RMS Lusitania

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
RMS Lusitania
Lusitania 1907.jpg
RMS Lusitania saapuu neitsytmatkallaan 13. syyskuuta 1907 New Yorkiin.
Aluksen laji postilaivas
Lippuvaltio Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta
Kotipaikka Liverpool
Kansia 9
Omistaja Cunard Line
Rakennustelakka John Brown and Company, Clydebank
Rakennusnumero 367
Kölinlasku 9. kesäkuuta 1904
Vesillelasku 7. kesäkuuta 1906
Neitsytmatka 7. syyskuuta 1907
Kohtalo uponnut Saksan keisarikunnan laivaston sukellusveneen U-20 torpedoimana 7. toukokuuta 1915
Suurin pituus 239,9 m
Leveys 26,5 m
Korkeus 50,3 m
Suurin syväys 10,2 m
Uppouma 44767 t
Bruttovetoisuus (GT) 31550
Pääkoneisto 25 x Scotch-kattilaa
4 x Parsons-höyryturbiinia
Koneteho 57 000 kW
Nopeus

25 kn (46,3 km/h)

Matkustajakapasiteetti 2198
Miehistöä 850 henkeä

RMS Lusitania oli brittiläinen matkustajahöyrylaiva, jonka saksalainen sukellusvene U-20 upotti torpedoimalla ensimmäisen maailmansodan aikana 7. toukokuuta 1915 Irlannin edustalla. Alus oli matkalla New Yorkista Liverpooliin.

Valmistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cunard Line tilasi aluksen John Brown and Companyltä Clydebankistä Skotlannista. Aluksen suunnitteli Leonard Peskett. Sen köli laskettiin 6. kesäkuuta 1904 ja alus laskettiin vesille 7. kesäkuuta 1906. Aluksen kummina kastettaessa oli Lady Mary Inverclyde. Valmistuessaan alus oli maailman suurin valtamerihöyrylaiva. Lusitanialla oli myös sisaralus RMS Mauretania. Alus lähti neitsytmatkalleen 7. syyskuuta 1907.

Tietoa laivasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

RMS Lusitania. Lähde: Francis A. March, "History of the World War", 1919, Chicago, s. 258

Alus oli 785 jalkaa (239,27 m) pitkä ja 88 jalkaa (26,82 m) leveä, ja sen bruttopaino oli 31550 tonnialähde?. Aluksen pääkoneina oli neljä Parsons-höyryturbiinia, jotka pyörittivät neljää pronssipotkuria. Aluksen normaali risteilynopeus oli 26,7 solmua (49,5 km/h), joten alus oli Titanicia nopeampi. Mastoja oli kaksi ja savupiippuja neljä.

Matkustajapaikkoja laivalla oli seuraavasti:

  • 1. luokka: 563
  • 2. luokka: 464
  • 3. luokka: 1 138 (yleensä 3. luokka oli siirtolaisluokka, steerage)

Uppoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan Washingtonin suurlähetystön julkaisema varoitus matkustamisesta Lusitanialla sota-aikana

RMS Lusitania upposi Saksan keisarikunnan laivaston sukellusvene U-20:n laukaistua torpedon laivan kylkeen toukokuussa 1915. Onnettomuudessa menehtyi 1198 matkustajaa ja miehistön jäsentä. Alus upposi 18 minuutissa ja pelastusveneitä ehdittiin laskea vain kuusi kappaletta. Titanicin haaksirikon jälkeen myös Lusitanialle oli lisätty pelastusveneitä. Viimeisellä matkallaan aluksella oli yhteensä 48 pelastusvenettä, joista 26 collapsible eli ns. laskosveneitä (kyljet purjekankaisia). Tilaa veneissä oli 2605 hengelle. Lisäksi pelastusliivejä oli 2325 kappaletta.

Saksa väitti Lusitanian kuljettavan sotamateriaalia Yhdysvalloista Britanniaan ja piti siten aluksen upottamista oikeutettuna. Britannia kielsi sotamateriaalin kuljetuksen. Aluksen upotus käänsi Yhdysvaltain yleisen mielipiteen entistä myönteisemmäksi Britanniaa kohtaan ja oli osaltaan vaikuttamassa maan liittymiseen ensimmäiseen maailmansotaan ympärysvaltojen puolelle. Yli 90 vuotta uppoamisen jälkeen saksalaisten väitteet saivat tukea, kun sukeltajaryhmä löysi aluksen hylystä noin neljä miljoonaa kiväärinpatruunaa. [1]

Aluksen viimeisellä matkalla päällikkönä oli merikapteeni William Thomas Turner. Tutkinnassa hänestä yritettiin tehdä pääsyyllistä onnettomuuteen. Tutkintaa johtanut lordi Mersey huomasi kuitenkin ristiriitaisuuksia lausunnoissa ja vapautti kapteenin kaikesta vastuusta. Mersey lisäksi kieltäytyi tämän jälkeen kaikista oikeudenjakoon liittyvistä tehtävistä vastalauseenaan tapaukseen liittyville poliittisille juonitteluille.[2]

Viimeisen matkan kuuluisimpia matkustajia olivat amerikkalaisen teräspohatan poika Alfred Vanderbilt, newyorkilainen teatterituottaja Charles Frohman, arkkitehti Theodate Pope, suffragetti Lady Margaret MacWorth sekä tämän isä suurliikemies David Thomas.

Vuonna 2007 sai ensi-illan brittiläis-saksalainen dokumenttidraamaelokuva Lusitanian uppoaminen (engl. The Sinking of the Lusitania: Terror at Sea).

Viimeinen Lusitanialta elossa selvinneistä, laivan upotessa vain parin kuukauden ikäinen Audrey Lawson-Johnston (s. helmikuussa 1915), kuoli 11. tammikuuta vuonna 2011 95 vuoden iässä.

Lusitanian pelastusveneet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nro 1 Saatiin lasketuksi mukanaan vain kaksi merimiestä. Vene palasi uppoamispaikalle nostamaan veden varaan joutuneita.
  • Nro 2, 4 Vene nro 4 saatiin lasketuksi, mutta samaan aikaan laskettu vene nro 2 murskasi koko veneen ja sen matkustajat. Samassa välikohtauksessa vene nro 2 kaatui.
  • Nro 3, 7, 9 Upposivat laivan mukana täynnä matkustajia.
  • Nro 5 Vaurioitui torpedon iskeytyessä alukseen, eikä ollut laskukelpoinen.
  • Nro 6, 8, 10, 18 Upposivat laivan mukana.
  • Nro 11, 13, 19, 21 Saatiin laskettua turvallisesti mereen täynnä matkustajia ja pääsivät pakenemaan uppoamispaikalta.
  • Nro 12, 20 Putosivat mereen laskettaessa matkustajineen.
  • Nro 14 Saatiin laskettua, mutta kääntyi kumolleen.
  • Nro 15 Saatiin laskettua täynnä matkustajia. Veneestä siirettiin osa matkustajista veneeseen nro 1 ja sen jälkeen 15 palasi uppoamispaikalle nostamaan vedessä olijoita.
  • Nro 17 Saatiin laskettua mereen, mutta upposi matkustajien painosta.
  • Nro 22 Laskettiin mereen ilman matkustajia. Veden varaan joutuneet nousivat siihen.

Koottavien pelastusveneiden vaikea käsiteltävyys, joka tuli nyt hyvin selväksi, lienee ollut eräs merkittävä tekijä sen takana että niitä ryhdyttiin nopeasti korvaamaan Carley-lautoilla jollaisen sai vesillelaskettua huomattavan paljon yksikertaisemmin ja jossa ei ollut erityisen hankalia koottavia osia.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta RMS Lusitania.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Secret of the Lusitania: Arms find challenges Allied claims it was solely a passenger ship Daily Mail December 20, 2008
  2. Kuohuva vuosisata, numero 1, s. 24, artikkeli Lusitanian tuho