Álvaro Uribe

Wikipedia

Álvaro Uribe Vélez (s. 4. heinäkuuta 1952, Medellín) valittiin Kolumbian presidentiksi ensimmäistä kertaa vuonna 2002, jolloin hän seurasi virassa Andrés Pastrana Arangoa. Toiselle kaudelle hänet valittiin 28. toukokuuta 2006. Uribea on kuvailtu kovan linjan oikeistolaiseksi suhtaumisessaan maan vasemmistolaisiin FARC- ja ELN-sissijärjestöihin ja talouspolitiikaltaan uusliberaaliksi. Hän on myös yksi vahvimpia Yhdysvaltain läsnäolon tukijoita Etelä-Amerikassa. Uriben toisen presidenttikauden laillisuus tuli kyseenalaiseksi, kun korkein oikeus kyseenalaisti sen mahdollistaneen perustuslainmuutoksen laillisuuden lahjonnan vuoksi^[1][2].

Sisällysluettelo 1 Tausta 2 Presidenttinä 3 Viitteet 4 Aiheesta muualla

[muokkaa] Tausta

Uriben isä oli maanomistaja ja karjatilallinen ja äiti virkamies. Hän on vanhin viidestä lapsesta. Uribe on opiskeli oikeustiedettä Antioquian yliopistossa, jossa hän suoritti lakitutkinnon 1977 ja jossa hän liittyi liberaalipuolueen (Partido Liberal Colombiano, PLC) nuorisojärjestöön. Vuodet 1977–1978 hän työskenteli työvoimaministeriössä Alfonso López Michelsenin presidenttikaudella. Vuonna 1980 presidentti Julio César Turbay Ayala nimitti hänet siviili-ilmailun johtoon.

Álvaro Uribe Vélez avioitui vuonna 1980 Line Morenon kanssa. Heillä on kaksi lasta, Tomás ja Jerómino. Vuonna 1982 hänestä tuli Medellínin pormestari muutamaksi kuukaudeksi. Hänen isänsä surmattiin 1983 FARC:in (Fuerzas Armadas Revolucionarias de Colombia – Ejército del Pueblo) sissien kaappausyrityksessä,^[3] jonka jälkeen Uribe hankkiutui eroon maaomaisuudesta ja keskittyi poliittiseen uraansa. Vuodet 1984–1986 hän oli Medellínin valtuustossa ja tuli 1986 valituksi senaattiin ja uudelleen 1990. Vuonna 1993 Uribe suoritti tutkinnon taloustieteissä Harvardin yliopistossa erikoistuen hallintoon. Vuodet 1998–2000 hän oli tutkijana Oxfordin yliopistossa Englannissa.

Uribe valittiin Antioquian departementin kuvernööriksi 1995–1997 kaudelle. Hän toteutti kommunitarismista mallia, joka karsi byrokratiaa ja loi uusia koulutuspaikkoja ja toi 1,2 miljoonaa ihmistä terveydenhuollon piiriin. Hän tuki puolustusministeriön CONVIVIR-ohjelmaa, joka perustui naapurustovahteihin ja vähensi tilastojen mukaan 60 % kidnappauksia. Ohjelmasta tuli nopeasti kyseenalainen, kun joukkoihin liittyivät tunnetut paramilitaarit, jotka uhkailivat sissien tukijoita tai joukkojen jäsenyydestä kieltäytyneitä. Marraskuussa 1997 korkein oikeus kielsi joukoilta sotilasaseet, ja osa niistä lopetettiin, mutta jotkut entisistä jäsenistä liittyivät puolisotilaallisiin ryhmiin kuten AUC (Autodefensas Unidas de Colombia).

[muokkaa] Presidenttinä

Uriben palasi Kolumbiaan vietettyään sapattia Oxfordissa ja ryhtyi kampanjoimaan tullakseen valituksi vuoden 2002 presidentinvaaleissa. Hänen kannatuksen oli vuotta ennen vaaleja vain 2 %, mutta tilanne alkoi muuttua kun rauhanprosessi kariutui. Uriben kampanja keskittyi taistelun jatkamiseen sisseja vastaan, valtiohallinnon menojen leikkaamiseen, korruption vastustamiseen ja ehdotukseen ratkaista maan ongelmia kansanäänestyksillä. Uribe sai ensimmäisellä kierroksella 26. toukokuuta 2002 53 % äänistä ja valittiin suoraan presidentiksi. Uribea syytettiin vaalikampanjan aikana yhteyksistä pahamaineisen Pablo Escobarin Medellínin huumekartelliin ja puolisotilaallisten joukkojen sympatioista. Vaalista on myöhemmin paljastunut epäselvyyksiä ja Uriben väitetään saaneen paramilitaarien tuella 300 000 ylimääräistä ääntä Magdalenan osavaltiossa^[4].

Hän hylkäsi rauhantunnustelut, joten sissit ja huumekartellit päättivät tehdä hänen toimensa vaikeaksi. Huhtikuussa 2002 häntä vastaan tehtiin pommi-isku Barranquillassa kampanjamatkalla.^[3] Elokuun 2002 virkaanastujaiset Bogotássa keskeytti kranaatinheitinisku, joka surmasi 20 ihmistä^[5]. Uriben kannatus on pysynyt korkealla etenkin hyvin toimeentulevien parissa vuosien 2002–2006 presidenttiyden ajan. Häntä on kiitetty FARC- ja ELN-sissijärjestöjen (Ejército de Liberación Nacional) vastaisesta kampanjasta ja puolisotilaallisten joukkojen (AUC) riisumisesta aseista. Uribe tunnetaan karismaattisena työnarkomaanina. Uriben vastustajat pitävät hänen kannatustaan yliarvioituna ja uskovat sen johtuvan mielipidetiedustelujen keskittymisestä puhelimia omistavien rikkaiden pariin.

Uribe ajoi kampanjassaan kansanäänestystä haluamistaan muutoksista. 25. lokakuuta 2003 järjestetty kansanäänestys epäonnistui ja vain yksi ehdotuksista meni läpi.

Hallituksen virallisten tilastojen mukaan (elokuu 2004) kahdessa vuodessa murhat, kidnappaukset ja terroristi-iskut vähenivät jopa puolella, matalimpiin lukemiin kahteenkymmeneen vuoteen hallituksen palauttaessa pysyvän poliisi- tai sotilasvalvonnan joka kuntaan ensi kertaa vuosikymmeniin. Jopa ihmisoikeustilanne parani hiukan.

Kolumbia saa maailman suurimpana kokaiinin tuottajana Yhdysvalloilta merkittävää sotilas- ja poliisitukea huumeiden vastaiseen taisteluun ja muihin uudistuksiin. Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen myötä Kolumbiasta on tullut myös päätukikohta terrorismin vastaisessa sodassa Etelä-Amerikassa. Huumeiden vastaiseen taisteluun liittyvät mm. lentoruiskutukset, joilla pyritään tuhoamaan kasvimyrkyillä kokasato.

Huolimatta Yhdysvaltain liittolaisuudesta Uribe on pitänyt yllä hyviä suhteita myös vasemmistolaisiin maanosan maihin ja diplomaattisuhteita Kuubaan. Venezuelan ja Kolumbian välit kiristyivät Venezuelan viranomaisten epävirallisesti pidätettyä ja luovutettua joulukuussa 2004 FARC:in "ulkoministerin" Rodrigo Grandan Kolumbiaan, mitä Grandan lakimies piti laittomana. Viimein Kolumbia syytti Venezuelaa yhteistyön puutteesta lainvalvonnassa ja Yhdysvallat syytti Venezuelan Hugo Chávezia suorasanaisesti sissien suojelemisesta. Venezuela vaati anteeksipyyntöä ja tapaus selvisi vasta helmikuussa Kuuban, Perun ja Brasilian välittämässä Uriben ja Chávezin tapaamisessa, jossa Chávezin syytti Yhdysvaltoja tapauksen lietsomisesta.

Uriben hallitus on neuvotellut myös Perun ja Ecuadorin kanssa vapaakauppasopimuksesta Yhdysvaltain kanssa. 30. joulukuuta 2005 Uribe allekirjoitti vapaakauppasopimuksen Mercosurin kanssa, mikä toi kolumbialaiset tuotteet 230 miljoonan ihmisen markkinoille.

19. lokakuuta 2005 Kolumbian korkein oikeus hyväksyi perustuslain lisäyksen, joka salli Uriben yrittää toiselle kaudelle toukokuussa 2006. Vuoden 1991 perustuslaki salli vain yhden presidenttikauden. Uriben mukaan neljä vuotta lisää on tarpeen sissien nurjertamiseksi. Vastustajien mukaan lainmuutos taas antaa presidentille liikaa valtaa. Uribe valittiin uudelleen 28. toukokuuta 2006. Hän sai 62 % äänistä.^[6] Vaaleja tarkkaili OAS, joka piti niitä onnistuneina.^[7]

Loppuvuodesta 2006 lehdet julkaisivat tietoja Kolumbian parlamentaarikkojen ja hallituksen yhteyksistä oikeistolaisiin sisseihin^[8]. Tässä ns. Parapolítica-skandaalissa yhdeksän Uriben puolueen ja hallituksen jäsentä joutui kuultavaksi.^[9] Huhtikuussa 2008 62 Kolumbian kongressin jäsentä oli virallisesti epäiltyinä ja 33 vankilassa odottamassa oikeudenkäyntiä. Näihin kuuluu Uriben serkku, entinen kongressin puhemies Mario Uribe Escobar^[10].

Kolumbian ja sen naapurimaiden suhteet huononivat kun Kolumbian joukot hyökkäsivät 1. maaliskuuta 2008 Ecuadorin puolelle ja tappoivat siellä FARC-sissijärjestön komentajan Raúl Reyesin. Hyökkäys FARCia vastaan näytti tuottavan hedelmää ja toinen merkittävä onnistuminen oli viidentoista sen pitämän panttivangin, mukaan lukien Ingrid Betancourtin vapautus kesällä Operaatio Jaquessa.^[11]. Eräät poliittiset ryhmittyvät alkoivat suunnitella Uribelle kolmatta kautta.

Huhtikuussa 2008 entinen edustajainhuoneen jäsen Yidis Medina tunnusti ottaneensa lahjuksia tukeakseen perustuslainmuutosta, joka mahdollisti Uribelle toisen presidenttikauden^[12]. Tapaus tunnetaan nimellä Yidispolítica. Korkein oikeus tuomitsi Medinan 26. kesäkuuta 2008 lahjuksen ottamisesta 47 kuukauden vankeuteen^[1].

[muokkaa] Viitteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Presidencia de la República de Colombia (espanjaksi)
• BBC:n profiili (englanniksi)
• Álvaro Uribe Vélez (CIDOB)