Chickasawit
Wikipedia
Chickasawit ovat musgokee-kielinen intiaaniheimo, joka asui alun perin Mississippin, Kentuckyn, Alabaman ja Tennesseen osavaltioiden alueilla. 1600-luvulla heidän lukumääränsä on arveltu olleen noin 5000. Alun perin chickasawit ja choctawit olivat olleet samaa kansaa, kunnes olivat erkautuneet omiksi heimoikseen. Eurooppalaisten siirtolaisten levittäytyessä Pohjois- Amerikkaan ystyvystyivät chickasawit hyvin englantilaisten kanssa. Sen sijaan Ranskan siirtomaavaltaa he vastustivat voimakkaasti.Vuonna 1837 heimo siirrettiin intiaaniterritorioon Oklahomaan, jossa he muodostivat yhdessä choctawien, cherokeiden, seminolien ja creekien kanssa viiden heimon yhteisen liiton.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kulttuuri ja elintavat
Joskus 1300-luvun aikana chickasawien on otaksuttu ylittäneen Mississippi-joen Red river valleyssa.[1] Tradition mukaan he kulkivat läpi Mississippin perustaen ensimmäisen kiinteän kylänsä nykyisen Huntsvillen lähelle, Alabamaan. Siitä hetkestä eteenpäin Chickasawit harrastivat paljon haja-asutusta jokien varsilla. Jos asuinalueet olivat laajat, niin sitä olivat myös metsästysalueet,jotka ylsivät länsi-Kentuckyyn ja myös Tennesseen alueille. Chickasawit on mainittu erinomaisiksi metsästäjiksi. Koska heidän alueensa muodostuivat syvistä metsäseuduista he liikkuivat etupäässä jalan. Heidän on myös sanottu olleen hyviä uimareita ja juoksijoita.[1] Soturien koulutus alkoi jo aivan lapsesta, ja se oli kurinalaista ja vaativaa. Mutta lopputulos näkyi. Chickasawit eivät hävinneet yhtäkään merkittävää taistelua, mikä on melkoinen saavutus ottaen huomioon vihollisten määrän. Jolleivat he käyneet sotaa naapuriensa choctawien, cherokeiden tai shawneiden kanssa niin he ahdistelivat kaukaisempia heimoja kuten ottawat, wyandotit, kickapoot ja illinoisit. Myös osagien, quapawien ja tunicain kanssa heillä oli sotia. Rauhassa eivät saaneet olla menomineet ja miamitkaan. Jopa mahtavat irokeesit, jotka olivat tunkeutuneet heidän mailleen, joutuivat perääntymään. Chickasawien tapa sotia saattoi olla erityisen tehokas. Hyökkäyksissään he käyttivät noin 50 soturia käsittävää joukkoa, joka liikkui äänettömästi ja iski yllättäen. Kyliensä puolustukseen he keräsivät suuret joukot.
Shawneilta chickasawit ostivat 1700-luvulla hevosia käyttäen niitä alun perin vain kauppa- ja kuljetustehtävissä. Myöhemmin he jalostivat ensiluokkaisen rodun, joka tunnetaan chickasaw-hevosena. Nämä olivat nopeajalkaisia ja kestävyydestään tunnettuja. Samalla vuosisadalla Charlestonin alueilla asuvat skotlantilaiset kauppiaat alkoivat tehdä vierailuja chickasawien kyliin saaden aikaan seka-avioliittoja. Tämän seurauksena chickasaweista tuli matrilineaalisia, kun puoliveriset lapset otettiin äitiensä klaaniin ja näin ollen heimon jäseniksi. Kuuluisa skottilainen kirjailija James Adair otti vaimokseen chickasaw-naisen.[1] James Logan Colbertilla, hänkin skotti, oli useita lapsia chickasaw-vaimonsa kanssa. Colbertin lapsista tuli myöhemmin melkoisia vaikuttajia, jotka johtivat chickasaweja sodissa ja auttoivat heimoa vaikeuksissa.[2]
Chickasaweilla oli muuan erikoisuus kulttuurissaan. He latistivat vastasyntyneiden lasten otsat.[1] Tämä tapa aiheutti sekaannuksia, sillä kaukana lännessä asui intiaanikansa, jota kutsuttiin flatheadeiksi muista syistä. Ansiokkaat chickasawsoturit saattoivat joskus kantaa viittaa, joka oli tehty joutsenen sulista.[1]
Chickasawit eivät jakautuneet ollenkaan heimoihin, mutta heillä oli paljon klaaneja. Arvokkaimmasta klaanista valittiin ylin päällikkö ja erikseen sotapäällikkö. Heidän jumaluutensa oli tiiviisti yhteydessä aurinkoon, taivaaseen ja tuleen. He uskoivat pahan saavan palkkansa. Hyvät ansaitsivat paikan taivaassa. Pahantekijät joutuivat ikuisesti vaeltamaan noitien maassa. Kun heimon jäsen kuoli, hänet haudattiin talonsa alle. Vainaja asetettiin istuma-asentoon ja hänen punaisiksi maalatut kasvonsa suunnattiin osoittamaan kohti länttä.
Chickasawien asunnot olivat talvisin korkealle maakorokkeelle savesta rapattuja pyöreäpohjaisia majoja ja kesäisin suorakaiteen muotoon rakennettuja kaksi huonetta käsittäviä ulkoapäin kalkilla valkaistuja rakennuksia. Joka kylästä löytyi kivikiukainen sauna.[2]
[muokkaa] De Soto ja espanjalaiset
Ensimmäisen kosketuksensa heimo sai eurooppalaisiin Hernando de Soton retkikunnan saapuessa heidän mailleen vuonna 1540. Kanssakäyminen alkoi sopuisasti. De Soto espanjalaisine aarteenetsijöineen tarjosi visiitille tulleille chickasaweille ateriaksi paahdettua sianlihaa, koska miehistöllä oli "rautaisannoksena" suuri lauma porsaita mukanaan. Lähtiessään chickasawit anastivat ilman lupaa joitakin possuja mukaansa tajuamatta tehneensä mitään väärää. Mutta Hernando de Soto päätti rangaista varkaita esanjalaisten conquistadorien tavalla. He nappasivat kolme varasta kiinni,joista kaksi teloitettiin jalkajousella ja kolmas lähetettiin takaisin kyläänsä raajarikkona ilman käsiä.[1] Lisäksi espanjalaiset ryöstivät erään lähistöllä olleen chickasaw-kylän.
Chickasawien päällikkö,ihme kyllä, näytti olevan välittämättä espanjalaisten teoista. Hernando de Soto erehtyi luulemaan chickasaweja pelkureiksi ja kävi röyhkeäksi. Keväällä 1541,kun espanjalaiset olivat lähdössä pois,de Soto halusi noin 200 nuorta chickasaw-naista "kantajiksi ja muihin tarkoituksiin." Intiaanit halusivat harkita asiaa. Vastaus tuli yöllä. Joukko chickasaw-sotureita hiipi pimeän turvin valkoisten leirialueelle. Saviruukuissa tuomiensa hiilien avulla he sytyttivät tulipalon. Paniikkiin joutuneet conquistadorit pakenivat kauhuissaan ja de Soto oli päästä hengestään,kun hänen hevosensa satula irtosi syntyneen pakokauhun aikana.
Espanjalaisten tappiot olivat suuret. 12 miestä oli kuollut,yli 50 hevosta kadonnut ja poissa oli myös satoja kallisarvoisia sikoja. Myös suuri osa heidän vaatteistaan ja aseistaan oli tuhottu ja he itse vain nipin napin elossa.
Osoittaen melkoista rohkeutta de Soto espanjalaisineen jäi paikalle hoivaamaan haavoittuneitaan,keräämään vähiä jäljellä olevia tavaroitaan ja odottamaan kauhulla uutta mahdollista chickasawien hyökkäystä. Saatuaan joukkonsa kokoon he perääntyivät kylmissään,etätoivoisina sekä lähes alastomina. Hätäisesti kyhäämässään pikku pajassaan saivat he jonkin verran korjattua aseitaan ja satuloitaan. Tämän jäljeen de Soto conquistadoreineen jätti taakseen chickasawien maat mahdollisimman nopeasti.[1]
[muokkaa] Ranskalaisia ja brittejä
Tämän tapauksen jälkeen espanjalaiset tutkimusmatkailijat välttelivät tarkoin kosketusta chickasawien kanssa ja menikin reilusti yli sata vuotta ennen kuin heimo kohtasi uudelleen eurooppalaisia. Tällä kertaa ranskalaisia. Hekin olivat varovaisia, sillä de Soton visiitti chickasawien maille oli tunnettu tarina myös euroopassa. Isä Jacques Marquetten ja tutkimusmatkailija Louis Jolietin johtama pieni ryhmä ilmoitti vuonna 1673 kohdanneensa Mississippi-joella joukon chickasaweja nykyisen Memphisin seuduilla. 9 vuotta myöhemmin ranskalaiset matkaajat Robert la Salle ja Henri Tonti vierailivat samoilla alueilla. Chickasawit käyttäytyivät vieraita kohtaan täysin moitteettomasti antamatta aihetta pienimpäänkään rettelöön.
Etelä-Carolinassa jalansijaa saaneet brittisiirtolaiset alkoivat levittäytyä 1700-luvun taitteessa lännemmäksi ja heita alkoi ilmestyä Mississipin tienoille. He halusivat tehdä kauppaa paikallisten intiaaniheimojen kanssa ja löysivät chickasawit. Rauhanomainen tapaaminen muuttui nopeasti ystävyydeksi. Hyöty oli molemminpuolinen. Britit aseistivat chickasawit,koska heistä ei ollut uhkaa idempänä oleville englantilaisasutuksille. Brittien todellinen tarkoitus oli käyttää hyödykseen chickasaweja sotatilanteissa. Chickasawit - kuten sanottu - saivat tuliaseita,joiden avulla voivat terrorisoida naapuriheimoja. Britit saivat aseittensa vastineeksi orjia, joita chickasawit ottivat sotaretkillään mukaansa monista kylistä. Osa orjista myytiin eteenpäin,mutta useat joutuivat töihin brittien nopeasti kasvavan siirtokunnan mitä erilaisiin työtehtäviin. Osan ottamistaan vangeista pitivät chickasawit itse. Näin saatiin heimon lukumäärä kasvamaan tasaisesti. Vaikka he sotivat alinomaa,niin heidän miestappionsa olivat vähäisiä.
Brittien taholta tapahtuvan yllytyksen tuloksena chickasawien suhtautuminen ranskalaisiin alkoi muuttua kylmäkiskoiseksi ja he häiritsivät tehokkaasti Louisianan ranskalaisten kauppaliikennettä Kanadaan. Vuonna 1736 järjesti Louisianan kuvernööri Jean Baptiste Le Moune D'bienville sotaretkia chickasawien maille.[2] Hänellä oli liittolaisinaan tuhatkunta illinois- ja choctaw-intiaania,mutta chickasawit onnistuivat lyömään hyökkääjät takaisin. Ranskan ja heidän liittolaistensa tappiot olivat melkoiset.
Vuonna 1740 yrittivät ranskalaiset uudelleen. Kaukaa suurilta järviltä tulleet ottawat ja pottawatomit hyökkäsivät chickasawkyliin. Nytkään ei hyökkääjien voima riittänyt ja sateista johtuneet kulkuvaikeudet haittasivat sotatilaa. Ranskalaiset eivät luopuneet,vaan käyttivät intiaaniliittolaisiaan yhä uudelleen ja uudelleen tuhotakseen chickasawien vallan. Vaikka hyökkäävät heimot vaihtuivat,ei chickasawien puolustus pettänyt. Sen sijaan ranskalaisten valta mureni vuonna 1762 Mississippin alueilla. Chickasawien jatkuva kauppaliikenteen häirintä oli tehnyt tehtävänsä. Britit olivat syystäkin tyytyväisiä vahvoihin intiaaniliittolaisiinsa.
[muokkaa] Sotureista maanviljelijöiksi
Ei siis voitane pitää kovin suurena ihmeenä,kun chickasawit asettuivat englantilaisten puolelle vuonna 1775 Yhdysvaltain vapaussodassa. Siirtolaisten aseellinen vastus oli kuitenkin siksi kova, että osa sotaan osallistuneista chickasaweista pakeni kriisialueilta etelään. Valittuaan sodassa uuden puolen he taistelivat brittejä vastaan, johtajanaan William Colbert, joka oli puoliksi scottilainen.[2] Myöhemmin chickasaweista tuli amerikkalaisten ystäviä,osittain suuren päällikkönsä Piomingon kautta. Tennesseen siirtokunta järjesti chickasaweille paljon aseita,joita he joutuivat käyttämään 1700-luvun lopun intiaanisodissa.
Epäilemättä suurin osa 1700-lukua oli kulunut chickasawien ollessa sotaretkillä. Maanviljely sekä kylien hoito olivat jääneet heimon naisten harteille suurimmaksi osaksi. Vuosisadan vaihteessa alkoi kuitenkin uusi aikakausi heidän elämässään, kun sotureista alkoi muotoutua maanviljelijöitä. Muutamassa vuodessa chickasaweista tuli Yhdysvaltain vaurain intiaanikansa. Heidän laajoilla puuvillapelloillaan ahersi yli tuhat mustaa orjaa.[2] Euroopasta virtasi kuitenkin koko ajan lisää väkeä täyttäen ympärillä olevat intiaanimaat. Sotaisasta perinteestään huolimatta chickasawit eivät ryhtyneet rettelöimään valkoisia amerikkalaisia vastaan vaan tyytyivät osaansa. Pian he joutuivat myymään maitaan pala palalta. Vuosien 1801 ja 1832 välillä chickasawit kirjoittivat useita maittensa luovutussopimiksia. Yhdysvaltain hallitus osasi hyödyntää kirjoittamansa sopimukset ja chickasawit joutuivat kärsimään tästä monien muiden heimojen tavoin. Heidän oma identiteettinsä katosi kahdeksi vuosikymmeneksi, kun heidät painostettiin siirtymään reservaatioon, joka kuului choctaweille. Tilanne korjaantui 1850-luvun puoliväliin mennessä chickasawien irtauduttua taas omaksi kansakseen. Rasittavat pakkomuutot olivat kuitenkin ehtineet pudottaa heidän lukumääräänsä.
Saatuaan Oklahomasta oman melko laajan reservaation chickasavit kohosivat taas menestykseen. Maanviljely tuotti heille siksi paljon ylijäämää,että he ryhtyivät perustamaan sahalaitoksia,erilaisia käsityöhön perustuvia liikkeitä ja kouluja,joista osa oli vain tytöille. Myös chickasaw-sanomalehti aloitti ilmestymisensä. Choctawien, creekien, seminolien ja cherokeiden kanssa he muodostivat yhdessä viisikon, jotka tunnetttiin nimellä "viisi sivistynyttä heimoa".
Aivan kaikki chickasawit eivät akkulturoituneet tällä tavoin. Osa taisteli jenkkien sisällissodassa etelävaltioiden puolella ja jäivät sen jälkeen armeijan vakinaiseen palvelukseen. Veri veti sotakentille samoin kuin shawneilla ja delawareilla, joita niin ikään löytyi armeijan leivistä.
[muokkaa] 1900-luku
Vuonna 1907 chickasawien heimo lakkasi olemasta vuosikymmenien ajaksi. Heidän kotimaansa Oklahoma julistettiin omaksi osavaltiokseen ja sen asukkaista tuli tavallisia amerikkalaisia. Myöhemmin vuonna 1936 Oklahoman valtion sosiaalityön tekemällä huolenpidolla saatiin aikaiseksi seudun muitten heimojen uudelleenorganisoituminen, mutta chickasawien traditionaalinen jääräpäisyys esti heitä alistumasta moiseen menettelyyn. 1970-luvun aikana laajalle levinnyt intiaaniaktiivien liike käynnisti tehokkaasti heidän omien oikeuksiensa ajamisen. Chickasawit heräsivät "horroksestaan" liikkeen mukana ja vuonna 1983 heidät tunnustettiin jälleen omaksi kansakseen. Chickasawit ovat sittemmin onnistuneet pääsemään varsin merkittävään asemaan Oklahoman kulttuurielämässä.[2] Vaikka alkuperäinen kulttuuri on vuosien aikana sammunut,niin monet heistä puhuvat yhä omaa kieltään. Enemmistö kuitenkin polveutuu valkoisista. Väkiluku on 2000-luvun aikana jo ylittänyt 40.000 rajan ja he ovat Yhdysvaltain kymmenen suurimman heimon joukossa.
