Saratogan taistelut
| Saratogan taistelut | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Yhdysvaltain vapaussotaa | |||||||
 Kenraali Burgoynen antautuminen
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
|
| |||||||
| Komentajat | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
9 000 (ensimmäinen taistelu) |
6 000–7 200[2] | ||||||
| Tappiot | |||||||
|
90 kuollutta |
440 kuollutta | ||||||
.svg){kind=small}
Saratogan taistelut olivat osa Yhdysvaltain vapaussotaa, ja ne käytiin 19. syyskuuta – 7. lokakuuta 1777 nykyisten Saratogan ja Saratoga Springsin kaupunkien tuntumassa. Taisteluissa kenraalimajuri Horatio Gatesin ja prikaatikenraali Benedict Arnoldin johtama siirtokuntien armeija löi kenraalimajuri John Burgoynen komentamat brittijoukot ja näihin liittyneet saksalaiset yksiköt. Burgoynen joukkojen hyökkäysvahvuus oli noin 6 000 sotilasta Yhdysvaltain 12 000–14 000 vastaan.
Taistelu merkitsi käännekohtaa Amerikan vallankumouksessa. Voiton jälkeen Ranska tunnusti Amerikan siirtokunnat itsenäiseksi valtioksi ja julisti sodan Britanniaa vastaan.[5] Lisäksi Ranska antoi rahallista tukea kapinallisille ja toi laivastonsa tukemaan itsenäisyystaistelijoita. Saratogan taistelujen lopputuloksen ja Ranskan esimerkin innoittamina myös Espanja ja Hollanti liittyivät myöhemmin Yhdysvaltain tukijoihin.[6]
Taustat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhdysvaltain vapaussodan ensimmäisistä taisteluissa huhtikuussa 1775 amerikkalaisten miliisijoukot kärsivät puutteellisesta aseistuksesta ja miesten kokemattomuudesta. Saman kesän aikana kenraali George Washington valittiin johtamaan uutta siirtokuntien armeijaa, joka osittain korvasi aiemmat miliisivoimat. Washingtonin tehtävä oli haastava, sillä miesten värväämisen ja kouluttamisen ohella hänen oli hankittava siirtokunnille oma sotalaivasto.[7]
Vaikka Washington onnistui valtaamaan Bostonin keväällä 1776, hän ei pystynyt estämään Britannian sotavoimien hallintaa muissa siirtokuntien suurissa kaupungeissa. Maailman vahvimmaksi ja parhaiten aseistautuneeksi tunnustettu brittiarmeija hallitsi vuoden 1776 tapahtumia vapaussodassa. Washington pyrki käymään pitkitettyä puolustussotaa ja vältteli avointen taistelukenttien tuomaa riskiä. Hän joutui vetämään joukkonsa Long Islandilta ja New Yorkista, mutta saavutti pieniä voittoja vuoden 1776–1777 vaihteessa Trentonissa ja Princetonissa.[6]
Brittien suunnitelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Brittijoukkojen johtajat kyllästyivät pitkittyneeseen sodankäyntiin keväällä 1777 ja laativat kaksi eri suunnitelmaa amerikkalaisten lopulliseksi murskaamiseksi. Toinen suunnitelma oli, että kenraali John Burgoyne johtaisi joukkonsa Kanadasta itäiseen New Yorkiin ja yhdistyisi Albanyssä kenraali William Howen joukkoihin. Yhdistyneen armeijan tarkoitus oli erottaa pohjoiset ja eteläiset siirtokunnat toisistaan ja päättää sodankäynti Britannian voittoon. Howe oli myös saanut luvan miehittää Philadelphian, jossa oli Washingtonin päämaja. Kummatkin suunnitelmat aiottiin toteuttaa syksyllä 1777.[8]
Toinen suunnitelmista onnistui, sillä Howe miehitti Philadelphian. Hän ei kuitenkaan marssinut New York Citystä suoraan Philadelphiaan vaan viivytteli ja kiersi Marylandin kautta. Kenraali Burgoyne odotti Albanyssä turhaan Howen armeijaa tietämättä, että tämä oli majoittanut armeijansa Philadelphiaan eikä ollut tulossa Albanyyn.[9]
Saratogan taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Burgoynen ongelmat jatkuivat, sillä osa hänen upseereistaan koki nöyryyttävän tappion Benningtonin taistelussa elokuussa 1777. Vastoinkäymiset lannistivat myös Kanadasta lähetetyn prikaatinkenraali Barry St. Legerin johtaman retkikunnan, johon kuului noin 800 brittisotilasta ja lähes tuhat irokeesien liittokunnan soturia. Amerikkalaisten ankara tulitus pysäytti retkikunnan etenemisen. Haluamatta uhrautua Englannin liittolaisina suurin osa intiaaneista jätti armeijan ja St. Leger vetäytyi myös itse takaisin Kanadaan.[10]
Burgoynen armeija marssi 13. syyskuuta 1777 Saratogan alueelle. Amerikkalainen kenraalimajuri Horatio Gates oli kerännyt 10 000 sotilaan joukot Bemis Heightsiin, joka sijaitsi noin 16 kilometriä kaupungista pohjoiseen. Brittiarmeijan vahvuus oli noin 6 500 miestä. Kuusi päivää myöhemmin Burgoyne päätti iskeä amerikkalaisten puolustuksen sivustaan ja lähetti kenraali Simon Fraserin johtamat 2 000 sotilasta korkealle kummulle erään maatilan lähettyville. Gates järjesti armeijansa välittömään vastaiskuun ja määräsi kenraalit Benedict Arnoldin ja Daniel Morganin joukkoineen käymään brittien kimppuun. Morganin alaisina toimivat tarkka-ampujat haavoittivat monia vihollisupseereja, mutta englantilaisten tykistö onnistui murtamaan amerikkalaisten rivit.[10]
Seuraavien kahden viikon aikana amerikkalaisiin joukkoihin liittyi tuhat vapaaehtoista sotilasta. Britit puolestaan odottivat kenraali Henry Clintonin lupaamia täydennysjoukkoja tietämättä, että tämä oli luopunut koko joukkojen lähettämisestä. Yli tuhat Burgoynen miestä oli sairastunut, kuollut, karannut tai joutunut vangiksi.[11] Aamulla 7. lokakuuta Burgoyne kyllästyi odottamiseen. Hän sai kokoon noin 5 000 sotilasta, jotka jakoi kolmeen eri kolonnaan. Yksi kolonna muodostui kevyestä jalkaväestä, toinen krenatööreistä ja kolmas hesseniläisistä jääkäreistä. Syntyneessä taistelussa britit etenivät rivissä avoimella kentällä, kun taas amerikkalaiset tulittivat puiden ja rakennusten suojista. Kenraali Gatesin joukkojen valitsema Bemis Heights suojasi heitä tiheällä puustollaan kolmelta eri sivulta, niin että vain etelänpuoleinen reunus jäi avoimeksi. Brittiläiset ja heidän hesseniläiset liittolaisensa joutuivat perääntymään suojavarustustensa taakse tunnin kestäneen taistelun jälkeen. Sitä seuranneessa toisessa yhteenotossa Burgaynen armeija jäi alakynteen ja menetti moninkertaisen määrän miehiään amerikkalaisiin verrattuna.[12]
Antautuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Burgoyne veti 8. lokakuuta joukkonsa Hudsonjokea ylös leiriin, jonka he olivat rakentaneet Saratogan laidalle. Gatesin miehet ajoivat brittejä takaa ja saartoivat nämä joka suunnalta. Lähes kaikki lähetit, jotka Burgoyne lähetti viemään sanaa muille brittijoukoille joutuivat amerikkalaisten käsiin.[13]
Burgoyne antautui Gatesille 17. lokakuuta odotettuaan monta päivää turhaan kenraali Clintonin täydennysjoukkojen saapumista. Gates lupautui jalomielisesti päästämään britit vapaiksi, jos nämä luopuisivat kaikista aseistaan. Siirtokuntien kongressi oli Gatesin kanssa eri mieltä ja lähetti Burgoynen armeijan vankileirille.[5]
Saratogan voiton jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Burgoynen antautumisella oli välitön sekä kauaskantoinen vaikutus vallankumoukselle. Hänen epäonnistumisensa jakaa siirtokunnat kahteen osaan herätti kapinallisten halun jatkaa sotaa. Brittien tykistön ja tarvikkeiden joutuminen amerikkalaisten käsiin lisäsi kapinallisten voitontahtoa. Voiton vaikutus levisi koko Pohjois-Amerikkaan.[10] Erityisen tärkeä voitto oli siirtokuntien Pariisin-lähettiläälle Benjamin Franklinille, joka sai ranskalaiset vakuuttumaan Yhdysvaltain mahdollisuudesta voittaa vapaussota. Ranska tunnusti siirtomaiden itsenäisyyden alkuvuodesta 1778 ja liittyi sotaan niiden puolella.[14]
Vaikka Ranskan tuen eräs merkittävimpiä osia oli rahallinen avustus, se lähetti myös joukkojaan Washingtonin avuksi. Ilman Ranskan laivastoa Yhdysvaltain lopullinen voitto Yorktownin taistelussa syksyllä 1781 ei olisi ollut mahdollinen.[15]
Ranskan ohella myös Espanja, Hollanti, Venäjä, Tanska, Norja ja Portugali liittyivät Yhdysvaltoja tukeviin maihin. Espanja osallistui joihinkin eteläisiin meri- ja maataisteluihin. Muut mainitut maat eivät keränneet joukkoja aseellisiin iskuihin Britanniaa vastaan, vaan pyrkivät heikentämään brittien hallintaa merellä ja lisäämään amerikkalaisille toimitettujen ampuma- ja muonatarvikkeiden määriä.[16]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Lanning, Michael Lee: The American Revolution 100: The People, Battles, and Events of the American War for Independence, Ranked by Their Significanc. Sourcebooks, Inc, 2009. ISBN 978-1402221156. (englanniksi)
- Helo, Ari: Yhdysvaltain demokratian synty. Gaudeamus, 2014. ISBN 968-952-195-322-1. (englanniksi)
- Ketchum, Richard: Saratoga: Turning Point of America's Revolutionary War. Holt Paperbacks, 1999. ISBN 978-0805061239. (englanniksi)
- Savas, Theodore & Dameron, David: A Guide To The Battles Of The American Revolution. Savas Beatie, 2010. ISBN 978-1932714944. (englanniksi)
- Ward, Christopher: The War of the Revolution. Skyhorse Publishing, 2011. ISBN 978-1616080808. (englanniksi)
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Ketchum 1999 s. 355, 395.
- ↑ Ketchum 1999 s. 395.
- ↑ Ketchum 1999 s. 374, 401.
- ↑ Ketchum 1999 s. 368, 405.
- ↑ a b Savas 2010 s. 150.
- ↑ a b Lanning 2009. s. 15.
- ↑ Lanning 2009. s. 220.
- ↑ Lanning 2009. s. 13.
- ↑ Savas 2010 s. 125.
- ↑ a b c Lanning 2009. s. 14.
- ↑ Savas 2010 s. 146.
- ↑ War 2011 s. 530.
- ↑ The Battle of Saratoga 1777 britishbattles.com. Viitattu 15.2.2015. (englanniksi)
- ↑ Helo 2014. s. 36.
- ↑ Savas 2010 s. 151.
- ↑ Lanning 2009. s. 22.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Saratogan taistelut Wikimedia Commonsissa
