunta ymmärsi, ettei eristäytyminen ja vetäytyminen yhdelle pallonpuoliskolle ole pitkällä aikavälillä kannattavaa, saati edes mahdollista. [5]

Käsitykset Monroen opin keskeisestä tavoitteesta vaihtelevat katsantokannan ja ajankohdan mukaan. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson näki Monroen opin kehyksenä amerikkalaisten valtioiden rauhanomaiselle yhteistyölle ja mallina ensimmäisen maailmansodan repimälle Euroopalle, vaikka hänen kaudellaan Yhdysvallat muun muassa puuttui toistuvasti Meksikon asioihin ja suojeli Panaman kanavaa sekä siten Yhdysvaltojen sijoituksia.[6] Yleismaailmallinen käsitys toisen maailmansodan aikaan oli kuitenkin se, että Monroen oppi oli viitta, jonka varjossa Yhdysvallat dominoi naapureitaan.[7]

Yhdysvaltojen historiaa tutkittaessa voidaankin siis perustellusti sanoa, ettei Monroen opin keskeinen tavoite suinkaan ollut vain lieventää eurooppalaisten painetta läntisellä pallonpuoliskolla, vaan myös lisätä Yhdysvaltojen omaa otetta alueesta ja näin saavuttaa paikallinen hegemonia. Tätä ajattelutapaa mukailivat ja laajensivat myöhemmät valtiomiehet, kuten Theodore Roosevelt joka omalla linjauksellaan venytti Yhdysvallat kunnianhimoisesti läntisen pallonpuoliskon poliisin rooliin asti, ja Harry S. Truman kylmän sodan alkumetreillä julistamassaan Trumanin opissa, että Yhdysvaltojen tuli padota kommunismin leviäminen missä tahansa ympäri maailman, ei ainoastaan läntisellä pallonpuoliskolla.

Monroen oppi käytännössä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajatus täydestä eurooppalaisten mahtien poissulkemisesta oli aikalaisille konkreettisesti mahdoton tehtävä, vaikka Monroen opin kaltainen yltiökunnianhimoinen linjaus tehtiinkin. Yhdysvallat luotti erityisesti brittien vahvaan laivastoon ja haluun pitää eurooppalaiset kilpailijansa poissa Amerikoista. Tämän vuoksi Yhdysvallat ei kaikissa tapauksissa onnistunut tai halunnutkaan saavuttamaan täydellistä läntisen pallonpuoliskon eristämistä uusilta eurooppalaisilta, sotilaallisilta tai poliittisilta, pyrkimyksiltä, mistä on esimerkkinä Falklandin saarien valloitus.

Britannian laivasto valloitti saaret Argentiinalta vuonna 1833.[8] Silloinen Yhdysvaltain presidentti Jackson poikkesi Monroen opin linjasta eikä kokenut, että kyseiset saaret olisivat ulkopoliittisen kriisin arvoisia.[9] Hänen arvionsa lienee ollut oikea, sillä Falklandin saaret eivät aiheuttaneet Yhdysvalloille sanottavia ongelmia ennen vuotta 1982.[10]

Vahvana valtiomiehenä tunnettu presidentti Theodore Roosevelt sovelsi myös Monroen oppia omaan Yhdysvalloille asettamaansa läntisen pallonpuoliskon poliisin rooliin ns. Venezuelan kriisissä. Kulminoitumispiste vuonna 1902, missä Yhdysvallat lähetti laivasto-osaston merelle "harjoitukseen" amiraali Deweyn johdolla, oli seurausta tilanteesta, jossa Venezuela oli velkaa eurooppalaisille suurvalloille ja nämä olivat lähettäneet omat laivastonsa Amerikkoihin.[11] Yhteenotolta vältyttiin, kun Saksa ja Britannia eivät halunneet välikohtausta Yhdysvaltojen kanssa.[12] Yhdysvallat ei kuitenkaan tehnyt tätä Venezuelan tai Venezuelan presidentin takia, joka Rooseveltin sanoja lainaten oli "an unspeakably villainous little monkey" ("sanomattoman rikollinen pikku apina"), vaan yksinkertaisesti esittääkseen voiman ja tahdon ulkopoliittisen linjan takana, jotta Euroopalle olisi selvää, ettei Yhdysvallat enää sietänyt puuttumista läntisen pallonpuoliskon asioihin.[13]

Monroen oppi eli Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa vahvana vielä ainakin ensimmäisen maailmansodan jälkeen, sillä Pariisin rauhanneuvotteluihin saapunut Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson yritti monin keinoin saada Kansainliiton peruskirjaan lisäyksen, jonka mukaan Yhdysvallat saisi harjoittaa Monroen oppia Kansainliiton estämättä. Luonnollisesti monet vallat, kuten Britannia asettuivat vastustamaan tätä.[14]

Monroen opin kehittäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimestään huolimatta Monroen oppina tunnettava doktriini ei ollut presidentti James Monroen itsensä muotoilema, vaan sen kirjoitti hänen hallituksensa ulkoministeri (Secretary of State) John Quincy Adams, josta myöhemmin tuli Monroen seuraaja Valkoisessa talossa, ja näin Yhdysvaltain 6. presidentti.

Geopoliittista jäljittelyä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuten Yhdysvallat kohteli Latinalaista Amerikkaa "takapihanaan" Monroen opissa, Pariisin rauhanneuvottelujen aikana myös Japani vetosi omaan oikeuteensa suojella "takapihaansa" Kaukoidässä Kiinalta, mongoleilta ja korealaisilta kutsuen imperialistista ulkopolitiikkaansa sarkastisesti "an Asian Monroen Doctrine" ("Aasian Monroen oppi").[15]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. kts. Pakkasvirta, Jussi: Nationalismi ja kontinentalismi: latinalaisamerikkalaiset intellektuellit ja kuvitellun poliittisen yhteisön ongelma (1919–1930), (lisensiaatintyö) s. 44
  2. Miller, W.: Yhdysvaltain historia, WSOY, 1969.
  3. Demko, George ja William B. Wood (toim.): Reordering the World – Geopolitical Perspectives on the 21st Century. Toinen painos. Colorado, Boulder: Westview Press, 1999. Sivu 106.
  4. Demko et al. Reordering the World. Sivut 106-7.
  5. Demko et al. Reordering the World. Sivu 107.
  6. Macmillan, Margaret. Paris 1919. New York: Random House, 2002. Sivu 9.
  7. Macmillan. Paris 1919. Sivu 9.
  8. Boot, Max. The Savage Wars of Peace - Small Wars and the Rise of American Power. New York: Basic Books, 2003. Sivu 46.
  9. Boot. The Savage Wars of Peace. Sivu 46.
  10. Boot. The Savage Wars of Peace. Sivu 46.
  11. Boot. The Savage Wars of Peace. Sivu 135.
  12. Boot. The Savage Wars of Peace. Sivu 135.
  13. Boot. The Savage Wars of Peace. Sivu 136.
  14. Macmillan. Paris 1919.
  15. Macmillan. Paris 1919. Sivu 329.