Vuoden 1812 sota
| Vuoden 1812 sota | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
 | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
|
1Sota päättyi virallisesti jo joulukuussa 1814, mutta tiedon hitaan kulun takia sotatoimet jatkuivat vielä tammikuussa. | |||||||
Vuoden 1812 sota oli 18. kesäkuuta 1812 – 17. helmikuuta 1815 käyty sota Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian välillä. Sodan taustalla olivat Napoleonin sotien aiheuttamat jännitteet maiden välillä esimerkiksi kauppaan liittyen. Sodan päätti Gentin rauha 24. joulukuuta 1814, mutta tiedon hitaan liikkumisen takia sodan suurin taistelu New Orleansista käytiin rauhan solmimisen jälkeen tammikuussa 1815. Gentin rauha palautti sotaa edeltäneen tilanteen. Britit pitivät joidenkin yhdysvaltalaisten havitteleman Kanadan, kun taas Yhdysvalloissa sotaa pidettiin voittona maan säilyttäessä itsenäisyytensä.
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuoden 1812 sodan taustalla oli Euroopassa alkaneet Napoleonin sodat.[1] Euroopassa Ranska (Ranskan ensimmäinen keisarikunta) oli asettanut Isolle-Britannialle (Ison-Britannian ja Irlannin yhdistynyt kuningaskunta) mannermaasulun, ja brittialukset estivät vastineeksi muiden maiden aluksia käymästä kauppaa Ranskan kanssa. Pysäytetyksi päätyivät myös amerikkalaiset laivat, vaikka Yhdysvallat oli puolueeton ja vetosi merten vapauteen. Brittien pysäyttämillä yhdysvaltalaislaivoilla oli usein töissä brittilaivastosta karanneita merimiehiä, jotka saivat parempaa palkkaa amerikkalaisilla aluksilla. Kun laivat pysäytettiin, britit käyttivät tätä syynä amerikkalaisalusten miehistön pakottamiselle omille laivoilleen usein riippumatta siitä, olivatko he brittejä tai amerikkalaisia. Vastauksena brittien toimille presidentti Thomas Jefferson päätti kieltää amerikkalaislaivoja purjehtimasta Atlantilla. Taloudellisesti päätös oli isku etenkin Uuden Englannin satamille. Vuonna 1808 presidentiksi noussut Jeffersonin ulkoministeri James Madison päätti avata kaupan uudestaan.[2] Ranska suostui tekemään mannermaasulussa poikkeuksen Yhdysvaltojen suhteen, mutta britit eivät luopuneet merisaarrostaan. Yhdysvallat kielsi jälleen kaupan Ison-Britannian kanssa vuonna 1810, ja jännitteet kasvoivat. Yhdysvaltalaisten mielestä britit kohtelivat heitä edelleen kuin siirtomaataan, ja brittien näkemyksen mukaan yhdysvaltalaiset osallistuivat toiminnallaan Ranskan harjoittamaan mannermaasulkuun.[1]
Jännitteet Yhdysvaltojen ja Yhdistyneen kuningaskunnan välillä olivat kasvaneet myös Yhdysvaltojen länsirajalla. Britit miehittivät esimerkiksi sopimuksen vastaisesti rajalinnakkeita. Ylä-Kanadan kuvernööri John Graves Simcoe oli yrittänyt perustaa linnoituksen lähelle nykyistä Toledoa Ohiossa. Suunnitelmat sotkeutuivat kuitenkin yhdysvaltalaisten voitettua brittien intiaaniliittolaiset Fallen Timbersin taistelussa vuonna 1794. Napoleonia vastaan tällä välin Ranskassa sotaan ajautunut Iso-Britannia pyrki nyt rauhoittelemaan välejään Yhdysvaltoihin ja veti joukkonsa läntisiltä linnakkeilta niin sanotun Jayn sopimuksen nojalla. Brittien intiaaniliittolaiset menettivät näin aiemman tukensa. Heidän johtajakseen nousi kuitenkin shawnee-taustainen Tecumseh, josta tuli merkittävin intiaanien sotilasjohtajista sitten Joseph Brantin. Intiaanit olivat avoimessa sodassa amerikkalaisia vastaan vuoteen 1811 mennessä.[2] Yhdysvaltalaiset siirtolaiset uskoivat brittien olevan intiaanien sodankäynnin taustalla, kun taas britit pitivät syytöksiä tekosyynä sodan aloittamiseksi.[1]
Madison kutsui Yhdysvaltain kongressin koolle marraskuussa 1811. Kongressin kokoontuessa äänessä olivat etenkin republikaanien niin sanotut sotahaukat, kuten edustajainhuoneen puhemieheksi valittu kentuckylainen Henry Clay.[1] Sotahaukat näkivät sodan Isoa-Britanniaa vastaan mahdollisuutena liittää Kanada Yhdysvaltoihin. Ylä-Kanadan englanninkielisen väestön uskottiin liittyvän sodassa yhdysvaltalaisten puolelle.[2] Presidentti Madison allekirjoitti sodanjulistuksen Isolle-Britannialle 18. kesäkuuta 1812 ja sodanjulistus meni läpi edustajainhuoneesta äänin 79–49 ja senaatista äänin 19–13. Vain kaksi päivää aiemmin 16. kesäkuuta uusi Robert Banks Jenkinsonin johtama hallitus oli Isossa-Britanniassa poistanut kaupan rajoituksen yhdysvaltalaisilta, mutta uutinen saapui Atlantin yli Yhdysvaltoihin vasta kuukausi sodan julistuksen jälkeen. Sitä paitsi muita jännitteitä päätös ei olisi ratkaissut.[1]
Sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuoden 1812 sodan pääsotanäyttämöt olivat Suurten järvien alue ja Atlantin valtameri. Yhdysvaltalaiset olivat suunnitelleet hyökkäyksen tekemistä Kanadan tiheimmin asutulle alueelle Niagaralla ja Detroitista käsin. Ylä-Kanadaa puolustanut kenraalimajuri Isaac Brock oli kuitenkin valmistautunut sotaan. Alueelle oli tuotu vahvistuksia, ja lisäksi hän oli nyt tuhansia intiaaneja 30 heimosta johtaneen Tecumsehin henkilökohtainen ystävä. Tecumsehin joukot eristivät Detroitin ja auttoivat brittejä valtaamaan Michilimackinacin tärkeän turkiskauppakeskuksen. Saman vuoden elokuussa Main Pocin johtamat potawatomit valtasivat nykyisen Chicagon paikalla sijainneen Fort Dearbornin ja surmasivat suurimman osan sen varuskunnan miehistä. Detroitissa kenraali William Hull antautui briteille muutamaa päivää myöhemmin ilman taistelua uskoessaan väärin vihollisen johtavan ylivoimaista joukkoa.[2]
Britit torjuivat Niagarassa yhdysvaltalaisten hyökkäyksen Queenston Heightsissa 13. lokakuuta John Brantin johtamien mohawkien tuella. Isaac Brock kuitenkin kaatui taistelussa tarkka-ampujan luodista. Hänen seuraajakseen nousi Henry A. Procter.[2] Yhdysvaltalaiset yrittivät vielä myöhemmin hyökkäyksiä Niagaran suunnalla kenraali Alexander Smythin johdolla, mutta hyökkäykset epäonnistuivat surkeasti.[1] Yhdysvaltalaiset menestyivät paremmin vuoden 1813 puolella. He valtasivat Yorkin kaupungin ja Fort Georgen linnoituksen brittien joutuessa vetäytymään Ontariojärven länsipäähän. Eteneminen pysähtyi vasta brittien onnistuneeseen vastahyökkäykseen Burlington Heightsissa. Toinen huomattava brittivoitto oli Majavapadon taistelu 24. kesäkuuta, joka pakotti amerikkalaiset viimein vetäytymään Yorkista.[2]
10. syyskuuta 1813 Oliver Hazard Perry voitti brittilaivaston Eriejärvellä käydyssä taistelussa, ja se mahdollisti Detroitin takaisinvaltauksen.[1] 5. lokakuuta käytiin puolestaan Thamesin taistelu Morawiantownissa Ontariossa. Tecumsehin johtamat intiaanit pelastivat Procterin brittijoukot, mutta Tecumseh itse kaatui taistelussa.[2] Tecumsehin kuolema johti puolestaan hänen johtamansa intiaaniliittouman hajoamiseen.[1] Britit eivät odottaneet taistelun ratkeamista vaan kääntyivät pakoon jo ennen sen loppua. He menettivät siten Ylä-Kanadan länsiosat yhdysvaltalaisille. Muilla suunnilla britit olivat puolestaan ottaneet voitot Châteauguayssa, Montrealin eteläpuolella ja marraskuussa Crysler’s Farmin taistelussa. Samaan aikaan yhdysvaltalaiset vetäytyivät valtaamastaan Fort Georgesta, mutta ennen lähtöään he polttivat Newarkin kaupungin.[2] Kostona brittikomentaja Gordon Drummond hävitti yhdysvaltalaisasutuksia New Yorkissa.[1]
Vuoteen 1814 mennessä yhdysvaltalaisten riveihin oli liittynyt uusia kyvykkäitä upseereja, kuten Jacob Brown, Winfield Scott ja Andrew Jackson. Jackson voitti sotaan ryhtyneet creek-intiaanien niin sanotut Punaiset kepit Alabamassa maaliskuussa, ja Brown valtasi Fort Erien Niagarajoen Kanadan puolella. 5. heinäkuuta hän voitti Phineas Riallin johtamat britit Chippawan taistelussa. Sodan verisin taistelu Lundy’s Lanen taistelu Riallin ja Brownin joukkojen välillä päättyi ilman selvää voittajaa. Osapuolet menettivät yhteensä yli 800 miestä. Britit olivat kuitenkin tällä välin voittaneet Napoleonin Euroopassa, ja he alkoivat tuoda vahvistuksia Amerikkaan. 5. elokuuta kenraali Robert Rossin johtamat britit valtasivat Yhdysvaltojen pääkaupungin Washingtonin.[1] Washingtonissa britit polttivat presidentin virkatalon, joka sai myöhemmin tehdyissä korjauksissa mustuneille seinilleen uuden valkoisen maalipinnan. Rakennus tuli sittemmin tunnetuksi Valkoisena talona.[2]
Britit alkoivat nyt olla valmiita rauhaan. Kansa alkoi Euroopassa olla väsynyt jo yli 20 vuotta jatkuneeseen sotimiseen. Venäjän keisari oli heti sodan alettua tarjoutunut toimimaan välittäjänä osapuolten neuvotteluissa, mutta ajatus oli aluksi hylätty Isossa-Britanniassa. Neuvottelut Belgian Gentissä alkoivat elokuussa 1814. Rauhansopimus allekirjoitettiin lopulta 24. joulukuuta, ja sen lopputuloksena oli status quo ante bellum eli tilanne ennen sotaa.[1] Vuoden 1814 sodan suurin taistelu käytiin kuitenkin rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen tammikuussa 1815.[2] Brittikomentaja Edward Pakenham ei ollut saanut tietää rauhan solmimisesta, vaan 8. tammikuuta hän johti jo aiemmin suunniteltua hyökkäystä New Orleansia vastaan. Taistelu päättyi kuitenkin Andrew Jacksonin johtamien yhdysvaltalaisten puolustajien voittoon.[1]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
.jpg)
Gentin rauha ei ollut ratkaissut jännitteitä Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian välillä. Osapuolet rakensivat varustuksia toisiaan vastaan vielä sodan päätyttyä.[2] Kanada säilyi brittiläisenä, ja maalle kehittyi sittemmin Yhdysvalloista erillinen identiteetti. Tärkeä osa identiteetin rakentumisessa oli voitto yhdysvaltalaisten hyökkäysjoukoista. Toisaalta britit olivat menettäneet sodan aikana vaikutusvaltansa luoteisalueiden intiaanien keskuudessa, mikä mahdollisti sittemmin Yhdysvaltojen levittäytymisen kohti länttä.[1] Yhdysvalloissa vuoden 1812 sotaa on pidetty voittona, koska maan itsenäisyys säilyi.[2] Tunnetta voitosta vahvisti etenkin voitto New Orleansissa. Gentin rauhaa juhlittiin kansan keskuudessa yleisesti.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Henriksson, Markku: Kanada : Vaahteralehden maa. Gaudeamus, 2006. ISBN 978-952-495-975-9.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Heidler, David S. & Heidler, Jeanne T.: The War of 1812. Greenwood, 2002. ISBN 978-0-313-31687-6.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vuoden 1812 sota Wikimedia Commonsissa
