Yhdysvaltain arkkitehtuuri

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Shreve, Lamb & Harmon, Empire State Building, 1929–1931 (etualalla) ja William Van Alen, Chrysler Building, 1928–1930 (vasemmalla takana), New York. Kumpikin ovat Art Deco -tyyliä.

Tämä artikkeli käsittelee Yhdysvaltojen arkkitehtuuria. Yhdysvaltojen historia on suhteellisen nuorta ja intiaanit eivät ole jättäneet sinne yhtä spektaakkelimaisia rakennuksia kuin esimerkiksi Meksikoon ja Peruun.

Amerikan intiaanien arkkitehtuuri nykyisellä Yhdysvaltojen alueella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mesa Verde, Colorado, Amerikan intiaanien arkkitehtuuria

Esimerkit kaikkein varhaisimmista Yhdysvaltojen arkkitehtuurista voidaan jakaa kahteen pääalueeseen: ensimmäinen on itäosa, jossa sijaitsee hyvin vanhoja todisteita Pohjois-Amerikan kummunrakentajat -kulttuurista (Mound Builders), jonka aikana rakennettiin hautakumpuja ja maapyramideja kuolleille. Lounas on toinen alue, josta löytyy merkkejä kadonneesta sivilisaatiosta ajalta, jolloin Kristoffer Kolumbus "löysi" Amerikan: tunnetuimmat arkeologiset alueet kuuluvat anasazi-kulttuurille, Mesa Verdessä (Colorado) ja Aztec Ruins National Monumentille Uudessa-Meksikossa. Acoma on vanhin pueblo, rakennettu yhdelle mesalle ja jossa on asuttu jo vuodesta 1150[1].

Siirtomaakauden arkkitehtuuri (1500-1800-luvut)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taos, Uusi-Meksiko. Esimerkki pueblo-intiaanien savitiilirakennelmasta

Kun eurooppalaiset saapuivat Amerikkaan, he toivat mukanaan arkkitehtuuriperinteensä ja rakennustapansa. Siirtomaakauden arkkitehtuuri on selkeästi länsimaalaisvaikutteista. Rakentaminen oli riippuvaista paikalla saaduista materiaaleista; puu ja tiili ovat hallitsevia materiaaleja Uuden-Englannin englantilaisten rakennuksissa. Se on myös sidoksissa kolonialisaatioon johtuen alueen poliittisesta omistuksesta (kuvernöörin palatsi, linnoitukset). Merkit eurooppalaisten hallinnasta alueella ovat myös taloudellisia (tullirakennukset, plantaasit, varastot) ja uskonnollisia (katoliset ja protestanttiset kirkot, fransiskaanien ja jesuiittojen lähetysasemat).

Espanjalaisvaikutus etelässä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanjalaisten tutkimusmatkat Amerikan lounaisosaan alkoivat 1540-luvulla. Konkistadori Francisco Vásquez de Coronado vaelsi tällä hedelmättömällä alueella etsien myyttistä pueblo-intiaanien kultaista kaupunkia. Nämä rakensivat talonsa savitiilestä, jotka pysyivät pystyssä puurakenteen vuoksi. Niiden kubistinen muoto ja kietoutuminen antoi kylille niiden yhtenäisen muodon, jolle amerikkalaiset antoivat myöhemmin oman nimen (pueblo style)[2]. Voidaan vain kuvitella konkistadorien pettymys heidän nähdessään nämä vaatimattomat, koristelemattomat rakennukset, mutta joiden suojassa lämpötila pysyi vakaana ja viileänä. Lopulta espanjalaiset valloittivat nämä kylät ja perustuvat paikalle Santa Fen kaupungin, hallintoalueensa pääkaupungin, vuonna 1609. Kuvernöörin palatsi rakennettiin vuosina 1610-1614 yhdistäen intiaanien (savitiilet) ja espanjalaisten (takorautakaiteet) vaikutteita[2]. Rakennus oli pitkä ja se sisälsi pation. San Miguel de Santa Fe –kappeli ajoittuu vuoteen 1610 ja siinä käytetään savitiilitekniikkaa, joka antaa tälle uskonnolliselle rakennukselle massiivisuutta ja huomiota herättävää ankaruutta.

1600-1700 –luvuilla espanjalaiset perustivat ryhmän linnoituksia (presidios) nykyisestä Los Angelesista nykyiseen San Franciscoon. He perustivat lähetysasemien verkon alueelle. Näistä kuuluisin on ehdottomasti San Antonio Texasissa (Alamo). Vastaavasti San Gabriel de Yungue-Ouinge Uudessa-Meksikossa on vanhin (1595) )[1]. Uuden Meksikon Isleta Pueblossa sijaitsee koristelematon savitiilikirkko, jossa on suorakulmainen laiva, ulkoiset tukipilarit ja kaksi symmetristä kellotornia[3]. San Xavier del Bac –lähetysasema Arizonassa on hyvä esimerkki churrigueresco –tyylistä, joka oli muodikasta muualla latinalaisessa Amerikassa. Julkisivu on ympäröity kahdella massiivisella tornilla ja portaali on rytmitetty estipite-pylväillä, koristeellisilla pylväillä, jotka ovat vain ornamentiikkaa.

Espanjalaisten valta-asema koski myös Floridaa vuosina 1559-1821, vaikkakaan ei yhtenäisesti. Siellä "simpukkatyyli" eli conch style koki menestystä esimerkiksi Pensacolassa. Se koristeli talot takorautaparvekkeilla; tätä tyyliä löytyy New Orleansin ranskalaiskortteleista Lousianassa. Espanjalaiset rakensivat myös linnoituksia Pensacolaan ja St. Augustineen (Castillo de San Marcos National Monument, 1565), jotka ovat harvoja jäänteitä 1600-luvun arkkitehtuurista Yhdysvalloissa[4].

Englantilaisten vaikutus itärannikolla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Massachusettsin vanha Capitolium Bostonissa, 1713, georgiaaninen tyyli
Kuvernöörien palatsi 1706-1720, Williamsburg, Virginia, georgiaaninen tyyli

Kolmentoista siirtokunnan siirtomaa-arkkitehtuuria leimaa englantilaisten vaikutus, johon ilmastolliset ja uskonnolliset erot tuovat amerikkalaisen elementin. Uudessa-Englannissa pastori Capenin talossa Topsfieldissä (Massachusetts, 1683), savupiipun keskeinen asema täyttää vaatimuksen lämmöstä talvella[3]. Talo on limivuorauslaudoitettu ja siinä on puukehikko, kaksi tyypillistä amerikkalaista piirrettä. Puritanismin vaikutuksesta kulttipaikoikkojen tuli olla yksinkertaisia ja pidättyviä, riisuttuja kaikesta näkyvästä ornamentiikasta: kokoontumistalot (’’meeting house’’) palvelivat kulttipaikkoina, mutta myös sosiaalisina keskuksina[5]. Old Ship Meeting House Hinghamissa (Massachusetts, 1681) on Yhdysvaltojen vanhin puukirkko[6]. Sen pohjakaava ei ole latinalainen risti kuten katolisissa kirkoissa. Saarnastuoli on sijoitettu keskelle ja katon puuristikko on jätetty tarkoituksella näkyväksi. Rakennuksessa ei ole koristelua eikä apsista[6].

1700-luvulla alkoi kehittyä georgiaaninen tyyli ja palladionismi Williamsburgin kaupungista Virginiasta. Vuosina 1706-1720 rakennetun Kuvernöörin palatsin pääsisäänkäynnin yllä sijaitsee valtava kattopääty, jonka kruunaa balustradeille lepäävä kattolyhty[7]. Rakennus noudattaa symmetrian periaatetta. Rakennukssa yhdistyy Uudesta-Englannista lyötyvät materiaalit: punatiili, valkoiseksi maalattu puu ja sinisestä savuliuskeesta tehty harjakatto. Rakennus ottaa vaikutteita Christopher Wrenin englantilaisesta barokkiarkkitehtuurista[8] ja on mallina Atlantin rannikon plantaasin omistajille ja varakkaille kauppiaille. Philaphelphiassa Independence Hall rakennetaan Andrew Hamiltonin piirustusten mukaan; niitä inspiroi Christopher Wren julkisivun osalta ja James Gibbs tornin osalta[9].

Uskonnollisessa arkkitehtuurissa yhteisiä elementtejä ovat punatiili, joskus stukko tarkoituksenaan jäljitellä kiveä ja yksi ainoa torni rakennuksen päällä: Saint Michael –kirkko Charlestonissa (1752-1761) ja Saint Paul's Chapel of Trinity New Yorkissa (1764-1766) saivat vaikutteita Lontoon St Martin-in-the-Fields –kirkosta. First Baptist Church in America –kirkko Providencessa (Rhode Island) on ensimmäinen, jossa on palladionismille tyypilliset muodot ja toskanalaiset pylväät[10].

Tämän kauden arkkitehteihin vaikutti voimakkaasti vanhan maailman kaanonit. Peter Harrison (1716-1755) kertoi matkoiltaan eurooppalaisista tekniikoista, joita hän sovelsi Rhode Islandin osavaltiossa: vuosina 1748-1761 hän rakensi Redwood –kirjaston ja Newportin torin. Boston ja Salem ovat kaksi merkittävintä kaupunkia, jossa englantilainen tyyli esiintyy, mutta karsitumpana ja soveltuneena amerikkalaiseen elämään. Arkkitehti Charles Bulfinch suunnitteli vuosina 1795-1798 Massachusetts State Houselle omaleimaisen kultaisen kupolin. Hän työskenteli useiden talojen rakentamisessa Bostonin Beacon Hillin korttelissa ja Louisburg Squaren aukion synnyinkaupunkiinsa Bostoniin[11].

Nuoren kansakunnan julkinen arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Federal Hall, 1830-luku, New York, uuskreikkalainen tyyli

Vuonna 1776 kongressin jäsenet julistivat Amerikan 13 siirtokunnan itsenäisiksi. Vuoden 1783 Pariisin rauhansopimus tunnusti uuden tasavaltalaisen maan, Amerikan Yhdysvaltojen, olemassaolon. Vaikka poliittiset suhteet Yhdistyneeseen kuningaskuntaan katkesivat, englantilaiset vaikutteet jatkoivat olemassaoloaan rakennuksissa tässä uuden maailman osassa. Julkiset, hyväntekeväisyys ja kaupalliset tilaukset kehittyivät samanaikaisesti väestön kasvun ja alueellisen laajentumisen kanssa. Uudet liittovaltion ja oikeuslaitoksen instituutioiden rakennukset omaksuivat klassisia vaikutteita (pylväät, kupolit, päätykolmiot), viitaten kreikkalais-roomalaiseen antiikkiin. Arkkitehtuuria koskevat julkaisut moninkertaistuvat, vuonna 1797 Asher Benjamin julkaisi The Country Builder's Assistant[12]. Amerikkalaiset halusivat varmistaa itsenäisyytensä kaikilla elämän aloilla: politiikassa, taloudessa, mutta myös kulttuurissa perustamalla yliopistoja ja museoita. 1900-luvun lopussa tämä itsenäisyys ja dynamismi näkyivät parhaiten.

Thomas Jeffersonin visio: arkkitehtuuri, tasavalta ja demokratia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virginian yliopiston rotunda, suunnitellut Thomas Jefferson, 1817, palladiolaisuus

Thomas Jefferson, joka toimi Yhdysvaltain presidenttinä vuosina 1801-1809, oli kiinnostunut useista asioista, joista yksi oli arkkitehtuuri. Vietettyäään useita kertoja Euroopassa Jefferson halusi levittää palladionismin ja Antiikin virallista synteesiä julkisissa ja yksityisissä rakennuksissa niin kaupungeissa kuin maaseudulla. Hän edisti tätä sellaisenaan Virginian yliopiston pohjapiirroksessa, rakennettu vuodesta 1817 alkaen. Tämä projekti, jonka suoritti loppuun Benjamin Henry Latrobe, antoi Jeffersonille mahdollisuuden soveltaa omis arkkitehtuurisia käsityksiään. Yliopiston kirjasto sijaitsee rotundassa, jonka yllä on Rooman Pantheonista vaikutteita saanut kupoli[13]. Kokonaisuus on yhtenäinen johtuen tiilen ja valkoiseksi maalatun puun käytöstä.

Richmondin Capitoliumiin Virginiassa (1785-1796) Jefferson on ottanut vaikutteita Nîmesissä sijaitsevasta Maison Carréesta, mutta on valinnut siihen joonialaisen pylväsjärjestelmän. Hän oli tutkinut projektia Charles-Louis Clérisseaun kanssa ollessaan Pariisissa[14]. Valistusajan ihmisenä Thomas Jefferson osallistui uuden mailman arkkitehtuurin nousuun määräämällä näkemyksensä taiteesta demokratian palveluksessa[15]. Hän edisti federal stylenä tunnetun uusklassismin muodon kehittymistä maassaan ja omaksui eurooppalaista uusklassista arkkitehtuuria Amerikan vallankumouksessa syntyneiden tasavaltaisten arvojen palvelukseen. Hän inhosi Williamsburgin arkkitehtuuria sen symboloidessa englantilaisvaltaa kolmessatoista siirtomaassa[16].

Greek Revival[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Columbuksen capitolium (Ohio), 1861, Henry Walters, uusklassismi

Uuskreikkalainen tyyli, silloisen uusklassisen tyylin alamuoto, viehätti monia Yhdysvalloissa 1800-luvun alussa työskennelleitä arkkitehteja. Englantilaisten hallinnasta vapautunut nuori kansakunta halusi olla uusi Ateena, eli demokratian koti. Vuonna 1787 laadittu Yhdysvaltain perustuslaki määräsi kansallisen suvereniteetin ja vallan hajauttamisen sekä perusti uusia instituutioita, jotka tarvitsivat toimitiloja. Virallinen kuten myös siviili- ja uskonnollinen arkkitehtuuri heijastivat tätä ajatusta ja ottivat mallia Akropoliksesta. Itärannikon maalaistaloihin rakennettiin eteen propylaioja. Benjamin Henry Latrobe (1764–1820) ja hänen oppilaansa William Strickland (1788–1854) ja Robert Mills (1781–1855) saivat tilauksia rakentaa pankkeja ja kirkkoja suuriin kaupunkeihin (Philadelphia, Baltimore ja Washington DC). Erityisesti United States Capitol (liittovaltion capitolium) omaksui uuskreikkalaisen tyylin kuten myös Pohjois-Carolinan (Raleigh’n capitol, rakennettu vuosina 1833–1840 tulinpalon jälkeen) ja Indianan osavaltion capitol (Indianapolisin capitol). Yksi myöhäisimmistä esimerkeistä tästä tyylistä on Ohion osavaltion capitol Columbuksessa, jonka suunniteli Henry Walters ja joka rakennettiin 1861. Riisuttu julkisivu, koko rakennuksen mittainen korniisi ja puuttuva kupoli antavat rakennukselle ankaran ja kookkaan vaikutelman. Rakennuksella on symmetrinen pohjapiirros ja se sisältää korkeimman oikeuden ja kirjaston.

Washington DC:n virallinen arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoinen talo Washington DC:ssä.
United States Capitol, Washington DC, 1815-1830, uusklassismi.

Yhdysvaltain pääkaupunki on hyvä esimerkki yhtenäisestä kaupunkisuunnittelusta. Sen kokonaissuunnitelman teki ranskalainen Pierre Charles L'Enfant. Tämä monumentaalikaupungin ja uusklassisisismin ideaali ottaa vaikutteita City Beautiful –liikkeestä. Monet kaupungit halusivat soveltaa tätä konseptia, johon liittyy Beaux-Arts-tendenssejä, mutta Washington DC vaikuttaa olevan menestynein tällä saralla. Valkoinen talo rakennettiin Washington DC:n perustamisen jälkeen Kongressin joulukuussa 1790 säätämän lain jälkeen. Kilpailun jälkeen James Hoban, irlantilaistaustainen amerikkalainen, valittiin rakennuksen suunnittelijaksi ja työt alkoivat lokakuussa 1792. Rakennunuksen ensimmäinen ja toinen kerros pohjautuu Leinster Houseen, erääseen herttuan palatsi Irlannissa, jossa nykyään sijiatsee Irlannin parlamentti. Mutta vuoden 1812 sodan aikana suuri osa Washigtonista tuhoutui ja Valkoinen talo turmeltui pahoin. Vain ulkoseinät jäivät jäljelle, mutta rakennus jälleenrakennettiin. Ulkoseinät maalattiin valkoisiksi tulipalovahinkojen peittämiseksi. 1900-luvun alussa rakennukseen lisättiin kaksi siipeä hallinnon vaatiman tilan tarpeen vuoksi.

Yhdysvaltain Capitol-kukkula rakennettiin useissa vaiheissa vuodesta 1792 alkaen. Projekti annettiin alun perin ranskalaisen Étienne Sulpice Hallet’n vastuulle, mutta sen viimeisteli englantilainen William U. Walter[14]. Vähän ajan kuluttua sen valmistumisesta se paloi osittain englantilaisten sytytettyä se tuleen vuoden 1812 sodassa. Sen jälleenrakennus alkoi 1815 eikä se päättynyt kuin vasta vuonna 1830. 1850-luvulla rakennusta laajennettiin merkittävästi Thomas U. Walterin toimesta. Vuonna 1863 valtava Freedom –patsas sijoitettiin rakennuksen kupolin päälle Pariisin Panthéonin esikuvan mukaisesti[14]. Washigton Monument on obeliskin muotoinen monumentti, joka pystytettiin Yhdysvaltain ensimmäisen presidentin George Washingtonin muistoksi. Alkuperäiset suunnitelmat teki Robert Mills vuonna 1838. Monumentissä voidaan nähdä värin muutos alaspäin mentäessä johtuen rakentamisen välillä keskeyttäneestä rahapulasta. Noin 170-metrinen monumentti valmistui 1884 ja se avattiin yleisölle 1888. Lincoln Memorial (1915-1922) on toinen monumentti, joka voidaan laskea samaan sarjaan: marmorista ja kalkkikivestä rakennettu kreikkalaisen temppelin muotoinen rakennus, jossa on doorilainen pylväsjärjestelmä ilman päätykolmiota[17]. Rakennuksen arkkitehti Henry Bacon, johon vaikutti Beaux-Arts, halusi rakennuksen 36 pylvään kuvaavan Lincolnin kuoleman aikaisia Yhdysvaltain 36 osavaltiota.

1940-luvulla rakennettu Jefferson Memorial on viimeinen Beaux-Arts-traditioiden mukainen suuri monumentti. Sen arkkitehti John Russell Pope halusi korostaa Jeffersonin mieltymystä roomalaisiin rakennuksiin. Sen vuoksi hän päätti jäljitellä Rooman Pantheonia ja lisätä rakennukseen näyttävän kupolin, jolla on korkeutta 39 metriä maan pinnasta. Hän joutui International style –tukijoiden kritiikin kohteiksi.

Keskiaikaisten muotojen paluu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mieltymys gotiikkaan ei koskaan ollut täysin kadonnutta Euroopassa kuten ei Amerikassakaan. 1700-1800-luvuilla rakennettiin monia kirkkoja johtuen väestönkasvusta. 1840-luvulta alkaen uusgoottilainen tyyli alkoi levitä Yhdysvaltoihin Andrew Jackson Downingin (1815-1852) avulla[18]. Se kukoisti vastareaktiona klassisismille ja romantiikan kehittymisen seurauksena. Sitä luonnehti keskiaikaisten muotojen paluu koristeissa (piiput, kattopäädyt, hammastetut tornit, holvatut ikkunat, gargoilit, lasimaalaukset…) ja jyrkkien kattojen käyttö. Rakennuksiin suunniteltiin pohjakaavat, jotka poikkesivat symmetriasta ja klassisesta kurinalaisuudesta. Harwardin yliopisto ja monet kirkot rakennettiin myös uusgoottilaiseen tyyliin. Richard Upjohn (1802-1878) erikoistui maalaiskirkkoihin maan koillisosassa, mutta hänen päätyönsä on Trinity Church New Yorkissa. Sen punaisen hiekkakiven käyttö viittaa Euroopan 1300-lukuun[18], mutta nykyään rakennus vaikuttaa hukkuneelta Manhattanin valtavien pilvenpiirtäjien keskellä.

James Renwick Jr suunnitteli New Yorkiin Pyhän Patrikin tuomikirkon, Reimsin Notre-Damen ja Kölnin tuomiokirkon elegantin synteesin. Projekti uskottiin hänelle vuonna 1888. Kiveä kevyempien materiaalien käyttö johti tukikaarien ja ulkoisten tukipilarien tarpeettomuuteen. Renwick käytti taitojaan myös Washington DC:ssä rakentamalla Smithsonian Institutionin. Hänen kriitikkonsa kritisoivat hänen rikkovan pääkaupungin arkkitehtonisen harmonian rakentamalla sekalaisen kokonaisuuden (bysanttilaisia, romaanisia ja lombardialaisia lainoja sekä omia lisäyksiä) punatiilistä. Uusgotiikan menestys jatkui aina 1900-luvun alkuun asti useissa New Yorkin ja Chicagon pilvenpiirtäjissä

Eklektismin ja Beaux-Artsin vaikutus (1860–1914)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

John Augustus Roebling, Brooklynin silta, New York, rakennettu 18671883, uusgotiikka

Eklektismi on arkkitehtuurinen trendi, joka vaikutti Lännessä 1860-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan asti. Se yhdisti erilaisia elementtejä, joita se lainasi sekalaisista traditioista. Se eroaa uusklassisesta arkkitehtuurista, jossa rakennettiin yhdenmukaisia rakennuksia, jotka saivat vaikutteita vain yhdestä perinteestä (kreikkalais-roomalainen antiikki). Pariisin Académie des beaux-arts toteutti eklektismin opinkappaleita ja se vaikutti moniin amerikkalaisiin arkkitehteihin. Kirkot säilyttivät edelleen arkkitehtien mielenkiinnon. Saatuaan koulutuksen Pariisin Académie des beaux-arts’issa, amerikkalaiset arkkitehdit noudattivat tarkoin Ranskassa oppimiaan periaatteita: symmetrisiä pohjakaavoja, suurellisia ja monumentaalisia rakennuksia, runsasta koristelua ja suuria puoliympyrän muotoisia ikkuna-aukkoja. Klassista ornamentiikkaa käytettiin uusissa rakennuksissa kuten rautatieasemissa. Trinity Church Bostonissa kuuluu tämän ajan kaikkein merkittävimpiin. Arkkitehti Henry Hobson Richardson suunnitteli rakennuksen keskeiskirkoksi ja pinosi siihen lukuisia kappaleita pyramidin muotoon. hän käytti erilaisia materiaaleja, kuten hiekkakiveä ja graniittia[19]. Lasimaalauksia kehystävät pyörökaaret ovat tyypillisiä uusromaaniselle tyylille.

New Yorkin kaupunki on Washington DC:n ohella merkittävimpiä kertaustyylikaupunkeja: se ruumiillistuu New Yorkin julkisessa kirjastossa (New York Public Library), Columbian yliopiston kampuksessa, Metropolitan Museum of Artissa, American Museum of Natural Historyssä ja Brooklyn Museumissa. Grand Central Terminalia, Manhattanin suurinta rautatieasemaa, ohjaa sama henki ja se valmistui vuonna 1913. Sen monumentaalista julkisivua rytmittävät pylväät ja suuret pyörökaariset ikkuna-aukot. Brooklyn Bridge on tunnusomainen kertaustyyleille ja New Yorkin kaupungille. Se antoi positiivisen kuvan edistyksestä ja sitä voidaan verrata Eiffel-torniin[20], koska se on insinööri John Augustus Roeblingin mestariteos ja koska sitä kritisoitiin liian moderniksi. Suippokaaret vaikuttavat historiallisilta, mutta rautakaapelit ja teknillinen osaaminen (480 metrin kantama, yksi aikakauden korkeimmista rakennuksista) antavat sille selvästi modernin leiman. 1920-luvulta alkaen kertaustyylit saivat kilpailijan Art deco –trendeistä huolimatta Paul Philippe Cretin (Detroit Institute of Arts, 1927) ja Bertram Grosvenor Goodhuen (Rockefeller Memorial Chapel, 1928; Nebraskan capitol, 1919–1932) töistä. National Gallery of Art sai edelleen vaikutteita Rooman Pantheonista ja se valmistui 1940 John Russell Popen suunnitelmine pohjalta.

Asuintalojen arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aristokraattien maalaistalot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monticello, États-Unis, demeure de Thomas Jefferson, style palladien

Aristokraattien maalaistalojen arkkitehtuuri kehittyi itärannikolla, jossa rikkaat ja plantaasinomistajat rakensivat 1600-luvulta alkaen ylellisiä ja mukavia asuinpaikkoja englantilaisia asuintaloja jäljitellen.

1600-1700-luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkkitehtuuristen tutkielmien leviäminen siirtomaan aristokratian keskuudessa salli georgiaanisen tyylin leviämisen: Mount Pleasant (Philadelphia), John McPhersonin rakentama asumus vuosilta 1761-1762 sisältää uloskäynnin, jonka yllä on päätykolmio jota tukee doorilaiset pylväät. Talossa on myös balustradein koristeltu katto ja symmetrinen julkisivu, kuten oli tyypillistä Euroopassa muodikkaalle olleelle uusklassiselle tyylille. Salemissa Samuel McIntire on John Gardner-Pingreen talon arkkitehti (1805); hän käyttää talossa matalaa kattoa, balustradeja ja tiiltä. Talo ottaa mallia Palladiosta sen puoliympyrän muotoisen pylväsportiikissa. 1780-luvulla federal style levisi vähitellen georgiaanisen tyylin tilalle ja tullen puhtaasti amerikkalaiseksi tyyliksi itsenäisyyssodan aikoihin: talot alkoivat erkaantua tarkan suorakulmanmuotoisesta pohjapiirroksesta, omaksua käyriä muotoja ja suosia koristeellisia yksityiskohtia kuten köynnöksiä ja uurnia. Jotkut eteiset ovat ellipsin muotoisia; yksi tai useimmat huoneet ovat ovaaleja tai pyöreitä.

Thomas Jefferson kehitti oman talonsa Monticellon pohjapiirroksia Virginiassa, lähellä Charlottesvilleä. Hyvänä palladionismin esimerkkinä se muistuttaa Pariisissa sijaitsevaa hôtel de Salmia, jota Jefferson pystyi tarkastelemaan ollessaan suurlähettiläänä Ranskassa. Hän käytti antiikin komponentteja, kuten doorilaisia pylväitä, tetrastyylistä portiikkia ja keskuskupolia. Muut siirtomaa-ajan asumukset rakennettiin palladiolaiseen tyyliin Etelävaltioissa kuten Robert Carter I:n Shirley House (1720-1740), Prayton Hall, Mount Airy (Richmond), mutta myös Pohjoisvaltioissa (Isaac Royall House Medfordissa Massachusettsissa[21]. Louisianassa siirtomaa-ajan talot varustettiin joskus uuskreikkalaisella päätykolmiolla ja pylväillä, kuten Tennesseen Belle Meade Plantationssa. Rakennus on ulkonäöltään symmetrinen, siinä on pylväin varustettu kuisti ja lähekkäin olevat ikkunat. Mutta Etelän maalaisarkkitehtuuri rikkoi klassisia malleja laittamalla parvekkeen talon keskikohtaan ja jättämällä päätykolmion pois pääsisäänkäynnin yläpuolelta (Charleston, Etelä-Carolina ; Oak Alley Plantation Louisianassa). Talot sopeutuivat alueen ilmastoon ja plantaasitalouteen. Ne varusteltiin stukkokoristein ja valuraudalla kuten ranskalaiskortteleissa.

1800-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alexander Jackson Davis, Lyndhurst Tarrytowniisa, New Yorkin osavaltio, uusgoottilainen asunto, 1864–1865

Myöhemmin itärannikon mahtisuvut alkoivat rakentaa valtavia suurtiloja ja villoja uusgoottilaiseen tyyliin vastareaktion uusklassisismille. Niihin otettiin mallia englantilaisesta Sir Horace Walpolen talosta Strawberry Hillistä. Alexander Jackson Davis (1803-1892) työskenteli Hudson-joen huvilaprojektien parissa ja verhoili ne mielikuvituksellisilla, keskiajasta johdetuilla yksityiskohdilla. George Merrittin residenssiin, Lyndhurstiin, hän suunnitteli monimutkaisen pohjapiirroksen ja monia erkkereitä tuoden mieleen kirkkojen lasimaalaukset. 1800-luvun toisella puoliskolla arkkitehdit Richard Morris Hunt, Henry Hobson Richardson ja Frank Furness rakensivat usein rikkaille perheille, kuten Ameseille ja Vanderbilteille, uusromaanisia- ja uusrenessanssiresidenssejä[22]. Teollisuus- ja liikennepohatat investoivat kiveen ja tilasivat eurooppalaisia palatseja muistuttavia huviloita; Biltmore Estate lähellä Ashevilleä Pohjois-Carolinassa oli maan suurin yksityinen asuinpaikka. Richard Morris Hunt kopioi rakennukseen Ludvig XII ja Frans I:n Blois’n linnan siivet. Tämä oli suurten tomistojen, kuten McKim, Mead and White, ja kertaustyylien kulta-aikaa. Arkkitehtuuri ilmaisi merkittävien amerikkalaisten arvovaltaa.

Vaatimattomammat asumukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansan asumukset, uudisraivaajien arkkitehtuuria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvun alussa levisi käsikirjoja, pattern books, vähemmän teknisestä rakentamiesta. Yhdysvaltain länsiosien asukkaat muokkasivat arkkitehtuurisia tarpeita. Pioneerit käyttivät balloon frame –tekniikkaa 1840-1850-luvuilla. Ensimmäinen tällainen rakennus vaikuttaa olevan St. Mary's –kirkko Chicagossa. Tekniikan menestys johtuu rakentamisen nopeudesta (standardidoidut laudat ja naulat) )[23]. Se mahdollisti jokaiselle helpon asuintalon rungon rakentamisen ja sen limivuorauslaudoittamisen. Talon sisäseinät vuorattiin kipsillä tai puulla. Tämä tekniikka mahdollisti kaupunkien nopean kehittymisen ja nopean liikkuvuuden. Kuitenkaan nämä talot eivät tarjonneet hyviä saniteettioloja ja ne paloivat helposti.

Erilaiset arkkitehtuurivirtaukset 1800-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viktoriaanisia taloja San Franciscossa, italialaisvaikutteisia, 1800- luvun loppu

Stick Style on amerikkalainen rakennusmetodi, jossa puusta rakennetaan seinät. Rakennuksissa on korkeat, äkkijyrkät katot. Pohjapiirros on epäsymmetrinen ja sisätilat avautuvat ulos monien kuistien kautta. Ulkokuori ei ole paljas koristeista (ylisuuret ja hienostuneet konsolit), mutta sen tarkoituksena on mukavuus. Richard Morris Hunt rakensi talon John N. Griswoldille Newportiin vuonna 1862. Stick Style hylättiin vuoden 1873 kriisin jälkeen.

Shingle Style korvasi Stick Stylen. Sitä leimaa yksinkertaisuus ja mukavuudenhalun etsintä. Henry Hobson Richardson rakensi William Watts Shermanille talon vuosina 1874-1875, jossa hän jätti puurakenteen näkyviin. Mrs. F. Stoughtonin talossa Cambridgessa, rakennuttu vuosina 1882-1883, ja Newportin kasinossa (1879-1881) on jätetty limivuorauslaudoitus näkyviin. Länsirannikolla, joka houkutteli enemmän ja enemmän amerikkalaisia ja arkkitehteja, asuinrakennusarkkitehtuuri kehittyi enemmän ja enemmän moderniksi.

Haight-Ashbury’n kortteli San Franciscossa on italianisoituneen viktoriaanisarkkitehtuurin edustaja (1860-1900). Kortteli säästyi kaupunkia vuonna 1906 kohdanneelta onnettomuudelta johtuen talojen rakennusmateriaalista, punapuusta, ja alue on äärimmäisen koristeellinen ja värikäs. Tuolla aikakaudella oli kaikki nykyaijan mukavuudet: keskuslämmitys, sähkö, juokseva vesi… Talojen mitat on standardisoitu, julkisivu 8 metriä julkisivulle ja syvyys 30 metriä. Ne sisältävät useita kerroksia ja erkkereitä. Halu rakennusmassojen ja ulkoisen koristelun yksinkertaistamiseen edistyi Irving Gillin ansiosta, joka suunnitteli Kaliforniaan useita tasakattoisia rakennuksia 1910-luvulla (esim. Walter Luther Dodgen talo Los Angelesissa). Rudolf M. Schindler ja Richard Neutra omaksuivat 1920-luvulla eurooppalaisen modernismin kalifornialaiseen kontekstiin (Lovell Beach House, Newport Beach (Kalifornia) ja Health House Los Angelesissa).

Arkkitehtuuri ja teollinen vallankumous (1865-1914)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haughwout -tornitalo (cast-iron building), Greene Street, New York, 1857
Clevelandin arkadit, 1890

1800-luvun jälkipuolisko oli sisällissodan jälkeisen jälleenrakennuksen ja talouskasvun aikaa Yhdysvalloissa. Teollinen vallankumous toi rakentamiseen uusia materiaaleja (rauta, betoni). Kaupungistuminen, väestönkasvu ja kapitalismi loi amerikkalaiseen yhteiskuntaan syviä mullistuksia, jonka vuoksi se kohtasi kulta-aikansa. Arkkitehdit saivat virallisen tunnustuksen ja he työskentelivät niin valtiolle kuin mukavuutta etsivälle porvaristolle. Tämän aikakauden lopulla keksittiin elokuva, joka vaati uusia rakennuksia ja joiden rakentamisessa kunnostautui Thomas W. Lamb New Yorkissa.

Cast-iron Buildings[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvulla ilmestyi uusia metodeja raudan valmistukseen (Thomas-Gilchrist-prosessi, Bessemer ja Siemens-Martin-uunit). Nämä keksinnöt mahdollistivat laadukkaan raudan massatuotannon. Teollisuuspohatat halusivat näyttää metallin arvon rakentamisessa, stardandisoidut osat laskivat rakentamisen hintaa. Tulipaloriskiä saatiin piennennettyä palosuojaustöillä. James Bogardus (1800-1874) oli yksi yrittäjistä, jotka pitivät esillä tätä teolliseen vallankumoukseen kuuluvaa rakennustapaa. Useat tehtaat ja myymälät käyttivät tätä tekniikkaa New Yorkissa, kuten Haper –tornitalo, rakennettu 1854 ja joka imitoi renessanssipalatsin julkisivua. Daniel Badger (1806-1884) valmisti metalliosia, joilla koristeltiin Haughwout –tornitalo. siihen asennettiin ensimmäinen Otisin höyryllä käynyt hissi, joka palvelu viittä kerrosta. Ikkunat ympäröitiin korinttilaisilla pylväillä ja kokonaisuus kruunattiin perusteellisesti ornamentoidulla korniisilla. Julkisivun koristely piilotti metallisen sisärungon. Metallinen arkkitehtuuri jumaloi lasimaalauksia, jotka heijastuivat sisälle: Clevelandissa John Eisemann piirsi 1890 arkadeja Milanon Galleria Vittorio Emmanuelen mukaan. Ne sisältävät 1800 lasiruutua ja ne rahoittivat teollisuuspohatat John D. Rockefeller ja Marcus Hanna.

Pilvenpiirtäjien synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pilvenpiirtäjien rakentaminen tuli mahdolliseksi hissien keksimisen ja terästeollisuuden kehittyksen myötä[24]. Ruutuasemakaava ja talousspekulointi vaikuttivat osaltaan tämän rakennusmuodon menestykseen. Lopulta yritysten yhteenliittyminen ja kapitalistinen kilpailu johti rakennusten nousemiseen pystysuunnassa. Historian ensimmäisen pilvenpiirtäjän nimeänimen on vaikeaa. Newyorkilaisten mielestä se on New York Tribune Building, piirtänyt Richard Morris Hunt (1878), (korkeus 78 metriä). Toisten mielestä se on Home Insurance Building (1884-1885) Chicagossa, jonka ovat rakentaneet Chicagon koulukunnan arkkitehdit Louis Sullivan, William Le Baron Jenney, Daniel Burnham, William Holabird ja Martin Roche. Se edustaa yksinkertaista ja hyötyynpyrkivää tyyliä, joidenkin mielestä se ennakoi rationalismia. Wainwright Building Saint Louisissa on arkkitehti Louis Sullivanin toteuttama vuonna 1890. Se muodostaa edustavan esimerkin Chicagon koulukunnasta ja sitä kuvaa sen rautarunko betonirungolla vahvistettuna[25].

Uusgoottilaiset pilvenpiirtäjät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkkitehti Cass Gilbertin vuonna 1913 suunnittelema Woolworth Building New Yorkissa on uusgoottilaisista pilvenpiirtäjistä onnistunein.[26] Se ylittää jopa Metropolitan Life Towerin 60:llä kerroksellaan. Kolme ensimmäistä kerrosta ovat rakennettu kauniista kalkkikivestä, jonka sitten korvaa seuraavissa kerroksissa terrakotta[27]. Uusgoottilainen trendi on pakottanut arkkitehdin lisäämään rakennukseen valetukipilareita ja gargoileja. Koriste-elementit ovat ylisuuria näkyäkseen kadulle johtuen rakennuksen koosta. Chicagossa Chicago Tribune –lehden päämajan suunnittelu myönnettiin Raymond Hoodille ja John Mead Howellsille. Vuonna 1925 avattu rakennus on kaupungille tunnuskuvallinen kerrostalo ja se vaikuttaa merkittävältä maalliselta katedraalilta.

Mielipiteitä pilvenpiirtäjistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nopeasti monet amerikkalaiset arkkitehdit (joista yksi Louis Sullivan) kritisoivat tätä uutta vertikaalista arkkitehtuuria. Rakennusten korkeuden kasvu esti auringonvalon tulon kadulle. Suorakulmainen asemakaava edisti liikenteen puuroutumista. Riskinä oli myös kaupungin keskustojen ulkonäön yhdenmukaistuminen. Lopulta nousi uusia turvallisuusongelmia, erityisesti tulipalovaarat. Vuodesta 1916 alkaen New Yorkissa hyväksyttiin kaavoituslaki (Zoning Law) näihin uusiin ongelmiin vastaamiseksi. Säädös velvoitti arkkitehdit sopeuttamaan tornitalojen korkeus tontin koon mukaan. Laki oli voimassa vuoteen 1961 asti. Tämän vuoksi uudet rakennukset tuli rakentaa pyramidin muotoon (viimeisten kerrosten tuli olla kapeampia), kuten Empire State Buildingissa, tai rakentaa vain osaan tontista, kuten Seagram Building (Ludwig Mies van der Rohe ja Philip Johnson, 1958), joka vetäytyy 28 metriä Park Avenuelta ja tarjoaa omaperäisen tavan sopeuttaa pilvenpiirtäjä kaupunkiin. Vielä nykyäänkin tämä oikeus taivaaseen on erittäin säädelty. Vuonna 1904 Frank Lloyd Wright kiinnostui ongelmasta koskien valoa; hän piirsi Larkin Buildingin Buffaloon, joka järjestäytyy suuren keskuskuilun ympärille, johon valo tulee ylhäältä ja johon on näkymä joka kerroksesta. Tornitalo avautuu sisäpuolelle ja sisältää suuren yhteisen salin. Käyttämällä kiveä ja tiiltä leikaten kerrokset horisontaalisesti, Wright hylkää pilvenpiirtäjien standardisoinnin.

1900-luvun arkkitehtuuri (vuodesta 1914 alkaen)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Frank Lloyd Wrightin työt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Robie House, Chicago, Frank Lloyd Wright, 1906-1909, preeriatyyli

Preeriatyyli (engl. Prairie School) aloitti Yhdysvalloissa orgaanisen arkkitehtuurin aikakauden, jonka pääedustajina pidetään Louis Sullivania ja Frank Lloyd Wrightia. Ensimmäinen preeriatyylinen suuri talo on Highland Park Illinoisissa, valmistunut 1902 Ward W. Willittsille. Wright suunnitteli epäsymmetrisen keskeispohjapiirroksen, joka organisoituu takan ympärille. Talo on malliesimerkki luontoon avautuvasta ja horisontaalisesta talosta. Sisäänkäynti on vaatimaton ja huoneissa on matala katto: omaelämäkerrassaan (1932) Wright tunnustaa, että ne on suunniteltu 174 senttimetriä korkealle ihmiselle. Paras esimerkki preeriatyylistä on Robie–talo Chicagossa (1906-1909), josta tulee mieleen kohoava valtamerilaiva. Vietettyään aikaa Japanissa Frank Lloyd Wright palasi Yhdysvaltoihin ja kehitti ”textile block” –tekniikan, jossa hän pinosi standardisoituja betonilohkoja. Tämä antoi taloille poimitun näköisen aspektin kuten Alice Millardin talossa Pasadenassa (1923, Kalifornia). Mesenaatti Edgar J. Kaufmannin tuella Wright jatkoi tutkimuksiaan ja rakensi tunnetun Fallingwater-talon vuonna 1936. Hän hyödynsi mahdollisuutta ulkoneviin kannatuspalkkeihin ja kulmikkaisiin ikkunoihin. Kaiken kaikkiaan Frank Lloyd Wright suunnitteli noin 120 taloa vuosina 1948-1959[28].

Art deco amerikkalaisessa arkkitehtuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

William Val Allen, Chrysler Building, New York, Art deco, 1930

1920-luvun lopussa Art decon vaikutus alkoi tuntua amerikkalaisessa arkkitehtuurissa sen sekoittaessa urbaaneihin vaatimuksiin ja esikolumbiaanisista lähteistä saatuun inspiraatioon[29]. Tämä johti geometriseen yksinkertaistumiseen[30], tyylittelyyn ja ylellisten materiaalien käyttöön, joka näkyy erityisesti New Yorkin pilvenpiirtäjissä (Chrysler Building, Empire State Building, Chanin Building, jne.). Muut toteutukset olivat eristäytyneitä (Board of Trade Building, Chicago; Fisher Building, 1928 ja Guardian Building, 1929, Detroit) tai sijaitsivat länsirannikolla (Los Angeles: Argyle Hotel, The Eastern Building, 1929, suunnitellut Claude Beelman; San Francisco: Golden Gate Bridge, 1937).

Huolimatta Wall Streetin pörssiromahduksesta vuonna 1929 pilvenpiirtäjät nousivat maasta, välillä ällistyttävän nopeasti kuten Empire State Building, jota sanottiin yhdeksi maailman seitsemästä ihmeestä. Rockefeller Center oli valtava arkkitehtoninen kompleksi Manhattanin sydämessä, jonka tarkoituksena oli olla kunnianhimoinen "kaupunki kaupungissa"[29]”, aikana, jota voisi luonnehtia pahantuuliseksi. Tukeakseen tätä vauhtia ja laskeakseen rakennusalan työttömyyttä, presidentti Franklin Delano Roosevelt sitoutui sarjaan suuria julkisia rakennustöitä. Floridassa Art deco koki omalaatuisen kehityksen: monia hotelleja rakennettiin Miami Beachille vuoden 1926 hurrigaanin jälkeen. Stukkoiset ja marmoriset koriste-elementit hakivat innoitusta paikallisesta faunasta ja floorasta (flamingot, palmut), jonka vuoksi puhutaan Tropical Art Deco -trendistä. Siinä käytettiin pastellivärejä. Yhdysvalloissa on luetelto yli 800 tällaista elämäniloista kohdetta, jotka keskittyvät Lincoln Road Mallille ja Ocean Drivelle. Floridan Art deco sammui neljässä sykäyksessä 1920-luvulta 1940-luvulle tultaessa: Zig-zag modern, Mediterranean revival, Streamline modern ja Depression modern.

Kansainvälinen tyyli ja Bauhausin koulukunnan vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albert Kahn, General Motors Building, Detroit, Michigan, kansainvälinen tyyli

Ilmausta “kansainvälinen tyyli” (international style) käytettiin ensimmäisen kerran Henry-Russell Hitchcockin ja Philip Johnsonin teoksessa, sen jälkeen kun New Yorkin MoMAssa oli pidetty näyttely Modern Architecture. Diktatuurien nousu Euroopassa oli jättänyt Amerikalle aloitteen modernin arkkitehtuurin levittämisessä, kun monet eurooppalaiset arkkitehdit muuttivat sinne, erityisesti saksalaiset ja itävaltalaiset. Bauhausin koulukunta sulki ovensa vuonna 1935 natsien painostuksen alla ja monet sen vainotut arkkitehdit pakenivat Yhdysvaltoihin, erityisesti Chicagoon, samalla kun heidän työnsä tuhottiin Saksassa. Kolme periaatetta, jotka katkaisevat jatkumon perinteisestä arkkitehtuurista ovat paljaiden ulkopintojen lisääminen, koristeiden välttäminen, mutta arkkitehtuuristen yksityiskohtien korostaminen ja säännöllisyyden noudattaminen. Kansainvälinen tyyli esittäytyi selvästi modernina ja laskelmoituna.

YK:n päämaja, 1951, New York, kansainvälinen tyyli, monien arkkitehtien yhteistyö

Yhdistyneiden kansakuntien päämaja New Yorkissa on kansainvälisen tyylin merkittävin edustaja vuoden 1945 jälkeen. Se rakennettiin East Riverin rannalle John Davison Rockefeller Juniorin lahjoittamalle tontille. Se avattiin 9. tammikuuta 1951 ja siitä tuli kansainvälisyyden ja edistyksen symboli. Siinä sovellettiin konseptia rakennusten erittelemisestä niiden käyttötarkoituksen mukaan. YK:n sihteeristöä sisällään pitävä pilvenpiirtäjä kohoaa 194 metriin ja siinä on kaksi julkisivua, jotka vaikuttavat lasi- ja alumiiniverholta samalla kun sen muut sivut on päällystetty marmorilaatoilla.

Sodan jälkeistä aikaa leimaa suomalaisen Eero Saarisen työt, joissa esiintyy eklektismiä kuten Massachusetts Institute of Technologyn (MIT - 1956) Kresge-auditoriossa, Saint Louisin Gateway Arc (1967) ja New Yorkin ja Washington DC:n lentokenttäterminaaleissa. Saksalainen Walter Gropius opetti arkkitehtuuria Harvardissa ja rakensi yhdessä Pietro Belluschin kanssa kiistellyn Pan Am -rakennuksen New Yorkiin (1963). Hän koulutti monia tulevaisuuden arkkitehteja. Ludwig Mies van der Rohe saapui Yhdysvaltoihin 1937 ja sovelsi konseptejaan modernista klassisismista New Yorkissa (Seagram Building, 1958) ja Chicagossa (Chicagon yliopisto). Hän oli kaikista arkkitehdeista tuotteliain.

Monet arkkitehdit käyttivät paljon betonia jättäen sen sellaiseksi monissa töissään 1960-1970-luvuilla, Carpenter Center for the Visual Arts Harvardin kampuksella on ainoa Le Corbusierin Yhdysvaltoihin suunnittelema rakennus[31]. Kuuluisimmat brutalismin edustajat ovat Paul Rudolph, Marcel Breuer, Bertrand Goldberg ja Louis Kahn.

Toisen maailmansodan jälkeisinä talouskasvun vuosina syntyi Pop-taide, joka vaikutti arkkitehtuurisiin toteutuksiin. Robert Venturi ja Charles Willard Moore uskalsivat käyttää pittoreskiä ja vaihtelevaa koristelua, vastakohtana nykyaikaisen kansainvälisen tyylin ankaruudelle[32]. California Crazy -muoti, nimitystä käytti James Wines, teki triviaaleista ja jokapäiväisistä objekteistä arkkitehtonisia muotoja (hampurilaisen muotoinen nakkikioski). Huvipuistot käyttivät tätä mielihyvänarkkitehtuuria, jota kritisoitiin fasadismiksi, vulgaariksi ja lyhytaikaiseksi. Tätä värikästä, näkyvää ja eksentristä arkkitehtuuria on Las Vegasissa.

Kansainvälisen tyylin kyseenalaistaminen: postmodernismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

National Gallery of Art, Ieoh Ming Pei, Washington DC, postmodernismi
Guggenheim-museo, New York, suunnitellut Frank Lloyd Wright
Frank Gehry, Walt Disney Concert Hall

1970-luku merkitsi käännettä amerikkalaisessa arkkitehtuurissa, öljykriisi ja rakennusperinnön huomioon ottaminen muodostivat arkkitehdeille uuden tehtävän. Kansainvälistä tyyliä kritisoitiin sen minimalistisesta ja ankarasta tendessistä. Monet arkkitehdit rehabilitoivat Beaux-Artsin ja art decon.

Post-modernismin merkittävimpiä töitä ovat Lincoln Center ja Metropolitan Opera (New York, 19621966). Eklektinen tendenssi näkyi yliopistokampuksilla kuten Yalessa (Gordon Wu Hall, 1980, Robert Venturi). Philip Johnsonin pilvenpiirtäjä etääntyivät myös banaaliudesta ja yhdenmukaisuudesta (IDS Center Minneapolisissa). Tämä arkkitehti yritti sijoittaa rakennuksiin piilotettuja koodeja, viitteitä menneestä ja täysin moderneja elementtejä. American Telephone and Telegraph Company (1979) New Yorkissa sisältää monumentaalisen kahdeksankerroksisen sisäänkäynnin ja huipun, joka näyttää keskeneräiseltä päätykolmiolta; rakennus joutui kritiikin kohteeksi.

Museot tarvitsivat tänä aikana uusimista. Ensimmäinen tämän aikakauden museoista, joka tulee mieleen on Guggenheim-museo New Yorkissa. Metropolitan Museum of Artiin rakennettiin uusia siipiä John Dinkeloon ja Kevin Rochen suunnitelmien pohjalta, jossa kätettiin suuria lasipintoja. Edward Larrabee Barnes suunnitteli Walker Art Center Minneapolisiin (19681971) rohkean potkurinmuotoisen pohjapiirroksen. Hän työskenteli myös Dallas Museum of Artille (1984) ja Smart Museum of Art Chicagossa. Lopulta Ieoh Ming Pei ja Richard Meier jättivät jälkensä useisiin kulttuurikohteisiin 1980-luvulla. National Gallery of Artissa Pei rinnasti rakennusmassat. Richard Meier uudisti Le Corbusierin tyylin (Getty Center Los Angelesissa (19851997), High Museum of Art Atlantassa (1980-1983)). Muita merkittäviä amerikkalaisia postmodernismin edustajia ovat Charles Willard Moore, Stanley Tigerman, Wallace K. Harrison, Cesar Pelli ja Robert Venturi, joista osa menestyi kansainvälisesti.

Dekonstruktivismi esiintyi arkkitehtuurissa 1980-luvun lopussa Frank Gehryn töillä[33], kuten Weisman Art Museum (1993), Walt Disney Concert Hall (2003), Pavillon Jay Pritzker (2004). Michael Graves on myös maailmanlaajuinen kuuluisuus hänen Disneylle suunnittelemiensa rakennusten vuoksi, Walt Disney World Resort -hotellit Orlandossa ja Disneyn pääkonttori Kalifornian Burbankissa.

High-tech -arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

High-tech -arkkitehtuuri on arkkitehtuurin suuntaus, joka ilmestyi 1970, ja jota joskus kutsutaan myöhäismodernismiksi. Siinä yhdistettiin korkean teknologian elementtejä kaikenlaisiin rakennuksiin, asuntoihin, toimistoihin, museoihin, tehtaisiin. Tämä high-tech-arkkitehtuuri voidaan nähdä modernistisen arkkitehtuurin, brutalismin hylkäävänä jatkona, joka käytti kaikkia uusia mahdollisia teknologisia keksintöjä ironisella nyanssilla. Tämä tyyli ilmystyi aikana, jolloin modernismi oli jo kyseenalaistettu Yhdysvalloissa postmodernistien toimesta. Tämän arkkitehtuurin näkyvin edustaja Yhdysvalloissa oli Richard Buckminster Fuller, joka loi pallon muotoisen Yhdysvaltain paviljongin vuoden 1967 maailmannäyttelyyn[34].

2000-luku : kyseenalaistaminen ja uudet haasteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Weisman Art Museum, Minneapolis

Syyskuun 11. päivän iskut aiheuttivat ajatuksia pilvenpiirtäjien lopusta, niiden symboliikasta ja turvallisuudesta. Arkkitehtuuriin ilmestyy uusia ympäristövaatimuksia (vihreä arkkitehtuuri) ja informaatioteknologia mullistaa arkkitehtuurin ymmärtämisen. Globalisaation kontekstissa nousee ajatuksia, että megapolit näyttävät kaikki samoilta. Tämän vuoksi moninaisuutta halutaan kasvattaa uusilla materiaaleilla ja arkkitehtien rohkeudella. Paikkaansa sopeutettu arkkitehtuuri ottaa huomioon ympäristörajoitukset (maanjäristykset, kylmyys...) ja käyttää aurinkopaneeleita (Kalifornia). Uusi "vihreiden" pilvenpiirtäjien sukupolvi (green buildings) näkee päivänvalon Yhdysvaltain metropoleissa, Chicagolainen arkkitehtuuritoimisto Skidmore, Owings and Merrill suunnitteli New Yorkin World Trade Centerin 7 rakennuksen, jossa maksimoidaan luonnonvalon käyttö ja käytetään kierrätysmateriaaleja[35]. US Green Building Council (USGBC) myöntää ekologisen rakentamisen tunnuksia. James Wines on yksi merkittävimmistä uuden ekologisen suunnittelun (environmental design englanniksi) edustajista[36].

Amerikkalaiset arkkitehdit ovat ryhtyneet lopultakin miettimään kaupunkisuunnittelijoiden kanssa liikekortteleiden uudelleenelävöittämistä (loft-asunnot, Roberta Washin Harlemin elävöittäminen). Yhdysvaltoin tärkein tämän hetken projekti on Freedom Tower World Trade Centerin paikalle.

Arkkitehtuuriperinnön suojeleminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Grand Central Terminal New Yorkissa, pelastunut purkamiselta 1970-luvulla

Yhdysvallat säästyi toisen maailmansodan pommituksilta toisin kuin Eurooppa ja Japani. Sen sijaan Yhdysvalloissa on arkkitehtuuriperinnölle haitallisia luonnonilmiöitä, kuten Kalifornian maanjäristykset ja Meksikonlahden hirmumyrskyt. Rakennusten suojelemiseksi yksityisiltä ja taloudellisilta keinotteluilta liittovaltion hallitus on perustanut useita instituutioita: 1900-luvun alussa on perustettu kansallisia monumenttejä (National Monument) luonnonkohteiden ja arkkitehtuuristen saavutusten (intiaanikylät, siirtomaa-ajan linnoitukset, espanjalaisten lähetysasemat) suojelemiseksi. Vuodesta 1935 kansallispuisto palvelu (National Park Service) on vastannut kokoelmasta historiallisesti tärkeitä rakennuksia, monumenttejä ja kortteleita.

Liike vanhojen rakennusten arvon palauttamiseksi nousi 1970-luvulla. Ihmiset protestoivat tuhoisia kaupungin uudistamissuunnitelmia vastaan (New Yorkissa Pennsylvania Station purettu 1963 ja Singer Building 1968). Vuonna 1975 kampanja, johon osallistui Jackie Kennedy, onnistui pelastamaan 1900-luvun alussa rakennetun Grand Central Terminal -rautatieaseman purkamisen New Yorkissa. Vuonna 1988 sisätilojen restaurointi paljasti rakennuksen tähtikuvioita kuvaavan sisäkaton.

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen 200-vuotisjuhlien vuonna 1976 vuoksi hallitus päätti korjata kansakunnan urbaania ja paikallista arkkitehtuuriperintöä. Myös uudemman ajan historiallisia rakennuksia suojellaan, kuten Little Rockissa sijaitseva lukio luokiteltiin historialliseksi alueeksi 8. marraskuuta 1998 sieltä 1950-luvun lopussa alkaneiden kansalaisoikeustaistelujen vuoksi. Deindustrialisaation myötä on entisten varastojen ja tehtaiden uusiokäyttö tullut erittäin tärkeäksi. Puhutaan Adaptive re-usesta, halusta sopeuttaa vanha struktuuri uuteen käyttöön säilyttäen niiden historiallinen arvo. Lisäksi monet yhdistykdet, kuten Historic New England, ovat halukkaita suojelemaan ja ylläpitämään paikallista rakennusperintöä.

Amerikkalaiset arkkitehtuurikoulut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkkitehtuurin opetus 1800-luvun alkupuolella pysyi englantilaisten metodien vallassa. Toisaalta Yhdysvalloissa ei ollut tuolloin asiaan erikoistuneita koulutuspaikkoja. Arkkitehtuuritoimistot ja niiden kirjastot hoitivat koulujen virkaa. Sketching clubs antoivat kursseja suurissa kaupungeissa iltaisin. Ne yhdistyivät vuonna 1891 muodostaakseen Architectural League of America.


Nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkkitehdin työpöytä

Vuonna 2002 arkkitehtuuri- ja insinööritoimistoille tehdyn kyselytutkimuksen mukaan Yhdysvaltain maineikkaimmat arkkitehtikoulut nykyään ovat [37]

Amerikkalaiset arkkitehdit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnettuja yhdysvaltalaisia arkkitehteja tyylikausittain
Varhaiset vuodet 1880-1920 1900-luvulta nykyaikaan
Uusklassisismi Beaux-Arts ja kertaustyylit International Style
Uusgotiikka Chicagon koulukunta Uusrationalismi ja Dekonstruktionismi
. Preeriatyyli Postmodernismi
.

Kaupunkinäkymiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Urbaani panoraama Chicagossa
Urbaani panoraama New Yorkin Manhattanista

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bernard E (toim.) ym.: Histoire de l'art, du Moyen Âge à nos jours, s. 392. Larousse, 2006. ISBN 9782035833204. (ranskaksi)
  • Hughes Robert: American Visions. The Epic History of Art in America. New York: Alfred A. Knopf, 1997. ISBN 0679426272. (englanniksi)
  • Martin J & Thiollier C: L'Art des États-Unis. Citadelles et Mazenod, 1992. ISBN 2850880604. (ranskaksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Hughes Robert: American Visions. The Epic History of Art in America, s. 8. New York: Alfred A. Knopf, 1997. isbn 0679426272. (englanniksi)
  2. a b Martin & Thiollier 1992, L'Art des États-Unis, 1992, s. 26.
  3. a b Martin & Thiollier 1992, s. 27.
  4. Hughes, s. 5.
  5. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 28.
  6. a b Hughes, s. 25,
  7. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 29.
  8. Hughes, s.52
  9. Hughes, s. 39.
  10. Hughes, s. 40-
  11. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 32.
  12. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 38.
  13. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 34.
  14. a b c Bernard E (toim.) ym.: Histoire de l'art, du Moyen Âge à nos jours, s. 392. Larousse, 2006. ISBN 9782035833204. (ranskaksi)
  15. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 35.
  16. Hughes, s. 110.
  17. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 74.
  18. a b Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 41.
  19. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 59.
  20. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 62.
  21. Hughes, s. 56-61.
  22. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 71.
  23. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 63.
  24. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 67.
  25. Bernard, s. 768.
  26. Study for Woolworth Building, New York World Digital Library. 17.12.1903. Viitattu 22.7.2013. (englanniksi)
  27. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 77.
  28. Bernard, s. 817.
  29. a b Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 79.
  30. Bernard, s. 770.
  31. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 109.
  32. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 113.
  33. Bernard s.911
  34. Bernard, s. 818.
  35. Caroline Talbot: Les gratte-ciel américains moins gourmands en énergie 05/09/2006. Le Monde. Viitattu 24.3.2012. (ranskaksi)
  36. Bernard, s. 909.
  37. Practitioners’ Rank Best Architecture Schools for 2003 About.com.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • (englanniksi) Philip Jodidio, Contemporary American architects, Taschen, 2003, ISBN 3822894540.
  • Naomi Stungo, Frank Lloyd Wright, Seine, 2004, ISBN 2743451343.
  • Kathryn Smith, Julie David, Frank Lloyd Wright : Maître de l'architecture américaine, éditions Abbeville, 2000, ISBN 2879461359.
  • Jean-Louis Cohen, Hubert Damisch, Américanisme et modernité : l'idéal américain dans l'architecture et l'urbanisme, Flammarion, 1998, ISBN 2080136011.
  • Barbaralee Diamonstein, I. M. PeiIeoh Ming, Architecture américaine d'aujourd'hui, Mardaga, 1995, ISBN 2870091737.
  • Hélène Trocmé, Les Américains et leur architecture, Aubier Montaigne, 1992, ISBN 2700702387.
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: fr:Architecture aux États-Unis