Ero sivun ”Venäjän historia” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[katsottu versio][katsottu versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Lisätty huomautus Pietarissa tehdyn bolševikkien vallankumouksen seurauksista.
Rivi 3: Rivi 3:
Venäjä on [[Suomi|Suomen]] itänaapuri, minkä vuoksi Suomella ja Venäjällä on pitkä yhteinen historia. Suomi oli [[Venäjän keisarikunta|Venäjän keisarikunnan]] autonominen osa vuosina [[1809]]–[[1917]].
Venäjä on [[Suomi|Suomen]] itänaapuri, minkä vuoksi Suomella ja Venäjällä on pitkä yhteinen historia. Suomi oli [[Venäjän keisarikunta|Venäjän keisarikunnan]] autonominen osa vuosina [[1809]]–[[1917]].


Keisarikunta kaatui vuoden 1917 vallankumouksissa ja Venäjän johdolla muodostettiin [[Neuvostoliitto]]. Neuvostoliiton hajotessa vuonna 1991 Venäjästä tuli taas oma valtionsa.
Keisarikunta kaatui vuoden 1917 vallankumouksissa ja pitkän sisällissodan jälkeen Venäjän johdolla muodostettiin 1922 [[Neuvostoliitto]]. Neuvostoliiton hajotessa vuonna 1991 Venäjästä tuli taas oma valtionsa.


== Venäjän alueen esihistoriaa ==
== Venäjän alueen esihistoriaa ==

Versio 22. huhtikuuta 2016 kello 22.37

Venäjän historia omana valtakuntanaan alkoi Nestorin kronikan mukaan, kun eräät slaavilaiset ja suomalais-ugrilaiset heimot kutsuivat varjagi Rurikin ruhtinaakseen. Rurik asettui Novgorodiin ja novgorodilaiset nimittivät maataan Russkaja zemljaksi 'Venäjän maaksi'. Tämän tarun todellisuuspohja on kuitenkin hyvin epäselvä.

Venäjä on Suomen itänaapuri, minkä vuoksi Suomella ja Venäjällä on pitkä yhteinen historia. Suomi oli Venäjän keisarikunnan autonominen osa vuosina 1809–1917.

Keisarikunta kaatui vuoden 1917 vallankumouksissa ja pitkän sisällissodan jälkeen Venäjän johdolla muodostettiin 1922 Neuvostoliitto. Neuvostoliiton hajotessa vuonna 1991 Venäjästä tuli taas oma valtionsa.

Venäjän alueen esihistoriaa

Pääartikkeli: Venäjän esihistoria

Paleoliittisella kivikaudella Neandertalin ihmisen tiedetään Uralin ja Kaukasuksen arkeologisten kaivausten perusteella asuneen alueella jo 100 000 vuotta sitten. Cro-Magnonin ihminen saapui Eurooppaan noin 35 000 eaa. Myöhäispaleoliittisella ajalla Venäjän alueella esiintyi mammutteja ja muuta jääkauden suurriistaa pyytäneitä kulttuureja.

Jääkauden jälkeen mesoliittisella kivikaudella metsästäjäväestöt joutuivat sopeutumaan nopeisiin ympäristönmuutoksiin. Maanviljely levisi 4000-luvulla eaa., ensimmäisenä Ukrainan alueelle, jossa syntyi muun muassa Tripoljen kulttuuri. Pohjoisella metsävyöhykkeellä säilyivät pyyntielinkeinot, joita edustivat muun muassa kampakeraamiset kulttuurit.

1000-luvulla eaa. alkaa Venäjällä pronssikausi. Pronssikaudella on merkkejä päällikkökunnista ja aroseutujen hevosiin perustuva paimentolaiselämäntapa muotoutuu. Itä-Venäjällä on kukoistavia pronssikautisia kulttuureja. Rauta yleistyy noin 700–400 eaa.

Mustanmeren pohjoisrannoille syntyy kreikkalaisia siirtokuntia ja Etelä-Venäjän alue päätyy antiikin kulttuurin vaikutuspiiriin. Aroseuduilta tunnetaan useita nimeltä mainittuja paimentolaisheimoja: kimmerialaiset, skyytit, sarmaatit ja ajanlaskun alkamisen jälkeen kansainvaellusajalla hunnit.

Esihistoriallisina aikoina Pohjois-Venäjän suurilla aroilla asui hajanaisia vaeltavien paimentolaisten heimoja. Antiikin aikaan Kaspian aroilla asuivat skyytit.[1] Näiden arolla eläneiden yhteiskuntien jäännöksiä on löydetty 1900-luvun aikana muun muassa Stravropolin,[1] ja Tšeljabinskin alueilta[2] Arkaimista, Uralin eteläpuolen aroilta[3] sekä Altain vuoristosta.[4] 700-luvun eaa. jälkipuolella antiikin Kreikan kauppiaat välittivät Venäjän alueelle vaikutteita omasta yhteiskunnastaan Donin ja Tamanin niemimaan kauppapaikkojen kautta.[5] 200- ja 500-luvuilla eaa. Krimin itäosissa sijainnut Bosporoksen valtakunta, hellenistinen Kreikan siirtokuntia seurannut politeia,[6] jäi sotaisten paimentolaisheimojen, kuten hunnien ja avaarien, toistuvien hyökkäysten alle.[7] Turkkilainen kansa, kasaarit, hallitsi Volgan eteläosien jokialueen aroja Kaspianmeren ja Mustanmeren välissä 700-luvulle saakka.[8]

Itäslaavien esihistoria

Nykyvenäläisten kielelliset esi-isät olivat slaaviheimoja, joiden alkuperäisen kotialueen jotkut tutkijat ovat sijoittaneet Pripetin soiden metsäalueille.[9] Itäslaavit asettuivat näin vähitellen Venäjän länsiosiin kahtena aaltona, joista toinen liikkui Kiovasta kohti nykyisiä Suzdalin ja Muromin alueita ja toinen Polatskista kohti Novgorodia ja Rostovia.[10]

700–800-luvuilla itäslaavilaiset heimot joutuivat maksamaan veroja Etelä-Volgan ja Kaukasuksen alueella asuneille turkinsukuisille, juutalaisuuteen kääntyneille kasaareille.

1000-luvulle tultaessa slaavit olivat jakautuneet kielellisesti eteläiseen, läntiseen ja itäiseen haaraan. Itäinen haara muodosti venäläisten, ukrainalaisten ja valkovenäläisten kielelliset esi-isät.

600-luvulta alkaen itäslaavit edustivat suurinta osaa läntisen Venäjän asukkaista,[10] ja niihin yhdistyi hitaasti mutta rauhanomaisesti suomalais-ugrilaisia heimoja, joihin kuuluivat muun muassa merjalaiset,[11] muromat,[12] ja meštšeralaiset.[13] Etelämpänä turkinsukuisten kansojen osuus perimästä on suuri, mutta se on syntynyt historiallisena aikana arokansojen vaellusten myötä. Venäläinen sekakansa on aina ollut kansojen sulatusuuni.

Kasaarit

Pääartikkeli: Kasaarit

Kasaarit olivat turkinsukuista väestöä, joka asutti Volgan alajuoksun aroalueita Mustanmeren ja Kaspianmeren välissä 600–1200-luvuilla. 700-luvulla kasaarien yläluokka kääntyi juutalaisuuteen. Itil nykyisen Astrahanin lähellä oli heidän valtakuntansa pääkaupunki. Lakiensa, suvaitsevaisuutensa ja kansainvälisyytensä ansiosta kasaarit muodostivat tärkeimmän taloudellisen yhteyden Itämeren alueen ja Bagdadin islamilaisen abbasidikalifaatin välille. 700–800-luvuilla monet itäslaavilaiset heimot maksoivat veroja kasaareille. Heidän vaikutusvaltansa alkoi vähetä, kun varjagisoturi Oleg siirtyi Novgorodista etelään, karkotti kasaarit Kiovasta ja perusti Kiovan Rusin noin vuonna 880. Kasaarien vaikutusvalta väheni edelleen 900-luvulla slaavien ja turkinsukuisten paimentolaisten maahantunkeutumisen myötä.

Kiovan Venäjä

Pääartikkeli: Kiovan Venäjä
Jaroslav Viisas
Novgorod 1800-luvulla.

Skandinaaviset viikingit, joita bysanttilaiset kutsuivat varjageiksi, yhdistivät ryöstelyn ja kaupan ja alkoivat retkeillä Baltiasta Mustallemerelle ja Kaspianmerelle johtavilla vesireiteillä.[14] [15] Jokien varrella asuneet slaavit palkkasivat varjageja usein suojelijoikseen. Vanhimpien kronikoiden mukaan Rurik-nimisestä varjagista tuli Novgorodin ruhtinas n. vuonna 860. Todellisuudessa hänen hallintopaikkanaan saattoi olla Laatokanlinna (Novgorodin kaupunki perustettiin nykyarkeologian mukaan aikaisintaan noin 930). Noin vuonna 880 hänen seuraajansa ottivat haltuunsa Kiovan ja perustivat Kiovan Venäjän, tai Kiovan Rusin, Dnepr-joen laaksoon.[16] joka oli aiemmin ollut kasaarien vallassa.[17] Kiovan Venäjä käsitti jo 800-luvun lopussa laajan alueen, joka toimi nykyisen Venäjän esimuotona. Varsinaisesta Venäjästä ei kuitenkaan vielä voi puhua siitäkään syystä, että Kiovan Venäjä voidaan nähdä niin ikään Ukrainan ja Valko-Venäjän alkuna.

Nimi rus, yhdessä suomen kielen ruotsin ja viron rootsin kanssa, liittyy monien tutkijoiden mukaan Ruotsin Roslageniin tai soutamista kuvaavaan sanaan. Tämä teoria on hyväksytty Länsi-Euroopassa yleisesti. Eräät venäläiset tutkijat ovat myös esittäneet, että sanalla olisikin slaavilaiset tai persialaiset juuret. On esimerkiksi esitetty, että sana tulisi eteläslaavilaisen rosamondi-kansan nimestä. Varmalta joka tapauksessa näyttää, että Kiovan Rusin hallitsevan luokan keskuudessa skandinaavinen aines oli merkittävässä osassa.

Kiovan Venäjä käsitti keskitetysti hallitun ryhmän ruhtinaskuntia, joiden päätarkoituksena oli ylläpitää jokien kauppareittejä, joiden kautta kuljetettiin turkiksia, mehiläisvahaa ja orjia Skandinavian ja Bysantin välillä. 900-luvun loppuun mennessä skandinaavinen vähemmistö oli sulautunut slaavilaiseen väestöön. Kiovan Venäjän pitkäkestoisimpia vaikutuksia oli ortodoksisen uskon slaavilaisen version kehittyminen, joka vaikutti voimakkaasti Venäjän kulttuuriin seuraavan tuhannen vuoden ajan. Kiova kääntyi kristinuskoon ruhtinas Vladimirin hallintokaudella 988, jolloin kaikki asukkaat kastettiin. Muutamia vuosia myöhemmin luotiin ensimmäinen lakikokoelma, Russkaja pravda. Kiovan ruhtinaat noudattivat Bysantin esimerkkiä ja pitivät kirkon tuloineen riippuvaisina valtiosta, mikä johti siihen, että Venäjän kirkko ja valtio ovat aina olleet läheisessä yhteydessä.

900- ja 1000-luvuilla Kiovan Venäjästä tuli suurvalta.[18] 1000-luvulle tultaessa, etenkin Jaroslav Viisaan hallintokaudella, Kiovan Rus kykeni taloudessa, arkkitehtuurissa ja kirjallisuudessa saavutuksiin, jotka ylittivät Länsi-Euroopan saavutukset. Verrattuna läntiseen kristikuntaan venäjän kieli sai vain vähän vaikutteita kreikan- ja latinankielisistä varhaisista kristillisistä kirjoituksista. Tämä johtui kirkkoslaavin käytöstä jumalanpalveluksissa.

1000- ja 1100-luvuilla turkkilaisten paimentolaisheimojen, kuten kiptšakien ja petsenegien, jatkuvat hyökkäykset saivat aikaan slaavien massiivisen muuton turvallisimmille pohjoisen metsäalueille, erityisesti Metsäntaka-nimellä tunnetulle seudulle.[19] Monien muiden Euraasian alueiden tavoin nämä alueet joutuivat mongolien valtaamiksi 1230-luvun loppupuolelta alkaen. Myöhemmin nämä myös tataareina tunnetut valloittajat muodostivat Kultaisena ordana tunnetun valtion, joka ryösteli Venäjän alueen ruhtinaskuntia ja hallitsi alueen etelä- ja keskiosia yli kolmen vuosisadan ajan. Mongolien valta hidasti alueen taloudellista ja sosiaalista kehitystä.[20] Novgorodin tasavalta sekä Pihkova säilyttivät kuitenkin osan autonomiastaan mongolien aikana ja osin säästyivät muita alueita vaivanneilta levottomuuksilta. Aleksanteri Nevalaisen johtamat novgorodilaiset olivat karkottaneet saksalaiset ristiretkijoukot, jotka pyrkivät muuttamaan alueen siirtomaakseen. Kiovan Venäjän valtio hajaantui lopulta sitä kollektiivisesti hallinneen ruhtinassuvun sisäisten kamppailujen tuloksena. Mongolit olivat hävittäneet Kiovan pahoin vuonna 1240, sen valta-asema hiipui ja sitä ympäröineet Vladimir-Suzdal koillisessa, Novgorodin tasavalta luoteessa sekä kaakossa sijainnut Galitsia-Volynia puolestaan suhteessa vahvistuivat.[21] Galitsia-Volynia sulautui lopulta Puola-Liettuaan, kun taas mongolien vallan alle jäänyt Vladimir-Suzdal ja itsenäinen Novgorodin tasavalta muodostuivat modernin Venäjän perustaksi.

Kiovan Venäjä hajaantui valtiollisesti täysin ruhtinasperheiden aseellisiin valtakamppailuihin. Kiovan mahti väheni pohjoisen Novgorodin ja kaakon Halych-Volhynian kustannuksella. Mongolien valloitus 1200-luvulla tuhosi lopulta Kiovan. Halych-Volhynia liittyi Puola-Liettuaan ja mongolien hallitsema Vladimir-Suzdal ja itsenäisyytensä säilyttänyt Novgorod tulivat modernin Venäjän valtion perustaksi.

Mongolivalloitus

Katso myös Batu-kaani

Kiovan Rusin hajaantuminen sisäisiin valtakamppailuihin yhdistyi mongolien invaasioon. Vuonna 1223 kiovalaisten joukot kohtasivat mongolit Kalka-joella ja kiovalaiset murskattiin. Uutta hyökkäystä johti Tšingis-kaanin pojanpoika Batu ja vuonna 1240 mongolit hävittivät Kiovan ja siirtyivät länteen Puolan ja Unkarin seuduille. Siihen mennessä he olivat valloittaneet suurimman osan Venäjän ruhtinaskunnista, vain Novgorod säästyi valtaukselta. Mongolivalloituksen vaikutukset olivat alueellisesti epätasaisia. Kiovan kaltaiset keskukset eivät koskaan toipuneet. Eteläiseltä Venäjältä paenneet siirtyivät pääosin koilliseen, jossa maaperä oli parempaa ja joet mahdollistivat taloudellisen kehityksen. Tästä alueesta kehittyi modernin Venäjän sydän. Novgorod kukoisti yhä ja uusi valtamuodostuma Moskova alkoi kehittyä mongolien paineessa.

Kultainen orda

Pääartikkeli: Kultainen orda

Batun Venäjälle perustamaa kaanikuntaa on kutsuttu Kultaiseksi ordaksi. Voitetut venäläiset ruhtinaskunnat saivat pitää hallintonsa ja uskontonsa, mutta ne alistettiin Ordan ankaraan ja mielivaltaiseen vero-orjuuteen. Venäjän alueen väestölle Ordan aika merkitsi raskasta taakkaa verojen ja sorron muodossa ja alueen sivistysarvoille ja kehitykselle se oli tuhoisa. Vuonna 1242 Batu perusti pääkaupunkinsa Sarain, joka lienee sijainnut Volgan alajuoksulla. Orda menetti nopeasti mongolilaisen identiteettinsä: suurin osa sen väestöstä oli turkinsukuisia, uzbekkeja ja muita alueen alkuperäisiä paimentolaisheimoja. Ordasta tuli enemmän kaupunki- kuin paimentolaisvaltio: Saraista tuli kukoistava metropoli. Ordan mongolitkin omaksuivat myös nopeasti islamin hyläten vanhat animistiset uskontonsa. Ordan vallanpitäjistä on käytetty useimmiten nimitystä tataarit.

Ordan politiikka Venäjällä noudatti ohjenuoraa "hajota ja hallitse", tataarit pyrkivät sopimaan nopeasti vaihtelevia liittoja paikallisten ruhtinaiden kanssa pitääkseen alueen heikkona ja jaettuna. 1300-luvulla Liettuan nousu suurvallaksi merkitsi haastetta tataarien ylivallalle. Sen takia kaani pyrki muodostamaan Moskovasta johtavan venäläisen valtion. Moskovan Iivana I:lle myönnettiin suuriruhtinaan arvo ja oikeus kerätä veroa muilta venäläisruhtinailta.

Moskovan ruhtinaskunta

Pääartikkeli: Moskovan ruhtinaskunta

Moskovan nousu

Daniel Aleksandrovitš, Aleksanteri Nevskin nuorin poika, perusti Moskovan kaupungin pohjalle Moskovan ruhtinaskunnan, joka myöhemmin yhdisti Venäjän. Moskovan nousua edesauttoi edullinen sijainti jokien suhteen ja metsien ja suoalueiden tarjoama suoja, mutta päätekijä oli sen yhteistyö mongolivaltiaiden kanssa. Mongolit nimittivät Moskovan hallitsijat suuriruhtinaiksi ja antoivat näille oikeuden kerätä veroa muilta ruhtinaskunnilta. Myöhemmin ruhtinaskunnan etuoikeuksia yhä lisättiin tekemällä siitä Venäjän ortodoksisen kirkon keskus.

Kirkon johtaja metropoliitta muutti hoveineen Kiovasta Vladimirin kautta Moskovaan vuonna 1299.

1300-luvun puolivälistä alkaen mongolien voima alkoi heiketä sisäiseen kamppailuun ja Moskovan suuriruhtinaat näkivät mahdollisuuden avoimeen mongoleita vastaan asettumiseen. Vuonna 1380 mongolit voitettiin Kulikovon taistelussa ja vaikka tämä ei vielä lopettanut Venäjän mongolivaltaa, toi se paljon mainetta suuriruhtinas Dimitri Donskoille, josta myöhemmin tehtiin pyhimys, ja vahvisti Moskovan johtavan aseman ruhtinaskuntien joukossa.

Iivana III

1300-luvulta alkaen Moskovan suuriruhtinaat pyrkivät yhdistämään Venäjän maat alaisuuteensa. Tässä menestynein oli Iivana III Suuri (1462–1505), joka laski modernin Venäjän perustukset. Hän kaksinkertaisti Moskovan alueet liittämällä suurimman osan silloista Pohjois-Venäjää mukaan lukien Novgorodin Moskovaan ja myöhemmin kolminkertaisti ne lännestä hankituilla alueilla. Hän kehitti hallintoa itsevaltaisuuden suuntaan typistäen aatelisten ja paikallisruhtinaiden vallan. Iivana irtisanoutui Kultaisen ordan vero-orjuudessa ja avasi tien sen lopulliselle kukistamiselle. Iivana nai kukistuneen Bysantin viimeisen keisarin tyttären ja ajatus Venäjästä kolmantena Roomana alkoi kehittyä. Sitä levitti etenkin munkki Filofei Pihkovalainen kirjeissään Iivanan seuraajalle Vasili III:lle.

Vuonna 1453 tapahtuneen Konstantinopolin luhistumisen jälkeen Moskova omaksui itselleen Bysantin valtakunnan perinnön. Ollessaan yhä mongoli-tataarien alaisena 1300-luvun alkupuolella Moskovan ruhtinaskunta alkoi näiden suostumuksella vaatia itselleen lisää vaikutusvaltaa Länsi-Venäjään. Venäjän ortodoksisen kirkon ja etenkin pyhittäjä Sergei Radonežilaisen aloittaman hengellisen elämän elvyttämisen tukemana Venäjä kukisti mongoli-tataarit lopulta vuonna 1380 käydyssä Kulikovon taistelussa. Iivana III ("Iivana Suuri") lopulta onnistui irrottamaan Venäjän valloittajien otteesta ja yhdisti ympäröivät alueet Moskovan alaisuuteen. Hän nimitti itsensä "Koko Venäjänmaan suuriruhtinaaksi".[22]

Moskovan Venäjä

Pääartikkeli: Moskovan Venäjä

Iivana IV Julma

Iivana Julman aikainen taistelu.

Hallitsijan itsevaltaisuus sai huippunsa Iivana IV Julman hallituskaudella (1547–1584). Pitkän valtakautensa aikana Iivana IV liitti alueeseensa Volgan rannoilla sijainneet tataarien kaanikunnat (Kazanin ja Astrahanin) ja muutti Venäjän monikansalliseksi valtioksi, jossa oli nyt myös merkittävä määrä islaminuskoisia. Iivana IV sääti uuden lakikokoelman, perusti ensimmäisen Venäjän feodaalihallinnon edustuselimen ja myönsi maaseudun alueille paikallisen itsehallinnon.[23][24] Iivana IV:n valtakautta varjosti kuitenkin pitkä ja epäonnekas Liivinmaan sota, jossa Venäjä taisteli Puolaa, Liettuaa ja Ruotsia vastaan päästäkseen Itämeren rannikoille ja sen myötä paremmin käsiksi kaupankäyntiin meriteitse.[25] Sama tarkoitus oli diplomatialla Englannin Elisabetin suuntaan: Englantilaiset perustivat Vienanmerelle merireitin ja saivat Venäjällä tilapäisen kauppamonopolin[26]. Sotatappiot, epidemiat ja katokaudet[27] heikensivät valtiota ja Krimin tataarit onnistuivat polttamaan Moskovan vuonna 1571.[28] Iivana Julman poikien kuolema sekä nälänhätä vuosina 1601–1603[29] johtivat maan sisällissotaan ja ulkovaltojen sekaantumiseen 1600-luvun alkupuolen "sekasorron aikana".[30]

Sekasorron aika ja Romanovit

Iivanan kuolemaa 1584 seurasi sisällissotien kausi jossa kamppailtiin hallitsijasta ja aateliston vallan elvyttämisestä. Yksinvaltius kuitenkin säilyi läpi tämän ajan voimakkaan virkakoneiston avulla, joka kykeni toimimaan riippumatta hallitsijan laillisuudesta. Tämä kausi aiheutti Venäjälle suuret aluemenetykset Puola-Liettualle ja Ruotsille. Puola-Liettua onnistui jopa valloittamaan Venäjän 1609, mutta puolalaiset saatiin karkotettua jo 1612.[31] Vuosien 1598 ja 1613 välinen kausi Venäjän historiassa tunnetaan sekasorron aikana.

Järjestys palautui 1613 kun viidenkymmenen kaupungin edustajat valitsivat valtaan Iivana Julman veljenpojan pojan Mikael Romanovin. Romanov-suku hallitsi Venäjää sen jälkeen aina vuoteen 1917. Uuden dynastian välttämätön tehtävä oli järjestyksen palauttaminen. Moskovan onneksi sen pääviholliset, Puola-Liettua ja Ruotsi olivat katkerassa keskinäisessä konfliktissa, joka mahdollisti Moskovalle rauhan solmimisen Ruotsin kanssa 1617 ja aselevon Puola-Liettuan kanssa 1619.

Venäjän ylimysaateliset eli pajarit valitsivat mieluummin yhteistyön Romanovien kanssa kuin uuden sisällissotajakson, mikä mahdollisti Romanoveille keskitetyn virkakoneiston viimeistelyn. Valtio tarvitsi aateliston tuen etenkin sotilasasioissa ja antoi pajarien vastineeksi viimeistellä talonpoikien maaorjuutus. Aiempina vuosisatoina valtio oli ainoastaan rajoittanut talonpoikia siirtymästä isännältä toiselle, mutta nyt maaorjuus kirjattiin kokonaisuudessaan lakiin ja paenneita talonpoikia kohdeltiin lainsuojattomina. Maanomistajat olivat saaneet täydellisen vallan talonpoikiensa yli ja kykenivät ostamaan, myymään ja kiinnittämään heitä. Valtio ja ylimystö asettivat talonpoikien ylle ylettömän verotaakan. Myös kaupunkien kauppiaita ja käsityöläisiä alettiin verottaa ja heitäkin kiellettiin vaihtamasta asuinpaikkaa. Kaikki väestöryhmät tulivat sotilaallisten ja muiden erityisverojen piiriin.

Siperian valloitus

Venäjä alkoi jo 1500-luvulla laajentaa alueitaan itään, Siperiaan. 1600-luvun puoliväliin mennessä Venäjän siirtokuntia oli perustettu jo Tšuktšien niemimaalle sekä Amurjoen ja Tyynen valtameren rannoille saakka. Vuonna 1648 venäläiset tutkimusmatkailijat näkivät ensimmäistä kertaa Aasian ja Pohjois-Amerikan toisistaan erottavan Beringinsalmen.[32]

Venäjän ja Kiinan raja vahvistettiin ensimmäisen kerran Nertšinskin rauhan­sopimuksella vuonna 1689.[33] Raja päättyi idässä Ohotan­mereen huomattavasti nykyistä rajaa pohjoisempana.[34][35]

Talonpoikaiskapinat

Talonpoikaiskapinat olivat enimmäkseen paikallisia, mutta Euroopan 1600-luvun suurin talonpoikaiskapina tapahtui 1667 kun kasakat nousivat vallan keskityspyrkimyksiä vastaan ja maaorjat liittyivät heihin paeten isänniltään. Kasakkakapinallinen Stenka Razin johti kannattajansa Volgalle, kiihotti talonpojat kapinaan ja perusti aiemman paikallishallinnon tilalle kasakkahallituksensa. Tsaarin armeija löi lopulta hänen joukkonsa 1670 ja vuotta myöhemmin Stenka vangittiin ja teloitettiin. Kansannousu ja sitä seurannut pula nosti alueen talonpoikaiskuolleisuutta huomattavasti.

Keisarikunta

Pääartikkeli: Venäjän keisarikunta

Venäjän keisarikunta (Росси́йская Импе́рия; Rossijskaja Imperija) oli olemassa 1721–1917 Pietari Suuren valloituksista Venäjän laajenemiseen Baltiasta Tyynelle merelle asti aina vuoden 1917 helmikuun vallankumoukseen asti, jolloin keisari Nikolai II syrjäytettiin.[36]

Pietari Suuri

Pääartikkeli: Pietari Suuri
Pietari Suuri

Jo Iivana IV:nnen itselleen ottama arvonimi tsaari tuli Caesarista. Ensimmäiseksi Venäjän keisariksi kruunattiin 1721 Pietari Suuri, josta oli tullut yksinvaltias 1696.

Pietari uudisti Venäjää monella tavalla. Hän perusti laivaston ja voitti sillä Ruotsin, länsimaisti Venäjän armeijan, uudisti hallintojärjestelmän, perusti ensimmäisen virkamieskunnan ja senaatin. Ortodoksinen kirkko liitettiin osaksi valtiota ja patriarkaatti korvattiin pyhällä synodilla, jota johti valtion virkamies. Pietarin aikana kerättyjen verojen määrä kolminkertaistui. Henkiveron lisäksi viinaa ja suolaa alettiin verottaa. Hän länsimaisti Venäjää tapojen ja taiteen suhteen, perusti ensimmäisen kirjapainon ja Venäjän tiedeakatemian. Länsimaistaminen tosin johti juopaan kansan ja ylimystön kesken. Pääkaupunki siirrettiin 1703 perustettuun länsimaistyyliseen Pietarin kaupunkiin, joka oli rakennettu Ruotsilta vallatuille maille Suomenlahden pohjukkaan.[37][38]

Pietari kuoli 1725[39], mutta jo 1727 Venäjä kirjoitti rajasopimuksen Kiinan kanssa.

Palatsivallankumousten aika

Pietari muutti kruununperimystä surmatessaan oman poikansa Aleksein, joka vastusti isänsä uudistuksia ja keräsi niitä vastustavia joukkoja. Uuden lain mukaan tsaari sai itse valita seuraajansa, mutta Pietari ei ehtinyt tehdä tätä kuollessaan tapaturmaisesti 1725 pelastaessaan miehiään. Epäselvä kruununperimys johti vallankaappauksiin, joissa kruunun peri se, joka onnistui taivuttamaan Pietarissa palatsikaartin puolelleen.

Katariina I:n ja Pietari II:n lyhytaikaisten hallituskausien jälkeen Iivana V:n tytär Anna Ivanovna, joka oli ollut Pietarin kanssahallitsija, nousi valtaistuimelle. Hän sai vallan ylimystön tuella, mutta joutui myöntymään moniin myönnytyksiin. Keisarinna Anna kuoli 28. lokakuuta 1740 ja hänen ottolapsensa Iivana (1740–1764) nousi valtaistuimelle. 1741, Pietari Suuren tytär, Jelizaveta Petrovna (1709–1762) kaappasi vallan kaartin suosiollisella avustuksella, ja nousi valtaistuimelle hallitsijanimellä Elisabet vuonna 1741.[40] Infantti Iivana heitettiin vankilaan, jossa hän eli koko loppuikänsä.[41]

Elisabet jatkoi isänsä uudistuksia, ja hänen aikanaan perustettiin Moskovan yliopisto (1755) ja Pietarin taideakatemia (1757). Mihail Lomonosov, ensimmäinen Venäjän merkittävä tiedemies pääsi kemian professoriksi Pietarin yliopistoon ja nousi myöhemmin sen rehtoriksi ja 1764 sisäministeriksi.

Vuosina 1726–1761 Venäjä oli Itävallan liittolainen Osmanien valtakuntaa ja Ranskaa vastaan. Puolan perimyssodassa 1733–1735 Venäjä ja Itävalta estivät Ranskan ehdokkaan pääsyn Puolan valtaistuimelle. Sodassa osmaneja vastaan 1734–1739 Venäjä valloitti jälleen Azovin. Seitsenvuotisessa sodassa 1756–1763 Venäjän joukot olivat jo Berliinin porteilla, mutta Elisabetin kuoltua 1762, Anna Petrovnan poika Pietari III teki rauhan Preussin kanssa.

Pietari III:lla oli lyhyt ja epäsuosittu valtakausi. Katariinan I:n tyttären Anna Petrovnan ja saksalaisen Holstein-Gottorpin Karl Friedrichin poikana hän oli saanut luterilaisen kasvatuksen ja venäläiset pitivät häntä ulkomaalaisena. Hänen valtakautensa kesti vain kuusi kuukautta, ennen kuin keisari murhattiin hänen vaimonsa rakastajansa Aleksei Orlovin kanssa juoniman salaliiton seurauksena. Vaimo nousi valtaistuimelle Katariina II:na kesäkuussa 1762.[39]

Katariina Suuri

Pääartikkeli: Katariina II
Katariina II Suuri

Katariina II:n valtakaudella Venäjä laajentui merkittävästi. Osmaneja vastaan sodittiin jälleen 1768. Vuoden 1774 rauhansopimuksessa Venäjä sai sataman Mustallemerelle, ja Krimin tataarit saivat itsenäisyyden Osmanien valtakunnasta. Katariina liitti Krimin Venäjään 1783, mikä johti uuteen sotaan turkkilaisia vastaan 1787. Jassin rauhassa 1792 Venäjä laajeni Dnestrille. Katariina ei saavuttanut sodassa koko tavoitettaan, mutta Osmanit eivät kuitenkaan enää muodostaneet merkittävää vaaraa, vaikka Balkan jäikin heidän alaisuuteensa.

Laajeneminen länteen johti Puolan jakoon. Heikentyneen Puolan naapurit – Venäjä, Preussi ja Itävalta – pyrkivät asettamaan oman hallitsijansa sen valtaistuimelle. Vuonna 1772 ensimmäisessä Puolan jaossa Venäjä sai Valko-Venäjän ja Liivinmaan ja myöhemmässä jaossa suurimman osan Valko-Venäjää ja Ukrainan Dneprin länsipuolella. Jako johti Preussin ja Venäjän vastaisiin kansannousuihin, jolloin kolmannessa jaossa 1795 Puola lakkasi olemasta itsenäisenä valtiona. Venäjä menetti nyt Puolan puskurialueena ja sai rajalleen voimakkaat saksalaisvaltiot.

Uusien alueiden liittäminen johti myös epävakauteen. Katoliset puolalaiset osoittautuivat hankaliksi kansalaisiksi. Venäjä oli karkottanut kaikki juutalaiset 1742 ja uuden väestön johdosta säädettiin laki, joka määräsi juutalaiset pysymään keisarikunnan länsiosissa. Katariina aloitti venäläistämis- ja yhtenäistämistoimet, joita myös hänen seuraajansa harjoittivat lakkauttamalla Dneprin itäpuolisen Ukrainan, Baltian ja kasakoiden itsenäisyyden.

Vuoden 1768–1774 sodan aikana osmaneja vastaan Venäjä koki ensimmäiset sosiaalisen tyytymättömyyden merkit. Donin kasakka Jemeljan Pugatševin kapinan seurauksena Katariina päätti uudistaa hallintoa ja 1775 hän jakoi maan maakuntiin ja piireihin, joilla oli paikallishallinto. Ylimystö vapautettiin velvollisuudesta työskennellä keskushallinnolle, ja monet heistä sijoittuivat paikallishallitusten virkoihin. Hän jakoi kansan myös säätyihin 1785 antaen joka kansanosalle omat velvollisuutensa. Ylimystö sai nyt oikeuksia, joihin edes keisari ei voinut puuttua. Maaorjien asemaan ei puututtu. Länsimaistuminen jatkui ja lisääntyvä julkaisujen määrä johti valtaapitävien arvosteluun.[42]

Paavali I

Katariina II kuoli 1796 ja hänen poikansa Paavali I (1796–1801) seurasi häntä valtaistuimella. Tietoisena siitä, että Katariina oli suunnitellut seuraajakseen hänen poikaansa, Aleksandr Pavlovitš Romanovia, Paavali määräsi uuden kruununperimysjärjestyksen, jossa seuraajana oli aina vanhin lapsista. Hän perusti myös Venäläis-amerikkalaisen kauppakomppanian 1799, joka perusti ensimmäiset tukikohdat Alaskaan turkisten pyyntiä varten. Paavalia pidettiin epävakaana ja päättämättömänä, ja hän saattoi pyörtää yllättäen vanhempia päätöksiään luoden kaaosta ja vihamiehiä.[37]

Eurooppalaisena suurvaltana Venäjä ei välttynyt Ranskan vallankumouksen vaikutuksilta. Paavalista tuli heltymätön Ranskan vastustaja ja hän liittyi Britannian ja Itävallan kanssa sotaan Ranskaa vastaan. Vuosina 1798–1799 venäläisjoukot Aleksandr Suvorovin johdolla sotivat loisteliaasti Italiassa ja Sveitsissä. Paavali kuitenkin muutti mielensä ja hylkäsi liittolaisensa. Tämä johti sisäpoliittisen ongelmien lisäksi kriisiin, ja Paavali salamurhattiin maaliskuussa 1801.[43]

Aleksanteri I

Pääartikkeli: Aleksanteri I

Valtaistuimelle nousi Aleksanteri I (kruunattu 1801–1825) isänsä murhan jälkeen, johon hän oli myös sekaantunut. Aleksanteri oli kasvatettu valistusajan hengessä, mutta hän oli myös taipuvainen romantismiin ja mystiikkaan, etenkin valtakautensa loppuvaiheissa.

Napoleonin kasvava valta oli Euroopan maiden pääasiallisena huolenaiheena, ja Venäjä liittyi jälleen Britannian ja Itävallan rinnalle Napoleonia vastaan. Napoleon löi koalition Austerlitzin taistelussa 1805 ja löylytti venäläiset uudelleen Friedlandissa 1807. Aleksanteri joutui taipumaan rauhaan, ja 1807 solmitulla Tilsitin sopimuksella hänestä tuli Napoleonin liittolainen. Pakottaakseen Ruotsin Britannian saartoon, hän valloitti Suomen Suomen sodassa 1809 ja hyökkäsi vielä 1812 Turkkia vastaan vallaten Bessarabian.

Venäjän–Ranskan liitto alkoi pian rakoilla. Mannermaasulkemus ei palvellut Venäjän taloudellisia etuja, ja Aleksanteri sanoutui irti siitä 1810. Kesäkuussa 1812 Napoleon hyökkäsi Venäjälle 600 000 miehen Grande Arméen kanssa. Joukot marssivat Moskovaan asti, muttei saavuttanut ratkaisevaa voittoa. Perääntyessään armeijassa oli enää 30 000 miestä.

Liittolaisten kanssa ranskalaiset ajettiin takaisin Pariisiin, ja Napoleon syöstiin vallasta. Liittolaisten voiton jälkeen Aleksanteri sai maineen Euroopan pelastajana, ja hänen osuutensa oli merkittävä Wienin kongressissa 1815 piirrettäessä Euroopan rajat uudelleen. Samana vuonna hän perusti Pyhän allianssin Itävallan ja Preussin kanssa, joiden johtajien kanssa hän julisti ylläpitävänsä kristillisiä arvoja Euroopassa, liittoon liittyivät myöhemmin Britannia ja Ranska. Samalla maat turvasivat selustansa Ranskan vallankumouksesta lähtöisin olevia huolestuttavia yksinvaltaa vastustavia ja vapautta vaativia arvoja vastaan. Britannia paljolti pysyi syrjässä toiminnasta, mutta mannermaiset jäsenet kukistivat menestyksekkäästi perustuslaillisten kapinat Italiassa 1821 ja Espanjassa 1823.

Venäjä jatkoi laajenemistaan länteen, Wienin kongressi perusti uudelleen Puolan kuningaskunnan, jolle Aleksanteri myönsi perustuslain. Hänestä tuli Venäjän itsevaltaisen keisarin ja Suomen suuriruhtinaan (1809) aseman lisäksi myös Puolan perustuslaillinen monarkki. Vuonna 1813 Venäjä valloitti Bakun Kaukasiassa Persialta, ja Alaskakin oli jo tiukasti keisarikunnan hallussa.

Aleksanteri I:n aikana syntyivät ensimmäiset vallankumoukselliset liikkeet. Ranskasta palaavat upseerit toivat mukanaan ideat ihmisoikeuksista, edustuksellisesta hallituksesta ja demokratiasta. Itsevaltaisuuden vastustus ja vaatimukset maaorjuuden tai jopa koko yksinvaltaisuuden lopettamisesta alkoivat lisääntyä. Kummastus siitä, että Kongressi-Puolalle oli sallittu lakiasäätävä parlamentti, joka oli vastuullinen vain Puolan varakreiville, kun taas Venäjällä oli itsevaltius ilman perustuslakeja, herätti tyytymättömyyttä ja useat ryhmät olivat valmistautumassa kapinaan keisari Aleksanterin yllättäen kuollessa 1825. Valtaistuimelle nousi hänen toinen veljensä Nikolai. Upseeriryhmä, jolla oli komennossaan 3000 miehen joukot kieltäytyi tunnustamasta uutta hallitsijaa ja vaativat sen sijaan perustuslakia. Kapinan ajankohdan mukaan joulukuussa sitä kutsutaan dekabristikapinaksi. Dekabristit vaativat Aleksanterin veljen Konstantinin ympärille muodostettavaa perustuslaillista monarkiaa, mutta heidän joukossaan oli myös tasavaltalaisia. Konstantinin kieltäydyttyä kruunusta armeija murskasi kapinan. Sen johtajat teloitettiin ja loput karkotettiin Siperiaan.[43]

Nikolai I

Nikolai I (1796–1855) oli keisari vuodesta 1825 kuolemaansa 1855 asti. Hän vältti veljensä uskonnollisia ja valistusajan vaikutteita ja pyrki pönkittämään valtaansa itsevaltiaana tarpeellisin keinoin. Hän loi 1826 keisarin kanslian kolmannen osaston johtaman santarmiston, joka valvoi maan sisäistä turvallisuutta. Sensuuri valvoi tarkoin kaikkia julkaisuja. Vuonna 1833 opetusministeri Sergei Uvarov vahvisti hallinnon ohjenuoriksi yksinvaltiuden, ortodoksisuuden ja nationalismin. Periaatteet eivät tuoneet kansan tukea, mutta johtivat vähemmistökansallisuuksien tukahduttamisyrityksiin. Katoliseen kirkkoon yhteydessä olleen itäiset riitit tukahdutettiin Ukrainassa ja Valko-Venäjällä 1839. Ranskan vuoden 1830 kapinan jälkeen myös puolalaiset nousivat kapinaan 1830. Yhdentoista kuukauden sodan jälkeen puolalaiset kukistettiin 1831, Puolan parlamentti hajotettiin, perustuslaki kumottiin ja maasta tehtiin Venäjän maakunta, jonka virallinen kieli oli venäjä. Euroopan hulluna vuotena 1848 Nikolai oli etulinjassa puolustamassa vanhaa järjestelmää. Hän antoi apua Habsburgeille Unkarin kapinan kukistamisessa ja taivutti Preussia olemaan omaksumatta vapaamielistä perustuslakia. Autettuaan vallankumousten estämisessä, Nikolai vaikutti Euroopan voimakkaimmalta hallitsijalta.

Yleisestä ilmapiiristä huolimatta Venäjän kulttuuri nousi silti kukoistukseen, Aleksandr Puškin, Nikolai Gogol ja Ivan Turgenev toivat Venäjälle kansainvälistä mainetta ja kunniaa. Baletti tuotiin Ranskasta, ja se vakiinnutti asemansa Mihail Glinkan (1804–1857) sävellysten ansiosta. Kansallisuusaatteen myötä filosofit jakaantuivat kahteen koulukuntaan, toiset pitivät Venäjää edelleen takaperoisena ja primitiivisenä, ja pyrkivät edistämään länsimaistumista. Toiset taas keskittyivät slaavilaiseen kulttuuriin ja väheksyivät länsimaisia vaikutteita.

Nikolain pyrkiessä pitämään yllä olemassa olevaa tilannetta Euroopassa, hän otti tiukan asenteen Osmanien valtakuntaa vastaa. Seuratessaan Venäjän perinteistä asemaa ortodoksien suojelijana, hän pyrki turkkilaisten hallitseman Balkanin ortodoksien suojelijaksi. Venäjä soti voittoisan sodan osmaneja vastaan 1828 ja 1829 ja solmi 1833 Unkiar-Skelissin sopimuksen. Vuoden 1848 vallankumousten kukistamisen vahvistaman kansainvälisen asemansa turvin hän provosoi osmanit sotaan 1853 valloittamalla Moldavian ja Valakian. Pelätessään Venäjän kukistavan osmanit, Britannia ja Ranskan liittyivät Krimin sodassa turkkilaisten puolelle. Eurooppalaiset joukot valtasivat Venäjän linnoitetun Sevastopolin tukikohdan vuoden piirityksen jälkeen syyskuussa 1854. Nikolai I kuoli ennen sodan päättymistä, mutta Sevastopolin menetyksen ja Aleksanteri II:n valtaannousun jälkeen aloitettiin rauhanneuvottelut ja sota päättyi Pariisin rauhaan 30. maaliskuuta 1856.[44][45]

Aleksanteri II

Aleksanteri II seurasi isäänsä 1855. Hän oli konservatiivinen, mutta uudistuksia oli pakko tehdä. Hän uudisti koulutusta, hallintoa, lainkäyttöä ja armeijaa. Vuonna 1861 hän vapautti 20 miljoonaa maaorjaa isäntiensä vallasta. Maatyöläisille jaettiin maata, mutta he joutuivat maksamaan maksuja valtiolle viidenkymmenen vuoden ajan. Isäntien menetykset korvattiin obligaatioilla. Hallitus oli toivonut vapautettujen kykenevän elättämään itsensä ja tuottamaan tarpeeksi satoa vientiin ja valtion menojen korvaamiseen. Talonpojille jaettu maa oli kuitenkin kehnointa ja tehottomien viljelymenetelmien vuoksi talonpojat jäivät pian jälkeen maksuistaan. Maanomistajien obligaatioiden arvo romahti, eivätkä monet kyenneet enää viljelemään koko omistamaansa maa-alaa ilman työvoimaa ja pääomaa.

Paikallishallinnon uudelleenjärjestely seurasi orjien vapautusta. Euroopan puoleinen osa Venäjää järjestettiin maakuntiin ja piireihin (zemstva), joiden hallintaan osallistuivat kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajat, ja jotka olivat vastuussa kouluista, terveydenhuollosta, teistä, vankiloista ja ruuan jakelusta. Vuonna 1870 perustettiin kaupunkien neuvostot, dumat. Hallinto oli usein entisen yläluokan hallussa.

Vuonna 1864 suurkaupunkeihin perustettiin länsimaistyyliset oikeusistuimet valamiehistöineen. Uusi oikeuskäytäntö toimi hyvin, mutta valtiolla ei ollut varoja laajentaa sitä pienempiin kyliin.

Sensuuri kumottiin osin, ja joistain asioista vaadittiin julkista keskustelua ennen päätöksentekoa. Kun Aleksanteri II yritettiin murhata 1866, sensuuri palasi, ja yliopistot menettivät jälleen riippumattomuutensa, jonka ne olivat saaneet viisi vuotta aiemmin. Hallitus yritti myös asettaa kouluopetukselle opetussuunnitelman, mutta siltä puuttui resursseja toteuttaa sitä. Venäjän valtion pankki perustettiin 1866 vakauttamaan valuuttaa.

Yksi maaorjien vapautuksen tavoitteita oli armeijan tehostaminen, ennen maaorja ei voinut lähteä omistajaltaan sotilaskoulutukseen vain palatakseen takaisin orjaksi. Byrokratia hidasti armeijan uudistusta, kunnes Ranskan-Preussin sota 1870–1871 näytti modernin armeijan luonnin välttämättömäksi. Kutsuntajärjestelmän käyttöönotto 1874 johti armeijan velvollisuuteen opettaa sotilaat lukutaitoisiksi. Armeija säilyi silti uudistuksista huolimatta takapajuisena, Venäjä jäi muiden jälkeen kiväärien, konekiväärien ja tykistön käyttöönotossa ja laivaston alalla.

Vallankumoukselliset murhasivat Aleksanteri II:n kotitekoisella pommilla 1. maaliskuuta 1881. Valtaan astui hänen poikansa Aleksanteri III (hallitsi 1881–1894), joka jatkoi hallinnon otteen tiukentamista järjestämällä poliisin Ohranaksi, joka asetettiin sisäministeriön alaisuuteen ja sille annettiin erikoisvaltuudet. Yrityksessä pelastaa Venäjä modernismilta, Aleksanteri III pani toimeen uskonnollisen sensuurin, vainosi vähemmistöuskontoja ja -kansoja, aloitti juutalaisten vainot ja pienensi yliopistojen määräysvaltaa. Puolalaiset, suomalaiset, latvialaiset, liettualaiset ja ukrainalaiset reagoivat yhtenäistämispyrkimyksiin kiihtyvällä nationalismilla ja monet juutalaiset liittyivät radikaaleihin liikkeisiin.[46]

Ulkopolitiikka

Huonosti päättyneen Krimin sodan jälkeen Venäjä harjoitti varovaista ulkopolitiikkaa. Vuoden 1856 Pariisin sopimus oli demilitarisoinut Mustanmeren ja vei Venäjältä Bessarabian ja kaistaleen maata Tonavan suulla. Länsi-Euroopan valtiot saivat oikeuden suojella Osmanien valtakunnan kristittyjä Venäjän sijaan, jolla tämä oikeus oli ollut vuodesta 1774 Kutšuk-Kainirjin sopimuksesta asti. Aleksanteri II:n ensimmäinen tavoite oli saada jälleen sotalaivastolleen pääsy Bosporinsalmesta. Britanniaa ja Itävaltaa (vuodesta 1867 Itävalta-Unkaria) pidettiin tämän suunnitelman suurimpina esteinä, joten Ranskasta, Preussista ja Yhdysvalloista tuli tärkeitä kumppaneita. Preussi (vuodesta 1871 Saksan keisarikunta) korvasi Britannian pankkiirina.

Krimin sodan jälkeen laajentumispolitiikkaa jatkettiin Kaukasian suuntaan. Lukuisat muslimikansat – tšetšeenit, tšerkessit ja dagestanit – jatkoivat vastarintaa lukuisista operaatiosta huolimatta. Vasta joukkojen vangittua legendaarisen tšetšeenijohtaja Šamilin 1859 valloituksia voitiin jatkaa. Taškentin valloitettiin Kodandin (Quqon) kaanikunnalta ja Samarkandin alue Buharan kanaatilta 1868. Kaanikunnat säilyttivät autonomian vuoteen 1917 asti.

Seuraten Yhdysvaltoja, Britanniaa ja Ranskaa, Venäjä solmi suhteet Japanin kanssa ja Britannian ja Ranskan kanssa hankki myönnytyksiä Kiinalta toisessa oopiumisodassa 1856–1860. Aigunin sopimuksessa 1858 ja Pekingin sopimuksessa 1860 Venäjä sai Kiinalta Amurin pohjois- ja Ussuri-joen itäpuoliset alueet, kaikkiaan yli miljoona kilometriä[34][35], ja alkoi rakentaa satamaa ja tukikohtaa Vladivostokiin. Amurin–Ussurin alueen turvaamiseksi ja varojen saamiseksi Alaska myytiin Yhdysvalloille 1867.

Osana Euroopanpolitiikkaansa Venäjä tuki Ranskan Itävallan vastaista diplomatiaa, mutta yhteistyö kariutui. Venäjä tuki tiukemmin Preussiin hyväksyen Saksan yhdistymisen Mustanmeren kysymyksen hinnalla. Tämä tavoite saavutettiin Lontoon konferenssissa 1871 Preussin lyötyä Ranskan Saksan-Ranskan sodassa. Yhdistyneestä Saksasta tuli Euroopan voimakkain valtio, ja se liittoutui kolmen keisarin liittoon Itävalta-Unkarin ja Venäjän kanssa 1873 estääkseen näitä muodostamasta liittoa Ranskan kanssa. Venäjän ja Itävalta-Unkarin tavoitteet menivät kuitenkin ristiin Balkanilla, jossa kristityt slaavilaiset kansat olivat heikentyvän Osmanien valtakunnan alaisuudessa. 1870-luvulla yleinen mielipide alkoi kääntyä Balkanin kristittyjen vapauttamisen puolelle ja Bulgarian ja Serbian liittämiseksi Venäjän protektoraateksi. Vuosina 1875–1877 Balkanilla kapinoitiin Bosniassa, Hertsegovinassa ja Bulgariassa, joiden kapinat turkkilaiset kukistivat julmasti. Euroopan suurvallat eivät reagoineet, mutta Serbia julisti sodan osmaneille.

Vuonna 1877 Venäjä tuli piiritettyjen serbi- ja venäläisten vapaaehtoisjoukkojen avuksi julistamalla sodan. Vuoden kuluessa Venäjän armeija lähestyi Konstantinopolia ja osmanit antautuivat. Kenraalit ja diplomaatit kehottivat pakottamaan osmanit allekirjoittamaan San Sterfanonon sopimuksen, joka olisi luonut itsenäisen, Luoteis-Balkanille asti ulottuva Bulgarian. Britannia uhkasi julistaa sodan sopimuksen ehtojen vuoksi, ja Venäjä perääntyi. Berliinin kongressissa heinäkuussa 1878 luotiin pienempi Bulgaria ja Länsi-Balkan jäi Itävalta-Unkarille. Venäjän nationalistit raivostuivat Itävalta-Unkarille ja Saksalle niiden tuen puutteesta, mutta uudistettu kolmen keisarin liitto jäi voimaan.

Sotilaallinen painopiste siirtyi jälleen Keski-Aasiaan, jossa oli kukistettu sarja kapinoita 1870-luvulla. Britannia huolestui jälleen 1881 Venäjän joukkojen miehitettyä turkmeenien maat Persian ja Afganistanin rajoilla, mutta sota vältettiin Saksan annettua tukensa Venäjälle. Samaan aikaan Bulgariassa tyytymättömyys Venäjän sekaantumiseen sen asioihin kasvoi, ja maa kääntyi Itävalta-Unkarin puoleen. Saksa tuki Itävaltaa, mutta rauhoitteli Venäjää solmimalla kahdenkeskisen puolustusliiton 1887. Vuoden kuluttua Bismarck kuitenkin kielsi lisälainat Venäjälle, ja Ranskan siirtyi päärahoittajaksi. Keisari Vilhelm II:n erotettua Bismarckin 1890, Saksan ja Venäjän sotilasliitto päättyi, ja Venäjä solmi kolmea vuotta myöhemmin liiton Ranskan kanssa, Saksan–Itävalta-Unkarin vuoden 1879 liiton vastapainoksi.[45]

Teollistumisen alkuvaiheet

1800-luvun jälkipuoliskon ajan Venäjä kehittyi taloudellisesti hitaammin kuin muut valtiot. Vaikka Venäjä olikin jättiläinen, se ei kyennyt luomaan eikä saamaan ulkoa tarpeeksi pääomaa teollistumista varten.[47] Ranska pyrki sijoittamaan merkittävästi Venäjälle. Ruotsalainen Nobel-suku on tunnettu sijoituksistaan Bakun öljykentille. Väkiluvultaan se oli huomattavasti suurempi kuin läntiset kumppaninsa, mutta suurin osa väestöstä asui maaseuduilla harjoittaen pienimuotoista maanviljelyä. Neljä viidesosaa maaseudun väestöstä oli entisiä maaorjia ja valtion talonpoikia. 20 prosenttia maatalousmaasta oli yli 50 km²:n suurtiloja, mutta niitä harvoin viljeltiin yhtenä yksikkönä.

Vuosina 1850–1900 väkiluku kaksinkertaistui, mutta maa säilyi maatalousvaltaisena pitkälle 1900-luvulle. Vuosina 1850–1910 väestönkasvu oli nopeinta suurvaltojen joukossa, Yhdysvaltoja lukuun ottamatta.

Teollinen kasvu oli merkittävää, mutta epävakaata eikä kovin laajaa. Teollistuneimmat alueet olivat Moskova, Euroopan puoleiset keskiset alueet, Pietari, Baltian kaupungit, Venäjän Puola ja jotkin alueet Don- ja Dneprjokien varsilla ja Ural-vuoriston eteläiset alueet. Vuoteen 1890 mennessä Venäjällä oli 32 000 km rautatietä ja 1,4 miljoonaa tehdastyöläistä, suurin osa tekstiiliteollisuudessa. Vuosina 1860–1890 hiilen tuotanto oli kasvanut 1200 prosenttia 6,6 miljoonaan tonniin vuodessa ja terästä ja rautaa tuotettiin 2 miljoonaa tonnia vuodessa.[48]

Vallankumoukselliset liikkeet

Aleksanteri II:n uudistukset, etenkin sensuurin hellittäminen johti poliittisen mielipiteiden vapaampaan ilmaisuun. Hallitus pyrki saamaan tukea politiikalleen aikakausi- ja sanomalehtijulkaisuissa, mutta myös hallitusta ja yksinvaltaa arvostelevat liikkeet pääsivät ääneen.

1860–1880-luvuilla radikaalit tunnettiin yleisnimellä Narodnikit, ja he keskittyivät enimmäkseen talonpoikien asioihin, joita he kutsuivat nimellä narod (kansa). 1860-luvulla Nikolai Tšernyševski ehdotti, että Venäjä voisi siirtyä suoraan sosialismiin ohittaen kapitalistisen yhteiskunnan. Muita radikaaleja olivat anarkisti Mihail Bakunin ja hänen työtoverinsa Sergei Netšajev, jotka vaativat suoria toimia. Pjotr Tkatšev puhui marxismia vastaan väittäen että vallankumouksellisten täytyi toimia ennen kapitalismin kehittymistä.

Epäonnistumisen seurauksena vuonna 1876 luotiin propagandaorganisaatio Zemlja i volja (Maa ja vapaus), joka luotti terrorismiin. Ryhmä nimettiin kolme vuotta myöhemmin uudelleen Narodnaja voljaksi ('Kansan tahto'), jolla nimellä se toimi 1881 Aleksanteri II murhan yhteydessä. Vuonna 1887 Tšerni Peredel (Musta jako)-propagandaryhmän 1887 jäsen Aleksandr Uljanov yritti keisari Aleksanteri III:n salamurhaa. Viranomaiset saivat hänet kiinni ja hänet teloitettiin. Teloitus järkytti Aleksandrin nuorempaa veljeä Vladimir Uljanovia, joka liittyi Kansan tahto -järjestöön ja otti myöhemmin salanimen Lenin.[49]

Aleksanteri III

Ivan Kramskoin maalaus Aleksanterista.

Aleksanteri III (hallitsi 1881–1894) nousi veljensä sairastumisen ja kuoleman 1865 jälkeen ja isänsä murhan vuoksi valtaistuimelle 14. maaliskuuta 1881. Jo kruunajaismanifestissaan hän ilmoitti selväsanaisesti, ettei itsevaltaiseen hallitusmuotoon ollut tulossa muutoksia, eikä hän myöskään muuttanut mieltään myöhemmin. Hänen mielestään Venäjän pelastaisivat anarkistien ja vallankumouksellisten agitaatiolta samat arvot, joita slavofiilien vanhempi sukupolvi kannatti – kansallisuus, ortodoksisuus ja itsevaltius. Hänelle idealistinen valtio koostuisi yhdestä kansallisuudesta, kielestä, uskonnosta ja hallinnosta. Tämä saavutettaisiin asettamalla venäjän kieli koulukieleksi saksalaisille, puolalaisilla ja suomalaisille alamaisille, ja tuhoamalla loputkin saksalaisten, puolalaisten ja ruotsalaisten instituutioiden jäänteet ulommista maakunnista.

Kiihtyvä teollistuminen

1800-luvun lopulla Venäjän takapajuisuus saavutti kriittiset suhteet, vuoden 1891 kato vaati puoli miljoonaa ihmishenkeä. Vastineeksi tarvittiin laajoja, mutta kalliita uudistushankkeita. Näitä toteuttamaan asetettiin finanssiministeriksi 1892 Sergei Witte. Hän järjesti ulkomaista lainaa, järjesti epävakaan valuutan kultastandardiin ja kiihdytti raskaan teollisuuden kehittämistä, mihin sisältyi Siperian rautatien rakentaminen. Näiden toimien oli tarkoitus modernisoida maata ja turvata Venäjän kaukoitä Japanin ja Kiinan uhkaa vastaan. Huolimatta vuosisadan lopun lamasta, hiili, rauta ja öljytuotanto kolminkertaistui, ja Venäjä nousi rautatiekilometrien määrässä toiseksi Yhdysvaltain jälkeen. Kuitenkaan viljan tuotanto ja vienti eivät juuri kasvaneet, ja kaksinkertaistuvat valtion menot söivät osan talouskasvusta.[50]

Teollistuminen lisäsi kaupunkien tehdastyöläisten määrää. Suuri osa teollisuudesta oli valtion ja ulkomaisten omistajien hallussa, jolloin työläisillä oli huomattavan suuri vaikutusvalta rikkaan porvariston puuttuessa. 1890–1900-luvuilla onnettomat työ- ja elinolot, korkeat verot ja talonpoikien huono asema johtivat moniin lakkoihin ja epäjärjestykseen. Nämä kannustivat myös poliittiseen järjestäytymiseen.

Venäjän puolalaiset, joita sortokaudet koskivat kovimmin, perustivat puolalaisen sosialistisen puolueen Pariisissa 1892. Puolueen perustajat toivoivat voivansa yhdistää Itävalta-Unkarin, Saksan ja Venäjän kesken jaetun Puolan. Juutalaiset työläiset perustivat 1897 puolueen (Bund), joka sai kannatusta Länsi-Ukrainassa, Valko-Venäjällä, Liettuassa ja Puolassa. Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue perustettiin 1898. Suomalaiset pysyivät erillisinä, mutta gruusialaiset ja latvialaiset sosiaalidemokraatit liittyivät Venäjän puolueeseen. Etelässä poliittisesti aktiivisia muslimikansoja houkuttelivat islamilainen yhtenäisyys ja panturkkilaisuus. Suurimmaksi puolueeksi muodostui kuitenkin narodnikkiliikkeen pohjalta syntynyt yhdistynyt Sosialistivallankumouksellinen puolue, jonka ohjelma oli lähinnä agraarisosialistinen.

Nuori Vladimir Uljanov karkotettiin vuosiksi 1895–1899 Siperiaan, jossa hän otti nimen Lenin Lena-joen mukaan. Joulukuussa 1900 hän perusti Iskra-lehden ('Kipinä'), uskoen että ulkomailla tuotettu lehti voisi luoda organisoituneen vallankumouksellisen puolueen itsevaltiuden syrjäyttämiseksi. Hän toimi myös luodakseen VSDTP:stä tiukasti järjestetyn ja yhtenäisen. Toisessa puoluekokouksessa 1903 hän pakotti juutalaisten liiton kävelemään ulos, ja sai erotettua puolueesta menševikkifaktion, joka uskoi ennemmin työläisten spontaaniin aktiivisuuteen, kuin keskusjohtoiseen ohjaukseen.[51]

Nikolai II

Aleksanteri III:n kuoltua 1. marraskuuta 1894, vallan peri hänen vanhin poikansa Nikolai II. Nikolai oli huonosti varautunut valtaannousuun isänsä aikaisen kuoleman vuoksi ja luotti hallitusasioissa vaimoonsa ja tämän serkkuun, Saksan keisari Vilhelm II:een.

Nikolai ja hänen vaimonsa Aleksandra Fjodorovna (syntyjään Alix von Hessen-Darmstadt) ja hovi olivat taipuvaisia mystismiin. Tämä korostui kruununperijä Aleksein (s. 1904) kärsittyä verenvuototaudista, jolloin tsaariperhe haki apua mystikko Grigori Rasputinilta, joka väitti pystyvänsä rukouksen voimalla pysäyttämään verenvuodon.

Vuosisadan vaihteessa Venäjä sai tilaa laajentua Aasiassa Britannian ja Saksan kiihtyvän kilpailun ansiosta. 1895 Saksa kilpaili Ranskan kanssa Venäjän suosiosta, ja brittihallitus toivoi voivansa neuvotella sopimuksen etupiirijaosta Aasiassa. Näin Venäjä tuli väliin Japanin-Kiinan sodan 1895 päätteeksi. Neuvotteluissa Japani joutui perääntymään ja luovuttamaan Liaotungin niemimaan ja Port Arthurin Etelä-Mantšuriassa. Vuonna 1900 kiinalaiset vastasivat ulkovaltojen tunkeutumiseen Boksarikapinalla, jonka eurooppalaiset, Yhdysvaltain ja Japanin joukot kukistivat. 180 000 venäläistä sotilasta taisteli Mantšuriassa pitääkseen hallussaan sen vastavalmistuneen rautatien. Japani vaati Yhdysvaltojen ja Britannian tukeman Venäjää vetäytymään Mantšuriasta, ministeri Witte ja muutamat diplomaatit olivat valmiit vaihtamaan alueen Koreaan, mutta hovimiehet, laivaston ja armeijan edustajat ja keisari hylkäsivät Japanin uhkailut, huolimatta sen liitosta Britannian kanssa.

Japani julisti sodan 1904. Tammikuussa 1905 Japani valloitti Port Arthurin kahdeksankuukautisen saarron jälkeen, ja maaliskuussa venäläisjoukot työnnettiin Mukdenin pohjoispuolelle. Toukokuussa apuun lähetetty laivasto kärsi murskatappion Tsushiman taistelussa.[52]

Vuoden 1905 vallankumous

Pääartikkeli: Venäjän vuoden 1905 vallankumous
Verinen sunnuntai 1905.

Joulukuussa 1904 alkanut laaja lakko oli jättänyt Pietarin ilman sähköä ja sanomalehtiä. 22. tammikuuta 1905 rauhanomainen marssi Pietarissa tarkoituksena viedä vetoomusta keisarille Talvipalatsiin johti verilöylyyn kun hermostuneet turvallisuusjoukot avasivat tulen. Verisunnuntaina tunnettu tapahtuma vaati jopa tuhansia kuolonuhreja ja johti yleislakkoon ja mellakointiin. Riiassa ammuttiin 70 mielenosoittajaa ja Varsovassa yli sata.

Helmikuussa armeija menetti 90 000 miestä taistelussa Japania vastaan. Lakot levisivät Kaukasiaan ja huhtikuussa Uralin taakse. Toukokuussa menetettiin lähes koko laivasto Tsushimassa. Laivaston osastot kapinoivat Sevastopolissa, Vladivostokissa ja Kronstadtissa. Kesäkuussa panssarilaiva Potemkinin miehistö kapinoi purjehtien laivansa Romaniaan. Jopa 2000 merimiestä teloitettiin järjestyksen palauttamiseksi.

Witten ja Aleksis Obolenskin kirjoittamassa Lokakuun manifestissa keisari viimein myöntyi perusihmisoikeuksien tunnustamiseen, sallimaan poliittiset puolueet ja äänioikeuteen. Nikolai II itse katui manifestia, joka johti itsevaltiuden loppuun. Lakot päättyivät pian manifestin jälkeen.

Vuoden 1905 vallankumoukseen johtaneet levottomuudet ja diplomaattinen painostus pakottivat Venäjän rauhaan Japanin kanssa. Yhdysvaltain presidentti Theodore Rooseveltin välittämässä sopimuksessa Venäjä luovutti Sahalinin saaren eteläosan Japanille ja tunnusti sen herruuden Koreassa ja Mantšuriassa.

Ensimmäinen kansallinen duuma valittiin maaliskuussa 1906. Sosialistit boikotoivat vaaleja, joten perustuslaillis-demokraattinen puolue (K-D; kadetit) nousi johtoasemaan. Nikolai II erotti Witten ja valitsi pääministerikseen myötämielisemmän Pjotr Stolypinin. Duuman ja hallituksen välit pysyivät kireinä.

Uusien vaatimusten vuoksi ja toimiessaan "agitaation pesäpaikkana", keisari erotti ensimmäisen duuman heinäkuussa 1906. Vasemmistopuolueet saivat toiseen duumaan runsaasti paikkoja, mutta umpikuja jatkui, ja toinen duuma erotettiin kesäkuussa 1907. Uusi vaalilaki vähensi köyhälistön ja vähemmistökansallisuuksien vaikutusvaltaa, ja kolmannesta duumasta saatiin oktobristien (lokakuun 17. päivän liike) hallitsemana konservatiivisempi.[53]

Yksi Stolypinin uudistuksista oli uusi maalaki, joka mahdollisti yksityisomistuksen ja pyrki hajottamaan perinteiset kyläkommuunit. Näin hän toivoi luovansa uuden tsaarille uskollisen maanomistajaluokan. Useimmat talonpojat eivät kuitenkaan halunneet luopua yhteisön turvasta tai antaa ulkopuolisille mahdollisuutta ostaa maata. Vuoteen 1914 vain kymmenes kommuuneista oli purettu. Talous kasvoi merkittävästi vuosina 1907–1914, terästuotannon ylittäessä Ranskan ja Itävalta-Unkarin luvut.

Äänioikeuksia manipuloimalla hallitus järjesti duuman mieleisekseen, mutta vähemmän kansaa edustavaksi, ja tarvittaessa se ohitettiin kokonaan keisarillisilla määräyksillä. Kansalaisoikeuksien toteuttamista lykättiin, eivätkä työläiset tai ortodoksinen kirkko saaneet järjestyä haluamallaan tavalla. Sortotoimet puolalaisia, suomalaisia, juutalaisia, ukrainalaisia ja vanhauskoisia kohtaa aloitettiin uudelleen.[54]

Balkan

Suojellakseen strategisia ja taloudellisia etujaan, Venäjä meni kolmiliittoon Britannian ja Ranskan kanssa. Balkanilla Venäjä kilpaili Itävalta-Unkarin kanssa. Vuonna 1908 ulkoministeri Aleksandr Izvolski myöntyi tukemaan Itävallan vuodesta 1878 miehittämän Bosnia ja Hertsegovinan liittämistä Itävaltaan vastineeksi sopimuksesta Bosporin ja Dardanellien puolueettomuudesta. Britannia vastusti kuitenkin tätä ehdottomasti, jolloin Itävalta sai Bosnian ilman vastamyönnytyksiä. Venäjän ja Serbian tyytymättömyys tähän johti Bosnian kriisinä tunnettuun kansainväliseen kriisiin. Koska Venäjä ei uskaltanut käydä Serbian vuoksi sotaan kolmiliittoa vastaan, kriisi laukesi maaliskuussa 1909 Venäjän ja Serbian perääntymiseen.

Vuonna 1912 Bulgaria, Serbia, Kreikka ja Montenegro löivät osmanit ensimmäisessä Balkanin sodassa, mutta 1913 liitto murtui ja serbit, kreikkalaiset ja romanialaiset voittivat Bulgarian toisessa sodassa. Itävalta-Unkari ryhtyi nyt Bulgarian suojelijaksi ja Saksa Osmanien valtakunnan. Venäjä puolestaan liittoutui Serbian kanssa. Monimutkainen liittosuhteiden verkosto oli äärimmäisen epävakaa Bulgarian ja Serbian ollessa toistensa kilpailijoita ja serbien kannettua kaunaa Itävalta-Unkaria kohtaan Bosnian ja Hertsegovinan serbialueiden liittämisestä.

Kesäkuussa 1914 serbiterroristi Gavrilo Princip salamurhasi Itävallan arkkiherttua Frans Ferdinandin Sarajevossa. Itävalta-Unkari esitti uhkavaatimuksen Serbialle, jota se piti syyllisenä. Vaikka Serbia oli valmis myöntymään suurimmalta osin, Itävallalle vastaus ei kelvannut ja se veti lähettiläänsä Serbiasta. Itävallan sodanjulistuksen 28. heinäkuuta jälkeen liittosuhteiden verkosto lähti toimimaan Venäjän julistettua 1909 tukevansa Serbian itsenäisyyttä, Saksan tuettua Itävalta-Unkaria ja Ranskan Venäjää. Saksan hyökättyä Ranskaan Belgian läpi, sota laajeni maailmansodaksi.[55]

Ensimmäinen maailmansota

Pääartikkeli: Ensimmäinen maailmansota

Venäjän suuri väkiluku salli sen varustaa enemmän joukkoja kuin Saksa ja Itävalta-Unkari yhteensä. Joukot olivat kuitenkin yhtä huonosti aseistettuja kuin Itävallan, ja Saksalle Venäjän armeija ei pärjännyt kuin joukkojen lukumäärässä. Alkuvaiheessa hyökkäys Itä-Preussiin sitoi sen verran Saksan joukkoja, että länsiliittoutuneet saivat pysäytettyä Saksan hyökkäyksen. Venäjän II armeija kuitenkin tuhoutui lähes täysin Tannenbergin taistelussa, ja pakotti vetäytymiseen Itä-Preussista, jonka jälkeen Venäjä oli koko lopun sodan puolustuskannalla Saksaa vastaan.

Itävalta-Unkarin hyökkäys torjuttiin ja vastahyökkäys eteni Itä-Galitsiaan. Vuoden 1915 Saksan–Itävallan kevät- ja kesäoffensiivi kuitenkin ajoi venäläiset Galitsiasta ja Puolasta ja johti laajoihin menetyksiin.

Ympärysvallat olivat jo sopineet voiton aiheuttamista aluemuutoksista, Venäjän piti saaman Itä-Galitsia Itävalta-Unkarilta, Itä-Preussi Saksalta ja Armenia Osmanien valtakunnalta, joka oli liittynyt sotaan; lisäksi Konstantinopolin, Bosporin ja Darnellien hallinta.[56]

Helmikuun vallankumous

Saksan hallinta Itämerellä ja osmanien valta Mustanmeren suulla johtivat pian tavarapulaan ja vakavaan inflaatioon. Sotatarvikkeiden perillepääsyn varmistamiseksi perustettiin sotateollisuuskomitea. Armeijan johto ei kuitenkaan luottanut siviilihallintoon ja otti rintama-alueiden hallinnon hallintaansa ja kieltäytyi yhteistyöstä komitean kanssa. Duuma ajautui ristiriitaan sotabyrokratian ja hallituksen kanssa, ja keskusta-vasemmistolaiset edustajat perustivat 1915 oman blokkinsa, joka vaati duuman asettamaa hallitusta.

Vuoden 1915 tappioiden jälkeen Nikolai II lähti rintamalle ja otti nimellisen ylipäällikön aseman sedältään. Hänet yhdistettiin nyt jokaiseen armeijan vastoinkäymiseen. Pääkaupunkiin jäivät hänen saksalaissyntyinen vaimonsa Aleksandra ja irstaileva Rasputin, joka käytti nyt merkittävää valtaa politiikassa ja ministerien nimittämisessä.

Vuonna 1916 ruuan hinta ja polttoainepula aiheuttivat lakkoja joissain kaupungeissa. Työläiset, jotka olivat saaneet paikkoja sotateollisuuskomiteassa, käyttivät sitä hyväkseen luodakseen hallitusta vastustavan poliittisen opposition. Myös maaseutu alkoi muuttua levottomaksi. Sotilaat, etenkin maalaisväestö, joilla oli hyvä mahdollisuus päästä tykinruuaksi sodanjohdon kelvottomuuden vuoksi, muuttuivat kurittomiksi ja haluttomiksi. 15 miljoonasta rintamalle lähetetystä sotilaasta 7,8 miljoonaa oli kuollut tai haavoittunut.[57]

Joulukuussa 1916 joukko aatelisia päätti hankkiutua eroon Rasputinista ja hänet murhattiin. Duuman ja keisarin hallituksen lisääntyvä vastakkainasettelu leimasi molemmat kyvyttömiksi toimiinsa. Alkuvuodesta 1917 rautateiden kuljetuskapasiteetti romahti johtaen polttoaine- ja elintarvikepulaan. Petrogradissa mellakoitiin ja lakkoiltiin, lakko laajentui yleislakoksi 25. helmikuuta alkaen. Petrogradin 160 000 miehen joukkoja komentanut kenraali S. Habalov määrättiin rauhoittamaan kaupunki. Seuraavana päivänä useita satoja ammuttiin, mutta lakko jatkui 27. päivä. Joukot määrättiin jälleen kaduille, mutta ne kääntyivät mielenosoittajien puolelle perustaen Petrogradin työläisten ja sotilaiden edustajien neuvoston.

Duuma perusti toimeenpanevan komitean, joka 15. maaliskuuta järjestettiin Petrogradin neuvoston tuella väliaikaishallitukseksi. Hallituksen pääministeriksi tuli ruhtinas Georgi Lvov. Duuma päätti myös perustuslakia säätävän kokouksen perustamisesta, mutta sen vaalit lykättiin syksyksi. Britannia ja Ranska tunnustivat duuman asettaman tilapäisen komitean Venäjän lailliseksi hallitukseksi 14. maaliskuuta.

Uuden hallituksen edustajat tapasivat Nikolai II:n 15. päivän illalla Pihkovassa, jossa hän manifestilla luopui kruunusta nimittäen seuraajakseen veljensä Mikaelin. Hän sanoi suostuvansa, vain siinä tapauksessa, että perustuslakia säätävä kokous pyytää häntä keisariksi.[58][59][60][61]

Lokakuun vallankumous ja sisällissota

Pääartikkeli: Lokakuun vallankumous
Pääartikkeli: Venäjän sisällissota

Lokakuun vallankumouksessa Leninin bolševikkipuolueen hallitsemat neuvostot kaappasivat vallan Aleksandr Kerenskin väliaikaishallitukselta 25. lokakuuta 1917 (nykykalenterin mukaan 7. marraskuuta). Tätä seurasi verinen sisällissota.

Venäjän sisällissota taisteltiin ”Punaisten” kommunistien ja vallankumouksellisten ja ”Valkoisten” monarkistien, konservatiivien ja liberaalien vallankumousta vastustavien välillä. Myös ryhmä nationalisteja ja anarkisteja, joita nimitetään ”Vihreiksi” näytteli pienempää osaa. Venäjän, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan muodostaman Triple Ententen muut maat liittyivät valkoisten puolelle.

Sota puhkesi täysin käyntiin maaliskuussa 1919. Valkoiset armeijat etenivät etelästä Anton Denikin johdolla, Baltiassa Nikolai Judenitšin johdolla ja idässä Aleksandr Koltšakin johdolla kohti Petrogradia ja Moskovaa. Lev Trotskin muodostama Puna-armeija sai kuitenkin torjuttua Koltšakin joukot kesäkuussa, Judenitšin lokakuussa. Nämä armeijat romahtivat lähes yhtäaikaisesti marraskuun puolivälissä.

Tsaariperhe vangittiin Siperiaan, Jekaterinburgiin, jossa bolševikit ampuivat heidät 17. heinäkuuta 1918, päättäen Romanovien vuodesta 1613 alkaneen dynastian.

Venäjän keisarikunta oli olemassa 1721–1917 Pietari Suuren valloituksista Venäjän laajenemiseen Baltiasta Tyynelle merelle asti aina vuoden 1917 helmikuun vallankumoukseen asti, jolloin keisari Nikolai II syrjäytettiin.

Neuvostoliiton aika

Gulagin vankeja 1936–1937.
Pääartikkeli: Neuvostoliiton historia
Katso myös: Neuvostoliitto

Sosiaaliset levottomuudet, kyllästyneisyys autoritaariseen keisarin hallintoon, ensimmäisen maailmansodan aiheuttama taisteluväsymys ja jo pitkään kytenyt vallankumouksellisuus johti viimein 1917 Venäjän keisarikunnan luhistumiseen. Vallan otti ensin lähinnä duuman johtama väliaikaishallitus, joka kuitenkin kaatui vuoden sisällä bolševistisen puolueen ottaessa hallitsevan aseman johtajansa Vladimir Iljitš Leninin johdolla. 7. marraskuuta 1917 vallankaappauksella alkanut lokakuun vallankumouksen nimellä tunnettu tapahtumasarja johti sisällissotaan, jossa vastakkaisina osapuolina olivat sosialistiset punaiset ja (vastavallankumoukselliset), ulkovaltojen tukemat valkoiset. Sisällissota päättyi puna-armeijan voittoon, minkä jälkeen olot rauhoittuivat niin paljon, että oli mahdollista perustaa uusi valtio, Neuvostoliitto.

Vuoden 1917 tapahtumien yhteydessä ja niiden jälkeen Puola, Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja Ukraina itsenäistyivät Keisarillisesta Venäjästä. Kansankomissaarit tunnustivat Saksan, Itävalta-Unkarin ja Bulgarian kanssa 3. maaliskuuta 1918 tehdyllä Brest-Litovskin rauhansopimuksella Ukrainan. Vallankumouksen jälkeen Neuvosto-Venäjää hallitsivat bolševikkipuolue, joka alkoi kutsua itseään kommunistiseksi maaliskuussa 1918.

Sisällissodan aikaisen sotakommunismin jälkeen hallitus alkoi sallia yksityisyritteliäisyyttä kansallistetun teollisuuden rinnalla. Satojen takavarikointi maaseuduilla korvattiin verolla. Uuden talouspolitiikan (NEP) aikana Neuvostoliitto nousi maailman suurimmaksi viljan tuottajaksi. Teollisuustuotannon kehittymättömyys johti kuitenkin vakavaan inflaatioon ja markkinaspekulointiin, josta seurasi ruuan puutetta kaupungeissa.

Leninin kuoleman jälkeen 1924 puolueessa käytiin valtataistelu Lev Trotski, Nikolai Buharinin ja Josif Stalinin välillä. Stalin voitti Trotskin, hänen karkotuksensa jälkeen hän kääntyi kuitenkin maltillisia vastaan ottaakseen vallan puolueessa ja hallinnossa. Buharin teloitettiin osana Stalinin puhdistuksia 1938. Trotski pakeni maasta aluksi Turkkiin, ja sitten Meksikoon, jossa hänet murhattiin 1940.

Stalinin johdolla teollisesti kehittämätöntä Neuvostoliittoa lähdettiin modernisoimaan stalinismin kautta. Vaurastunut talonpoikaluokka, kulakit saivat kokea vainon. Stalin voimisti Neuvostoliiton totalitarismia voimistamalla valtiollista poliisia (GPU, OGPU ja NKVD). 1930-luvulla Stalin toteutti puhdistukset, joissa lähes koko entinen johtajakaarti syrjäytettiin ja teloitettiin. Tästä lähtenyt terrori johti laajoihin vangitsemisiin, joiden aikana miljoonia, joidenkin lukujen mukaan kymmeniä miljoonia ihmisiä lähetettiin vankileirien saaristoon (GULAG), likvidoitiin tai yksinkertaisesti katosi. Huolimatta tästä, Neuvostoliitto kehittyi sotaa edeltävinä vuosina voimakkaaksi teollisuusmahdiksi.

23. elokuuta 1939 Neuvostoliitto ja Saksa yllättäen solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen, jossa he jakoivat keskenään Puolan ja liittivät Suomen ja Baltian maat Neuvostoliiton etupiiriin. Sopimuksen mukaisesti Neuvostoliitto miehitti pian tämän jälkeen Baltian maat ja kävi talvella 1939–1940 Suomea vastaan talvisodan.

22. kesäkuuta 1941 Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Neuvostoliitto onnistui voittamaan vain tekemällä suuria uhrauksia, ja menetti enemmän ihmishenkiä kuin mikään toinen maa sodassa. Neuvostoliito valloitti toisen maailmansodan loppuun mennessä kaikki keisarikunnan aikaiset alueet Suomea lukuun ottamatta. Neuvostoliitto asetti myös moniin Itä-Euroopan valtioihin mieleiset hallitukset sotilaallisella voimalla.

Maailmansodan ja erityisesti ydinaseen kehittämisen jälkeen (1949) Stalinin Neuvostoliitto oli kohonnut toiseksi maailman supervalloista.

Stalinin kuoltua 1953 seuranneen valtataistelun voittajaksi nousi Nikita Hruštšov. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kamppailivat hegemonia-asemasta kylmän sodan aikana. Suoraa sotaa ei kuitenkaan koskaan käyty, johtuen mahdollisesti molempien kookkaista ydinasereserveistä.

Maaliskuussa 1985 Mihail Gorbatšovista tuli maan johtaja. Hän aloitti uudistuspolitiikan, joka tuli tunnetuksi nimillä ”perestroika” (uudistuspolitiikka) ja ”glasnost” (avoimuus) nimillä. Vuonna 1989 uudistuksia vaativat poliitikot voittivat kansanedustajien vaaleissa. Kaivostyöläiset menivät lakkoon. Eri puolilla Neuvostoliittoa syntyi kansallisuuksien välisiä kiistoja. Talous ajautui syvään kriisiin kilpavarustelukierteen takia. Berliinin muuri murtui.

Heinäkuussa 1991 Boris Jeltsin valittiin Venäjän presidentiksi. Lokakuussa Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan johtajat päättivät, että Neuvostoliitto lakkautetaan ja perustetaan löyhä liitto nimeltään Itsenäisten valtioiden yhteisö.

Neuvostoliiton jälkeen

Pääartikkeli: Venäjän federaation historia

Venäjän federaatio syntyi Neuvostoliiton hajottua 25.12.1991. Vuosina 1992–1999 maata johti presidentti Boris Jeltsin, jonka jälkeen virkaan nousi Vladimir Putin. Putinin suosikki Dmitri Medvedev voitti vuoden 2008 presidentinvaalit.

Jeltsin pyrki luomaan maahan demokratian ja markkinatalouden aloittamalla talousuudistuksen vapauttamalla hinnat ja ulkomaankaupan. Jeltsin kannatti lehdistön ja puolueiden toiminnan vapautta, ja antoi alueille suuren vallan. Toisaalta hän johti maata säätämillään asetuksilla. Talousuudistusten alkaessa tammikuussa 1992 alkoi nopea inflaatio, joka aiheutti laajaa köyhtymistä ennestään köyhässä maassa. Tämä vei presidentti Jeltsinin kansansuosiota. Gorbatshovin aikana valitun parlamentin kommunistit juonittelivat Jeltsiniä vastaan. 1990-luvun alkupuolella epävakaassa, köyhtyvässä Venäjässä pelättiin jopa sisällissotaa ja äärioikeistolaisen Vladimir Žirinovskin johtaman liberaalidemokraattisen puolueen nousua. Vuonna 1993 "punaruskeat" kommunistit ja äärioikeistolaiset yrittivät aseellista vallankaappausta epäonnistuen, ja uusi perustuslaki keskitti valtaa Jeltsinille.

Hallitus ei saanut kerättyä tarpeeksi veroja, kun veronkierto yleistyi. Rahapula ajoi hallituksen sille tappiolliseen jättimäiseen yksityistämiseen, jossa jo aiemmin rikastuneet keinottelivat itselleen lisää omaisuutta. Talousuudistuksessa yksityistettävä valtion omaisuus kasautui nopeasti suurliikemiesten käsiin muun muassa sen takia että kansalaiset myivät yksityistämiskuponkinsa pois. Rikkaat veivät pääomia ulkomaille.

Venäjällä ei maksettu kuukausiin ja vuosiin palkkoja hallituksen rahapulan takia. Järjestäytynyt rikollisuus levisi. Armeija oli huonossa jamassa rahanpuutteen takia.

Maassa murhattiin jonkin verran liikemiehiä ja poliitikkoja. 1994 alkoi sota itsenäiseksi julistautunutta Tšetšeniaa vastaan, mikä teki presidentti Jeltsinistä epäsuositun ja mustasi Venäjän mainetta ulkomailla. Alkoholismista kärsivän ikääntyvän Jeltsinin terveys reistaili. Valtaa piti Jeltsinin "perheeksi" kutsuttu sisäpiiri, joka jakautui talousuudistajiksi kutsuttuihin liikemiehiin ja turvallisuuspalvelun, armeijan yms. "haukkoihin".

Jeltsin valittiin toisen kerran presidentiksi 1996. Presidenttiä tukivat vaaleissa suurliikemiehet, oligarkit, jotka pelkäsivät vallan luisuvan kommunisteille. Samoihin aikoihin turvallisuuspalvelun silovikit alkoivat vallata virkoja Pietarissa. Jeltsin solmi rauhan Tšetšeniaan kenraali Lebedin myötävaikutuksella ja erotti sotahaukat hallinnostaan. 1990-luvun jälkipuoliskolla Venäjän politiikassa alkoi näkyä yhä selvemmin huippurikkaiden liikemiesten, oligarkkien välinen valtataistelu. Vuonna 1998 Venäjällä tapahtui pankkikriisi joka kaatoi monia pankkeja ja monet pankkitoimintaan luottaneet oligarkit menettivät varallisuutensa. Jeltsinin politiikkaa arvosteltiin epävakautta ja hajaantuneisuutta luovaksi, ja häntä syytettiin korruptiosta. Vuonna 1999 Moskovassa räjähteli pommeja ja turvallisuuspalvelutaustainen nuorehko pääministeri Vladimir Putin aloitti toisen Tšetšenian sodan. Jeltsin jäi vuoden lopussa pois presidentin virasta ja suositteli tulevaksi presidentiksi pääministeri Putinia.

Venäjän lähihistoria

Putinin valtakausi

Putinin harjoittamaa politiikkaa on kutsuttu putinismiksi. Putin on kannattanut valtion harjoittamaa lujaa ohjausta sisäpolitiikassa. Putin raivasi muutamassa vuodessa sivuun poliittiset kilpailijansa, Jeltsinin ryhmittymän, oligarkit ja alueiden johtajat pois politiikasta.lähde?

Näin Putinin johtamat voimaministeriöiden, turvallisuuspalvelun, armeijan ja sisäministeriön edustajat eli silovikit voittivat Venäjän valtataistelun. Tällöin Venäjä siirtyi pääosin turvallisuuspalvelu FSB:n hallintaan. Jeltsinin aikana yleiset puheet Venäjän hajoamisesta loppuivat.lähde?

Putin pyrki melko suoraviivaisesti, mutta peitetysti estämään opposition mielenilmauksia kaventamalla demokratiaa ja sananvapautta.lähde? Putin hankki valtion hallintaan häntä arvostelleet TV-asemat.lähde? Jotkut erimieliset oligarkit lähtivät Putinin painostuksesta maanpakoon. Putinin tukipuolue oli oikeistokonservatiivinen Kremlin ohjaaman Yhtenäinen Venäjä, josta tuli duuman suurin puolue. Putin vastusti poliittisia ääriliikkeitä kuten fasismia ja myös innokkaimpia länsimielisiä. Toisaalta Putin palautti joitain neuvostotunnuksia ja -tapoja käyttöön.lähde?

Silovikit vastustivat länsityyppistä poliittista parlamentarismia ja kannattivat vahvaa Venäjää.lähde? He pyrkivät hankkimaan suoraan tai välilliseen omistukseensa talouden avainaloja kuten energiasektorin. Näin turvallisuuspoliisin avulla valtaa pitävillä silovikeilla oli myös rahavalta käsissään.lähde?

Toisaalta Putin kannatti kannatti myös talousuudistuksia ja ei uhannut pidätyksillä niitä oligarkkeja, jotka eivät asettuneet oppositioon häntä vastaan.

Putinin tarkoituksena oli valvoa yhtenäistä Venäjää kohti nopeaa talouskasvua.kenen mukaan? Maa vakautui poliittisesti Jeltsinin ajoista ja sen talous oli nousussa, veroja kerättiin tehokkaammin kuin Jeltsinin aikana ja palkat ja eläkkeet saatiin pääosin maksettua. Moskovan rikollisten väliset taistelut hiljenivät. Kansa oli tähän tyytyväinen. Talouden kasvu johtui osittain öljyn hinnan noususta, ja uudentyyppistä kansainvälisesti kilpailukykyistä teollisuutta on syntynyt vain vähän.lähde? Näin ollen pelättiin ettei talouskasvu ollut varmalla pohjalla. Innovaatiot ja infrastruktuurin kohentaminen olivat yhä taka-alalla.

Maassa vallitsi yhä räikeä taloudellinen epätasa-arvo. Korruptio paheni ja rikollisuus rehotti yhä, vaikka murhia tapahtui vähemmän. Putinin tai hänen avustajiensa epäillään käyttäneen myös laittomia keinoja vastustajiensa vaientamiseksi, esimerkkinä tästä pidetään Litvinenkon murhaa.lähde? Armeija oli edelleen heikko uudistuksista huolimatta ja korruptio alkoi yleistyä siellä.lähde? Fasismi ja muihin kansallisuuksiin kohdistuva viha nosti päätään joillain alueilla Putinin aikana.lähde?

Putinin jälkeen tuli presidentiksi vuonna 2008 hänen tukemansa Dmitri Medvedev, joka voitti vaalit odotetusti.kenen mukaan? Medvedev on niin sanottu teknokraatti, joka ei kannata niin kovia otteita kuin Putin muttei hänkään usko länsityylisen demokratian mahdollisuuksiin Venäjällä. Vuoden 2010 alussa Putin näytti olevan pääministerinä ollessaan yhä merkittävässä asemassa Venäjän politiikassa.kenen mukaan?

Syksyllä 2011 Putin ilmoitti haluavansa presidentiksi, ja hänen uskottiin voittavan vaalit. Yhtenäinen Venäjä menetti paikkojaan vilpillisinä pidetyissä duuman vaaleissa muille suurille puolueille. Maassa oli pitkästä aikaa melko suuria mielenosituksia vaalituloksen tultua julki. Mm. Mironov ja Prohorov aikoivat haastaa Putinin, mutta näiden ei uskottu voittavan vaaleja. Maaliskuussa 2012 Putin valittiin presidentiksi 63 % ääniosuudella.

Ukraina 2014

Putin käynnisti Krimin kriisin, kun hän lähetti Venäjän armeijan erikoisjoukkoja Ukrainan itsenäisen valtion alueelle Krimille maaliskuussa 2014.[62] Tätä oli edeltänyt Kiovassa tapahtunut kansannousu, jonka seurauksena venäläismielinen presidentti Viktor Janukovytš joutui pakenemaan Ukrainan pääkaupungista 22. helmikuuta 2014.[63] Venäjän valtiollisen mielipidetiedustelulaitoksen 24. helmikuuta 2014 julkaiseman tutkimuksen mukaan 73 prosenttia venäläisistä oli sitä mieltä, että Venäjän ei pitäisi reagoida Ukrainassa tapahtuneeseen vallankumoukseen.[64] Venäjän armeija kuitenkin otti hallintaansa Krimin alueen ja korvasi aluehallinnon 27. helmikuuta 2014 venäläismielisellä hallinnolla, jota johti Krimin uusi pääministeri Sergei Aksjonov. Tämä uusi hallinto järjesti kansanäänestyksen 16. maaliskuuta 2014 liittymisestä Venäjään miehitysoloissa, jossa ei ollut todellista vaihtoehtoa säilyä osana Ukrainaa.[65] [66] Putin ja Venäjän johto valehtelivat kriisin aikana, että tunnuksettomat sotajoukot eivät ole Venäjän erikoisjoukkoja, vaan "Krimin alueen itsepuolustusjoukkoja". Vasta kun Krim oli liitetty Venäjään myönsi Putin Venäjän sotavoimien iskukykyä ylistäneessä puheessaan 28. maaliskuuta 2014, että Venäjän armeija valtasi sotilaallisesti Krimin.[67]

Sananvapaus ja propaganda

Sananvapautta ajavan säätiön edustajan mukaan Venäjä oli luisumassa kohti sota-ajan sensuuria ja uskoi Venäjän sananvapaustilanteen heikkenevän entisestään. Venäjän kanavilla näytettiin näyttelijöiden esittämiä haastatteluja, joissa esimerkiksi kerrottiin Yhdysvaltojen, Saksan ja muiden maiden tappavan Ukrainassa siviilejä. Länsimailla ei ollut kriisin aikana lainkaan sotilaita Ukrainassa.

Venäläisten käsitystä tilanteesta muokkasivat erityisesti tv-kanavat. Merkittävimmän kriittisen radiokanavan Eho Moskvyn pitkäaikainen pääjohtaja erotettiin.[68] [69] [70] [71]

Lähteet

  • Kirkinen, Heikki (toim.): Venäjän historia. Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-15799-X.
  • Vahtola, Jouko: Suomen historia: Jääkaudesta Euroopan unioniin. Helsingissä: Otava, 2003. ISBN 951-1-17397-9.
  • Curtis, Glenn E.: Russia. Washington: GPO for the Library of Congress, 1996. Country Studies. (englanniksi)

Viitteet

  1. ↑ a b Belinskij, Andrej & H. Härke: The 'Princess' of Ipatovo. Archeology, March/April 1999, 52. vsk, nro 2. Artikkelin verkkoversio. b
  2. ↑ Drews, Robert (2004). Early Riders: The beginnings of mounted warfare in Asia and Europe. New York: Routledge, 50. 
  3. ↑ Sintashta-Arkaim Culture The Center for the Study of the Eurasian Nomads (CSEN). Viitattu 20.7.2007.
  4. ↑ 1998 NOVA documentary: "Ice Mummies: Siberian Ice Maiden" Transcript. Viitattu 26.12.2007.
  5. ↑ Jacobson, Esther (1995). The Art of the Scythians: The Interpenetration of Cultures at the Edge of the Hellenic World. p. 38: Brill. ISBN 9004098569. 
  6. ↑ Tsetskhladze, Gocha R. (1998). The Greek Colonisation of the Black Sea Area: Historical Interpretation of Archaeology. p. 48: F. Steiner. ISBN 3515073027. 
  7. ↑ Turchin, Peter (2003). Historical Dynamics: Why States Rise and Fall. pp. 185–186: Princeton University Press. ISBN 0691116695. 
  8. ↑ Christian, David (1998). A History of Russia, Central Asia and Mongolia. pp. 286–288: Blackwell Publishing. ISBN 0631208143. 
  9. ↑ For a discussion of the origins of Slavs, see Barford, Paul M.. The Early Slavs. pp. 15–16: Cornell University Press. ISBN 0801439779. 
  10. ↑ a b Christian, David (1998). A History of Russia, Central Asia and Mongolia. pp. 6–7: Blackwell Publishing. 
  11. ↑ Paszkiewicz, Henry K (1963). The Making of the Russian Nation. p. 262: Darton, Longman & Todd. 
  12. ↑ McKitterick, Rosamond (1995). The New Cambridge Medieval History. p. 497: Cambridge University Press. ISBN 0521364477. 
  13. ↑ Mongaĭt, Aleksandr Lʹvovich (1959). Archeology in the U.S.S.R.. p. 335: Foreign Languages Publishing House. 
  14. ↑ Viking (Varangian) Oleg Encyclopaedia Britannica. Viitattu 16.10.2011.
  15. ↑ Obolensky, Dimitri (1994). Byzantium and the Slavs. p. 42: St Vladimir's Seminary Press. ISBN 088141008X. 
  16. ↑ Thompson, James Westfall; E. N. Johnson (1937). An Introduction to Medieval Europe, 300–1500. p. 268: W. W. Norton & Co.. ISBN 0415346991. 
  17. ↑ Christian, David (1998). A History of Russia, Central Asia and Mongolia. p. 343: Blackwell Publishing. ISBN 0631208143. 
  18. ↑ Ukraine: Security Assistance U.S. Department of State. Viitattu 27.12.2007.
  19. ↑ Klyuchevsky, Vasily. The course of the Russian history. ISBN 5-244-00072-1. 
  20. ↑ Рыбаков, Б. А. (1948). Ремесло Древней Руси. 
  21. ↑ Hamm, Michael Franklin. Kiev: A Portrait, 1800–1917. Princeton University Press. ISBN 0691025851. 
  22. ↑ Khanate of the Golden Horde accd.edu. Viitattu 27.12.2007. rikki
  23. ↑ Solovyov, Sergey (2001). History of Russia from the Earliest Times. pp.562–604, volume 6: AST. ISBN 5170021429. 
  24. ↑ Skrynnikov, R. (1981). Ivan the Terrible. p.58: Academic Intl Pr (March 1981), 219. ISBN 0875690394. 
  25. ↑ Solovyov, Sergey (2001). History of Russia from the Earliest Times. v.6, pp.751–908: AST. ISBN 5170021429. 
  26. ↑ Isabel de Madariaga: ”VII”, Iivana Julma, s. 139–157. 2. painos. Jyväskylä: Gummerus, 2009. ISBN 978-951-20-8111-0.
  27. ↑ Borisenkov E, Pasetski V. The thousand-year annals of the extreme meteorological phenomena. ISBN 5-244-00212-0, p.190
  28. ↑ Solovyov, Sergey (2001). History of Russia from the Earliest Times. v.6, pp.751–809: AST. ISBN 5170021429. 
  29. ↑ Nighttime temperatures in all summer months, often below freezing, wrecked crops. Borisenkov E, Pasetski V. The thousand-year annals of the extreme meteorological phenomena. ISBN 5-244-00212-0, p.190
  30. ↑ Solovyov, Sergey (2001). History of Russia from the Earliest Times. v.7, pp.461–568: AST. ISBN 5170021429. 
  31. ↑ Martin, Penny & Olds, Margaret (toim.): Geographica - suuri maailmankartasto: maanosat, maat, kansat, s. 272. Könemann, 2003. ISBN 3-8290-2481-9.
  32. ↑ James A. Oliver: The Bering Strait Crossing, s. 40. Information Architects, 2006. ISBN 9780954699574.
  33. ↑ Otavan iso Fokus, 3. osa (Ip-Kp), s. 1806, art. Kiina. Otava, 1973. ISBN 951-1-00051-9.
  34. ↑ a b ”Neuvostoliitto, kartta Venäjän valtakunta 1600-luvun lopusta vuoteen 1860”, Otavan suuri ensyklopedia, 6. osa (Malaijit-Oppiminen), s. 4652. Otava, 1979. ISBN 951-1-05122-9.
  35. ↑ a b ”Kiina”, Otavan suuri ensyklopedia, 4. osa (Juusten-Kreikka), s. 2970. Otava, 1978. ISBN 951-1-04658-6.
  36. ↑ Curtis: Chronology of Important Events countrystudies.us. Viitattu 11.03.2014. (englanniksi)
  37. ↑ a b The Romanovs About.com.
  38. ↑ Curtis: Early Imperial Russia (Peter the Great and the Russian Empire) countrystudies.us. Viitattu 11.03.2014. (englanniksi)
  39. ↑ a b Curtis: Early Imperial Russia (The Era of Palace Revolutions) countrystudies.us. Viitattu 11.03.2014. (englanniksi)
  40. ↑ The Russian Monarchy Tzarskoje Selo Museum.
  41. ↑ Romanov-suvun nuorimman tsaarin hauta löytyi Yle Uutiset. Viitattu 11.03.2014.
  42. ↑ Curtis: Early Imperial Russia (Imperial Expansion and Maturation: Catherine II) countrystudies.us. Viitattu 11.03.2014. (englanniksi)
  43. ↑ a b Curtis: Ruling the Empire (War and Peace, 1796-1825) countrystudies.us. Viitattu 11.03.2014. (englanniksi)
  44. ↑ Curtis: Ruling the Empire (Reaction under Nicholas I) countrystudies.us. Viitattu 11.03.2014. (englanniksi)
  45. ↑ a b Curtis: Transformation of Russia in the Nineteenth Century (Foreign Affairs after the Crimean War) countrystudies.us. Viitattu 11.03.2014. (englanniksi)
  46. ↑ Curtis: Transformation of Russia in the Nineteenth Century (Reforms and Their Limits, 1855-92) countrystudies.us. Viitattu 11.03.2014. (englanniksi)
  47. ↑ Curtis: Transformation of Russia in the Nineteenth Century countrystudies.us. Viitattu 11.03.2014. (englanniksi)
  48. ↑ Curtis: Transformation of Russia in the Nineteenth Century (Economic Developments) countrystudies.us. Viitattu 11.03.2014. (englanniksi)
  49. ↑ Curtis: Transformation of Russia in the Nineteenth Century (The Rise of Revolutionary Movements) countrystudies.us. Viitattu 11.03.2014. (englanniksi)
  50. ↑ Curtis: Transformation of Russia in the Nineteenth Century (Witte and Accelerated Industrialization) countrystudies.us. Viitattu 11.03.2014. (englanniksi)
  51. ↑ Curtis: Transformation of Russia in the Nineteenth Century (Radical Political Parties Develop) countrystudies.us. Viitattu 11.03.2014. (englanniksi)
  52. ↑ Curtis: Transformation of Russia in the Nineteenth Century (Imperialism in Asia and the Russo-Japanese War) countrystudies.us. Viitattu 11.03.2014. (englanniksi)
  53. ↑ Curtis: The Last Years of the Autocracy (Revolution and Counterrevolution, 1905-07) countrystudies.us. Viitattu 11.03.2014. (englanniksi)
  54. ↑ Curtis: The Last Years of the Autocracy (The Stolypin and Kokovtsov Governments) countrystudies.us. Viitattu 11.03.2014. (englanniksi)
  55. ↑ Curtis: The Last Years of the Autocracy (Active Balkan Policy, 1906-13) countrystudies.us. Viitattu 11.03.2014. (englanniksi)
  56. ↑ Curtis: The Last Years of the Autocracy (Russia at War, 1914-16) countrystudies.us. Viitattu 11.03.2014. (englanniksi)
  57. ↑ Russian Army Spartacus Educational, UK.
  58. ↑ Curtis: The Last Years of the Autocracy (The Fatal Weakening of Tsarism) countrystudies.us. Viitattu 11.03.2014. (englanniksi)
  59. ↑ Maaliskuun vallankumous 1998. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos: Suomi80.
  60. ↑ Curtis: Revolutions and Civil War (The February Revolution) countrystudies.us. Viitattu 11.03.2014. (englanniksi)
  61. ↑ Väliaikainen hallitus 1998. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos: Suomi80.
  62. ↑ Ilta-Sanomat: "Suomalaisasiantuntija löysi todisteen: Krimillä on venäläisten erikoisjoukkoja". Julkaistu: 7.3.2014 Viitattu: 19.3.2014
  63. ↑ Helsingin Sanomat: "Ukrainan presidentin tilat vallattu, Janukovytš jätti Kiovan" Julkaistu: 22.2.2014 Luettu: 19.3.2014
  64. ↑ Helsingin Sanomat: Asiantuntija: Sotatoimet Ukrainassa eivät nauti laajaa kannatusta Venäjällä. Julkaistu: 3.3.2014 Viitattu: 19.3.2014
  65. ↑ Helsingin Sanomat: "Krimin uusi johto valmistelee jo Venäjään liittymistä käytännön järjestelyin". Julkaistu: 10.3.2014 Viitattu: 19.3.2014
  66. ↑ Helsingin Sanomat: "Venäjää ikävöivä kansa täytti äänestyspaikat Krimillä" Julkaistu: 16.3.2014 Viitattu: 19.3.2014
  67. ↑ Yle: "Putin: Krimin valtaus osoitus Venäjän armeijan kyvystä" Julkaistu: 28.3.2014 Viitattu: 31.3.2014
  68. ↑ Yle: "Sanna Ukkola: Pravdan lapset" Julkaistu: 4.3.2014 Viitattu: 31.3.2014
  69. ↑ Uusi Suomi: "Mediapimennys alkoi Venäjällä: ”En muista vastaavaa Neuvostoliiton jälkeen” Julkaistu 14.3.2014 Viitattu: 31.3.2014
  70. ↑ Iltalehti: "Venäjä maalaa itsestään kuvaa Ukrainan pelastajana" Julkaistu: 2.3.2014 Viitattu: 31.3.2014
  71. ↑ Yle: "Sananvapaus heikkenee entisestään Venäjällä" Julkaistu: 24.3.2014 Viitattu: 7.4.2014

Kirjallisuutta

  • Kirkinen, Heikki (toim.): Venäjän historia. Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-15799-X.
  • Luukkanen, Arto: Hajoaako Venäjä? Venäjän valtiollisuuden kehitys vuosina 862–2000. Kleio. Helsinki: Edita, 2001. ISBN 951-37-3300-9.
  • Luukkanen, Arto: Muutosten Venäjä: Venäjän historia 862–2009. Pohjautuu tekijän teoksiin Hajoaako Venäjä? ja Neuvostojen maa. Kleio. Helsinki: Edita, 2009. ISBN 978-951-37-5438-9.
  • Oittinen, Vesa (toim.): Venäjä ja Eurooppa: Venäjän idea 1800-luvulla. Suomentajat: Anita Mitroshin ym. Tampere: Vastapaino: Aleksanteri-instituutti, 2007. ISBN 978-951-768-199-5.
  • Pursiainen, Christer: Venäjän idea, utopia ja missio. Ulkopoliittisen instituutin julkaisuja nro 6. Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-759-5.
  • Pyykkö, Riitta: Maa jossa kaikki on mahdollista: Kirjoituksia Venäjästä. Turku: Kirja-Aurora, 2002. ISBN 951-29-2294-0.

Aiheesta muualla

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Venäjän historia.
Aasian valtioiden historia
 Afganistan  Arabiemiraatit  Armenia  Azerbaidžan  Bahrain  Bangladesh  Bhutan  Brunei
 Etelä-Korea  Filippiinit  Georgia  Indonesia  Intia  Irak  Iran  Israel
 Itä-Timor  Japani  Jemen  Jordania  Kambodža  Kazakstan  Kiina  Kirgisia
 Kuwait  Laos  Libanon  Malediivit  Malesia  Mongolia  Myanmar    Nepal
 Oman  Pakistan  Palestiina  Pohjois-Korea  Qatar  Saudi-Arabia  Singapore  Sri Lanka
 Syyria  Tadžikistan  Taiwan  Thaimaa  Turkki  Turkmenistan  Uzbekistan  Venäjä
 Vietnam  Hongkong  Macao
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Venäjän_historia&oldid=15672254”