Ero sivun ”Neuvostoliitto” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
→Neuvostoliiton loppu: Kielenhuoltoa. |
→Politiikka: Poisto, koska käytännössä samat asiat sanottu jo edellisessä luvussa, ja tässä luvussa on tarkoitus käsitellä politiikkaa. |
||
| Rivi 103: | Rivi 103: | ||
== Politiikka == |
== Politiikka == |
||
Neuvostoliitto oli [[sosialismi|sosialistinen]] liittovaltio, jossa ylin valta oli [[Neuvostoliiton kommunistinen puolue|Neuvostoliiton kommunistisella puolueella]] (NKP) <ref>[http://www.country-data.com/cgi-bin/query/r-12577.html Soviet Union - Chapter 7. The Communist party. USA:n kongressin kirjaston tutkimus. Viitattu 1.9.2006]</ref>. [[1980-luku|1980-luvun]] lopulla Mihail Gorbatšovin hallituskaudella ja maa alkoi siirtyä kohti monipuoluejärjestelmää, jollaista ei kuitenkaan koskaan luotu. |
Neuvostoliitto oli [[sosialismi|sosialistinen]] liittovaltio, jossa ylin valta oli [[Neuvostoliiton kommunistinen puolue|Neuvostoliiton kommunistisella puolueella]] (NKP) <ref>[http://www.country-data.com/cgi-bin/query/r-12577.html Soviet Union - Chapter 7. The Communist party. USA:n kongressin kirjaston tutkimus. Viitattu 1.9.2006]</ref>. [[1980-luku|1980-luvun]] lopulla Mihail Gorbatšovin hallituskaudella ja maa alkoi siirtyä kohti monipuoluejärjestelmää, jollaista ei kuitenkaan koskaan luotu. |
||
Neuvostoliiton ylin valta oli NKP:n päämiehellä, eli keskuskomitean [[Neuvostoliiton johtajat|pääsihteerillä]], josta käytettiin yleisesti nimitystä Neuvostoliiton johtaja. |
Neuvostoliiton ylin valta oli NKP:n päämiehellä, eli keskuskomitean [[Neuvostoliiton johtajat|pääsihteerillä]], josta käytettiin yleisesti nimitystä Neuvostoliiton johtaja. |
||
Versio 1. kesäkuuta 2007 kello 19.07
| Союз Советских Социалистических Республик Sojuz Sovetskih Sotsialistitšeskih Respublik | |||||
|---|---|---|---|---|---|
| |||||
| Motto: Пролетарии всех стран, соединяйтесь! Kaikkien maiden työläiset, liittykää yhteen! | |||||
| |||||
| Valtiomuoto | liittovaltio | ||||
| Viralliset kielet | Virallista kieltä ei ollut, mutta venäjällä oli käytännössä yleisliittolaisen kielen asema | ||||
| Pääkaupunki | Moskova | ||||
| Pinta-ala | Sijalla 1 22 402 200 km² | ||||
| Väkiluku (1991) – yhteensä – väestötiheys |
Sijalla 3 ennen hajoamista 293 047 571 13,8 / km² | ||||
| Valuutta | Rupla (SUR)
| ||||
| Aikavyöhyke | UTC+2...+13 | ||||
| Ollut olemassa | 30.12.1922-31.12.1991 | ||||
| Kansallislaulu | Kansainvälinen (1922–1944) Neuvostoliiton hymni (1944–1991) | ||||
| Internet-verkkotunnus | .su
| ||||
| Kansainvälinen suuntanumero |
+7
| ||||
Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto (ven. Союз Советских Социалистических Республик, Sojuz Sovetskih Sotsialistitšeskih Respublik 
kuuntele ääntämys (ohje)), yleisemmin tunnettu nimellä Neuvostoliitto (ven. Советский Союз, Sovetski Sojuz), oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikkien) hallitsema sosialistinen valtio, joka oli olemassa vuosina 1922–1991. Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto oli maailman toinen supervalta. Hajoamisensa aikaan 1991 se oli pinta-alaltaan maailman suurin valtio (22,4 miljoonaa neliökilometriä) ja väkiluvultaan kolmanneksi suurin (miltei 300 miljoonaa asukasta).
Pääkaupunki oli Moskova. Neuvostoliiton sosialististen neuvostotasavaltojen määrä vaihteli sen historian aikana, ja Neuvostoliiton purkautuessa niitä oli viisitoista. Suurin osa näistä muodosti purkautumisen jälkeen Itsenäisten valtioiden yhteisön hoitamaan Neuvostoliitolle kuuluneita yhteisiä asioitaan. Neuvostoliiton kansainvälisoikeudelliseksi seuraajavaltioksi tuli suurin neuvostotasavalloista, Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta, joka muuttui Venäjän federaatioksi vuoden 1993 perustuslailla.
Neuvostoliiton osista Ukrainan ja Valko-Venäjän sosialistiset neuvostotasavallat kuuluivat myös Yhdistyneisiin kansakuntiin. Näistä poiketen oli kolmas YK:n jäsen, Neuvostoliitto, lisäksi myös YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen.
Historia
- Pääartikkeli: Neuvostoliiton historia
Alkuvaiheet
Sosiaaliset levottomuudet, kyllästyneisyys autoritaariseen keisarin hallintoon, ensimmäisen maailmansodan aiheuttama taisteluväsymys ja jo pitkään kytenyt vallankumouksellisuus johtivat viimein 1917 Keisarillisen Venäjän luhistumiseen. Duuman johtama väliaikaishallitus kaatui vuoden sisällä bolševistisen puolueen ottaessa hallitsevan aseman johtajansa Vladimir Iljitš Leninin johdolla ns. lokakuun vallankumouksessa. Lokakuun vallankumouksen yhteydessä Venäjällä syttyi sisällissota punaisten ja valkoisten välille. Venäjän hajotessa lisäksi niin erillisiksi sotilashallitusten johtamiksi valkoisiksi armeijoiksi jakautuneet valkoiset ja heidän tapaansa Venäjän yhtenäisyydestä periaatteessa kiinni pitävät punaiset taistelivat lisäksi vielä itsenäistymään pyrkivien Venäjän keisarikunnan entisten osien kansallismielisiä vastaan. Samassa yhteydessä Venäjästä irtosi useita pieniä valtioita, mm. Suomi ja Puola. Punaiset voittivat sisällissodan, minkä jälkeen olot rauhoittuivat niin paljon, että Neuvosto-Venäjästä oli mahdollista perustaa vuoden 1922 perustuslailla Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto.
Venäjä, Ukraina, Valko-Venäjä ja Transkaukasian neuvostotasavallat yhdistyivät 30. joulukuuta 1922 Neuvostoliitoksi, josta tuli maailman ensimmäinen kommunismiin pyrkivä sosialistinen valtio. Samana vuonna valmistui myös Stalinin hoviohjaaja Sergei Eisensteinin ohjaama, Neuvostoliiton kansalliselokuva, tositapahtumiin perustuva Panssarilaiva Potemkin. Elokuvalla oli suuri merkitys osittain lukutaidottomassa maassa. Sisällissodan aikaisen sotakommunismin jälkeen hallitus alkoi sallia yksityisyritteliäisyyttä kansallistetun teollisuuden rinnalla. Satojen takavarikointi maaseuduilla korvattiin verolla. Teollisuustuotannon kehittymättömyys johti kuitenkin vakavaan inflaatioon ja markkinaspekulointiin, josta seurasi ruuan puutetta kaupungeissa. Alkuaikoinaan Neuvostoliitto oli sotilaallisesti huomattavasti keisarikuntaa heikompi ja pyrki välttämään konflikteja. Neuvostoliiton sotilaallinen ja taloudellinen kasvu alkoi 1930-luvulla Stalinin hallinnon aikana.
Stalinin kausi
Leninin kuoltua tammikuussa 1924 valtaan nousi troikka: Stalin, Kamenev ja Zinoviev. Puolueessa käytiin valtataistelu vasemmiston Lev Trotskin, oikeiston Nikolai Buharinin ja keskustan Josif Stalinin välillä. Trotskin vasemmisto-opposition kanta tähtäsi jatkuvan vallankumouksen periaatteen mukaisesti keskeytymättömään vallankumousten sarjaan muissa maissa. Stalin oli valmiimpi etenemään Buharinin "Sosialismia yhdessä maassa" -periaatteen mukaan.
Tämä sisälsi käytännössä maan modernisoinnin, jonka pääkohdat olivat raskas teollistamisohjelma sekä sen rahoittamiseksi maatalouden kollektivisointi sovhooseiksi ja kolhooseiksi. Leninin NEP-ohjelman kautta lisää vaurastunut talonpoikaisluokka, kulakit, vastusti kollektivisointia ja sai kokea valtion vastatoimet: pakkosiirrot Aasiaan, pakkolunastukset, teloitukset. Tätä raakaa modernisointia kutsutaan stalinismiksi. Talouselämässä markkinavoimat korvattiin keskusjohtoisella kansantalouden viisivuotissuunnittelulla. Stalin kehitti myös sotilaallista voimaa. Jo 1930-luvulla Neuvostoliitosta tuli yksi maailman sotilaallisesti voimakkaimmista maista vaikka esim. Saksa ja nk. länsimaat pitivät sitä jättiläisenä savijaloilla vielä 1941.
Stalin voimisti Neuvostoliiton totalitarismia vahvistamalla valtiollista poliisia (GPU, OGPU ja NKVD). Stalin toteutti 1930-luvulla laajoja puhdistuksia, joissa lähes koko entinen johtajisto syrjäytettiin ja teloitettiin. Jopa kymmeniä miljoonia ihmisiä lähetettiin vankileireille (GULAG), likvidoitiin tai yksinkertaisesti vain katosi. Tästä huolimatta Neuvostoliitto kehittyi sotaa edeltävinä vuosina voimakkaaksi teollisuusmahdiksi.
Toinen maailmansota
- Pääartikkeli: Toinen maailmansota
Neuvostoliitto soti toisessa maailmansodassa pääasiassa Hitlerin johtamaa natsi-Saksaa vastaan. Sotavuosien aikana Neuvostoliitto kehittyi sotilaallisesti maailman vahvimmaksi valtioksi ja vuonna 1945 toinen maailmansota päättyi Saksan häviöön ja Neuvostoliiton voittoon.
Toisen maailmansodan aikana Neuvostoliitto kävi sotaa myös Suomea vastaan ja julisti sodan Japanille aivan toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Pariisin rauhansopimuksessa Neuvostoliitto sai alueita Romanialta, Tšekkoslovakialta, Puolalta ja Suomelta, liitti itseensä Baltian maat ja sai etupiiriinsä valtaosan Itä-Eurooppaa. Sodan hävinnyt Saksa jaettiin neljään miehitysvyöhykkeeseen, joista yksi kuului Neuvostoliitolle, muut länsiliittoutuneille. Alkuperäinen suunnitelma hallita Saksaa yhdessä romuttui vuosina 1946–1947, kun idän ja lännen välit kiristyivät.
Kylmä sota
- Pääartikkeli: Kylmä sota
Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kamppailivat hegemonia-asemasta kylmän sodan aikana. Taistelua käytiin useiden ns. proxy-sotien välityksellä, eli osapuolten kanssa liittoutuneet tahot kävivät sotaa keskenään, suurvaltojen tukiessa kumpikin omaa leiriään. Suoraa sotaa ei kuitenkaan koskaan käyty, johtuen mahdollisesti molempien kookkaista ydinasereserveistä.
Tilanteessa olivat myös vastakkain kaksi ideologista maailmaa. Länsi näki idän epädemokraattisena, autoritaarisena kommunistidiktatuurina ja itä vastaavasti lännen porvarillisina imperialisteina ja riistäjinä. Kummassakin tapauksessa yleisessä mielipiteessä valtiokoneiston propaganda teki ideologioista – kommunismista ja kapitalismista – voimakkaan pejoratiivisia, tunnepitoisia ja katkaisi niiden yhteydet todellisiin poliittisiin ja taloudellisiin teorioihin.
Kylmän sodan aikana kumpikin supervalta pyrki liittämään etupiiriinsä uusia valtioita. Keskeisin Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton kilpailun aihe oli kuitenkin sotilaallinen voima ja etenkin ydinaseet nousivat tässä keskeiseksi. Tähän liittyi läheisesti ydinenergian kehittäminen ydinasemateriaalin tuottamiseksi ja sotilaallisen rakettitekniikan kehitys ns. ydinohjukset. Aina 1950-luvulta kylmän sodan loppuun saakka kahden suurvallan välillä vallitsi ns. kauhun tasapaino, jossa kumpikin osapuoli kykeni tarvittaessa aiheuttamaan niin suuren tuhon toiselle puolelle, että ydinaggressio olisi ollut käytännössä itsemurha. Ydinsodan vaaran takia osapuolet eivät koskaan ajautuneet suoraan sotilaalliseen konfliktiin, vaan ratkoivat erimielisyyksiään proxy-sodissa. Täten ydinaseiden katsottiin turvanneen pitkän, mutta jäätävän rauhanjakson.
Neuvostoliiton loppu
Iäkkäät puoluejohtajat vaihtuivat 1980-luvun alussa toinen toisensa jälkeen. Leonid Brežneviä seurasivat Juri Andropov ja Konstantin Tšernenko. Maaliskuussa 1985 Mihail Gorbatšovista tuli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri, mikä oli maan merkittävin tehtävä, koska maata johti käytännössä puolueen poliittinen toimikunta, politbyroo. Yhdysvaltain vuonna 1981 valtaannoussut presidentti Ronald Reagan pyrki luomaan ydinaseiden torjuntajärjestelmän ja saamaan sotilaallisesti etulyöntiaseman Neuvostoliittoon nähden. Tähtien sodaksi nimitetty ohjustorjuntaprojekti olisi onnistuessaan rikkonut kauhun tasapainon ja heikentänyt Neuvostoliiton strategista asemaa oleellisesti, sillä Yhdysvallat olisi voinut tehdä ensi-iskun ydinaseilla pelkäämättä Neuvostoliiton vastaiskua.
Samanaikaisesti Gorbatšov aloitti uudistuspolitiikan, joka tuli tunnetuksi nimillä "perestroika" (uudistuspolitiikka, sananmukaisesti uudelleenrakennus) ja "glasnost" (avoimuus). Poliittinen ilmapiiri Neuvostoliitossa vapautui ja Brežnevin kaudella harjoitettua tiukkaa taloussuunnittelua höllennettiin. Sen sijaan, että uudistukset olisivat parantaneet romahduspisteeseen asti rasitettua tilannetta, ne vain lisäsivät järjestelmän epävakautta. Sensuurin löystyessä media kaivoi nopeasti esiin jo pitkään pinnan alla vallinneet kansalliset ja taloudelliset ongelmat, joita oli peitelty. Pitkään vaietut asiat - kuten huonot asuinolosuhteet, ruokapulat, alkoholismi, laajalle levinneet saasteet, jatkuvasti nouseva kuolleisuusaste ja naisten heikko asema - saivat koko ajan enemmän huomiota. Myös Josif Stalinin hallinnon aikaiset hirmuteot ja erityisesti Molotov-Ribbentrop-sopimus tulivat julkisiksi. Vanhoilliset ja uudistusmieliset piirit ottivat rajusti yhteen, ja ääripäiden välillä tasapainoillut Gorbatšov joutui vaikeuksiin yrittäessään hallita liikkeelle laittamaansa prosessia.
Vuonna 1988 Gorbatšov julisti Neuvostoliiton hylkäävän Brežnevin opin ja sallivan demokraattiset uudistukset Itä-Euroopassa. Näiden tarkoituksena oli vahvistaa Neuvostoliittoa, joka oli alkanut uhkaavasti natista liitoksistaan, mutta valtion rahkeet eivät kestäneet uudistuksia. Tämä johti vuodesta 1989 alkaen kokonaiseen sarjaan vallanvaihdoksia Euroopassa. Vallankumoukset olivat enimmäkseen rauhanomaisia, ja ne saivat alkunsa Puolasta, josta ne jatkuivat Itä-Saksaan, Tšekkoslovakiaan, Unkariin ja Bulgariaan. Lopulta tämä tapahtumaketju johti myös koko kommunismin romahtamiseen. Romaniaa lukuun ottamatta nämä vallanvaihdokset olivat verettömiä, ja kylmä sota Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä päättyi. Gorbatšov sai Nobelin rauhanpalkinnon 1990.
Vuonna 1989 Mihail Gorbatšov valittiin ensimmäiseksi Neuvostoliiton presidentiksi. Hänen hallintonsa oli kuitenkin saanut jo paljon epäilyksen ja kritiikin aihetta Neuvostoliiton, erityisesti vanhoillisen, johdon keskuudessa. Kuuluvimmaksi Gorbatšovin kritisoijaksi nousi kuitenkin Boris Jeltsin, joka ei lukeutunut vanhoillisiin.
Vuonna 1990 maaliskuun 11. päivänä Liettua julistautui itsenäiseksi, mutta puna-armeija ei vetäytynyt Liettuasta, vaan jätti joukkonsa miehittämään sitä. Todellisuudessa Liettua pidettiin väkipakolla Neuvostoliiton alaisena.
19. elokuuta 1991 joukko kovan linjan kommunisteja yritti tehdä vallankaappauksen, jonka tarkoituksena oli saattaa Gorbatšov pois vallasta. He tahtoivat estää enempien muutosten tapahtumisen Neuvostoliitossa. Vallankaappauksen aikana Gorbatšov vangittiinkin 3 päiväksi Krimin niemimaalle valtion loma-asunnolleen. Kaappaus kuitenkin kuihtui kokoon kun Boris Jeltsin keräsi kansalaisia ja sotilaita puolelleen vastustamaan vallankaappausta. 21. elokuuta vallankaappaus loppuikin ja Gorbatšov sai nimellisen asemansa Neuvostoliiton presidenttinä takaisin, mutta huomasi että yleinen mielipide ja valtakoneisto oli siirtynyt täysin kannattamaan Boris Jeltsiniä. Vallankaappauksen viimeisenä päivänä (elokuun 21.) julistautuivat itsenäisiksi Viro ja Latvia. 6. syyskuuta Neuvostoliitto myönsi niiden ja Liettuan itsenäisyyden. 1. joulukuuta myös Ukraina äänesti itsenäisyyden puolesta, vaikka olikin aikaisemmin sopinut pysyvänsä Neuvostoliitossa. 8. joulukuuta Valko-Venäjän, Ukrainan ja Venäjän johtajat tapasivat ja perustivat IVY:n, samalla kieltäen Neuvostoliiton olemassaolon. Lopulta Gorbatšovinkin oli taivuttava tähän päätökseen, ja hän erosi joulukuun 25. 1991. Seuraavana päivänä Neuvostoliitto lakkasi olemasta.
Monet Venäjän köyhälistöön kuuluvista toivovat edelleen uuden Neuvostoliiton perustamista ja sosialismin palauttamista. Neuvostoliitto on yhä ajankohtainen puheenaihe maailmanpolitiikassa, vaikkei valtiota ole ollut olemassa enää yli 15 vuoteen. Myös kommunismin kannattajien keskuudessa ajatus Neuvostoliitosta on edelleen vahvasti esillä.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen maailman sosialismi on heikentynyt. Ennen Neuvostoliiton hajoamista, vuonna 1989, Berliinin muuri purettiin, ja vuonna 1990 Saksan demokraattinen tasavalta liitettiin Saksan liittotasavaltaan. Jugoslavia hajosi vuonna 1991. Nykyisin maailman merkittävin sosialistinen valtio on Kiinan kansantasavalta. Muita tunnettuja sosialistisia valtioita ovat muun muassa Korean demokraattinen kansantasavalta, Kuuba ja Vietnam.
Politiikka
Neuvostoliitto oli sosialistinen liittovaltio, jossa ylin valta oli Neuvostoliiton kommunistisella puolueella (NKP) [1]. 1980-luvun lopulla Mihail Gorbatšovin hallituskaudella ja maa alkoi siirtyä kohti monipuoluejärjestelmää, jollaista ei kuitenkaan koskaan luotu.
Neuvostoliiton ylin valta oli NKP:n päämiehellä, eli keskuskomitean pääsihteerillä, josta käytettiin yleisesti nimitystä Neuvostoliiton johtaja.
Neuvostoliitossa oli myös virallisen valtionpäämiehen asema, jonka valtaoikeudet olivat NKP:n keskuskomitean pääsihteerin oikeuksia pienemmät. Valtionpäämieheksi nimitettiin 1917–1938 neuvostokongressin toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtajaa, vuodesta 1938 korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajaa. Varsinainen presidentin virka otettiin Neuvostoliitossa käyttöön vasta toukokuussa 1989, jolloin Neuvostoliiton johtajan ja valtionpäämiehen virat yhdistettiin yhtenäiseksi presidentin viraksi.
Neuvostoliiton hallitusta johti ministerineuvoston puheenjohtaja, joka valittiin puolueen sisäisellä äänestyksellä. Neuvostoliiton historian aikana pääministerit vaihtuivat usein, eikä heillä ollut merkittävästi poliittista valtaa. Perustuslain mukaan ministerineuvoston ja sen puheenjohtajan tehtävänä oli toteuttaa puolueen päätökset. [2]
Ulkopolitiikka
Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa määrittivät sisäisen turvallisuuden varmistaminen erityisesti ylläpitämällä etupiirijärjestelmää Itä-Euroopassa, vaikutusvallan kasvattaminen kehitysmaissa, sekä pyrkimys rauhanomaiseen rinnakkaiseloon länsimaiden kanssa. Neuvostoliitto ylläpiti diplomaattisia suhteita useimpiin maailman valtioihin, ja oli YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen. Neuvostotasavalloista YK:n perustajajäseniä olivat myös Valko-Venäjä ja Ukraina, vaikkakaan tosiasiallista omaa ulkopolitiikkaa näillä ei ollut.
Varsovan liitto
- Pääartikkeli: Varsovan liitto
Varsovan liitto perustettiin vuonna 1955 Neuvostoliiton johdolla NATO:n vastaiseksi sotilasliitoksi. Jugoslaviaa lukuun ottamatta kaikki itäblokin maat olivat osallisina. Sotilasliiton jäsenet sitoutuivat tarvittaessa puolustamaan toisiaan, mikäli yksi tai useampi jäsenvaltio joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Varsovan liittoa johdettiin suurelta osin Moskovasta ja sitä tukemassa olivat Puolaan, Unkariin, Tšekkoslovakiaan ja Itä-Saksaan sijoitetut neuvostojoukot. Neuvostoliitto huolehti myös jäsenmaiden armeijoiden varustamisesta.
SEV
- Pääartikkeli: SEV
SEV oli vuosina 1949–1991 olemassa ollut sosialististen valtioiden talousyhteisö, ja kilpailija Euroopan talousyhteisölle.
SEV:ta pidettiin lännessä yleisesti heikohkona talousliittona, eikä sen toimivuus ollut Euroopan talousyhteisön tasoa. SEV lopetettiin kylmän sodan päättymisen myötä. Alkujaan yhteisö oli lähinnä Neuvostoliiton vastaveto Marshall-avulle.
1980-luvulla SEV:in täysjäsenet olivat: Itä-Saksa, Tšekkoslovakia, Bulgaria, Unkari, Puola, Kuuba, Neuvostoliitto, Vietnam, Mongolia ja Romania [3]
Propaganda
- Pääartikkeli: Propaganda: Neuvostoliitto
Neuvostoliitto harjoitti propagandaksi laskettavaa tiedotustoimintaa koko olemassaolonsa ajan, mutta propagandan sisältö ja tyyli vaihtelivat voimakkaasti riippuen kohteista ja ajankohdasta. Tehokkaan propagandan mahdollisti muun muassa maan epädemokraattisuus ja tiedonvälityksen keskittyneisyys. Tiedotusvälineiden vapaus puuttui. Valtion suoraan hallinnoimien tai tarkasti valvomien tiedotusvälineiden lisäksi ei ollut olemassa luvallisia vaihtoehtoisia tiedotuskanavia, kuten lännessä.[4]. Ylhäältä tulevan tiedon kyseenalaistaminen oli jopa rikollista. Neuvostoliiton propagandassa koko länsileiri, mukaan lukien porvarilliset liberaalidemokratiat, leimattiin usein fasistisiksi, sotaa lietsoviksi ja ei-demokraattisiksi.
Länsimaiden ihmisten valtaosan kerrottiin elävän köyhyydessä ja kurjuudessa. Toisen maailmansodan aikaansaamaa maailmanlaajuista natsismin ja fasismin pelkoa hyödynnettiin sekä väittämällä länsimaiden muistuttavan fasistisia järjestelmiä, että väittämällä Neuvostoliittoa kaiken sen vastakohdaksi, mitä natsit ja fasistit olivat edustaneet eri kansojen tasa-arvoiseksi ja rauhanomaiseksi kodiksi. Tämä propaganda vaikutti myös lännessä moniin vasemmistotahoihin, jotka usein uskoivat ainakin osittain väitteet Neuvostoliitosta onnelana ja pitivät länttä turmeltuneena.
Länsivastainen propaganda suuntautui lähinnä Itä-Euroopan maihin ja omaan kansaan. Länteen tuotettiin propagandaa, jossa Neuvostoliitto esiteltiin onnelaksi ja kehityksen huipuksi, jossa ihmisoikeudet, tasa-arvo ja elintaso olivat maailman parhaat.
Maantiede
Neuvostoliitto oli koko historiansa ajan pinta-alaltaan maailman suurin valtio. Neuvostoliiton alue käsitti Euroopan ja Aasian alueita. Neuvostoliiton läntinen osa kuului Itä-Eurooppaan, mutta kolme neljäsosaa Neuvostoliiton alueista sijaitsi Aasiassa. Kaikkiaan Neuvostoliittoon kuului noin kuudesosa koko maailman pinta-alasta, tarkalleen 22 400 000 neliökilometriä. Neuvostoliitossa oli kaikkiaan 11 aikavyöhykettä. Suurimmat asuinalueet olivat keskittyneet pääasiassa Eurooppaan, mutta myös Lounais-Aasiaan. Harvin asutus oli Siperiassa ja muualla Koillis- ja Pohjois-Neuvostoliitossa.
Neuvostoliiton pohjoisin alue oli Tšejuskinin niemi, jonka pohjoisin kohta oli 77° 45´ pohjoista leveyttä. Jos saaret lasketaan mukaan, pohjoisin kolkka oli Fligellin niemellä Rudolfin saarella (81° 50´ pohjoista leveyttä). Eteläisin kärki löytyi Turkmenian sosialistisesta neuvostotasavallasta, Tšilduhterin kylästä Kuškan läheltä. Itäisin paikka oli Ratmanovin saarella Beringinsalmessa (169° 02´ läntistä pituutta) ja läntisin paikka Gdanskin lahdella Itämerellä (16° 08´ itäistä pituutta). Pohjoisimmalla ja eteläisimmällä pisteellä oli etäisyyttä liki 5 000 kilometriä, ja itäisimmän ja läntisimmän pisteen välillä oli etäisyyttä melkein 10 000 kilometriä.
Neuvostoliitolla oli yhteensä 12 rajanaapuria. Ne olivat Norja, Suomi, Puola, Tšekkoslovakia, Unkari, Romania, Turkki, Iran, Afganistan, Kiinan kansantasavalta, Mongolia ja Korean demokraattinen kansantasavalta. Rajojen pituus oli kaikkiaan yli 60 000 kilometriä. 3/4 rajoista oli yhteisiä tuonaikaisten sosialististen valtioiden kanssa. Merirajoja oli 13 meren rannalla, jotka kuuluivat Pohjoiseen jäämereen, Atlantin valtamereen ja Tyyneen valtamereen. 2/3 Neuvostoliiton rajoista oli merirajaa.
Ilmasto
Neuvostoliitto ulottui kolmelle ilmastovyöhykkeelle, kylmälle, lauhkealle ja subtrooppiselle vyöhykkeelle. Kylmimmät lämpötilat talvella olivat tavallisesti alle −30 °C ja lämpimimmät kesäisin yli +30 °C. Kylmimmät lämpötilat mitattiin Siperian pohjoisosissa, joissa kylmyysennätys alitti jopa −70 °C. Lämpimimmät alueet olivat Uzbekistanissa, jossa lämpötilat olivat yli +50 °C.
Suurimmat kaupungit
Neuvostoliitossa oli vuonna 1989 kaikkiaan 23 miljoonakaupunkia, joista noin puolet sijaitsi Venäjän SFNT:n alueella. Kaupungeista kolme suurinta olivat Moskova 8,8 miljoonalla, Leningrad 4,4 miljoonalla, sekä Kiova 2,6 miljoonalla asukkaalla. Muita miljoonakaupunkeja olivat Alma-Ata, Baku, Dnepropetrovsk, Donetsk, Gorki, Harkova, Jerevan, Kazan, Kuibyšev, Minsk, Novosibirsk, Odessa, Omsk, Perm, Rostov, Sverdlovsk, Taškent, Tbilisi, Tšeljabinsk ja Ufa. Alle miljoonan asukkaan merkittäviin kaupunkeihin lukeutuivat muun muassa Chişinău, Kaliningrad, Murmansk, Riika, Tallinna, Vilna, Vladivostok ja Volgograd. [5]
Laajentuminen
Alkuperäinen Neuvostoliitto käsitti Venäjän, Ukrainan, Valko-Venäjän ja Transkaukasian neuvostotasavallat. Myöhemmin Venäjän SFNT:stä irrotettiin Kazahstanin ja Kirgiisien autonomiset neuvostotasavallat, joista tuli omia tasavaltojansa Neuvostoliiton sisällä. Vuonna 1925 Neuvostoliittoon liittyivät rauhanomaisesti Turkmenistan ja Uzbekistan, josta vuonna 1929 erotettiin Tadžikistan. Vuonna 1936 Transkaukasia jaettiin Armenian, Azerbaidžanin ja Gruusian tasavaltojen kesken. Vuonna 1940 perustettiin Itä-Karjalaan Karjalais-Suomalainen SNT, johon liitettiin osa Suomelta talvisodassa valloitetuista alueista. Se oli alkuun oma osavaltionsa, mutta liitettiin 1956 Venäjän SFNT:aan ja alennettiin Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi.
Neuvostoliitto laajentui etenkin 1940-luvulla Stalinin hallintokauden aikana. Vuonna 1940 Neuvostoliittoon liittyivät Baltian tasavallat Viro, Latvia ja Liettua. Samoihin aikoihin Neuvostoliitto miehitti muun muassa alueita Suomelta ja Japanilta, Kaliningradin alueen Saksalta sekä Moldavian ja Länsi-Ukrainan alueet Romanialta ja itäisen Puolan, ja liitti nämä maahansa toisen maailmansodan loputtua. Itsenäinen Tannu-Tuvan valtio Keski-Aasiasta liitettiin Neuvostoliittoon vuonna 1944.
Neuvostoliiton valtion rajat pysyivät samoina aina 1990-luvulle saakka, jolloin Neuvostoliitto alkoi hajota. Neuvostoliiton hajoaminen alkoi vuonna 1990, jolloin osa neuvostotasavalloista itsenäistyi. Vuoden 1991 aikana suurin osa neuvostotasavalloista erosi liitosta ja muodosti omat itsenäiset valtionsa. Loputkin neuvostotasavallat itsenäistyivät joulukuussa 1991, jolloin Neuvostoliitto lakkasi virallisesti olemasta.
Hallinnollinen jako
Neuvostoliitto koostui 15 eri jäsenvaltiosta eli neuvostotasavallasta. Jokaisella neuvostotasavallalla oli oma kommunistinen puolue ja sisäiset hallintoelimet lukuun ottamatta suurinta neuvostotasavaltaa Venäjää, jolla ei ollut omaa hallintoa.
Valtion hallinnon keskus sijaitsi Venäjän SFNT:n pääkaupungissa Moskovassa, joka oli myös koko valtion pääkaupunki. Jokaisella neuvostotasavallalla oli oma pääkaupunkinsa, joissa sijaitsivat sisäiset hallintorakennukset.
Neuvostotasavalloilla oli osittainen itsehallinto-oikeus. Neuvostoliiton vuoden 1977 perustuslain mukaan neuvostotasavalloilla oli oikeus erota Neuvostoliitosta, lakia sovellettiin vuonna 1991 Neuvostoliiton hajotessa.
Osalla neuvostotasavalloista oli oma hallinnollinen jakonsa, joka koostui autonomisista neuvostotasavalloista. Eniten autonomisia neuvostotasavaltoja oli Venäjällä. Autonomiset neuvostotasavallat eivät saaneet itsenäisyyttä Neuvostoliiton hajotessa.
Armeija
- Pääartikkeli: Puna-armeija
Neuvostoliiton armeija oli viralliselta nimeltään Työläisten ja talonpoikien punainen armeija, josta käytettiin lyhennettä Puna-armeija. Puna-armeija perustettiin 23. helmikuuta 1918 Venäjän sisällissodassa punakaartilaisten armeijaksi. Punaisten voitettua sisällissota vuonna 1921 siitä tuli vuonna 1922 perustetun Neuvostoliiton armeija.
Hallinnollisesti puna-armeija perustettiin määräyksellä kansankomissaarien neuvostossa 15. tammikuuta 1918 jo valmiiksi olemassa olevien punakaartien pohjalle. Virallinen puna-armeijan päivä, 23. helmikuuta 1918 muistuttaa ensimmäisestä joukkovärväyksestä Pietarissa ja Moskovassa ja ensimmäisistä taistelutoimista miehittävää keisarillisen Saksan armeijaa vastaan.
Punakaartien järjestäminen sotilaskurinalaiseksi armeijaksi oli tarpeen erityisesti juuri tuolloin siksi, että Saksan keisarikunta ei enää pidempään jäänyt odottamaan kansankomissaarien neuvoston päätöksiä Saksalle Brest-Litovskissa luovutettavista alueista, vaan oli lopettanut 5. joulukuuta 1917 solmitun aselevon ja lähtenyt hyökkäämään Latvian ja Viron kautta kohti Petrogradia (Pietari 1916-1924) Lev Trotskin katkaistua neuvottelut tyytyen aselepolinjaan Saksan ensin tunnustettua Ukrainan itsenäisyyden.
23. helmikuuta oli tärkeä kansallinen vapaapäivä Neuvostoliitossa, jota myöhemmin juhlittiin myös nimellä Puna-armeijan päivä. Juhlapäivä jatkaa perinnettä edelleen nimellä isänmaan puolustajien päivä. Puna-armeijan perustajana pidetään yleisesti Lev Trotskia, joka toimi sekä ulkoministeriä vastaavana ulkoasiainkansankomissaarina että puolustusministeriä vastaavaa sotakansankomissaarina vuosina 1918–1924.
Perustettaessa puna-armeija perustui vapaaehtoisuuteen, eikä se tuntenut sotilasarvoja tai joukko-osastosymboleita. Upseerit valittiin demokraattisesti. 29. toukokuuta 1918 18–40-vuotiaat miehet tehtiin kuitenkin asevelvolliseksi. Suuren luokan värväysoperaation toteuttamiseksi alueelliset kutsuntalautakuntia vastaavat sotilaskomissariaatit (военный комиссариат, военкомат; voenkomat) perustettiin, jotka toimivat tässä tehtävässä ja tällä nimellä aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Sotilaskomissariaatteja ei tule sekoittaa armeijan poliittisiin komissaareihin (politrukkeihin).
Jokaiseen puna-armeijan yksikköön sijoitettiin poliittinen komissaari, jolla oli valta kumota yksikön komentajien päätökset, jos ne olivat ristiriidassa kommunistisen puolueen periaatteiden kanssa. Vaikka tämä johti väistämättä komentojärjestelmässä esiintyvään tehottomuuteen, puolueen johto piti tärkeänä kontrolloida upseeristoa, joka oli sisällissodan edetessä yhä useammin muodostettu entisen keisarillisen armeijan upseereista.
Venäjän sisällissodassa 1918-1920 puna-armeija taisteli valkoisia vastavallankumouksellisia armeijoita vastaan ja sitä käytettiin myös sisäisten kapinoiden tukahduttamisiin. Sodan loppuun mennessä puna-armeijassa palveli lähes 5 miljoonaa miestä.
Ammattiupseerien toimi, joka oli hylätty "tsaristisena perintönä", palautettiin 1935. Suurten puhdistusten aikana lähes kaikki vanhemmat upseerit kuitenkin teloitettiin tai lähetettiin pakkotyöleireille potentiaalisina uhkina Stalinin vallalle.
Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen talvisodassa puna-armeijan voimaa heikensivät suuresti kykenemättömyys sopeutua purevaan pakkaseen ja monet muut tekijät. Taisteluiden jatkuessa komennettiin rintamalle myös ukrainalaisista koottuja eteläisiä yksilöitä. Armeija oli jo aikaisemmin mekanisoitu, kuten monet muutkin eurooppalaiset armeijat siihen aikaan. Moottoriajoneuvot soveltuivat kuitenkin huonosti talvisodan taistelukenttien metsäiseen maastoon, kylmyydestä puhumattakaan ja ylivoimaisiksi luultu puna-armeija juuttui pidentyviin taisteluihin sitkeätä vastarintaa tekevien suomalaisten kanssa. Lisäksi armeija taisteli sotaa täysin väärillä taistelutaktiikoilla, joiden muuttaminen oli vaikeata jäykän komentorakenteen takia. Myös kokemuspula oli Stalinin puhdistusten takia valtava. Alkuperäinen tarkoitus oli edetä muutamassa viikossa Helsinkiin, mutta taisteluiden jumiuduttua paikalleen tavoite ei koskaan toteutunut — vaikka Suomen armeija vietiin lähelle murtumispistettä, joutui Stalin kuitenkin taipumaan rauhanneuvotteluihin ja puna-armeija koki nöyryytyksen kansainvälisen yleisön silmissä.
Kansallissosialistisen Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, puna-armeijan vahvuus oli arviolta 1,5 miljoonaa miestä. Se oli edelleen poliittisten puhdistusten heikentämä ja joutui pahasti hyökkäyksen yllättämäksi. Ensimmäisten viikkojen aikana käytännössä koko neuvostoilmavoimat tuhottiin kentille ja satoja tuhansia neuvostosotilaita motitettiin valtaviin motteihin.
Neuvostohallitus muutti taktiikkaansa parantaakseen pakenevan puna-armeijan moraalia 1941. Neuvostopropagandassa, joka oli aikaisemmin toitottanut poliittista agendaa luokkataistelusta muutti lähestymistavakseen patrioottisten tunteiden nostamisen väestössä ottaen käyttöönsä neuvostovaltaa edeltäneen keisarillisen Venäjän historian. Sota Hitlerin Saksaa vastaan rinnastettiin Napoleonia vastaan käytyyn isänmaalliseen sotaan 1812. Propaganda teki viittauksia sellaisiin legendaarisiin venäläisiin sankareihin kuin Aleksanteri Nevski ja Mihail Kutuzov. Ortodoksisen kirkon vainoaminen lopetettiin ja papisto elvytti esimerkiksi sellaisen perinteen kuin aseiden siunaaminen ennen taistelua. Poliittisten upseerien perinne poistettiin, vaikka tosin ainoastaan hetkellisesti. Armeijaan muodostettiin tarkasti määritellyt sotilasarvot ja alettiin myöntämään esimerkiksi mitaleita ja perustettiin "ritarikuntia". Kaarti perustettiin uudelleen ja suurta sankaruutta taistelussa osoittaneet yksiköt nimettiin uudelleen kaarti-etuliitteellä — kaartinrykmentti, kaartinarmeija jne.
Suuren isänmaallisen sodan aikaan puna-armeijaan värvättiin 15–20 miljoonaa upseeria ja sotilasta, joista 7–10 miljoonaa kuoli. Puna-armeijan sotilaat, jotka joutuivat saksalaisten vangiksi teloitettiin usein suoraan kentällä tai kuljetettiin epäinhimillisiin oloihin vankileireille. Heitä myös surmattiin tuhoamisleireillä osana holokaustia. Näiden vangiksi jääneiden osa ei ollut sodan lopussa vapautuessaan kovinkaan paljon parempi, koska antautumisesta rangaistiin joko teloituksella tai passituksella vuosiksi pakkotyöhön Siperiaan.
Saksaa vallatessaan puna-armeijan sotilaat syyllistyivät myös lukemattomiin sotarikoksiin — ryöstelyyn, tuhoamiseen ja saksalaisnaisten raiskauksiin. Puna-armeijan sotilaat eivät erotelleet saksalaista sotilasta ja siviiliä . Sotarikokset johtuivat osittain sekä löyhästä kontrollista että katkeruudesta — saksalaiset olivat itse toteuttaneet samanlaisia julmuuksia Neuvostoliitossa. Puna-armeijan johto tuomitsi raakuudet puna-armeijan sotilaan arvolle sopimattomiksi tekosiksi, mutta niiden konkreettiseen estämiseen tähtäävät toimet olivat ponnettomia. On huomattava kuitenkin, etteivät kaikki sotilaat syyllistyneet näihin raakuuksiin ja useimmiten asialla olivatkin itse rintamajoukkojen sijaan selustan joukot.
Voitetun sodan jälkeen ja Berliinin sortumisen jälkeen puna-armeijaa kohtaan tunnettu kunnioitus ja sen arvovalta nousivat neuvostoyhteiskunnassa huomattavasti. Viimeinen askel muodonmuutoksessa vallankumouksellisesta asejoukosta suvereenin valtion vakinaiseksi armeijaksi tapahtui 1946, kun puna-armeija nimettiin neuvostoarmeijaksi.
Sodan jälkeen joukkoja kotiutettiin ja armeijan vahvuus vähennettiin arviolta viiteen miljoonaan. Neuvostoarmeijan yksiköt, jotka olivat vapauttaneet Itä-Euroopan maat saksalaisten vallasta jäivät maihin miehitysjoukoiksi varmistamaan neuvostovallan säilymisen. Tämä johti valtioiden muuttumiseen sosialistisen blokin jäseniksi ja käytännössä Neuvostoliiton satelliittivaltioiksi. Suurin neuvostoarmeijan vahvuus oli sijoitettuna Itä-Saksaan torjumaan NATO-joukkojen uhkaa.
Saksalaishyökkäyksen Neuvostoliiton maaperällä aiheuttamat tuhot saivat Neuvostoliiton muodostamaan kylmän sodan doktriinin, jonka tavoite oli taistella vihollisia vastaan niiden omalla maaperällä tai mahdollisesti satelliittivaltioiden puskurivyöhykkeellä. Turvatakseen tuon puskurivyöhykkeen olemassaolon neuvostojoukot kukistivat kaikki sosialisminvastaiset kansannousut DDR:ssä, Unkarissa ja Tšekkoslovakiassa 1950- ja 1960-luvuilla.
Vastakkainasettelu NATO:n kanssa kylmän sodan aikana perustui lähinnä ydinpelotteeseen. Neuvostoliitto käytti paljon resursseja armeijansa ydinaseiden kehittelyyn, etenkin ballististen ohjusten ja ydinsukellusveneiden. Konflikteja sodittiin ainoastaan ns. proxy-sotien kautta, joissa Yhdysvallat ja NL tukivat hallituksia tai kapinallisliikkeitä tarpeen mukaan.
1979 neuvostoarmeija kuitenkin puuttui suoraan sisällissotaan, joka riehui Afganistanissa. Neuvostoliiton tavoitteena oli tukea ystävällismielistä maallista hallintoa, jota uhkasivat muslimifundamentalistisissit (joihin kuului mm. Osama bin Laden). Yhdysvallat tuki näitä sissejä taloudellisesti ja sotilaallisilla varusteilla, mm. toimittamalla niille amerikkalaisia Stinger-ilmatorjuntaohjuksia, joilla oli tarkoitus taistella neuvostojoukkojen ilmaherruutta vastaan. Teknisestä ylivertaisuudestaan huolimatta neuvostoarmeija ei onnistunut saamaan maata kontrolliin ja kärsi jatkuvia tappioita sissien iskuissa ja väijytyksissä. Mihail Gorbatšov veti viimein joukot maasta 1988. Afganistanin sotaa 1980–1988 voidaan verrata Yhdysvaltain käymään sotaan Vietnamissa—molemmat olivat kylmän sodan sijaissotia ja molemmat päättyivät nöyryyttävään tappioon teknisesti alivoimaista, mutta lopulta voitokasta sissivastustajaa vastaan.
Puna-armeija hajotettiin vuonna 1991 Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä ja sen resurssit jaettiin seuraajavaltioiden kesken. Suurin osa armeijasta, mukaan lukien enemmistö ydinohjusjoukoista liitettiin Venäjän federaation armeijaan. Itä-Eurooppaan sijoitetut joukot vedettiin takaisin vuosina 1991–1994. Venäjän federaation armeijassa säilyvät edelleen puna-armeijan perinteet, koska sen tunnuksena on edelleen punainen, viisisakarainen tähti.
Avaruusohjelma
Neuvostoliiton avaruusohjelma pohjautui venäläisen opettajan Konstantin Tsiolkovskin 1900-luvun alusta alkaen yksin tekemään tutkimustyöhön. Hän tutki ensimmäisenä avaruuslennon mahdollisuutta matemaattisesti. Hän teki suhteellisen vähän kokeellista tutkimusta, mutta silti kehitti mm. rakettien ohjausmenetelmiä, nestemäisiä ajoaineita ja monivaiheisen raketin periaatteen. Neuvosto-valtio alkoi jo vuonna 1921 tukea rakettitutkimusta rahoituksen tullessa asevoimien budjetista. GIRD-tutkimusryhmät konkretisoivat rakettien kehitystyön 1920-luvun puolivälistä alkaen. 1930-luvulla Sergei Koroljov nousi rakettitutkimuksen johtoon, tosin joutuen asevoimien puhdistusten sivutuotteena vankeuteen. Toisen maailmansodan aikana rakettialan tutkimus keskittyi maavoimien raketteihin ja lentokoneiden rakettipropulsioon.
Koroljovin johdolla Neuvostoliitto kehitti 1950-luvulla ensimmäisen mannertenvälisen ohjuksen, joka pystyi kantamaan ydinaseen yhdysvaltalaisiin kohteisiin. R-7-ohjus laukaistiin ensi kertaa 21. elokuuta 1957. Sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat ilmoittivat vuonna 1955 aikeestaan laukaista satelliitti kansainvälisen geofyysisen vuoden (1957-8) aikana. Ohjuksen onnistuneen koelaukaisun jälkeen ensimmäinen satelliitti Sputnik 1 rakennettiin nopeaan ja laukaistiin 4. lokakuuta 1957. Rakettiohjelman puitteissa rakennettiin Tiuratamin alueelle Baikonurin kosmodromi.
Avaruusalukset
Neuvostoliitolla oli aikanaan useita avaruusaluksia, joista monet olivat aikaansa edellä.
Sputnik
Sputnik-1 johti kohuun sekä Neuvostoliitossa että Yhdysvalloissa sen jälkeen, kun brittiläinen lehdistö nosti sen merkittäväksi uutiseksi. Hruštšov vaati Korolevia toteuttamaan uuden lennon välittömästi. Sputnik 2 -lento 3. marraskuuta kuljetti avaruuteen yli 1000 kg aluksen mukanaan Laika-koira. Toukokuussa 1958 laukaistu Sputnik-3 painoi 1500 kg.
Luna
Luna 1–3 tutkivat Kuuta 1959. Luna 2 -luotain törmäsi suunnitelman mukaisesti Kuuhun. Sen jälkeen Luna 3 kuvasi Kuun "pimeän puolen". Tammikuussa 1966 Luna 9 pystyi tekemään ensimmäisen aluksena pehmeän laskun Kuun pinnalle.
Vostok
4000 kg painavasta Zenit-vakoilusatelliitista kehitettiin miehitetty Vostok-avaruusalus. Vuonna 1960 sillä tehtiin koelentoja, joilla mm. koirilla testattiin miehitetyn lennon turvallisuutta. 12. huhtikuuta 1961 Koroljovin valitsema kosmonautti Juri Gagarin kiersi Maan 108 minuutin avaruuslennolla. German Titov kiersi maan 17 kertaa Vostok 2:lla. Hän sairastui matkalla, joka aiheutti vuoden viiveen ohjelmaan kun tiedemiehet tutkivat mahdollisuutta, ettei ihminen selviäisi pitkiä aikoja avaruudessa. Vostok 3 ja Vostok 4 toimivat yhtä aikaa avaruudessa ja lähestyivät toisiaan viiden kilometrin etäisyydelle elokuussa 1962. Koe toistettiin heinäkuussa 1963, jolloin mukana oli ensimmäinen naiskosmonautti Valentina Tereškova Vostok 6 -aluksessa.
Voshod
Vuonna 1964 Korolev laajensi Vostokin kolmipaikkaiseksi Voshod-alukseksi, jossa kolmen hengen miehityksellä miehistöllä ei ollut tilaa käyttää avaruuspukuja. Voshod 2 -aluksen miehistöön kuulunut Aleksei Leonov teki ensimmäisen avaruuskävelyn, joka kesti 10 minuuttia. Maaliskuussa 1966 Venera 3 oli ensimmäinen alus, joka kiersi toista planeettaa, Venusta.
Sojuz
R-7-ohjuksesta kehittyi 16 kantorakettiversiota, mm. Molnija ja Sojuz. Uuden sukupolven Sojuz-ohjelman avaruusaluksen suunnittelu oli alkanut jo 1962. Sojuzin ensimmäisellä miehitetyllä koelennolla 23. huhtikuuta 1967 yksin ollut Vladimir Komarov kuoli ensimmäisenä ihmisenä avaruuslennon aikana, mikä osaltaan heikensi Neuvostoliiton mahdollisuuksia kilpajuoksussa miehitettyyn kuulentoon, kuten myös Koroljovin kuolema 59-vuotiaana 1966.
Saljut
Yhdysvaltain onnistumisen jälkeen Neuvostoliitto keskittyi 1969 lähtien miehitettyihin avaruusasemiin. Ensimmäinen avaruusasema, Saljut 1 laukaistiin 19. huhtikuuta 1971. Miehistö vietti 23 päivää avaruudessa, mutta kuoli paluulennolla. Viimeiseksi Saljut-asemaksi jäi Saljut 7.
Mir
20. helmikuuta 1986 Neuvostoliitto laukaisi Mir-avaruusaseman perusmoduulin. Asemalla tehtiin lukuisia ennätyksiä, mm. Valeri Poljakov vietti siellä 438 vuorokautta yhtä mittaa. Asemalla vieraili yli sata ihmistä kahdestatoista maasta. Mir kestikin toimintakunnossa vielä pitkälle Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen aikaan ja se tuhoutui hallitusti ilmakehässä vasta 23. maaliskuuta 2001.
Buran
Vuodesta 1976 Neuvostoliitto kehitti myös Buran-nimistä avaruussukkulaa vastineeksi Yhdysvaltain ohjelmalle. Buran oli jonkin verran Yhdysvaltain sukkulaa kehittyneempi, mutta se laukaistiin vain kerran 1988 miehittämättömänä kiertoradalle Energija-raketilla.
Talous
Neuvostoliiton talous oli suunnitelmatalous, jossa toteutettiin marxilais-leninististä sosialismia. Neuvostoliiton perustuslaissa talousjärjestelmän ja koko yhteiskunnan tavoitteeksi sanottiin kommunismin eli luokattoman, sosiaalisesti tasa-arvoisen ja tuotantovälineiden yhteisomistukselle perustuvan yhteiskunnan luomisen. Kommunismia ei katsottu saavutetun Neuvostoliitossa, vaan ideologisesti sitä pidettiin eräänlaisena siirtymävaiheena uuteen yhteiskuntaan. Perustuslain mukaan kommunismin periaatteena oli "kultakin kykyjensä mukaan, kullekin tarpeittensa mukaan", mutta niin kauan kuin kommunismi oli saavuttamatta, periaatteena, ideologian mukaan, oli "kultakin kykyjensä mukaan, kullekin panoksensa mukaan", jolla viitattiin pyrkimykseen työpanosta vastaavaan palkkaukseen.
Neuvostoliitossa toteutettiin sen perustamisen jälkeen valtakunnan nopea teollistaminen, johon liittyi voimakas kaupungistuminen. Elinkeinot muuttuivat maatalousvaltaisesta teollisuusvaltaisiksi. Toisen maailmansodan jälkeen huomattavassa asemassa oli Neuvostoliiton Euroopan-puoleisen osan jälleenrakentaminen. Teollisuustuotannon määrässä Neuvostoliitto kasvoi Euroopan suurimmaksi ja maailmassa toiseksi suurimmaksi, mutta keskimääräinen elintaso jäi silti jälkeen länsimaisesta sillä Neuvostoliitto oli myös maailman kolmanneksi väkirikkain maa.
Neuvostoliitossa tuotantovälineiden, maan ja luonnonvarojen yksityisomistus oli lakkautettu. Hyväksyttyjä omistusmuotoja olivat valtionomistus eli ns. yleiskansallinen omistus sekä osuuskunnallinen omistus. Lisäksi ihmisillä oli oikeus yksityisomaisuuteen: he omistivat ostamansa, lahjana saamansa tai perimänsä kulutustavarat. Maalaisilla oli yksityisomistuksessa myös eläimiä ja pieniä vihannestarhoja. 1970-luvulle mennessä yleiskansalliseen omistukseen kuului lähes kaikki teollisuus ja rahoitustoiminta ja osuutta pyrittiin edelleen kasvattamaan, sillä yleiskansallista omistusta pidettiin neuvostoideologiassa kehittyneimpänä yhteisomistuksen muotona. Osuuskuntia oli lähinnä maataloudessa kolhoosin nimellä tunnettuina yhteistiloina sekä eräillä käsityöaloilla. [6]
Pääosa Neuvostoliiton tuotannosta syntyi kollektiivisessa tuotannossa, mutta myös pienimuotoista yksityistä tuotantoa tapahtui. Neuvostovaltion ensimmäisen 10 vuoden aikana yksityiset talonpojat ja käsityöläiset muodostivat väestön pääosan. Neuvostoliiton tuotantoa ohjattiin kuitenkin systemaattisesti kollektiiviseen suuntaan, etenkin Stalinin kaudella myös väkivaltaisin pakkotoimin. Silti Neuvostoliitossa sallittiin pienimuotoinen yksityinen tuotanto koko sen olemassaolon ajan, mukaan lukien kellosepät, suutarit, maalarit ja muut vastaavat ammatinharjoittajat. Myös lääkärit pitivät yksityisvastaanottoja. Yksityishenkilöt eivät kuitenkaan saaneet palkata alaisuuteensa työntekijöitä, sillä sitä pidettiin Marxin oppien mukaan vieraan työn riistona.
Talouselämää johdettiin keskitetyn suunnitelman mukaan, joka jätti yksittäisille tuotantoyksiköille hieman itsenäistä päätäntävaltaa. Suunnittelua tehtiin kolmella tasolla: pitkän aikavälin suunnitelmalla, viisivuotissuunnitelmalla ja vuosisuunnitelmalla. Neuvostoliiton liittotasavaltojen suunnitteluelin, Gosplan, määritteli kansantalouden määrälliset ja laadulliset tavoitteet eli normit. Nämä tavoitteet jaettiin sekä alueellisesti että toimialoittain ja aina kullekin tehtaalle tai muulle tuotantoyksikölle saakka. Tuotantolaitosten tekemä voitto jaettiin useille tahoille. Pääosan valtio käytti omaan budjettiinsa, mutta osa voitosta jäi tuotantolaitokselle itselleen. Tuotantolaitos käytti oman osuutensa korjauksiin, tuotannon kehittämiseen, kannustusrahastoihin ja alueellisen talouden kehittämisen rahastoihin. [7] Äärimmäistä maolaisuutta edustaneen Albanian mukaan Neuvostoliiton yritysten toiminta muistutti käytännössä erittäin paljon kapitalistisia yhtiöitä. [8] Järjestelmää kritisoitiin myös lännen sosialistien parissa valtiokapitalismiksi.
Raha
Neuvostoliiton rahayksikkö oli Venäjän keisarikunnassakin käytössä ollut rupla ja sen alayksikkö kopeekka. Yksi rupla vastasi arvoltaan sataa kopeekkaa. Neuvostoliiton hajottua ruplaa rahayksikkönään ovat käyttäneet Valko-Venäjä ja Venäjä. Muut neuvostotasavallat ovat itsenäistymisen jälkeen ottaneet käyttöön omat rahayksikkönsä.
Neuvosto-Venäjä sisällisodan ja intervention voitettuaan pyrki uuteen talouspolitiikkaan, NEP:iin (Новая Экономическая Политика), mikä edellytti yksityisen investoimisen vuoksi vakaita rahaoloja. Neuvostoliitto vakautti rahaolot 1924 sitomalla ruplan kultakantaan ja vaihtamalla 50 000 neuvostovenäläistä ruplaa, sovznakia (совзнак) yhteen uuteen ruplaan. Toinen inflaatiokausi sattui toisen maailmansodan aikaan. Vuonna 1947 toteutettiin rahaolojen vakautus leikkaamalla talletuksia.
Teollisuus
Verrattain vähäisestä ulkomaankaupasta huolimatta raskaalla teollisuudella oli suuri rooli Neuvostoliiton talouselämässä. Loppuvaiheessaan maa vastasi noin 20 % maailman teollisuustuotannosta.[9] Suuria Neuvostoliittolaisia lentokonevalmistajia olivat muun muassa Tupolev, Iljušin ja Antonov, suuriin autonvalmistajiin lukeutuivat taas VAZ (Lada), GAZ (Volga) ja AZLK (Moskvitš). Teollisuus organisoitiin suuriksi kombinaateiksi, joiden tehtävänä oli suorittaa tietyn raaka-aineen jalostus lopputuotteiksi saakka. Yleensä kombinaatit muodostuivat oman alueensa tärkeimmiksi työnantajiksi, jotka leimasivat koko aluetta.
Neuvostoliitolla oli suuret luonnonvarat, mutta ne olivat enimmäkseen vaikeasti saavutettavissa Siperian pohjoisosissa ja Kuolan niemimaalla. Suuri osa teollisuudesta palveli sotilastuotantoa eikä juuri osallistunut siviilituotantoon. Tämä haittasi sotilastekniikassa tehtyjen edistysaskelien siirtämistä muuhun tuotantoelämään. Lisäksi Neuvostoliiton tiedeakatemian ympärille keskittynyt, sinänsä erittäin korkealaatuinen tieteellinen tutkimus ei ollut juuri kosketuksissa tekniikkaan, mikä hidasti tekniikan kehittymistä. [10].
Neuvostoteollisuuden eräänä ongelmana oli keskittyminen määrään. Tuotantolaitoksia arvioitiin lähinnä niiden tuotantolukujen perusteella, mikä haittasi laadun kehittämistä. Lisäksi suunnittelijoilla oli tapana nostaa suoritusvaatimuksia aikaisempien suoritusten perusteella, minkä vuoksi läpimurto tuottavuudessa olisi lähinnä nostanut seuraavan vuoden suoritusnormin entistä korkeammaksi. Lisäksi on esitetty, että ideologiset näkökannat haittasivat tuottavuuden nostotoimenpiteitä. Työvoiman erottaminen ei ollut todellinen mahdollisuus, vaikka automaatio olisi vähentänyt työn tarvetta. Lisäksi vaikutusvaltaisella sotilasteollisella sektorilla pyrittiin tuottamaan käteviä, yksinkertaisia laitteita, mikä saattoi tuottaa henkistä vastarintaa kehittyneelle automaatiolle ja tietotekniikalle. [11].
Merkittävimmät luonnonvarat
Merkittävimmät vientituotteet
Maatalous
Neuvostoliiton viljavimmat maa-alueet sijaitsivat maan länsiosassa Valko-Venäjällä, Ukrainassa ja Etelä-Venäjällä. Näiden alueiden pohjoispuolella alkoi havumetsävyöhyke, jonka pohjoispuolella oli hedelmätöntä jänkää. Alueen itäpuolella maasto muuttui hiljalleen arosta puoliaavikoksi ja lopulta aavikoksi. Nämä alueet vaativat kastelua maanviljelyn mahdollistamiseksi. Parhaat maatalousmaat sijaitsivat siis lehtimetsävyöhykkeellä ja erityisesti entisillä aroilla, joiden mustamulta oli viljavuudeltaan samaa luokkaa kuin Yhdysvaltain Keski-Lännessä. Kaspianmeren ja Mustanmeren rannikoilla oli pieniä nahkealehtisten kasvien alueita, jotka soveltuivat hedelmänviljelyyn. [12]
Neuvostoliiton maatalous toteutui yhteisomisteisilla tiloilla, jotka olivat joko osuuskuntamuotoisia kolhooseja tai valtio-omisteisia sovhooseja. Sovhooseissa maatyöläiset saivat teollisuustyöläisten tapaan palkkaa ja nauttivat samantapaisista sosiaalieduista. Yleensä sovhoosit olivat erikoistuneet tiettyyn tuotantoalaan ja niiden koneet ja lannoitteet olivat parempilaatuisia. Kolhoosit olivat muodollisesti maatyöläisten omistuksessa ja niillä oli oikeus myydä tuotantokiintiöt ylittävä osuus elintarvikemarkkinoilla. Maatyöläisten elintason kolhoosissa määräsi kolhoosin taloudellinen tilanne. Lisäksi jokaisella maatyöläistaloudella oli yleensä noin puolen hehtaarin alue omaa henkilökohtaista viljelyään ja pienkarjaansa varten. Vaikka näiden alueiden pinta-ala oli kokonaisuuteen verrattuna vähäinen, ne tuottivat erittäin suuren osan Neuvostoliiton maataloustuotannosta. [13]
Neuvostoliiton maatalous oli erittäin tehotonta ja sen heikkous suorastaan hämmästyttävää, kun huomioitiin maan laajat, hedelmälliset maatalousalueet. Maa kykeni kasvattamaan viljaa oman väestönsä käyttöä varten, mutta ennen Hruštšovin aikaa kadot aiheuttivat massateurastuksia, kun rehuvilja jouduttiin varaamaan väestölle. Hruštšovin kaudella käytännöksi muodostui ostaa tarvittava vilja ulkomailta, lähinnä lännestä, mikä rasitti jatkuvasti kansantaloutta. Tärkein vilja oli vehnä, mutta myös ohraa, ruista, kauraa ja riisiä viljeltiin. Maissin viljely-yritykset Hruštšovin kaudella johtivat laajamittaiseen epäonnistumiseen. [14]
Juuresten ja vihannesten viljely oli tavanomaista Neuvostoliiton Euroopan puoleisissa osissa. Tärkeitä kasveja olivat peruna, kaali, lanttu, nauris ja sipuli. Maan loppuaikoina kasvihuoneiden laajamittainen rakennustyö mahdollisti sen, että asutuskeskuksissa oli useimmiten saatavilla myös tomaattia ja kurkkua ympäri vuoden. Sokerijuurikasta, puuvillaa, auringonkukkaa ja muita teollisia raaka-ainekasveja viljeltiin puoliaavikoilla keinokastelun turvin. Toisen maailmansodan jälkeen hampun ja pellavan viljely taantui hiljalleen näiden kasvien viljelyalueilla Kaukasuksella ja Baltiassa. [15] Gruusia oli teenviljelyn keskus, kun taas Moldova vastasi suurimman osan yleisliittolaisesta hedelmätuotannosta. Tupakkaa kasvatettiin pääosin Etelä-Venäjällä ja Kaukasuksella, mutta Neuvostoliitto joutui silti tuomaan suuren osan kuluttamastaan tupakasta. [16]
Karjatalous oli Neuvostoliitossa erityisen huomion kohteena, sillä lihan, munien ja maidon tuotanto oli näkyvä tapa nostaa väestön elintasoa. Osasta tuotantoa vastasivat kolhoosi–sovhoosi-järjestelmän ulkopuoliset teollisuusmaiset erityislaitokset, jotka tuottivat suurimman osan munista ja kananlihasta. Karjatalous oli myös varsinaisen maatalousalueen ulkopuolella tärkein maatalouden muoto. Se ei kuitenkaan ollut erityisen tuottavaa. Esimerkiksi Suomessa lypsykarjan tuottavuus oli noin kaksinkertainen verrattuna Neuvostoliiton keskiarvoon. Eräänä ongelmana oli väkirehun puute, jota puuvillan- ja auringonkukansiementen syöttäminen ei riittänyt korvaamaan.[17]
Kalastus
Kalastus oli merkittävä osa Neuvostoliiton ruoantuotantoa, ja maalla oli 1970–80-luvuilla Japanin jälkeen maailman toiseksi suurin kalastuslaivasto. Suurin osa saaliista pyydettiin Atlantilta ja Tyyneltä valtamereltä. Erityisesti Tyynen valtameren kalastusta pyrittiin kehittämään, sillä Atlantin parhaat kalavedet jäivät eri valtioiden julistamien kalastusvyöhykkeiden sisäpuolelle. Ongelmaa yritettiin paikata myös laajentamalla kalanviljelyä ja sisävesikalastusta 1980-luvulla. [18]
Metsätalous
Neuvostoliitossa sijaitsi neljännes maailman metsävaroista ja 60 % havupuuvaroista. Metsäpinta-ala oli 747 miljoonaa hehtaaria ja puusto 80 miljardia m³, josta havupuita 84 %. Metsät peittivät maa-alasta 38 %. Vuotuinen kasvu oli 800 miljoonaa m³ ja tästä hakkuutoiminnan piirissä olevissa metsissä n. 500 miljoonaa m³. Metsätalouden tukialue oli taigavyöhyke. Uralilla ja siitä länteen olivat pääpuulajit mänty, kuusi ja koivu, idässä lehtikuusi, mänty, sembramänty, kuusi, pihtakuusi ja koivu. Runsain puulaji oli lehtikuusi (yhteensä 28 miljardia m³). Metsävaroista 83 % sijaitsi Uralilta itään olevilla alueilla, mutta hakkuista vain 35 % tapahtui siellä [19]. Hakkuiden painopiste oli siirtymässä koko ajan Uralilta itään. Kokonaishakkuut olivat 390 miljoonaa m³. Maan Euroopan-puoleinen osa oli ollut kauan liikahakkuiden kohteena, ja puun hankintaa olikin siellä jouduttu 1960-luvulta lähtien supistamaan. Lehtipuut muodostivat vielä reservin, jota voitiin kasvavassa määrin hyödyntää. Puun hankinta tapahtui valtaosin avohakkuina. Metsänhoitotyöt olivat vähäisiä puunkäyttöön verrattuna.
Väestö
Ennen hajoamistaan Neuvostoliitossa asui lähes 300 miljoonaa ihmistä ja se oli väkiluvultaan maailman kolmanneksi suurin valtio. Tiheimmin asutettuja olivat etenkin länsi- ja eteläosat. Neuvostoliiton väestöstä suurimman ryhmän muodostivat venäläiset; muita suuria kansanryhmiä olivat ukrainalaiset, uzbekit, valkovenäläiset, kazakit, azerit, armenialaiset, tadžikit, georgialaiset, moldovalaiset, liettualaiset, turkmeenit, kirgiisit, latvialaiset ja virolaiset.[20]
Kieli
Neuvostoliitossa kaikki kielet olivat liittovaltion perustuslain mukaan tasa-arvoisia, joskin joidenkin neuvostotasavaltojen omat perustuslait tunnustivat paikallisen kielen ainoaksi viralliseksi. Venäjällä oli kuitenkin käytännössä yleisliittolainen asema ja sitä opetettiin vuosikymmeniä valtion kouluissa pakollisena oppiaineena.
Uskonto
Neuvostoliitossa virallisesti ateistiseksi julistautunut valtio suhtautui uskonnonharjoittamiseen pääsääntöisesti kielteisesti etenkin ensimmäisten vuosikymmentensä aikana, mutta käytännön tilanne vaihteli suuresti ajasta, paikasta ja uskonnosta riippuen. Merkittävimmät voimatoimet ja epäluulo kohdistuivat neuvostovaltion poliittisina pitämiin vähemmistöjen uskontoihin, kuten katolisiin paavin suuren vallan tai juutalaisiin näiden sionistisiksi uskottujen tendenssien perusteella. Suurten uskonnollisten ryhmien kuten ortodoksisen kirkon tai muslimien toimintaa pyrittiin aktiivisesti rajoittamaan ja kontrolloimaan, lukuisia kirkkorakennuksia muunnettiin muuhun käyttöön tai tuhottiin, mutta varsinaisia laajoja vainoja näihin ei kuitenkaan kohdistunut.
Urheilu
Neuvostoliiton urheilijat saavuttivat huomattavaa menestystä hyvin laajassa kirjossa lajeja, ja esimerkiksi jääkiekossa, lentopallossa, painissa, voimistelussa ja painonnostossa maa oli vuosikymmenet lähes täysin ylivoimainen.
Neuvostoliitto osallistui ensi kertaa olympialaisiin vuonna 1952 Helsingissä ja yhteensä Neuvostoliitto keräsi olympialaisista 473 kultaa, 376 hopeaa ja 355 pronssia.[21] Vuoden 1980 kesäolympialaiset järjestettiin Moskovassa, länsivallat kuitenkin pääsääntöisesti boikotoivat kilpailuja vastalauseena Neuvostoliiton toimille Afganistanissa. Vastaavasti Neuvostoliitto liittolaismaineen boikotoi seuraavaksi järjestettyjä Los Angelesin kisoja.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuoden 1992 Barcelonan olympialaisissa entisen Neuvostoliiton maiden urheilijat kilpailivat Itsenäisten valtioiden yhteisön lipun alla. Useimmat kansainväliset liittojen laskevat Neuvostoliiton seuraajavaltioksi Venäjän, mutta myös monet itsenäistyneet neuvostotasavallat ovat jatkaneet neuvostoaikojen menestystä omissa vahvoissa lajeissaan. Etenkin joukkueurheilussa tämä on tarkoittanut kilpailun kiristymistä, esimerkiksi jääkiekon vuoden 2006 MM-kilpailuihin osallistui Venäjän lisäksi peräti neljä entistä neuvostotasavaltaa.
Jalkapallo
Vaikkakaan Neuvostoliitto ei yltänyt jalkapallon MM-kilpailuissa vuoden 1966 neljättä sijaa parempaan tulokseen, voitti maa kuitenkin 1960 Euroopan-mestaruuden ja myöhempinä vuosina kolme hopeaa, kahden olympiakullan ja kahden olympiapronssin lisäksi. Seuratasolla Dynamo Kiova voitti Euroopan Cup-voittajien Cupin kahdesti ja Dynamo Tbilisi kerran. Myös Dynamo Moskova lukeutuu samaisen kilpailun loppuottelijoihin.
Koripallo
Kansainvälisessä koripallossa Neuvostoliitto oli lajia hallinneen Yhdysvaltojen takana lähes yhtä selvä kakkonen, voittaen kaksi olympiakultaa ja sijoittuen mitaleille jokaisella osallistumiskerrallaan. Koripallon MM-kilpailuissa menestys oli vastaavaa, tehden maasta kolminkertaisen maailmanmestarin. Euroopan mestaruuksia maa kasasi kaikkiaan peräti 14.
Jääkiekko
Neuvostoliitto hallitsi kansainvälistä jääkiekkoa vuosikaudet ylivoimaiseen tyyliin, voittaen kahdeksan olympiakultaa (joista viimeisen tosin olympialipun alla) ja 22 maailmanmestaruutta. Niin olympialaisissa kuin MM-kilpailuissakin maa sijoittui mitaleille jokaisella osallistumiskerrallaan, tuoden siten yhteensä 10 olympia- ja 34 MM-mitalisijaa. Seurajoukkuetasolla usein aikansa parhaaksi joukkueeksi arvostettu TsSKA Moskova voitti Euroopan Cupin 20 kertaa, ja saman kaupungin Krylja Sovetov kerran. Neuvostoliitolla oli myös historiallinen KLM-ketju jossa pelasi Krutov, Larionov ja Makarov.
Liikenne
Valtavat etäisyydet ja tärkeiden luonnonvarojen sijainti vaikeakulkuisilla, tiettömillä seuduilla asettivat suuria vaatimuksia liikenneverkolle. Rahtikustannukset muodostivatkin 20 % Neuvostoliiton kansantulosta. Maan tasaisuus helpotti liikenneyhteyksien rakentamista, mutta ilmasto ja maaperä aiheuttivat hankaluuksia: pakkaset, lumen määrä, kevään ja syksyn kelirikkoaika, tulvat, ikirouta, Siperian suot ja aavikkoseutujen hiekka tekivät yhteyksien rakentamisen kalliiksi. Soran puute laajoilla tasangoilla vaikeutti tienrakennusta.
Neuvostoliitossa oli vuonna 1987 matkustajakäytössä olevia rautateitä kaikkiaan 146 100 kilometriä (toiseksi eniten maailmassa Yhdysvaltojen jälkeen), josta oli sähköistettyjä 51 700 kilometriä ja maanteitä noin 1,6 miljoonaa kilometriä, josta kestopäällystettyjä noin 1,2 miljoonaa kilometriä.[22] Maan läntiset osat olivat liikenteellisesti kehittyneimpiä, rautatieverkko oli tihein (taajin Ukrainan SNT:ssä) ja tiestö korkeatasoisinta, mutta joki- ja putkijohtokuljetukset vähäisiä. Itään ja pohjoiseen mentäessä lisääntyivät muun muassa öljyn ja kaasun putkijohtokuljetus, rautateitä rakennettiin jatkuvasti ja tiestöä parannettiin. Siperian, Kazakstanin, Keski-Aasian ja kaukoidän liikenneverkko oli pitkään vajavainen; Siperian rata oli ylikuormitettu sekä maantie- ja jokiliikenne olivat kehittymättömiä. Pohjoisimmat seudut olivat lentoyhteyksien varassa. Autoja maassa oli suhteellisen vähän ja suurin osa niistä oli kuorma-autoja. Metrot oli rakennettu Moskovaan, Leningradiin, Kiovaan, Harkovaan, Minskiin, Gorkiin, Kuibyševiin, Sverdlovskiin, Novosibirskiin, Tbilisiin, Jerevaniin, Bakuun ja Taškentiin.
Neuvostoliitto oli maailman johtavia merenkulkumaita. Maassa oli 60 huomattavaa satamaa, joista suurimmat olivat Mustalla- ja Asovanmerellä tankkilaivojen tukikohta Novorossijsk sekä Odessa (20 miljoonaa tonnia) ja Batumi, Kaspianmerellä (pääasiassa öljykuljetuksia) Astrahan ja Baku, Itämerellä Leningrad (14 miljoonaa tonnia), Riika, Ventspils ja Klaipeda, Tyynellä valtamerellä Vladivostok ja Nahodka sekä Pohjoisella jäämerellä Arkangeli ja ainoa jäätymätön suursatama Murmansk. Neuvostoliiton kauppalaivasto koostui 1980-luvulla 1600–1700 neuvostolipun alla purjehtivasta aluksesta. [23]
Matkailu
Matkailu oli Neuvostoliitossa suosittua. Valtaosa oli kuitenkin kotimaan matkailua, vaikka myös ulkomaalaisia erityisesti Neuvostoliiton liittolaismaista kävi vuosittain Intourist-järjestön järjestämillä ryhmämatkoilla. Suosituimmat turistikohteet olivat Mustanmeren rannikot (Sotši, Kim, Batumi yms.) sekä suurkaupungit Moskova ja Leningrad.
Neuvostoliitosta muutto toiseen valtioon ei onnistunut ilman viranomaisten lupaa. Maahan ja maasta sai matkustaa viisumilla, jonka sai viranomaisilta. Neuvostoliitto valvoi tarkasti maahan- ja maastamuuttoa, eikä sallinut matkustamista ilman viranomaisten virallista lupaa. Avioituminen ulkomaalaisen kanssa antoi kuitenkin viimeistään 1970-luvulta alkaen useimmissa tapauksissa oikeuden muuttaa puolison kotimaahan, mutta mahdollisuuden hyväksikäyttäjä menetti Neuvostoliiton kansalaisuuden.
Maahan muuttaminen oli lähes yhtä hankalaa kuin maasta muuttaminen. Muuttoon tarvittiin viranomaisten lupa, jota sai anoa suurlähetystöstä. SEV-maiden asukkaat pääsivät maahan muiden maiden asukkaita helpommin. Luvan saaminen muiden valtioiden kansalaisilta saattoi kestää joissain tapauksissa useita vuosia.
Kulttuuri
Neuvostoliitto peri Venäjän kulttuurin sen ollessa kiihkeässä, kaikki kulttuurin alat läpäisseessä 1900-luvun alun luomistilassa. Vallankumouksen jälkeisinä vuosina taiteilijat osallistuivat innokkaasti yhteiskunnan uudistustyöhön. Bolševikkijohtajat eivät kuitenkaan arvostaneet modernistista avantgarde-taidetta ja sen aika loppui viimeistään 1930-luvun alussa, kun sosialistisesta realismista tuli ainoa virallisesti hyväksytty taiteen suuntaus, jota sovellettiin kaikkiin taiteisiin. Samalla kommunistipuolueen ohjaamat eri alojen taiteilijaliitot määrättiin sääntelemään taide-elämää.
Maan kulttuuri muodostui eri neuvostotasavaltojen kulttuureista. Musiikissa suuntauduttiin etenkin kansanmusiikin suuntaan. Kirjallisuus ja teatteri olivat Neuvostoliitossa suosittuja. Neuvostoliittolainen musiikki menestyi myös maan rajojen ulkopuolella, eikä pelkästään sosialistisissa maissa, vaan myös lännessä.
Sosialistisen realismin periaatteita määrättiin noudatettavaksi myös Neuvostoliiton liittolaismaissa. Niissä noudatettiin kuitenkin vapaampaa taidepolitiikkaa kuin Neuvostoliitossa. Itä-Euroopan sosialististen maiden taiteessa henkilöpalvonta ja kapea puoluesidonnaisuus näkyi voimakkaimmillaan vuosina 1945–1953.
Stalinin kuoleman jälkeen kulttuurielämä koki lyhyen vapaamman jakson, kunnes Nikita Hruštšovin valtakauden lopulla se alkoi taas jähmettyä. Länsimaisen taiteen ollessa kiellettyä Neuvostoliitossa syntyi varsin laajalle levinneitä, vaikkakin epäyhtenäisiä ns. epävirallisen taiteen suuntauksia. Näillä ei ollut kuitenkaan menestymisen mahdollisuuksia, koska toisinajattelijat eivät saaneet julkaista taidettaan. Joistakin toisinajattelijoista, kuten kirjailija Aleksandr Solženitsynistä ja taiteilija Ilja Kabakovista tuli maailmankuuluja Mihail Gorbatšovin hallintoaikana 1980-luvulla, kun kommunistit myönsivät enemmän vapauksia taiteilijoille. Sosialistinen realismi kesti kuitenkin Neuvostoliiton hajoamiseen 1991 asti kulttuurin virallisena sääntelyjärjestelmänä.
Nykyisin Neuvostoliiton taiteen ja kulttuurin perintöä arvioidaan uudella tavalla, kun myös sosialismin aikana kielletyt kulttuurin alat huomioidaan. Sosialistisen ajan taideperintöön voi tutustua vaikkapa neuvostoajan veistospuistossa Liettuassa.
Symbolit
Neuvostoliitossa yleisesti käytettyjä tunnuksia olivat vallankumouksen punainen tähti, sekä työkansaa kuvaavat sirppi ja vasara. Neuvostoliiton lipussa oli edistystä kuvaava keltainen tähti, vallankumouksellisuutta ja sosialismia kuvaavalla punaisella taustalla, sekä maatyöläisten sirppi ja teollisuustyöläisten vasara yhteen liitettynä. Se oli myös aikoinaan kansainvälisen sosialismin tunnus, mutta se muistetaan lähinnä Neuvostoliiton tunnuksena.
Sosialistinen realismi
- Pääartikkeli: Sosialistinen realismi
Sosialistinen realismi on 1930-luvulta Neuvostoliitossa ja sen jälkeen muissa sosialistisissa maissa esiintynyt realismia edustava taidesuuntaus ja metodi, jonka tarkoituksena oli edistää sosialismin ja kommunismin päämääriä. Sosialistisen realismin ajatuksena oli realistinen muoto ja sosialistinen sisältö.
Käsite sosialistinen realismi otettiin käyttöön Neuvostoliiton Kirjailijaliiton konferenssissa vuonna 1934, jonka jälkeen siitä tuli maan virallinen ja ainoa hyväksytty taidesuuntaus. Sen isänä mainitaan usein kirjailija Maksim Gorki, jonka romaania Äiti (1907, suom. 1944) pidetään sosialistisen realismin arkkityyppinä. Esikuvina on pidetty myös eräiden 1800-luvun realistien, esimerkiksi Peredvižnikien ("Vaeltajat"), Jacques-Louis Davidin ja Ilja Repinin taidetta.
Sosialistisen realismin metodin mukaan taiteen tehtävä on palvella vallankumousta ja sosialismin rakentamista olemalla kansantajuista ja puoluekantaista. Monesti tämä merkitsi työläisten kuvaamista esimerkillisinä sankareina. Musiikissa suosittiin yleviä "positiivisia" finaaleja. Johtajat asetettiin maalaustaiteessa kansan keskelle. Tarkoituksena oli korottaa työläisen asemaa esittämällä hänen elämänsä, työnsä ja vapaa-aikansa ihailtavassa muodossa.
Sosialistisen realismin tunnustamisesta ainoana hyväksyttävänä taiteen suuntauksena luovuttiin Neuvostoliitossakin käytännössä 1980-luvun lopulla. Sosialistinen realismi loppui taidetta sääntelevänä kulttuuripoliittisena järjestelmänä vasta Neuvostoliiton purkautuessa 1991.
Neuvostoliittolainen elokuva
Neuvostoliitto oli myös suurimpia elokuvamaita – Lenin sanoikin aikoinaan elokuvan olevan Neuvostoliiton tärkein taiteenlaji. Elokuvailmaisu kukoisti taiteellisesti erityisesti mykkäelokuva-aikana ennen stalinilaisen kulttuuripolitiikan nousua valta-asemaan. Stalinin kuoleman jälkeen pikkuhiljaa myös muita kuin propaganda-elokuvia tuottamaan alkanut elokuvateollisuus alkoi kukoistaa erityisesti 70-luvulla.
Neuvostoliiton "kansalliselokuvaksi" nimetään usein hyvin kuuluisan neuvostoliittolaisen ohjaajan, Sergei Eisensteinin elokuva Panssarilaiva Potemkin, joka oli paitsi onnistunut propagandana, myös teknisesti ja taiteellisesti edistyksellinen. Elokuvan oli tarkoitus olla vain yksi osa vuoden 1905 tapahtumista kertovaa elokuvasarjaa, mutta se muistetaan parhaiten itsenäisenä elokuvana. Muita Eisensteinin klassikkoja ovat mm. Lakko, Lokakuun vallankumouksen kymmenvuosipäivän kunniaksi tehty Lokakuu, sekä erityisesti Stalinin diktatuuriin viittaava ja sen vuoksi kosolti tekijälle harmeja aiheuttanut Iivana Julma -sarja. Varhaisen neuvostoelokuvan mestareita olivat lisäksi Dziga Vertov, Aleksander Dovzhenko, Mihail Romm ja Vsevolod Pudovkin.
Neuvostoliittolainen elokuva menestyi hyvin myös ulkomailla, sekä itä- että länsimaissa. Kansainvälisesti menestyksekkäin vaikka kotimaassaan vaille virallista tunnustusta jäänyt elokuvantekijä oli Andrei Tarkovski, joka voitti muun muassa Cannesin elokuvajuhlien Grand Prix -palkinnon. Tarkovsky itse kertoi rakastaneensa maataan kovasti, mikä näkyi myös hänen elokuvissaan.
Neuvostoliitossa tuotettiin verrattain paljon elokuvia ja määrärahat elokuviin olivat verrattain mittavat. 70-luvulla ainoastaan Hollywoodissa elokuvantekijöillä oli mahdollisuus saada yhtä suuret budjetit elokuviinsa kuin Neuvostoliitossa. Käytännössä valtio huolehti, että tekijä sai kaiken mitä tarvitsivat, mikäli kulttuurilautakunta oli sitä mieltä. Elokuvatekijöiden koulutuksessa ominaista oli se, että kuka tahansa elokuvallisesti lahjakas voitiin ottaa mukaan valtiollisiin elokuvakouluihin ja kouluttaa amattiin valtion avustamana. Neuvostoliiton suurin elokuvatuotantoyhtiö oli Mosfilm.
Neuvostoelokuvan kestävin osa on taiteenharrastajien piirissä arvostettua laji, joskin mahdollisudet nähdä näitä filmejä ovat heikentyneet Neuvostoliiton valtiollisen olemassaolon lakattua. Helsingissä oli sodan jälkeen yli 40 vuoden ajan neuvosto-omisteinen, paljon sikäläisiä elokuvia esittävä, Saksalta sotakorvauksena saatu elokuvateatteri.
Henkilökultit: Lenin ja Stalin
- Pääartikkeli: Neuvostoliiton henkilökultit: Lenin ja Stalin
Vladimir Iljitš Leninin ympärille muodostui Neuvostoliiton ensimmäinen henkilökultti. Osittain Leninin tahdon vastaisesti häntä alettiin pian pitää "hyvänä tsaarina", joka oli vaatimaton ja kansanläheinen, mutta samalla uuden oikeudenmukaisen järjestelmän luoja. Kuolemaansa asti Lenin pystyi estämään tämän kansan keskuudessa syntyneen kultin päätymisen osaksi virallista puolueen propagandaa. Kuitenkin välittömästi hänen kuoltuaan otettiin tämä kristuksenkaltainen pelastaja-Lenin osaksi virallista puolueen Lenin-kulttia, vaikka monet puolueen johtajat, mukaan lukien Leninin leski Nadežda Krupskaja vastustivatkin sitä. Ensimmäinen askel tässä Leninin kanonisoimisessa oli päätös balsamoida hänen ruumiinsa ja sijoittaa se mausoleumiin Punaiselle torille. Jo vuonna 1924 Pietari uudelleennimettiin Leningradiksi, ja ensimmäiset valtavat Lenin-patsaat pystytettiin Stalingradiin vuonna 1925 ja Leningradiin Suomen juna-aseman eteen vuonna 1926.
Leninin kuoleman jälkeen Stalin pyrki mahdollisimman nopeasti esittämään itsensä Leninin työn jatkajana. Stalinin henkilökultti saavutti täyden mittansa 1930-luvulla. Eri hallinnon tasoilla kilpailtiin tuotantolaitosten, kylien, teatterien ja muiden instituutioiden nimeämisellä Stalinin mukaan. 40-luvulle tultaessa Neuvostoliiton kartalla oli Stalingradin lisäksi muita Stalinista johdettuja kaupunginnimiä. Uuteen huippuunsa henkilökultti nousi jälleen suuren isänmaallisen sodan ja erityisesti sen voiton jälkeen. Esimerkiksi elokuvassa Berliinin kukistuminen Stalin esitettiin yksin tutkimassa sotakarttoja suunnitellen Hitlerin tappiota. Stalinin henkilökultti ei kestänyt pitkään diktaattorin kuoleman jälkeen. Vuonna 1956 Hruštšov ilmoitti tyrmistyneelle puoluejohdolle Stalinin väärinkäyttäneen valtaansa ja tarpeettomasti alistaneen neuvostokansalaisia. Pian Stalinin ruumis poistettiin Leninin mausoleumista ja haudattiin Kremlin muuriin.
Oksidentalismi
Neuvostoliitossa kirjastoihin ja julkaisemiseen liittyvä sensuuri oli systemaattista. Esimerkiksi länsimaiset lehdet ja lähes kaikki lännen nykykulttuuria koskeva kirjallisuus oli kiellettyä. Länsimaista aineistoa siirtyi kuitenkin lännestä Neuvostoliittoon yksityisteitse ja muun muassa Tallinnaan Suomen television kautta. Lännen valtiopropaganda kylmän sodan aikana ja myöhemmin myös suuryritysten mainokset loivat käsitystä länsimaista vapaina ja onnellisina yhteiskuntina.
Jo tsaarinajan Venäjällä oli eräs kulttuurinen muotisuuntaus orientalismi eli itämaisuuden ihailu. Sen vastasuuntauksena Neuvostoliitossa kehittyi sosialistisen virallisuuden ohella länsimaisuuden ihailu, oksidentalismi. Tämä näkyi haluna hankkia länsimaisia kulutustavaroita, joita pidettiin parempilaatuisena kuin kotimaisia tuotteita. Oksidentalismi ilmeni myös länsimaisten taidesuuntien ja populaarikulttuurin, esimerkiksi englantilaisen The Beatles -yhtyeen ihailuna. Länsimaisuuden ihailu oli osa Neuvostoliiton epävirallisen kulttuurin arkea merkkitavaroiden muovikasseista Leonid Brežnevin länsiautojen keräilyyn.
Koulutus
Neuvostoliitossa uskottiin vahvasti koulutukseen ja tieteeseen sekä näihin nojautuvaan yhteiskunnalliseen edistykseen. Lapsilla oli velvollisuus käydä kahdeksan lukuvuoden pituinen keskikoulu. Korkeakouluihin ja yliopistoihin pyrkivät kävivät keskikoulua kaksi vuotta lisää, jolloin keskikoulun pituus kasvoi kymmenvuotiseksi. Tämä vastasi käytännössä lukiota, joita maassa ei virallisesti ollut, sillä ne eivät sopeutuneet sosialistiseen ideologiaan. Neuvostoliitossa lukutaitoisuus vaihteli vuosien aikana. 1930-luvun alulle saakka Neuvostoliiton lukutaitoisuus oli noin 70 % [24], mutta Stalinin johtaessa Neuvostoliittoa maan kansalaisten lukutaitoisuus parani. Ennen hajoamista Neuvostoliitossa lukutaitoisuus oli erittäin lähellä sataa prosenttia [25]. Tästä huolimatta suurin osa väestöstä oli länsimaisittain melko matalasti koulutettua.
Neuvostoliiton korkeakoulutus jakautui yliopistoihin ja instituutteihin, jotka olivat yhden alan korkeakouluja. Maassa oli useita suuria yliopistoja, kuten Moskovan yliopisto, mutta suurin osa korkeakoulutuksesta tapahtui ministeriöitten omissa erikoisinstituuteissa. Tästä huolimatta juuri yliopistot olivat kaikkein arvostetuimpia oppilaitoksia, joihin pääsystä käytiin tiukkaa kilpailua. Opiskelu Neuvostoliiton yliopistoissa oli ilmaista ja opiskelijoille maksettiin opintotukea. Tutkimuksen puolella erityisesti luonnontieteiden ja matematiikan tutkimuksen taso oli korkea ja monilla aloilla maailman ehdotonta kärkeä.[26] Tämä ei kuitenkaan heijastunut täysimääräisesti soveltavaan tekniikkaan.
Neuvostoliiton johtajat
Muodollisesti Neuvostoliittoa johti valtionpäämies. Poliittista valtaa päämiehellä ei ollut. Ylin valta oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen päämiehellä, eli keskuskomitean pääsihteerillä, josta käytettiin yleisesti nimitystä Neuvostoliiton johtaja. Vasta Neuvostoliiton kommunistisen puolueen rakoillessa Gorbatšovin aikana perustettiin varsinainen valtiollinen neuvostoparlamentista tai Neuvostoliiton kommunistisesta puolueesta suoraan riippumaton toimeenpanovaltaa edustava presidentin virka.
Katso myös: Luettelo Neuvostoliiton johtajista
- Vladimir Lenin 1917-1924
- Josif Stalin 1924-1953
- Georgi Malenkov 1953
- Nikita Hruštšov 1953-1964
- Leonid Brežnev 1964-1982
- Juri Andropov 1982-1984
- Konstantin Tšernenko 1984-1985
- Mihail Gorbatšov 1985-1991
Valtionpäämiehet
- Pääartikkeli: Neuvostoliiton valtionpäämies
Neuvostoliitossa oli myös virallinen valtionpäämies. Valtionpäämies oli 1917–1938 neuvostokongressin toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtaja, vuodesta 1938 korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja. Valtionpäämiehen tehtävät siirrettiin presidentin virkaan, joka otettiin käyttöön toukokuussa 1989. Tällöin Neuvostoliiton valtionpäämies ja johtaja olivat sama henkilö.
- 1917 Lev Kamenev
- 1917–1919 Jakov Sverdlov
- 1919 Mihail Vladimirski
- 1919–1946 Mihail Kalinin
- 1946–1953 Nikolai Švernik
- 1953–1960 Kliment Vorošilov
- 1960–1964 Leonid Brežnev
- 1964–1965 Anastas Mikojan
- 1965–1977 Nikolai Podgornyi
- 1977–1982 Leonid Brežnev
- 1982–1983 Vasili Kuznetsov
- 1983–1984 Juri Andropov
- 1984 Vasili Kuznetsov
- 1984–1985 Konstantin Tšernenko
- 1985 Vasili Kuznetsov
- 1985–1988 Andrei Gromyko
- 1988–1991 Mihail Gorbatšov
Juhlapäivät
| Päivämäärä | Suomalainen nimi | Paikallinen nimi |
|---|---|---|
| 1. tammikuuta | Uudenvuodenpäivä | Новый год |
| 23. helmikuuta | Puna-armeijan päivä | День Советской Армии и Военно-морского флота |
| 8. maaliskuuta | Kansainvälinen naistenpäivä | Международный женский день |
| Huhtikuu (siirtyvä) | Pääsiäinen | Пасха |
| 1. toukokuuta | Vappu (tai kevään ja työn juhla) | Праздник весны и труда |
| 9. toukokuuta | Voitonpäivä | День Победы |
| 12. toukokuuta | Kosmonauttien päivä | День космонавтики |
| 7. lokakuuta | Perustuslain päivä | День конституции |
| 7. marraskuuta | Lokakuun vallankumouksen päivä | Годовщина Великой октябрьской социалистической революции |
Lähteet ja kirjallisuus
- Malline:Note William Henry Chamberlin - Soviet Russia: A Living Record and a History
- K. Hovi ja V. Niitemaa: Baltian historia
- H. Kirkinen: Venäjän ja Neuvostoliiton historia ISBN 951-1-08450-X
- Antero Leitzinger: Entinen Neuvostoliitto ISBN 952-9752-00-8
- P. Luntinen: Venäjän valtakunnan muotoutuminen
- Neuvostoliitto suomalaisten silmin ISBN 951-95467-0-7
- Neuvostoliitto 80-luvulla ISBN 951-95467-2-3
- Pykälä, M. (toim.): Neuvostoliitto: Vastauksia suomalaisten kysymyksiin, Suomi–Neuvostoliitto-seura 1973
- Ryszard Kapuscinski: Imperiumi ISBN 952-471-075-7 (nid.)
- Ville Pernaa: Tehtävänä Neuvostoliitto ISBN 951-707-099-3
- Nikolai Riasanovtšky: A history of Russia
- Moshe Lewin: Neuvostoliiton vuosisata. Like ja Suomen Rauhanpuolustajat, 2006. ISBN 952-471-808-1.
- ↑ Soviet Union - Chapter 7. The Communist party. USA:n kongressin kirjaston tutkimus. Viitattu 1.9.2006
- ↑ Soviet Union - Chairman of the Council of Ministers. USAn kongressin kirjasto. Viitattu 1.9.2006
- ↑ Country study - Soviet Union. Appendix B. Library of Congress, Federal Research Division
- ↑ Soviet Union - The mass media. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta
- ↑ Country study: Soviet Union - Urbanization. Library of Congress, Federal research division. Viitattu 1.9.2006
- ↑ Soviet Union - Economic structure. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
- ↑ (Pykälä, 1973)
- ↑ Pano, A. ja Kapetani, K. (1980) The Capitalist Character of the Relations of Production in the Soviet Union, Journal of the India-Albanian Friendship Association 14/1980
- ↑ Soviet Union - Industrial Resources. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
- ↑ Soviet Union - Industrial Research and Design. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
- ↑ Soviet Union - Structural Reform of Industry. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
- ↑ Soviet Union - Land use. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
- ↑ Soviet Union - Policy and administration. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
- ↑ Soviet Union - Grain. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
- ↑ Soviet Union - Technical Crops. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
- ↑ Soviet Union - Other Crops. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
- ↑ Soviet Union - Animal husbandry. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
- ↑ Soviet Union - Fishing. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
- ↑ Soviet Union - Forestry. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta
- ↑ Soviet Union - A country study, 4. luku. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta
- ↑ Tilasto mitaleista maittain. Nautica Editrice Srl. Viitattu 31.8.2006
- ↑ Project Gutenberg Etext – The CIA World Factbook
- ↑ Soviet Union - Initial developments. Nations Encyclopedia USA:n kongressin tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
- ↑ Marxist.org, skannattu teos Facts, Descriptions, Statistics. Soviet Information Bureau. Viitattu 31.8.2006
- ↑ Soviet Union - Chapter 6. Education etc. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
- ↑ Soviet Union - Higher education. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
Katso myös
- Sosialismi
- Kommunismi
- Neuvostoliiton historia
- Neuvostoliiton henkilökultit: Lenin ja Stalin
- Venäjä
- Venäjän historia
- Venäjän keisarikunta
- Kylmä sota
- Varsovan liitto
- Neuvostoliiton vallankaappausyritys 1991
Aiheesta muualla
- M. Vuorikoski: Venäjän historia
- YLE Radio 1: Neuvostoliitto sana sanalta
- Neuvostoliitto.ekinet.com Osittain humoristisessa mielessä tehty Neuvostoliitto-aiheinen sivusto.
- Neuvostoliitto - Stragedia ilman harhakuvitelmia Edellisen sivuston tekijäryhmän tekemä samankaltainen sivusto
- Venäjän historia kronologisena luettelona 800-luvulta nykypäivään. Luettelosta on linkkejä aihetta tarkemmin käsitteleville Internet-sivustoille sekä Venäjän aluemuutoksia kuvaaviin karttoihin.
- Stalingradin taistelu (englanniksi)
- The Soviet History (englanniksi)
- J. Dewey: Neuvostoliiton jäljet (englanniksi)
- Neuvostoliiton tasavaltojen karttoja (englanniksi)
- Soviet Union Factbook (englanniksi) ja (ruotsiksi)
- The Soviet Military Awards Page (englanniksi)
- Russia / Soviet Nuclear Forces (englanniksi)
- Soviet Missions to the Moon (englanniksi)
- Neuvostoliittolaisia koiria avaruudessa (englanniksi)
- Sounds of the Soviet Union (englanniksi)
- Museum of Soviet Calculators (englanniksi)
- Soviet Calculators History (englanniksi)
- Neuvostoliittolaisia musiikkikappaleita, videoita, automainoksia, sarjakuvia, ym. Harvinaista webissä. (englanniksi)
