Chickasawit
Wikipedia
| Chickasawit | |
|---|---|
| Kokonaismäärä | 32 000 |
| Pääasiallinen asuinalue | Yhdysvallat (Oklahoma, Mississippi, Louisiana) |
| Kieli (kielet) | englanti, chickasaw |
| Uskonto (uskonnot) | kristinusko |
Chickasawit ovat musgokee-kielinen intiaaniheimo, joka asui alun perin Mississippin, Kentuckyn, Alabaman ja Tennesseen osavaltioiden alueilla. 1600-luvulla heidän lukumääränsä on arveltu olleen noin 5000. Alun perin chickasawit ja choctawit olivat olleet samaa kansaa, kunnes olivat erkautuneet omiksi heimoikseen. Eurooppalaisten siirtolaisten levittäytyessä Pohjois- Amerikkaan ystyvystyivät chickasawit hyvin englantilaisten kanssa. Sen sijaan Ranskan siirtomaavaltaa he vastustivat voimakkaasti.Vuonna 1837 heimo siirrettiin intiaaniterritorioon Oklahomaan, jossa he muodostivat yhdessä choctawien, cherokeiden, seminolien ja creekien kanssa viiden heimon yhteisen liiton.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kulttuuri
[muokkaa] Asuminen
Joskus 1300-luvun aikana chickasawien on otaksuttu ylittäneen Mississippi-joen Red river valleyssa.[1] Tradition mukaan he kulkivat läpi Mississippin perustaen ensimmäisen kiinteän kylänsä nykyisen Huntsvillen lähelle, Alabamaan. Tästä eteenpäin Chickasawit harrastivat paljon haja-asutusta jokien varsilla niin Mississipissä kuin Tennesseessäkin. Heillä oli tärkeitä kyliä nykyisen Tupelon seuduilla, samoin lähellä Memphisiä. Heidän 1700-luvun "kaupungeikseen" on nimetty Ackia (engl. Old town), Amalatha, Ashukhuma (Red grass), Chatelaw (Copper Town), Chukalafaya (Long town), Chucalissa (Great town), Tuscahaw, Melettaw ja Yaneka.[2] Kylät oli ympäröity paaluvarustuksin. Jokaisella perheellä oli sekä kesä- että talviasunto sekä erillinen varastorakennus jyville ja muille ruokatarpeille. Myös naisille oli varattu oma maja heidän vaivojaan varten.[3] Talviasunnot olivat korkealle maapohjalle savesta rapattuja pyöreäpohjaisia majoja, jotka pitivät hyvin kylmän ulkopuolellaan. Kesätalot olivat suorakaiteen muotoisia kalkilla valkaistuja rakennuksia. Lisäksi kyliin kuului pallokenttä, seremoniatalo ja kivikiukainen sauna. [4]
[muokkaa] Elintavat ja viholliset
Jos asuinalueet olivat laajat, niin sitä olivat myös metsästysalueet, jotka ylsivät läntiseen Kentuckyyn asti. Chickasawit on mainittu erinomaisiksi metsästäjiksi. Koska heidän alueensa muodostuivat syvistä metsäseuduista ja monista vesireiteistä he liikkuivat sekä jaloin että kanootein. Heidän on sanottu olleen hyviä uimareita ja juoksijoita.[1] Soturien koulutus alkoi jo aivan lapsesta, ja se oli kurinalaista ja vaativaa. Chickasawit eivät hävinneet yhtäkään merkittävää taistelua huolimatta heitä ympäröivien vihollisten määrästä. Jolleivat he käyneet sotaa naapuriensa choctawien, cherokeiden tai shawneiden kanssa niin he ahdistelivat kaukaisempia heimoja kuten ottawat, wyandotit, kickapoot ja illinoisit. Myös osagien, quapawien ja tunicain kanssa heillä oli sotia.[2] Rauhassa eivät saaneet olla menomineet ja miamitkaan. Jopa mahtavat irokeesit, jotka olivat tunkeutuneet heidän mailleen, joutuivat perääntymään. Chickasawien tapa sotia on todettu olleen erityisen tehokas. Hyökkäyksissään he käyttivät noin 50 soturia käsittävää joukkoa, joka liikkui äänettömästi ja iski yllättäen. [5] Kyliensä puolustukseen he keräsivät suuret joukot.
Metsästäminen ja sotiminen eivät vieneet kaikkea chickasawien ajasta. He olivat myös tutkimusmatkailijoita, diplomaatteja, maanviljelijöitä, kauppiaita ja käsityöläisiä, jotka omasivat suuren tietomäärän ja paljon taitoa. [6]
[muokkaa] Puoliveriset
Shawneilta chickasawit ostivat 1700-luvun lopulla hevosia käyttäen niitä alun perin vain kauppa- ja kuljetustehtävissä. Myöhemmin he jalostivat ensiluokkaisen rodun, joka tunnetaan chickasaw-hevosena. Nämä olivat nopeajalkaisia ja kestävyydestään tunnettuja. Samalla vuosisadalla Charlestonin alueilla asuvat skotlantilaiset kauppiaat alkoivat tehdä vierailuja chickasawien kyliin saaden aikaan seka-avioliittoja. Tämän seurauksena chickasaweista tuli matrilineaalisia, kun puoliveriset lapset otettiin äitiensä klaaniin ja näin ollen heimon jäseniksi. Kuuluisa skottilainen kirjailija James Adair otti vaimokseen chickasaw-naisen.[1] James Logan Colbertilla, hänkin skotti, oli useita lapsia chickasaw-vaimonsa kanssa. Colbertin lapsista tuli myöhemmin melkoisia vaikuttajia, jotka johtivat chickasaweja sodissa ja auttoivat heimoa vaikeuksissa.[4]
Joidenkin chickasaw-kylien asukkaista yli puolet saattoi muodostua puoliverisistä, joita englantilaiset kutsuivat nimellä breed. Tämä aiheutti ongelmia. Täysveriset chickasawit olisivat halunneet säilyttää varhaisen kulttuurinsa, kun taas seka-avioliittojen jälkeläiset pyrkivät sekoittamaan molempien kulttuuria keskenään yhdistämällä eurooppalaisia tapoja chickasawien omiin traditioihin. Lopputuloksena koko kansakunta alkoi vieraantua omista perinteistään, varsinkin 1700-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.
[muokkaa] Erikoisuuksia
Chickasaweilla oli muuan erikoisuus kulttuurissaan. He latistivat vastasyntyneiden lasten otsat .[1] Choctaweilla oli säilynyt sama käytäntö muinaisen kulttuurin perintönä ja teolla haluttiin eräänlaisen kauneuskäsitteen innoittamana muokata kallon mallia. Tavasta luovuttiin vähin erin muiden vanhojen traditioiden ohella. Tasankointiaaneista poiketen sodissa ansioituneet chickasawsoturit saattoivat joskus kantaa viittaa, joka oli tehty joutsenen sulista.[1] Pienenä erikoisuutena voidaan pitää myös chickasaw-miesten kekipituutta, joka on mainittu olleen yli 180 senttiä aikakaudella, jolloin eurooppalaiset olivat selvästi lyhyempiä.[5]
Chickasawit leikkasivat orjiensa jalkapöydästä hermot, estääkseen tällä menettelyllä heidän mahdollisen pakenemisensa.[3]
Etelän intiaanikansojen tapaan chickasawit valmistivat mustaa juomaa, joka tunnettiin englantilaisten keskuudessa nimellä Black drink ja jonka pääasiallinen tarkoitus oli puhdistaa kehoa, sielua ja henkeä.
[muokkaa] Klaanit, päällikkyys ja kurinpito
Chickasawit eivät jakautuneet ollenkaan heimoihin, mutta heillä oli paljon klaaneja, vaihdellen 7-15:sta välillä. Klaanin jäsenyys periytyi äidin puolelta. Kylät ja klaanit olivat itsenäisiä yhdistyen kuitenkin sotien aikana. Arvokkaimmasta klaanista, yleensä vaikutusvaltaisesten chickasawperheiden perinnöllinen asema, valittiin ylin päällikkö eli "Suuri minko". Myös joka kylällä oli oma päällikkönsä. Espanjalaiset käyttivät heistä nimeä Capitani.
Chickasawien laki oli tarkoin määritelty koskien murhia, ryöstöjä, jumalanpilkkaa ja aviorikoksia.[3] Klaanineuvosto langetti tuomion, joka pantiin täytäntöön joko yksityisesti tai julkisesti sisältäen ruoskimista ja muuta kidutusta. Murhamiehiä jäljitettiin kaukaisiltakin seuduilta ja avionrikkojat sovittivat tekonsa nöyryyttämällä itsensä julkisesti. Kumpikin osapuoli joutui juoksemaan alastomina chickasawkylän läpi asukkaiden ruoskiessa heitä. Aviomiehen oikeus oli myös erikseen hakata tai ruoskia vaimonsa rakastaja. Naisten kärsivät rangaistukset liittyivät heidän ulkonäkönsä turmeluun. Hiukset saatettiin nyppiä pois ja kasvot silpoa.[3]
Chickasawien ylin jumala oli Ababinili, joka oli tiiviisti yhteydessä aurinkoon, taivaaseen ja tuleen. He uskoivat hyvien ansaitsevan paikan taivaassa ja pahantekijöiden joutuvan ikuisesti vaeltamaan noitien maassa. Kun heimon jäsen kuoli, hänet haudattiin talonsa alle. Vainaja asetettiin istuma-asentoon ja hänen punaisiksi maalatut kasvonsa suunnattiin osoittamaan kohti länttä.
[muokkaa] De Soto ja espanjalaiset
Ensimmäisen kosketuksensa heimo sai eurooppalaisiin Hernando de Soton retkikunnan saapuessa heidän mailleen vuonna 1540. Kanssakäyminen alkoi sopuisasti. De Soto espanjalaisine aarteenetsijöineen tarjosi visiitille tulleille chickasaweille ateriaksi paahdettua sianlihaa, koska miehistöllä oli "rautaisannoksena" suuri lauma porsaita mukanaan. Lähtiessään chickasawit anastivat ilman lupaa joitakin possuja mukaansa tajuamatta tehneensä mitään väärää. Hernando de Soto päätti rangaista varkaita espanjalaisten conquistadorien tavalla. He nappasivat kolme varasta kiinni, joista kaksi teloitettiin jalkajousella ja kolmas lähetettiin takaisin kyläänsä raajarikkona ilman käsiä.[1] Lisäksi espanjalaiset ryöstivät erään lähistöllä olleen chickasaw-kylän.
Chickasawien päällikön näyttäessä olevan välittämättä espanjalaisten teoista Hernando de Soto erehtyi luulemaan intiaaneja pelkureiksi ja kävi röyhkeäksi. Keväällä 1541, kun espanjalaiset olivat lähdössä pois, de Soto halusi noin 200 nuorta chickasaw-naista "kantajiksi ja muihin tarkoituksiin." Intiaanit halusivat harkita asiaa. Vastaus tuli yöllä. Joukko chickasaw-sotureita hiipi pimeän turvin valkoisten leirialueelle. Saviruukuissa tuomiensa hiilien avulla he sytyttivät tulipalon. Paniikkiin joutuneet conquistadorit pakenivat kauhuissaan ja de Soto oli päästä hengestään, kun hänen hevosensa satula irtosi syntyneen pakokauhun aikana.
Espanjalaisten tappiot olivat suuret. 12 miestä oli kuollut ja yli 50 hevosta sekä satoja kallisarvoisia sikoja karkuteillä. Myös suuri osa heidän vaatteistaan ja aseistaan oli tuhottu ja he itse vain nipin napin elossa.
Osoittaen melkoista rohkeutta de Soto espanjalaisineen jäi paikalle hoivaamaan haavoittuneitaan, keräämään vähiä jäljellä olevia tavaroitaan ja odottamaan kauhulla uutta mahdollista chickasawien hyökkäystä. Saatuaan joukkonsa kokoon he perääntyivät kylmissään, epätoivoisina sekä lähes alastomina. Hätäisesti kyhäämässään pikku pajassaan he saivat jonkin verran korjattua aseitaan ja satuloitaan. Tämän jäljeen de Soto conquistadoreineen jätti taakseen chickasawien maat mahdollisimman nopeasti.
[muokkaa] Ranskalaisia ja brittejä
Tämän tapauksen jälkeen espanjalaiset tutkimusmatkailijat välttelivät tarkoin kosketusta chickasawien kanssa ja menikin reilusti yli sata vuotta ennen kuin heimo kohtasi uudelleen eurooppalaisia. Tällä kertaa ranskalaisia. Hekin olivat varovaisia, sillä de Soton visiitti chickasawien maille oli tunnettu tarina myös euroopassa. Isä Jacques Marquetten ja tutkimusmatkailija Louis Jolietin johtama pieni ryhmä ilmoitti vuonna 1673 kohdanneensa Mississippi-joella joukon chickasaweja nykyisen Memphisin seuduilla. 9 vuotta myöhemmin ranskalaiset matkaajat Robert la Salle ja Henri Tonti vierailivat samoilla alueilla. Chickasawit käyttäytyivät vieraita kohtaan täysin moitteettomasti antamatta aihetta pienimpäänkään rettelöön.
Etelä-Carolinassa jalansijaa saaneet brittisiirtolaiset alkoivat levittäytyä 1700-luvun taitteessa lännemmäksi Mississipin tienoille. He halusivat tehdä kauppaa paikallisten intiaaniheimojen kanssa ja löysivät chickasawit. Rauhanomainen tapaaminen muuttui nopeasti ystävyydeksi. Hyöty oli molemminpuolinen. Britit aseistivat chickasaweja, koska heistä ei ollut uhkaa idempänä oleville englantilaisasutuksille. Brittien todellinen tarkoitus oli käyttää hyödykseen chickasaweja sotatilanteissa. Chickasawit hyödynsivät tuliaseitaan terrorisoimalla naapuriheimoja. Britit saivat aseittensa vastineeksi orjia, joita chickasawit ottivat sotaretkillään mukaansa monista kylistä. Osa orjista myytiin eteenpäin, mutta useat joutuivat töihin brittien nopeasti kasvavan siirtokunnan mitä erilaisiin työtehtäviin. Osan ottamistaan vangeista chickasawit pitivät itse säilyttääkseen kansansa määrän ennallaan. Tästä johtuen heidän miestappionsa näyttivät vähäisiltä.
Brittien taholta tapahtuvan yllytyksen tuloksena chickasawien suhtautuminen ranskalaisiin alkoi muuttua kylmäkiskoiseksi ja he häiritsivät tehokkaasti Louisianan ranskalaisten kauppaliikennettä Kanadaan. Vuonna 1736 järjesti Louisianan kuvernööri Jean Baptiste Le Moune D'bienville sotaretkia chickasawien maille.[4] Hänellä oli liittolaisinaan tuhatkunta illinois- ja choctaw-intiaania, mutta chickasawit onnistuivat lyömään hyökkääjät takaisin puolustaen menestyksellisesti kahta kyläänsä, Ackiaa ja Amalahtaa. Uuden-Ranskan ja heidän liittolaistensa tappiot olivat melkoiset.
Pelastaakseen sotilaallisen kunniansa koulutti Uusi-Ranska Louisianassa 700 vakinaisen palvelun sotilasta antaen näille tarkat ohjeet chickasawien tuhoamiseen.[1] Vuonna 1739 elokuussa kuvernööri Bienville otti joukot komentoonsa ja johdatti armeijansa New Orleansista Mississippiä vastavirtaan kohti chickasawien maita. He rakensivat matkan varrelle Fort Assumptionin (lähellä nykyistä Memphisiä), josta käsin oli tarkoitus antaa tukea Bienvillen joukoille, joiden lukumääräksi on ilmoitettu intiaaniliittolaisineen lähes 3000 miestä.[7] Chickasawien kyliin he eivät kuitenkaan koskaan päässeet perille. Luonnonvoimat kääntyivät Bienvillen retkikuntaa vastaan pysäyttäen heidän etenemisensä. Armeija rypi mudassa ja kaatosateissa liikkumatta juuri minnekään. Ankeiden olojen seurauksena taudit levisivät sotilaisiin ja heidän taisteluintonsa hiipui ennen vihollisen kohtaamista. Bienvillen kostoisku jäi vaille toteutumistaan.
Seuraavan vuoden helmikuussa chickasawien lähetystö teki matkan Fort Assumptioniin, jossa Bienville joukkoineen majaili. Ranskalaiset suostuivat intiaanien sanelemiin rauhanehtoihin, joihin kuului olennaisena osana chickasawien lupa valvoa Mississipin laivaliikennettä. Tämän jälkeen Bienville palasi nöyryytettynä New Orleansiin. Epäonnistuneet sotaretket lopettivat hänen uransa.[8]
Markiisi de Vaundreuil jatkoi Bienvillen paikalla onnistumatta kuitenkaan edeltäjäänsä paremmin. Kaukaa suurilta järviltä tulleet ja ranskalaisten liittolaisina toimineet ottawat ja potawatomit yrittivät vallata chickasawien kylät vuosina 1740 ja 1741 ilman menestystä. Vaikka Uuden-Ranskan tukena toimineet hyökkäävät heimot vaihtuivat, ei chickasawien puolustus pettänyt seuraavankaan vuosikymmenen aikana. Sen sijaan Uuden-Ranskan valta mureni vuonna 1762 brittijoukkojen vallattua heidän linnakkeensa Suurten järvien alueella. Chickasawien jatkuva ranskalaisten kauppaliikenteen häirintä Mississipillä oli tehnyt tehtävänsä ja edesauttanut englantilaisten joukkojen voitokasta etenemistä.
[muokkaa] Yhdysvaltain esiinmarssi
Chickasawit asettuivat englantilaisten puolelle myös vuonna 1775 alkaneessa Yhdysvaltain vapaussodassa. Siirtolaisten aseellinen vastus oli kuitenkin siksi kova, että osa sotaan osallistuneista chickasaweista pakeni kriisialueilta etelään. Valittuaan sodassa uuden puolen he taistelivat brittejä vastaan, johtajanaan William Colbert, joka oli puoliksi scottilainen.[4]
Espanjalaisten ottaessa hallintaansa Louisianan vuoden 1780 aikana he tyytyivät vahvistamaan asemiaan suhteellisen maltillisin ottein. Mississipin yli Arkansasiin metsästysmatkoja tekevät chickasawit kävivät satunnaisesti kauppaa espanjalaisten kanssa, mutteivat täysin luottaneet heihin.
Vuonna 1784 tuhkarokko surmasi lähes puolet chickasawien suurimman kylän Long Townin asukkaista. Kaksi vuotta myöhemmin kyseisen kylän vaikutusvaltainen päällikkö Piomingo kirjoitti raja-asioita koskevan sopimuksen Chickasawien ja Yhdysvaltain kanssa. Samalla monet aiemmin brittejä suosineet chickasawit siirtyivät kannattamaan Yhdysvaltoja. Espanjalaisia tämä ei miellyttänyt. He yrittivät päästä chickasawien ja muiden etelän intiaanien suosioon lähettämällä heille lahjoja. Lisäksi espanjalaiset varoittivat intiaaneja Yhdysvaltain aikomuksista anastaa näiden maat pala palalta. Vuonna 1792 Yhdysvaltain edustajat kutsuivat useita chickasawien, cherokeiden, choctawien ja creekien päälliköitä suureen neuvotteluun Nashvilleen. Tilaisuudessa yhdysvallat vakuutti vilpittömyyttään:
"Emme me halua yhdenkään punaisen miehen maita, sillä Yhdysvalloilla maata on jo aivan riittävästi!"
Myöhempi historia osoittaa, että Yhdysvaltain edustajat eri neuvotteluissa tulivat toistamaan nämä sanat monta kertaa ja syömään ne yhtä useasti.
Vuonna 1793 chickasawit ja espanjalaisten tukemat creekit ajautuivat vakaviin erimielisyyksiin, jotka johtivat muutaman vuoden mittaiseen sotatilaan näiden kahden intiaanikansan välillä. Tennesseen siirtokunta, joka ei kuulunut vielä Yhdysvaltoihin, järjesti chickasaweille 500 kivääriä ja paljon ammuksia.[1] Päällikkö Piomingon johdolla he tekivät hyökkäyksiä creekien kyliin hyödyntäen ostamaansa tulivoimaa. Creekien suunnittelema 1200 soturia käsittävä vastaisku chickasawien maille käynnistettiin syksyllä 1795. Piomingo ja hänen johtamansa chickasawit olivat kuitenkin saaneet tiedon creekien tulossa olevasta suuresta hyökkäyksestä. Jättäen vain pienen ryhmän miehiä Long Towniin Piomingo sotureineen piiloutui kylänsä lähettyville odottamaan creekien tuloa. Näiden valmistellessa Long Townin piiritystä iski 200 chickasawia selustasta sellaisella raivolla, että täysin yllätetyt creekit säntäsivät pakoon tietämättä, että hyökkääjiä oli viisi kertaa heitä itseään pienempi määrä. Vuoden loppuun mennessä creekit olivat valmiit tekemään rauhan.
Espanjalaisten ja ranskalaisten sekahallinnossa oleva Louisiana siirtyi vuonna 1803 Yhdysvalloille Napoleon Bonaparten myytyä sen heille presidentti Thomas Jeffersonin valtakaudella.
[muokkaa] Sotureista maanviljelijöiksi
Vuosisadan vaihteessa alkoi uusi aikakausi chickasawien elämässä, kun sotureista alkoi muotoutua maanviljelijöitä. Monet eri syyt olivat vaikuttamassa muutokseen ja suurin syistä oli idästä päin tasaisena muurina leviävä Yhdysvaltain asutus. Lännessä toimi rajana Mississippi-joki, jonka takana asuvat intiaanikansat olivat chickasawien vihollisia ja estivät heidän siirtymistään sinne.
Muutamassa vuodessa chickasaweista tuli Yhdysvaltain vaurain intiaanikansa ja ennen naisten perinteisesti tekemät maatyöt hoidettiin nyt koko kansan voimin. Heidän laajoilla puuvillapelloillaan ahersi yli tuhat mustaa orjaa.[2] Euroopasta virtasi kuitenkin koko ajan lisää väkeä täyttäen ympärillä olevat intiaanimaat. Sotaisasta perinteestään huolimatta chickasawit eivät ryhtyneet rettelöimään valkoisia amerikkalaisia vastaan vaan tyytyivät osaansa. Pian he joutuivat myymään maitaan pala palalta. Vuosien 1801 ja 1832 välillä chickasawit kirjoittivat useita maittensa luovutussopimuksia.
Vuonna 1828 Yhdysvaltain presidentin virkaan astunut Andrew Jacksonilla oli selkeä mielipide intiaaneista:
"Villit intiaanit ovat Yhdysvaltain talouden kasvun, teollisuuden ja hyvinvoinnin tiellä. Heillä ei ole älykkyyttä, ei moraalisia tapoja eikä halua parantaa omia olojaan. Tulemme siirtämään heidät pois tieltä jonnekin länteen.'" [9]
Vuonna 1830 hanke pantiin täytäntöön kongressin hyväksyessä ehdotuksen chickasawien ja kaikkien etelän intiaanien pakkomuutosta pois traditionaalisilta alueiltaan. Chickasawit saivat Doaksvillen sopimuksen mukaan oikeuden siirtyä kaakkoiseen Oklahomaan, sinne aiemmin muuttaneiden choctawien reservaation länsiosiin. Vuonna 1837 chickasawien pääjoukkojen ja tuhannen orjan muuttoliikkeen mukana seurasi 5000 hevosta, joiden kuljettaminen yli Mississipin oli vaikeaa.[1] Monet hevoset katosivat varkaiden matkassa, eivätkä sääolosuhteet ja monenmoiset onnettomuudet helpottaneet vaivalloiseksi osoittautunutta matkantekoa. Kun chickasawit viimein saapuivat heille osoitettuun paikkaan huomasivat he tulleensa keskelle sotavyöhykettä. Kaikki reitit ympäröiviltä tasangoilta johtivat chickasawien uusille asuinalueille. comanchien, kiowien ja wichitojen lisäksi alueella liikkui osagien ja pawneiden metsästys- ja sotapartioita. Myös delawaret ja shawneet olivat pystyttäneet useita pysyviä kyliä alueen laitamille metsästääkseen ja käydäkseen kauppaa. Chickasawit käsittivät, että choctawit olivat halunneet heidät puskuriksi oman asutuksensa eteen kaikkia itäisiä heimoja vastaan. Kaiken muun lisäksi chickasawit olivat kadottaneet identiteettinsä. Yhdysvallat asetti heidät choctawien nimen alle.
Yli vuosikymmenen ajan chickasawit joutuivat torjumaan ympäristön heimojen hyökkäyksiä ja kärsimään oman identiteettinsä menetyksestä, kunnes tilanne korjaantui 1850-luvun puoliväliin mennessä chickasawien irtauduttua taas omaksi kansakseen. Rasittavat pakkomuutot ja omien maitten puolustaminen "huopaintiaanien" (kiowat, comanchet jne) ryöstöretkiä vastaan olivat kuitenkin ehtineet pudottaa heidän lukumääräänsä.
Vuonna 1856 chickasawien kansakunta aloitti uudelleenmuotoutumisensa. Perinteinen heimopäällikkö muuttui kuvernööriksi, joka valittiin yleisöäänestyksellä kahdeksi vuodeksi kerrallaan.[10] Puoliverinen Cyrus Harris aloitti chickasawien ensimmäisenä kuvernöörinä samana vuonna ja kaksi vuotta myöhemmin hänen paikalleen astui Daugherty (Winchester) Colbert.[11] Yhdysvaltain sisällissodassa (1861-65) chickasawit asettuivat etelävaltioiden puolelle pohjoisvaltioita eli Unionia vastaan. Osa heistä jai armeijan vakinaiseen palveluun sodan päättymisen jälkeen.
Vuonna 1866 tapahtunut orjuuden lakkauttaminen pakotti myös Chickasawit luopumaan mustasta orjatyövoimastaan. Orjien kohtalo ei ollut kadehdittava, sillä he eivät olleet Yhdysvaltain kansalaisia, eivätkä kuuluneet chickasaweihin.[12]
Rikkaiden Colbertien vaikutusvallan myötä chickasawit kohosivat menestykseen. Maanviljely tuotti heille siksi paljon ylijäämää, että he ryhtyivät perustamaan sahalaitoksia, erilaisia käsityöhön perustuvia liikkeitä ja kouluja, joista osa oli vain tytöille. Myös chickasaw-sanomalehti aloitti ilmestymisensä. Heillä oli suuria laidunmaita niin hevosille kuin karjallekin. Choctawien, creekien, seminolien ja cherokeiden kanssa chickasawit muodostivat yhdessä viisikon, jotka tunnetttiin nimellä viisi sivistynyttä heimoa.
[muokkaa] 1900-luku
Vuonna 1907 chickasawien heimo lakkasi olemasta vuosikymmenien ajaksi. Heidän kotimaansa Oklahoma julistettiin omaksi osavaltiokseen ja sen asukkaista tuli tavallisia amerikkalaisia. Myöhemmin vuonna 1936 Oklahoman valtion sosiaalityön tekemällä huolenpidolla saatiin aikaiseksi seudun muitten heimojen uudelleenorganisoituminen, mutta chickasawien traditionaalinen jääräpäisyys esti heitä alistumasta tähän menettelyyn. 1970-luvun aikana laajalle levinnyt intiaaniaktiivien liike käynnisti tehokkaasti heidän omien oikeuksiensa ajamisen. Chickasawit heräsivät "horroksestaan" liikkeen mukana ja vuonna 1983 heidät tunnustettiin jälleen omaksi kansakseen. Chickasawit ovat sittemmin onnistuneet pääsemään varsin merkittävään asemaan Oklahoman kulttuurielämässä.[4] Vaikka alkuperäinen kulttuuri on vuosien aikana sammunut,niin monet heistä puhuvat yhä omaa kieltään. Enemmistö kuitenkin polveutuu valkoisista. Väkiluku on 2000-luvun aikana jo ylittänyt 40.000 rajan ja he ovat Yhdysvaltain kymmenen suurimman heimon joukossa.
[muokkaa] Lähteet
- ↑ 1,0 1,1 1,2 1,3 1,4 1,5 1,6 1,7 1,8 Chickasaw History
- ↑ 2,0 2,1 2,2 Chickasaw Indians
- ↑ 3,0 3,1 3,2 3,3 Early Chickasaw Culture
- ↑ 4,0 4,1 4,2 4,3 4,4 Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan Intiaanit, s. 60-62. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7.
- ↑ 5,0 5,1 Chickasaw
- ↑ Chickasaw Times
- ↑ Carl Waldman: Atlas of the Norht American Indian, s. 106. Fact On File Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9.
- ↑ Chickasaw Wars
- ↑ Markku Henriksson: Alkuperäiset amerikkalaiset, s. 72. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9.
- ↑ Encyclopedia of Oklahoma History
- ↑ Chonicles of Oklahoma
- ↑ Chickasaw Freedmen
