Kolumbian historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kolumbian historia ulottuu tuhansien vuosien takaa intiaanikulttuurista nykypäivään.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaishistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen eurooppalaisten tuloa nykyisen Kolumbian alueella asui lukuisia intiaanikansoja ja heimoja. Noin vuonna 1200 eaa. Keski-Amerikasta tuli kansoja jotka toivat alueelle maissin viljelyn. Seuraava maahanmuuttaja-aalto tapahtui noin 500 eaa. Heidän jäljiltään on arkeologisia jäänteitä erillisistä kulttuureista maan eri puolilta. Vuosina 400–300 eaa. chibhat saapuivat Nicaraguasta ja Hondurasissta, ja pian heidän jälkeensä alueelle levittäytyi arawakeja Brasilian suunnalta. Lähellä vuotta 1000 jaa. alueelle muutti karibeita Karibian saarilta. Uudet tulijat pakottivat chibhat väistymään vuoristoon. Vuoteen 1500 mennessä chibhat olivat eriytyneet kahdeksi kansaksi, joista kehittyneempi oli Bogotán seudulla valtaa pitänyt Muisca. Muiscat viljelivät maissia ja perunaa, ja heidän hallintojärjestelmänsä perustui matrilineaariseen vallanperimykseen. Myös toinen ryhmä, Taironat, perustivat hyvin organisoituja kaupunkeja, joita yhdistivät kivetyt tiet.[1]

Espanjalaisvalloitus ja siirtomaa-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanjalaiset purjehtivat Kolumbian pohjoisrannikkoa pitkin 1500-luvun alussa, mutta ensimmäinen pysyvä eurooppalaisasutus Santa Marta perustettiin vuonna 1525.[2] Alueelle tuli kolmenlaisia espanjalaisia: Konkistadorit pyrkivät rikastumaan itse, hallintomiehet pyrkivät vahvistamaan Espanjan imperiumin valtaa ja omaisuutta ja papisto pyrki käännyttämään alkuperäisväestöä kristinuskoon ja hankkimaan kirkolle omaisuutta.[3]

Santa Fe de Bogotá, nykyinen Bogotá, perustettiin vuonna 1538 lähelle entistä chibchojen pääkaupunkia, ja alueesta tuli osa valtaosan Etelä-Amerikkaa kattavaa Perun varakuningaskuntaa. Vuonna 1717 Santa Fe de Bogotasta tehtiin Espanjan Uuden Grenadan varakuningaskunnan pääkaupunki, johon kuului nykyisten Venezuelan, Ecuadorin ja Panaman alueet. Bogotá oli yksi Espanjan kolmesta Uuden maailman hallintokeskuksesta.[2][4]

Itsenäistyminen ja 1800-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suur-Kolumbia vuonna 1824

Bogotán asukkaat perustivat ensimmäisen Espanjan valtaa haastavan neuvoston 20. heinäkuuta 1810. Itsenäisyys julistettiin vuonna 1813 ja vahvistettiin vuonna 1819, kun Simón Bolívar löi Espanjan joukot Boyacássa. Varakuningaskunnan alueista muodostettiin Suur-Kolumbian tasavalta, johon kuului Kolumbian lisäksi nykyisten Ecuadorin, Venezuelan ja Panaman alueet. Sen presidentiksi valittiin Bolívar ja varapresidentiksi toinen itsenäisyystaistelija Francisco de Paula Santander. Bolívarin ja Santanderin välille syntyi erimielisyyksiä ja kaksi kilpailevaa puoluetta vuonna 1849. Bolívarin tukijoista syntyi myöhemmin konservatiivipuolue, joka tuki vahvaa keskusvaltaa, liittoa katolisen kirkon kanssa ja rajoitettua äänioikeutta. Santarderin tukijoista syntyivät liberaalit, jotka halusivat hajauttaa hallintoa, koulutuksen valtion alaisuuteen ja laajentaa äänioikeutta.[2][4]

Vuosien 1829 ja 1830 aikana Suur-Kolumbian tasavalta hajosi kolmeen osaan: Venezuelaan, Ecuadoriin ja Uuteen-Grenadaan, johon kuului Kolumbia ja Panama, sekä pieniä osia nykyisistä Venezuelasta ja Ecuadorista. Uudesta Grenadasta tuli vuonna 1863 Kolumbian yhdysvallat ja 1886 se sai nykyisen nimensä Kolumbian tasavalta.[2][4]

Maassa säilytettiin siviilivalta ja pidettiin säännöllisiä ja vapaita vaaleja. Liberaalien valta 1861–1885 jakoi maan yhdeksään suvereeniin osavaltioon ja kirkko erotettiin valtiosta. Vuonna 1885 alkanut konservatiivien 45-vuotinen valtakausi palautti valtaa keskushallinnolle ja kirkon vaikutusvalta palautettiin.[4]

Vuosien 1899–1903 välillä käydyssä tuhannen päivän sodassa liberaalien ja konservatiivien välillä kuoli arviolta 120 000 ihmistä. Yhdysvallat tuki Panaman itsenäistymistä Kolumbiasta vuonna 1903 kanavahanketta silmällä pitäen.[4]

Kohti sisällissotaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alfonso López Pumarejo 1930-luvulla

Talouden modernisoituminen 1900-luvun alussa johti kaupungeissa uusien, parempia oikeuksia vaatineiden yhteiskuntaluokkien syntyyn. Kasvava äänestäjäkunta kaupungeissa suosi yhteiskuntamuutoksia puoltavia poliitikkoja. Liberaalit onnistuivat hyötymään tästä kehityksestä paremmin, varsinkin vuosina 1934–1938 presidenttinä toimineen liberaalin Alfonso López Pumarejon kaudella. López uudisti radikaalisti maataloutta, koulutusta ja verotusta. Uudistusten seurauksena kahvista saadut tulot ja viennin määrä kasvoivat ja teollistuminen ja talouskasvu saivat vauhtia. [5]

Lópezin seuraaja Eduardo Santos oli maltillisempi liberaali, joka sai jonkinlaista tukea myös konservatiiveilta. Kautensa loppupuolella Santos kiinnitti huomionsa suhteisiin katoliseen kirkkoon ja Yhdysvaltoihin. Hänen jälkeensä López valittiin uudelleen presidentiksi vuonna 1942, muttei onnistunut enää toisella kaudellaan viemään läpi suuria uudistuksia konservatiivien ja oikeistoliberaalien vastustuksen vuoksi. Oikeistolainen Laureano Gómez hyödynsi Lópezin heikkoa asemaa ja teki Lópezia ja hänen perhettään kohtaan rajuja henkilökohtaisia hyökkäyksiä, joiden vuoksi hän joutui vuonna 1944 vankilaan, mikä sai aikaan mellakoita Bogotássa. López joutui vuonna 1944 epäonnistuneen vallankaappausyrityksen kohteeksi jääden vallankaappaajien vangiksi muutamaksi päiväksi. López menetti arvovaltansa, ja erosi presidentinvirastaan vuonna 1945. Liberaalipuolue pirstaloitui, ja maltillinen konservatiivi Mariano Ospina Pérez voitti vuoden 1946 vaalit.[5]

Opsina yritti liennyttää kasvavaa poliittista jännitystä koalitiohallituksen avulla. Se ei onnistunut, ja maaseudulla puhkesi liberaalien ja konservatiivien välille joitain väkivaltaisia yhteenottoja.[6] Populisti-liberaalipoliitikko Jorge Gaitánia pidettiin vahvana presidenttiehdokkaana, mutta hänet murhattiin Bogotássa vuonna 1949. Väkijoukko lynkkasi ampujan, ja syntyneessä El Bogotazon mellakassa kuoli arviolta 2 000 ihmistä. Väkivaltaisuudet kiihtyivät myös maaseudulla.[7]

La Violencia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: La Violencia

Opsinan hallitus muutti El Bogotazon jälkeen politiikkaansa ankarammaksi ja kielsi ensin julkiset kokoontumiset maaliskuussa, erotti liberaalit kuvernöörit ja sulki lopulta armeijan voimin kongressin marraskuussa 1949. Liberaalit eivät asettaneet ehdokastaan seuraaviin vaaleihin, jolloin äärikonservatiivi Gómez valittiin vuonna 1950 presidentiksi.[7]

Gómez hankki itselleen laajat valtuudet ja vähensi kansalaisten vapauksia hillitäkseen kasvavia väkivaltaisuuksia ja sen mahdollisuuden varalta, että liberaalit saattaisivat päästä takaisin valtaan. 1930-luvulla säädetyt työvoimalait peruttiin, itsenäiset ammattiliitot hajaannutettiin, kongressivaalit pidettiin ilman oppositiota, lehdistöä sensuroitiin, tuomioistuimia piti hallussaan toimeenpanovalta, ja uskonnonvapaus joutui koetukselle kun väkijoukot hyökkäsivät protestanttisiin kappeleihin. Gómez keskitti sorron varsinkin liberaaleja vastaan leimaten heidät kommunisteiksi. Väkivallan huipulla kuoli arviolta 1 000 ihmistä kuukaudessa.[7]

Maltillisten konservatiivien ja liberaalien tukeman kenraali Gustavo Rojas Pinilla kaappasi vallan vuonna 1953. Rojasin ensimmäinen tavoite oli päättää väkivaltaisuudet lupaamalla armahduksen ja hallituksen tukea niille jotka laskisivat aseensa. Tuhannet suostuivatkin tarjoukseen, ja vallankaappauksen jälkeen tilanne oli useiden kuukausien ajan rauhallinen. Rojas siirsi poliisin tehtävät asevoimille, vähensi sensuuria ja vapautti poliittisia vankeja, aloitti laajoja julkisia rakennusurakoita vähentämään työttömyyttä ja siirsi verotaakkaa rikkaammille. Uudistukset toteutettiin kuitenkin huonosti, eikä niillä ollut suurta vaikutusta.[8]

Rojasin hallinto menetti tukensa ensimmäisen vuoden aikana. Väkivaltaisuudet maaseudulla kiihtyivät uudelleen vuoden 1953 loppua kohden. Rojas ryhtyi tikkoihin vastatoimiin, ja hallinto jarrutti yhteiskunnallisia uudistuksia, kiristi sensuuria ja lakkautti maan suurimpia sanomalehtiä. Hallitus korruptoitui, jonka lisäksi taloudellinen tilanne huononi kahvin hinnan laskun vuoksi ja hallituksen toimien vuoksi. Väkivaltaisuudet kiihtyivät ja niitä yritettiin tukahduttaa yhä kovemmin keinoin.[8]

Vuoden 1957 alussa suurin osa järjestäytyneistä ryhmistä vastusti Rojasin hallintoa. Konservatiivi- ja liberaalijohtajat olivat neuvotelleet vuoden 1956 alusta lähtien maltillisten konservatiivien tukiessa Rojasia vuoteen 1957 asti. Kaikki osapuolet allekirjoittivat sopimuksen vuonna 1957 luoden Kansallisen rintaman yhteishallituksen.[8] Sopimus vahvisti vallanjaon puolueiden välillä ja päätti La Violencian. Presidentinvaalit pidettäisiin säännöllisesti neljän vuoden välein liberaalien ja konservatiivien välillä, ja molemmilla puolueilla olisi tasa-arvoiset asemat vaaleissa ja muissa viroissa.[2] Rojas yritti vielä pysyä vallassa, mutta joutui eroamaan ja lähtemään maanpakoon mielenosoittajien ja armeijan johtohenkilöiden vaatiessa hänen eroaan. Seuraavaksi presidentiksi valittiin vuonna 1958 liberaali Alberto Lleras Camargo.[8]

Vuodesta 1948 vuoteen 1958 kestänyt La Violencia vaati yli 200 000 ihmisen hengen.[7]

Sissiliikkeiden ja huumeparonien aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kolumbian sisällissota

La Violencia vaihettui 1960-luvun puoliväliin mennessä hallituksen ja kommunistisen väliseksi sisällissodaksi, kun Kansallisen rintaman yhteishallitus sulki pois muut puolueet. Kansallista rintamaa vastaan syntyivät vuonna 1965 vasemmistolainen Kansallinen vapautusarmeija (ELN) ja maolainen Kansan vapautusarmeija (EPL). Seuraavana vuonna syntyi Vallankumouksellisen Kolumbian asevoimat (FARC) ja vuonna 1971 Demokraattinen allianssi (M-19).[9]

Kansallista rintamaa vastaan perustettiin 1960-luvun alussa Rojas Pinillan johtama vasemmistolainen oppositiopuolue ANAPO, josta tuli virallinen puolue vuonna 1971. Puolueen suosio alkoi heikentyä 1970-luvulla, varsinkin Rojasin kuoleman jälkeen vuonna 1975. Kansallisesta rintamasta luovuttiin vuonna 1974 ja poliittista järjestelmää vapautettiin sissiliikkeiden suosion vähentämiseksi.[10]

Konservatiivipresidentti Belisario Betancur neuvotteli rauhan FARCin ja M-19:n kanssa vuonna 1984 ja vapautti monet niiden vangituista jäsenistä. ELN hylkäsi sopimuksen ja M-19 jatkoi taistelua seuraavana vuonna. Marraskuussa 1985 M-19 valtasi oikeustalon Bogotássa, ja armeijan vapauttaessa sen sai 115 ihmistä surmansa, joista 11 oli korkeimman oikeuden tuomareita. Hallitus ja M-19 solmivat uuden rauhan maaliskuussa 1989 ja M-19:n jäsenet palasivat siviilielämään. M-19 osallistui puolueena uuden perustuslain laadintaan. Rauha FARCin kanssa ei pitänyt, ja se jatkoi taistelua vuonna 1990, kun 2 000–3 000 sen aseista luopunutta jäsentä oli murhattu.[2]

Poliisien erikoisjoukkoja tulitaistelussa kuolleen huumeparoni Pablo Escobarin ympärillä

Kolumbiasta tuli 1970- ja 1980-luvuilla maailman suurin huumeiden tuottaja- ja salakuljettajamaa, ja suuret huumekartellit saivat maassa paljon vaikutusvaltaa. 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa kartellit rahoittivat lukuisia valtion virkamiehien, tuomarien ja poliitikkojen murhia.[9] Huumekartellit tappoivat maan oikeusministerin Rodrigo Lara Bonillan vuonna 1984, jonka jälkeen toimia niitä vastaan kiihdytettiin.[4][11] Vuonna 1989 kartellit tappoivat sekä liberaalien että isänmaallisen unionipuolueen presidenttiehdokkaat.[4] Poliisi surmasi vuonna 1989 José Gonzalo Rodríguez Gachan, joka oli yksi maan merkittävimmistä huumeparoneista. Vuonna 1993 Medellínin kartellin johtaja Pablo Escobar surmattiin hänen paetessaan poliisin erikoisjoukkojen pidätystä. Calin kartellin johtajat vangittiin vuosina 1995–1996.[11]

Uusi perustuslaki tuli voimaan vuonna 1991. Se laillisti avioeron ja kielsi maan kansalaisten luovuttamisen ulkomaille tuomittavaksi, sekä takasi alkuperäiskansojen oikeudet, muttei vastannut niiden maavaatimuksiin.[4] Kuitenkin vuodesta 1997 lähtien Kolumbian kansalaisten luovutus ulkomaille on ollut mahdollista.[9] Konservatiivi Andrés Pastrana Arango valittiin presidentiksi vuonna 1998. Hän aloitti neuvottelut sissiryhmien kanssa ja myönsi FARCille maan kaakkoisosasta noin 51 000 neliökilometrin kokoisen suoja-alueen, jonne armeijalla ei ollut asiaa. Rauhanneuvottelut etenivät katkottaisesti, mutta päättyivät 20. helmikuuta 2002, kun FARC kaappasi lentokoneen. Pastrana määräsi maan eteläosan sotatilaan kun sissit kiihdyttivät hyökkäyksiään.[4]

2000-luku ja Plan Colombia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pastranan ja Bill Clintonin hallintojen käynnistämä huumeiden salakuljetuksen kitkemiseen tähtäävä Plan Colombia[12] sai vuonna 2000 Yhdysvalloilta miljardi dollaria tukea.[4] Ohjelman vaikutukset ovat olleet kuitenkin vähäiset eikä se ole vaikuttanut kokaiinin maailmanhintaan.[12]

Toukokuussa 2002 puolueiden ulkopuolinen ehdokas Álvaro Uribe voitti vaalit luvaten kovaa linjaa sissejä vastaan. Vain hetkiä ennen hänen astumistaan virkaansa, surmasivat pommit 20 ihmistä Bogotássa.[4] Oikeistolainen AUC aloitti rauhanneuvottelut vuonna 2003, jotka päättyivät onnistuneesti vuonna 2006 Uriben hallinnon suostuessa suurimpaan osaan ryhmän vaatimuksista.[9]

Vuonna 2005 perustuslakia muutettiin toisen presidentinkauden sallimiseksi, ja Uribe aloitti seuraavan kautensa vuonna 2006.[2] Uribe onnistui virkakausillaan ajamaan sissiryhmät ahtaalle. FARCin toiminta kiihtyi uudelleen seuraavan presidentin Santosin astuessa virkaan vuonna 2010, ryhmän osoittaessa olevansa vielä elinvoimainen.[13]

Vuoden 2010 presidentinvaalit voitti entinen puolustusministeri Juan Manuel Santos. Santos lupasi tiukempaa linjaa huumekaupan kitkemisessä. Suhteita Venezuelaan hiertää se, että vasemmistolaiset kapinallisjärjestöt FARC ja ELN toimivat osittain Venezuelasta käsin.[14] FARC vapautti vuoden 2011 alussa useita panttivankeja rauhaneleenä hallitukselle.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. The Pre-Columbian Era A Country Study: Colombia. 1988. Viitattu 6.3.2011. (englanniksi)
  2. a b c d e f g Background note:Colombia US Department of State. Viitattu 21.6.2010. (englanniksi)
  3. Exploration and Conquest A Country Study: Colombia. 1988. Viitattu 6.3.2011. (englanniksi)
  4. a b c d e f g h i j k l BBC News - Colombia Timeline BBC News. Viitattu 26.2.2011. (englanniksi)
  5. a b Colombia - The Reformist Period, 1930-1945 A Country Study: Colombia. 1988. Viitattu 26.2.2011. (englanniksi)
  6. Colombia - Collapse of the Democratic system, 1946-1958 A Country Study: Colombia. 1988. Viitattu 26.2.2011. (englanniksi)
  7. a b c d Colombia - La Violencia Viitattu 26.2.2011. (englanniksi)
  8. a b c d Colombia - The Rojas Pinilla Dictatorship A Country Study: Colombia. 1988. Viitattu 27.2.2011. (englanniksi)
  9. a b c d Country Profile: Colombia Viitattu 21.2.2011. (englanniksi)
  10. Dismantling the Coalition Apparatus A Country Study: Colombia. Viitattu 3.3.2011. (englanniksi)
  11. a b 30 years of drug wars PBS. Viitattu 21.2.2011. (englanniksi)
  12. a b Lonely Planet, s. 32.
  13. Kolumbian sissit hyökkäysvaiheessa YLE. Viitattu 4.3.2011. (englanniksi)
  14. Ex-Minister Wins Election in Colombia 30.6.2010. NY Times. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]