Suomen presidentinvaali 1956

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suomen presidentinvaali 1956
Suomi
1950 ←
 16.–17. tammikuuta 1956 (valitsijamiesten vaalit)
15. helmikuuta 1956 (presidentinvaali) 		→ 1962
  Urho Kekkonen Karl-August Fagerholm
Ehdokas Urho Kekkonen Karl-August Fagerholm
Puolue Maalaisliitto Sosiaalidemokraatit
Valitsijamiesäänet 151 149
Presidentti ennen vaaleja

Juho Kusti Paasikivi
Kokoomus

Uusi presidentti

Urho Kekkonen
Maalaisliitto

Osa artikkelisarjaa
Suomen politiikka
Suomen vaakuna
Kekkonen pitämässä radiopuhetta vaalien alla.

Suomen presidentinvaalin 1956 voitti Maalaisliiton ehdokas, pääministeri Urho Kekkonen. Hän löi valitsijamiesten suorittaman vaalin kolmannella kierroksella SDP:n ehdokkaan, puhemies K.-A. Fagerholmin äänin 151–149.[1] Kekkosella oli valitsijamiesten joukossa 150 tunnettua kannattajaa, ja myöhemmin on esitetty monia arvailuja siitä, kuka Fagerholmin leiristä antoi ”ratkaisevan äänen” Kekkoselle.

Kokoomuksen ehdokkaana oli entinen pääministeri Sakari Tuomioja, RKP:n ehdokkaana toinen entinen pääministeri Ralf Törngren, SKDL:n ehdokkaana kansanedustaja Eino Kilpi ja Suomen Kansanpuolueen ehdokkaana Helsingin ylipormestari Eero Rydman. Myös 85-vuotias istuva presidentti J. K. Paasikivi tuotiin toisella äänestyskierroksella mukaan vaaliin niin sanottuna mustana hevosena, mutta Kekkosta Neuvostoliiton toiveen mukaisesti tukenut SKDL sai taktisella äänestyksellä estettyä Paasikiven pääsyn kolmannelle kierrokselle.

Tämä oli toinen kahdesta kerrasta, kun Suomen presidentinvaali ratkesi pienimmällä mahdollisella enemmistöllä; ensimmäinen kerta oli vuoden 1931 vaali.

Ehdokasasettelu ja vaalikamppailu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

J. K. Paasikivi oli toisen presidenttikautensa päättyessä jo 85-vuotias, joten pidettiin yleisesti selvänä, ettei hän enää pyrkisi kolmannelle kaudelle. Paasikivi ei ottanut julkisesti kantaa seuraajaansa eikä tehnyt poliittista testamenttia. Suomen kansainvälien asema oli Paasikiven kauden lopulla vahvistunut merkittävästi Suomen päästyä Yhdistyneiden kansakuntien ja Pohjoismaiden neuvoston jäseneksi.[2] Lisäksi vuoden 1956 alussa Neuvostoliitto palautti Porkkalan vuokra-alueen Suomelle, minkä katsottiin yleisesti kruunanneen vanhan valtiomiehen elämäntyön; luovutusasiakirja allekirjoitettiin Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä pari viikkoa presidentinvaalin valitsijamiesvaalien jälkeen. Kaikki kuusi eduskuntapuoluetta valitsivat hyvissä ajoin omat presidenttiehdokkaansa, joista jokainen oli ollut läheisessä yhteistyössä Paasikiven kanssa.

Maalaisliitto asetti joulukuussa 1954 ehdokkaakseen pääministeri Urho Kekkosen. Hän sai puoluevaltuuskunnan kokouksessa 62 ääntä, kansanedustaja Viljami Kalliokoski 10 ja puolueen puheenjohtaja V. J. Sukselainen 3.[3] Kekkonen ei saanut koko puolueen tukea; jo aiemmin joukko hänen vastustajiaan oli perustanut hänen presidentiksi pääsynsä estämiseksi ”Kerho 56” -nimisen salaseuran, johon kuului myös maalaisliittolaisia.[3][4] Kekkosen vastustajat pitivät Kalliokosken nimeä esillä ”varaehdokkaana”, joka voitaisiin vielä vaihtaa Kekkosen tilalle, ja hänestä povattiin mustaa hevosta tai Kekkosen ääniä hajottavaa kilpailevan listan ehdokasta.[5][6] Kekkonen osallistui syyskuussa 1955 Paasikiven Moskovan-neuvottelumatkaan, jossa Porkkalan palautuksesta sovittiin, ja Kekkosen kampanjassa palautus esitettiin suurelta osin hänen ansionaan. Tässä yhteydessä alettiin käyttää nimitystä Paasikiven–Kekkosen linja.[3] Osa Maalaisliiton vaalipropagandasta vihjaili, että Kekkonen voisi presidenttinä saada jopa menetetyn Karjalankin takaisin.[3][4]

Koska Paasikiven ei oletettu enää aikovan jatkaa, kokoomus tunnusteli ehdokkaakseen muun muassa akateemikko A. I. Virtasta ja arkkipiispa Ilmari Salomiestä, jotka kuitenkin kieltäytyivät. Myös entinen kansanedustaja ja ministeri Arvi Ahmavaara sai kannatusta puolueen piirissä. Huhtikuussa 1955 kokoomuksen puoluekokous hyväksyi puoluevaltuuston suosituksesta ehdokkaaksi Suomen Lontoon-suurlähettilään ja entisen pääministerin Sakari Tuomiojan. Hän ei kuulunut kokoomukseen vaan Vapaamielisten Liitto -nimiseen pienpuolueeseen, joka tuki myös hänen ehdokkuuttaan vaaliliitossa kokoomuksen kanssa. Tuomiojalla arveltiin olevan mahdollisuus laajempaan kannatukseen kuin kokoomuksen omilla nimillä.[4][3]

SDP:n kesäkuun 1955 puoluekokouksessa järjestettiin puolueen presidenttiehdokkaasta ”koeäänestys”, jossa puhemies K.-A. Fagerholm voitti puolueen entisen puheenjohtajan Väinö Tannerin yhden äänen enemmistöllä ja hänet nimitettiin ehdokkaaksi.[7][8] Tannerilla oli kannatusta myös eräissä oikeistopiireissä, sillä hän oli tunnetusti Neuvostoliiton ja kommunistien suuntaan taipumaton. Aina presidentinvaalin kynnykselle saakka monet joko toivoivat tai pelkäsivät, että hänestä voisi vielä tulla musta hevonen.[3][9][5] Tannerin mahdollisen ehdokkuuden estämiseksi Suomen Kommunistinen Puolue (SKP) oli ehdottanut SDP:lle vasemmiston yhteisehdokkaan asettamista, mikä ei saanut lainkaan vastakaikua. SKDL:n ehdokkaaksi tuli sitten Eino Kilpi.[3]

Vaalikamppailu oli kaikkia aiempia repivämpi, kiivaampi ja kovasanaisempi eikä siinä kaihdettu myöskään puuttumista ehdokkaiden henkilökohtaisiin ominaisuuksiin.[10] Erityisen rajusti hyökättiin Maalaisliiton ehdokasta Urho Kekkosta vastaan. Helsinkiläinen bulevardilehti Sensaatio Uutiset suorastaan erikoistui levittämään skandaalinkäryisiä juttuja tämän yksityiselämästä. Kekkosen nimen ympärillä velloneisiin huhuihin kiinnitti huomiota muiden muassa tohtori Eirik Hornborg, joka vaati Hufvudstadsbladetissa toukokuussa 1955 julkaisemassaan kirjoituksessa Kekkosta joko nostamaan kanteen Sensaatio Uutisia vastaan tai luopumaan ehdokkuudestaan. Kekkonen ei tehnyt kumpaakaan, vaan toimitti julkisuuteen tiedotteen, jossa hän kommentoi huhukampanjaa lyhyesti ja ilmoitti, ettei aikonut enää puuttua asiaan.[11]

Lähes kaikkien ehdokkaiden taustoista etsittiin ja löydettiin aseita vastustajien käsiin.[11] K.-A. Fagerholmia parjattiin siitä, että hän oli eronnut kirkosta, Sakari Tuomiojaa puolestaan siitä, että hänen vaimonsa Vappu Tuomioja ei kuulunut kirkkoon ja oli lisäksi kommunistina tunnetun Hella Wuolijoen tytär.[4][12] Vain kansanpuolueen ehdokas, ylipormestari Eero Rydman jäi kampanjoinnissa miltei huomaamattomaksi.[11]

Valitsijamiesten vaalit käytiin 16.–17. tammikuuta 1956.[13] Maalaisliitto ja kokoomus menestyivät selvästi paremmin kuin vuoden 1954 eduskuntavaaleissa, SDP, SKDL ja erityisesti kansanpuolue taas heikommin. Tuomiojan vaaliliiton on arveltu saaneen ääniä kansanpuolueen kannattajilta.[14]

Kampanjatunnukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suomen Sosialidemokraattinen Puolue: Fagerholm − Kansan mies kansan johtoon
  • Maalaisliitto (Urho Kekkonen): Teot puhuvat − Sinun äänesi ratkaisee
  • Eino Kilven vaaliliitto: Rauhan mies presidentiksi
  • Suomen Kansanpuolue: Eero Rydman Tasavallan Presidentiksi
  • Kansallinen Kokoomus: Presidentiksi Tuomioja − lakimies, talousmies, valtiomies
  • Ruotsalainen Kansanpuolue: Törngren − President

[15]

Vaalitulokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valitsijamiesten vaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äänioikeutetut 2 597 738[13] +110 508
Äänestysaktiivisuus 73,4 %[13] +9,6
Vaaliliitto Puolue Valitsija-
miehet 		Äänet
Lukumäärä Osuus
Urho Kekkosen kannattajat Maalaisliitto 88 510 783 26,93 %
K.-A. Fagerholmin kannattajat Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 72 442 408 23,33 %
Sakari Tuomiojan kannattajat A+B 57 372 973 19,66 %
A Kansallinen Kokoomus 54 340 311 17,94 %
B Vapaamielisten Liitto 3 32 662 1,72 %
Eino Kilven kannattajat Suomen Kansan Demokraattinen Liitto 56 354 575 18,69 %
Ruotsalainen kansanpuolue 20 130 145 6,86 %
Eero Rydmanin kannattajat Suomen Kansanpuolue 7 85 690 4,52 %
Kirjoitetut listat 81 0,00 %
Yhteensä 300 1 896 655 100 %
Lähde: Suomen virallinen tilasto[16]

Valitsijamiehistä 39 oli naisia.[17]

Luettelo valitsijamiehistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Luettelo Suomen vuoden 1956 presidentinvaalin valitsijamiehistä

Eniten ääniä saaneet valitsijamiesehdokkaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sija Ehdokas Puolue Äänet Vaalipiiri
1 Väinö Leskinen Fagerholmin vaaliliitto 11 195 Helsingin kaupungin vaalipiiri
2 Jussi Saukkonen Tuomiojan vaaliliitto 10 551 Turun läänin eteläinen vaalipiiri
3 Väinö Tanner Fagerholmin vaaliliitto 9 445 Helsingin kaupungin vaalipiiri
4 Teuvo Aura Tuomiojan vaaliliitto 8 584 Helsingin kaupungin vaalipiiri
5 Olavi Kajala Fagerholmin vaaliliitto 8 163 Hämeen läänin eteläinen vaalipiiri
6 Esa Kaitila Rydmanin vaaliliitto 7 951 Helsingin kaupungin vaalipiiri
7 Tyyne Leivo-Larsson Fagerholmin vaaliliitto 7 930 Helsingin kaupungin vaalipiiri
8 Sylvi-Kyllikki Kilpi Kilven vaaliliitto 7 671 Helsingin kaupungin vaalipiiri
9 Oskari Lehtonen Tuomiojan vaaliliitto 7 455 Hämeen läänin eteläinen vaalipiiri
10 Hertta Kuusinen Kilven vaaliliitto 7 118 Uudenmaan läänin vaalipiiri
Lähde: [18]

Valitsijamiesten suorittama vaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ehdokas Puolue 1.
kierros 		2.
kierros 		3.
kierros
Urho Kekkonen Maalaisliitto 88 102 151
K. A. Fagerholm SDP 72 114 149
J. K. Paasikivi Kokoomus -- 84 --
Sakari Tuomioja Kokoomus, VL 57 -- --
Eino Kilpi SKDL 56 -- --
Ralf Törngren RKP 20 -- --
Eero Rydman KP 7 --
Lähde: Tasavallan presidentin kanslia[19]

Neuvostoliiton toimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitto kannatti alkuaan Paasikiven uudelleenvalintaa tämän korkeasta iästä huolimatta, sillä vain hänen katsottiin nauttivan tarpeeksi suurta kannatusta Neuvostoliiton vastustamien ehdokkaiden kuten Tannerin torjumiseksi.[3][5] Kesäkuussa 1955 Neuvostoliiton suurlähettiläs Viktor Lebedev ilmoitti Paasikivelle, että hänen toivottiin vielä jatkavan presidenttinä. Paasikiven omakin kiinnostus heräsi, joten pääministeri Kekkonen tunnusteli syksyllä mahdollisuutta jatkaa poikkeuslailla Paasikiven presidenttikautta kuudella vuodella. Kekkonen teki ehdotuksen vain Paasikiven mieliksi sitä tosissaan kannattamatta, ja se torjuttiin odotetusti eri puolueissa. Maalaisliitossa sen nähtiin estävän Kekkosen oman presidenttiyden, SDP:ssä ja kokoomuksessa sen pelättiin edistävän sitä. Paasikivi pysyi sivussa vaalikilvasta, mutta katsoi edelleen olevansa käytettävissä, jos häntä pyydettäisiin tarpeeksi suurella enemmistöllä suostumaan jatkokaudelle.[3][4]

Myös Porkkalan palautus liittyi Neuvostoliiton pyrkimyksiin vaikuttaa presidentinvaaleihin: vaikka päätöksen ensisijaiset syyt olivat kansainvälisessä politiikassa, asian sopiminen suomalaisten kanssa ajoitettiin tarkoituksella vaalien alle ja järjestettiin siten, että kunnian siitä saisi Suomessa ensisijaisesti Paasikivi ja toissijaisesti Kekkonen. Näin edistettiin Paasikiven valintaa mutta samalla parannettiin kaiken varalta myös Kekkosen mahdollisuuksia, koska molemmat olivat Neuvostoliitolle mieluisia ehdokkaita.[5]

Vain pari päivää ennen lopullista presidentinvaalia Neuvostoliitto siirsi tukensa Kekkoselle. Kekkonen ja hänen luottomiehensä Kustaa Vilkuna keskustelivat asiasta 11.–12. helmikuuta Helsingissä olleiden KGB:n edustajien Mihail Kotovin ja Viktor Vladimirovin kanssa, ja Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov tiettävästi teki asiaa koskeneen päätöksen 13. helmikuuta. Seuraavan päivän iltana SKP:n johtoon kuuluneet Ville Pessi ja Hertta Kuusinen kutsuttiin tapaamaan Kotovia ja Vladimirovia, jotka kehottivat heitä pitämään huolen, että SKDL:n valitsijamiehet tukisivat vaalissa Kekkosta ja tarvittaessa myös estäisivät Paasikiven valinnan. Pessille ja Kuusiselle näytetty Neuvostoliiton ulkoministerin Vjatšeslav Molotovin allekirjoittama sähke vahvisti ohjeen.[3][4]

Vaalitoimitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen kierros[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valitsijamiehet kokoontuivat 15. helmikuuta 1956 Eduskuntatalossa. Puheenjohtajana toimi pääministeri Kekkonen ja sihteerinä eduskunnan sihteeri Olavi Salervo.[20][21] Tilaisuus alkoi kello 15.00 ja itse äänestys kello 15.20. Ensimmäisellä kierroksella kaikki valitsijamiehet äänestivät puolueidensa omia ehdokkaita. Äänten julkiluvun päätyttyä alkoi kello 15.45 neuvottelutauko.[22]

Toinen kierros ja Paasikiven ehdokkuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaalitoimitus jatkui nelituntiseksi venyneen neuvottelutauon jälkeen kello 19.45, jolloin julistettiin ensimmäisen äänestyksen tulos.[22]

Kokoomuksella ja RKP:llä oli yhteensä enemmän valitsijamiehiä kuin SDP:llä ja siten periaatteessa mahdollisuus pudottaa Fagerholm kolmannelta kierrokselta. Ne kaavailivat tarjoavansa yhdessä kansanpuolueen kanssa SDP:lle mahdollisuuden valita kenet tahansa näiden kolmen porvaripuolueen ehdokkaista yhteisehdokkaaksi Kekkosta vastaan. Valinnan oletettiin kohdistuvan maltillisimpana vaihtoehtona pidettyyn Rydmaniin, mutta hänen oma puolueensa torjui yllättäen koko suunnitelman. Kansanpuolueen johtoon kuulunut Esa Kaitila oli nimittäin tehnyt etukäteen Maalaisliiton kanssa salaisen sopimuksen, että kansanpuolue saisi kaksi ministeriä seuraavaan hallitukseen, jos viisi puolueen valitsijamiestä äänestäisi ratkaisevalla kierroksella Kekkosta eikä kukaan heistä äänestäisi Fagerholmia tai Tuomiojaa.[3][4] Jälkeenpäin kokoomuksessa epäiltiin Kaitilan myös vuotaneen maalaisliittolaisille tietoja porvariryhmien äänestystauolla pitämistä neuvotteluista.[4]

Oikeistossa ei haluttu sen enempää sosialisti Fagerholmin kuin monien suuresti inhoaman Kekkosenkaan pääsevän presidentiksi. Kun Tuomioja vaikutti liian heikolta keräämään riittävän kannatuksen myöhemmillä kierroksilla, päätettiin turvautua presidentti Paasikiveen. Häntä ehdotti kansanpuolueen Kaitila, mahdollisesti pelastaakseen puolueensa kasvot, sillä asettuminen liian varhain avoimesti Kekkosen taakse olisi ollut kiusallista. Kokoomuksen ja RKP:n liityttyä mukaan Paasikivelle soitettiin kello 16.45. Hänelle luvattiin myös SKDL:n tuki, vaikka siitä ei ollut mitään taetta. Paasikivi ilmoitti suostuvansa ehdokkaaksi vain, jos vähintään 200 valitsijamiestä ja Maalaisliitto kannattaisivat häntä, mikä näytti mahdottomalta. Hieman myöhemmin myös SDP:n asevelisiiven johtajat Väinö Tanner, Väinö Leskinen, Gunnar Henriksson ja Emil Skog päättivät pyytää Paasikiveä ehdolle. Presidentille soitti vielä heidän jälkeensä RKP:n Arne Öhman. Paasikivi lievensi nyt ehtojaan siten, että ”merkittävän osan” Maalaisliiton valitsijamiehistä piti tukea häntä. Hän sanoi samalla, että valitsijamiehenä hän itse kannattaisi Kekkosta, koska he olivat olleet hyviä työtovereita jo yli 11 vuotta.[3][11][23][4]

Tannerin piirin suunnitelma epäonnistui, koska SDP:n valitsijamiesryhmä kieltäytyi luopumasta omasta ehdokkaastaan Fagerholmista Paasikiven hyväksi. Myös toivo SKDL:n tuesta Paasikivelle osoittautui turhaksi. Kokoomus, RKP, kansanpuolue ja Vapaamielisten Liitto päättivät silti tuoda Paasikiven ”mustana hevosena” mukaan vaaliin, kun Öhman ilmoitti presidentin suostumuksesta kuitenkaan selittämättä täsmällisesti tämän yhä asettamia ennakkoehtoja. Paasikivi sai toisella kierroksella näiltä puolueilta 84 ääntä.[3][4] Jos hän olisi päässyt kolmannelle kierrokselle ja sosiaalidemokraatit olisivat silloin äänestäneet häntä Kekkosta vastaan, olisi hän luultavasti voittanut noin 156 äänellä.

Paasikivi joutui kuitenkin pudotuspelin uhriksi, sillä SKDL:n valitsijamiehet jakoivat toisella kierroksella taktisesti äänensä Kekkosen ja Fagerholmin kesken. Fagerholmin nähtiin olevan Kekkoselle Paasikiveä helpompi vastus päihitettäväksi ratkaisevalla kierroksella.[3][4] Sekä sosiaalidemokraatit että maalaisliittolaiset ehdottivat toisistaan tietämättä kansandemokraateille äänten jakamista.[5] Idean isänä pidetään Maalaisliiton Kustaa Vilkunaa, joka oli laatinut laskelmat heti valitsijamiesvaalien tulosten selvittyä. Ratkaisu ei ollut muillekaan puolueille täysi yllätys, sillä sen mahdollisuudesta oltiin spekuloitu etukäteen jopa lehdissä.[24] Lopullisesti asiasta sovittiin SKDL:n ja Maalaisliiton kesken noin kello 19.00 pidetyssä neuvottelussa, jossa SKDL:ää edustivat Hertta Kuusinen ja Aimo Aaltonen.[4] Taktiikan onnistuminen edellytti sen pitämistä salassa, joten siitä kerrottiin SKDL:n valitsijamiehille vasta viime tipassa, ja heitä kiellettiin sen jälkeen poistumasta kokoushuoneesta.[24] SKDL:n valitsijamiehistä 14 äänesti Kekkosta ja 42 Fagerholmia.[25] Molemmat saivat näin yli 100 ääntä, mikä oli matemaattinen tae siitä että kukaan kolmas ei voisi ohittaa kumpaakaan heistä.

Kekkosen vastustajien piirissä Paasikiven putoamiseen johtanut manööveri herätti suoranaista inhoa, varsinkin kun vanhaa presidenttiä oli nöyryytetty.[4][25] Paasikivi lähetti seuraavana päivänä STT:n julkaistavaksi ”virallisen tahon” tiedotteen, jonka mukaan presidentti ei ollut antanut suostumusta ehdokkuudelleen.[3][26]

Kolmas kierros[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ratkaiseva kolmas äänestys alkoi kello 20.36.[22] Fagerholmia äänestivät SDP:n ohella kokoomus ja Vapaamielisten Liitto, jotka pitivät häntä vasemmistolaisuudestaan huolimatta pienempänä pahana, koska Kekkosella katsottiin olevan läheisemmät suhteet kommunisteihin. Tapa, jolla Paasikivi oli pudotettu kolmannelta kierrokselta, oli herättänyt etenkin kokoomuslaisissa niin voimakasta tuohtumusta, että vastahakoisetkin kääntyivät Fagerholmin kannalle Kekkosen voiton estämiseksi. Kun Kekkosen tiedettiin saavan Maalaisliiton ja SKDL:n 144 ääntä, vaa’ankieleksi jäivät RKP:n ja kansanpuolueen ryhmät, jotka jakautuivat kahtia. Ryhmien ja valitsijamiesten omien ilmoitusten mukaan Kekkosta olisi äänestänyt viisi kansanpuolueen seitsemästä valitsijamiehestä ja yksi RKP:n kahdestakymmenestä.[4] Tällöin äänet olisivat menneet tasan 150–150, jolloin presidentti olisi valittu arvalla ja kumpi tahansa olisi voinut voittaa. Kekkonen sai kuitenkin lopulta 151 ääntä ja Fagerholm 149.

Äänestyksen tulos alkoi olla selvillä kello 20.55, ja vaalin lopputulos julistettiin kello 21.12.[22] Kekkosen vastustajana tunnettu SDP:n puoluesihteeri Väinö Leskinen sai lukea äänestysliput ääneen.[4][27][28] Tilaisuus radioitiin suorana lähetyksenä, ja juuri tästä yhteydestä sanat ”Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…” tulivat kuuluisiksi.[29][21] Tunnetun joskin mahdollisesti vasta myöhemmin keksityn tarinan mukaan Kekkonen olisi myös vitsaillut Leskiselle, että tämä oli juuri pitänyt elämänsä parhaan puheen.[30] Todettuaan tulleensa valituksi Kekkonen julisti vaalitoimituksen päättyneeksi kello 21.14.[22] Vaalitoimitus oli kokonaisuudessaan ennätyksellisen pitkä; se kesti yli kuusi tuntia. Jo yksin ensimmäisen ja toisen kierroksen välinen valitsijamiesten neuvottelutauko muodostui nelituntiseksi eli pitemmäksi kuin yksikään siihenastinen presidentinvaali kokonaisuudessaan. Vuoden 1925 presidentinvaali oli kestänyt yhteensä kolme tuntia ja 50 minuuttia.[22]

Vaalin lopputuloksessa huomiota herätti varsinkin kansanpuolueen enemmistön asettuminen Kekkosen taakse. Tätä ja puolueen muuta toimintaa vaalin aikana pidettiin oikeistossa suoranaisena petoksena.[4] Petturin leiman sai myös ainoaksi Kekkosta äänestäneeksi RKP:n valitsijamieheksi päätelty Verner Korsbäck, joka ensin kiisti mutta myöhemmin tunnusti tekonsa. Kokoomuksen valitsijamies Margit Borg-Sundman jopa sylki vihapäissään Korsbäckiä kasvoihin vaalituloksen ratkettua.[31][5][3] Korsbäckin nimitystä toiseksi maatalousministeriksi vuonna 1962 on väitetty Kekkosen myöhästyneeksi vastapalvelukseksi hänelle.[31] Kansanpuolue taas otettiin Maalaisliiton vaatimuksesta mukaan jo seuraavaan, maaliskuussa 1956 nimitettyyn Fagerholmin II hallitukseen, joskin se sai vain yhden ministerinsalkun. Päähallituspuolue SDP:n vaatimuksesta Kaitilaa ei nimitetty ministeriksi, koska hänen toimintaansa presidentinvaalin aikana pidettiin kaikkein röyhkeimpänä.[32]

”Ratkaiseva ääni”[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska Kekkosen ja Fagerholmin kannattajiksi ilmoittautuneita oli 150 kumpiakin, Kekkosen voiton takasi näin ollen yksi lisä-ääni, jonka antaja ei ilmoittautunut julkisesti. Tästä ”ratkaisevasta äänestä” on väitelty vuosikymmeniä ja useita eri valitsijamiehiä on veikattu Kekkosen salaisiksi kannattajiksi.

Monissa aikalaisarvioissa ylimääräisen äänen arveltiin tulleen kansanpuolueesta, jota jo muutenkin syytettiin petollisuudesta vaalin yhteydessä. Epäilyjen kohteena on ollut puolueen valitsijamies Leo I. Mattila, kun taas Harras Kyttää on pidetty ainoana varmuudella Fagerholmia äänestäneenä puolueensa edustajana.[4][31]

Historiantutkija Ilkka Hakalehto esitti vuonna 1974 julkaisemassaan Väinö Tanner -elämäkerrassa ratkaisevan äänen antajan olleen RKP:n Ture Hollstén, joka oli itse antanut tiedon Hakalehdolle.[33][34] Hollsténin poika ja pojanpoika kertoivat vuonna 2006 Hollsténin tunnustaneen myös pojalleen äänestäneensä Kekkosta.[34] Pääjohtaja Jouko Loikkanen vahvisti myös saaneensa Verner Korsbäckiltä saman tiedon Hollsténin äänestä. Tiedon luotettavuutta on kuitenkin myös kritisoitu. Siihen nähden, että RKP puolueena ei yrittänytkään sitoa valitsijamiehiään, on pidetty hieman outona, että Hollstén ei olisi halunnut kertoa asiaa julkisesti.

Poliittinen taustavaikuttaja, kauppaneuvos Kalle Kaihari julkaisi vuonna 1981 aiheesta kirjan Ratkaiseva ääni (149–151). Hänen mukaansa äänen oli antanut SDP:n Penna Tervo, joka oli Kekkosen hallituksen valtiovarainministeri ja sai surmansa liikenneonnettomuudessa pari viikkoa vaalin jälkeen. Kaihari väitti taivutelleensa yhdessä tamperelaisen sosiaalidemokraattisen vaikuttajan Erkki Lindforsin kanssa Tervon äänestämään Kekkosta.[35][36] On myös väitetty, joskin ilman todisteita, että SDP:n valitsijamiesryhmän kokouksessa juuri Tervo olisi saanut aikaan päätöksen pitää kiinni Fagerholmista Paasikiven äänestämisen sijaan ja että hänen todellinen tarkoitusperänsä olisi ollut Kekkosen voiton edistäminen. Jo ennen presidentinvaalia oli ruotsalaisessa Dagens Nyheterissä julkaistu huhu Kekkosen ja Tervon salaisesta sopimuksesta, jonka mukaan Tervo auttaisi Kekkosta pääsemään presidentiksi ja sen jälkeen Kekkonen voisi nimittää Tervon pääministeriksi.[36]

SDP:n valitsijamiehistä epäiltynä on ollut myös Kaiharin oman sisar Anni Flinck.[36] Toisaalta tapahtumia paikan päällä seuranneen kansanpuolueen Pekka Malisen mukaan SDP:n valitsijamiesryhmän ”piiskuri” Eino Raunio tarkasti sosiaalidemokraattien äänestysliput, minkä perusteella on epätodennäköistä, että Kekkonen olisi saanut yhtäkään ääntä heiltä.[33]

Yhdysvaltain silloinen Suomen-suurlähettiläs John D. Hickerson raportoi kotimaahansa maaliskuussa 1956, että ”yksi kokoomuslainen agraari” ei ollut äänestänyt Fagerholmia kolmannella kierroksella kuten muut kokoomuslaiset.[37] Kekkosen itsensä mukaan ratkaisevan äänen antaja oli kokoomuksen valitsijamiehenä ollut Vihtori Kosolan poika Niilo Kosola, joka oli näyttänyt Kekkoselle vaalilippunsa.[38][39] Kekkonen talletti tämän tiedon sinetöidyssä kirjekuoressa säilytettyyn viestiin, joka julkistettiin vuonna 1990 samassa yhteydessä kun Juhani Suomen kirjoittama Kekkosen elämäkerran kolmas osa Kuningastie julkaistiin. Kosola oli tuolloin vielä elossa ja kiisti äänestäneensä Kekkosta.[40][41] Veikko Vennamon arvelun mukaan Kekkonen saattoi luulla toista kokoomuslaista Aatto Koivistoa Niilo Kosolaksi, koska nämä kävivät vaaliuurnalla aakkosjärjestyksen perusteella lähekkäin. Vennamo kertoi, että hänellä on kirjallinen todiste siitä, että Aatto Koivisto äänesti Kekkosta.[42]

Helsingin Sanomien entinen pääkirjoitustoimittaja Erkki Pennanen kertoi vuonna 1990, että Kekkosta äänesti hänen isoäitinsä, kokoomuksen valitsijamies Helena Virkki.[43] Virkki mainitaankin Kekkosen äänestäjänä pääministerin sihteerin Ahti Karjalaisen vaalipäivänä tekemissä muistiinpanoissa samassa yhteydessä Korsbäckin kanssa.[44] Kokoomuksen valitsijamiehenä ollut pastori ja Kekkosen entinen AKS-toveri Uuno Seppo puolestaan tunnusti väitetysti useille henkilöille äänestäneensä Kekkosta. Sepon poika, professori Simo Seppo on arvellut syyksi sitä, että hänen isänsä ei hyväksynyt Fagerholmin ateismia ja kirkosta eroamista ja arvosti Kekkosen korkeampaa koulutusta.[28] Samoja motiiveja on epäilty myös Virkin kohdalla.[34]

Tutkija Petri Nummivuori on maininnut yhtenä mahdollisuutena kokoomuksen valitsijamiehiin kuuluneen yritysjohtaja Oiva Turusen, joka oli toista äänestyskierrosta edeltäneessä ryhmäkokouksessa ilmoittanut äänestävänsä kolmannella kierroksella Kekkosta ja tehnyt muissakin yhteyksissä selväksi, että piti tätä parempana kahdesta vaihtoehdosta. Toisaalta Turunen väitti jälkeenpäin äänestäneensä ryhmäpäätöksen mukaisesti Fagerholmia, ja Nummivuoren mukaan hän saattoikin muuttaa mielensä kolmanteen kierrokseen mennessä.[4]

Monet ovat arvelleet, että ääniä annettiin ristiin useampiakin. Vaalin osallistuneista muun muassa myöhempi pääministeri Martti Miettunen uskoi tähän.[33] Kekkosen elämäkerturin Juhani Suomen mukaan Maalaisliiton ja SKDL:n valitsijamiesryhmät eivät olleet täysin yhtenäisinä Kekkosen takana, joten myös Kekkosen on täytynyt saada Fagerholmia kannattaneista ryhmistä useampia tuntemattomia ääniä.[5] Toisaalta esimerkiksi tutkija Mikko Majander on suhtautunut tähän teoriaan epäillen, koska sen kannattajat eivät ole osanneet nimetä ketään tiettyä Kekkosen leirin valitsijamiestä, joka mahdollisesti olisi äänestänyt Fagerholmia. Kekkosen tunnetuimmat vastustajat Maalaisliitossa eivät suostuneet asettumaan edes tämän valitsijamiesehdokkaiksi.[33]

Jälkiarvioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1956 vaalin erikoisuuksiin kuului, että ratkaisevalla kierroksella kokoomuslaiset äänestivät presidentiksi kirkosta eronnutta ruotsinkielistä vasemmistolaista (Fagerholmia) ja kansandemokraatit porvarillista ehdokasta (Kekkosta). Kokoomuksen puoluesihteeri Niilo Honkala luonnehti tilannetta ”varsin merkilliseksi” humoristisin sanoin:[4]

»...tamperelainen vuorineuvos äänesti presidentiksi helsinkiläistä sosialistia, 11 pappismiestä äänesti kirkosta eronnutta henkilöä, suurelta enemmistöltään supisuomalainen valitsijamieskunta äänesti yksimielisenä ruotsinkielistä miestä, professorit ja tohtorit äänestivät opilliselta sivistykseltään verraten vähälle jäänyttä puoluepoliitikkoa ja innokkaat raittiusihmiset Alkoholiliikkeen pääjohtajaa.»

Fiktiossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisen televisiosarjan Nyrkki vuonna 2019 valmistunut ensimmäinen tuotantokausi on vuoden 1956 presidentinvaaleihin sijoittuva fiktiivinen agenttiseikkailu.[45] Myös vuoden 2008 televisiosarjassa Piru ja peijooni on vuoden 1956 vaalin taustaa dramatisoidusti kuvaava jakso.[46]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mikko Majander: Paasikivi, Kekkonen ja avaruuskoira: Historiaesseitä. Siltala, Helsinki 2010. ISBN 978-952-234-026-9

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Suomen presidentit -sarja: Kekkonen oli valtias Artikkelit. 6.12.2017. Apu–lehti. Viitattu 22.4.2019.
  2. ↑ Suomen presidentit -sarja: Paasikivi oli yrmy diplomaatti Artikkelit. 6.12.2017. Apu–lehti. Viitattu 22.4.2019.
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Tuomo Polvinen: Paasikivi, presidentinvaalit ja Porkkala 1954-1956 Teoksesta J. K. Paasikivi: Valtiomiehen elämäntyö 5 (WSOY, Helsinki 2003). J. K. Paasikivi -sivusto. Viitattu 9.3.2024.
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Petri Nummivuori: Nuori konservatiivi: Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956, s. 435–439, 449–452, 469–478, 480. Helsingin yliopiston väitöskirja 2006. Teoksen verkkoversio (Internet Archive)
  5. ↑ a b c d e f g Suomi, Juhani: Kolmasti kuopattu. Urho Kekkosen poliittiset taisteluvuodet 1944–1956, s. 317, 331, 335–337, 341–343. Tampere: Vastapaino, 2020. ISBN 978-951-768-732-4.
  6. ↑ Majander 2010, s. 145.
  7. ↑ Fagerholm, K.-A.: Puhemiehen ääni, s. 261. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3981-1.
  8. ↑ Puhemies Fagerholmista sosialidemokraattien presidenttiehdokas. Helsingin Sanomat, 7.6.1955, s. 5.
  9. ↑ Majander 2010, s. 84–85, 87–93.
  10. ↑ Sivonen, Lauri: Presidentin tekemiset, s. 31–32. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982.
  11. ↑ a b c d Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 840–843. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987.
  12. ↑ Majander 2010, s. 76.
  13. ↑ a b c Tasavallan presidentin vaalit 1925–2006 (PDF) (Web Archive) Vaalit. Oikeusministeriö. Arkistoitu 9.8.2007. Viitattu 21.12.2009.
  14. ↑ Majander 2010, s. 180.
  15. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1957, s. 138−139. Helsinki: Otava, 1956.
  16. ↑ Suomen virallinen tilasto 29 A, 25, s. 5, 7, 48.
  17. ↑ Majander 2010, s. 75.
  18. ↑ Valitsijamiehet vaaliliitoittain. Helsingin Sanomat, 19.1.1956, s. 11, 12. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 22.11.2021.
  19. ↑ Presidentinvaalit 1919-2006 (Tasavallan presidentin kanslia)
  20. ↑ Pääministerin kirje valtioneuvostolle, asetus 119/1956, Suomen asetuskokoelma 1956, s. 321–328.
  21. ↑ a b Kunnas, Kristiina: Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen… Kohuvaali aloitti Kekkosen valtakauden 60 vuotta sitten KD-lehti. 15.2.2016. Viitattu 17.2.2018.
  22. ↑ a b c d e f Kahdeksanneksi tasavallan presidentiksi pääministeri Urho Kekkonen 3. äänestyksessä, Uusi Suomi 16.2.1956, s. 1.
  23. ↑ J. K. Paasikiven päiväkirjat, osa 2.
  24. ↑ a b Majander 2010, s. 99–104.
  25. ↑ a b Tomi Auremaa: Kekkosen vuoden 1956 valitsijamies paljastaa: Näin salainen UKK-operaatio toteutettiin Ilta-Sanomat 14.2.2016. Viitattu 9.3.2024.
  26. ↑ Majander 2010, s. 142.
  27. ↑ Jukka Lindfors: Vuoden 1956 presidentinvaalin ääntenlaskenta Yle 8.9.2006. Viitattu 10.3.2024.
  28. ↑ a b Simo Seppo: Isäni luuli olleensa vaa’ankielenä vuonna 1956 Kansan Uutiset 27.2.2016. Viitattu 9.3.2023.
  29. ↑ Majander 2010, s. 71–72.
  30. ↑ Majander 2010, s. 121.
  31. ↑ a b c Majander 2010, s. 115–116, 119–120.
  32. ↑ Majander 2010, s. 172–173.
  33. ↑ a b c d Majander 2010, s. 178–179.
  34. ↑ a b c Perttu, Jukka: Suku vahvisti: Hollsten äänesti Kekkosta Helsingin Sanomat. 2.4.2006. Viitattu 10.3.2024.
  35. ↑ Kalle Kaihari: Ratkaiseva ääni (149–151): jännitysvaalit 1956, s. 111. Toimittanut Raimo Seppälä. Espoo: Weilin+Göös, 1981.
  36. ↑ a b c Majander 2010, s. 109–113.
  37. ↑ Hämäläinen, Unto: Amerikkalaislähde: Kokoomuslaista maaseutuedustajaa epäiltiin tuoreeltaan Helsingin Sanomat. 6.9.1990. Viitattu 17.2.2018.
  38. ↑ Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja, s. 491. WSOY, 2016. ISBN 978-951-0-40255-9.
  39. ↑ Hokkanen, Kari: Lakeuden Risti ja Kekkosen vaali Ilkka. 3.4.2010. Viitattu 30.9.2017.
  40. ↑ Hämäläinen, Unto: Kekkonen uskoi Kosolan antaneen ratkaisuäänen. Niilo Kosola: En äänestänyt Kekkosta Helsingin Sanomat. 6.9.1990. Viitattu 24.3.2024.
  41. ↑ Majander 2010, s. 144–145.
  42. ↑ Vennamo, Veikko: Kekkonen ehkä erehtyi Aatto Koiviston ja Niilo Kosolan välillä? Helsingin Sanomat. 7.9.1990. Viitattu 17.2.2018.
  43. ↑ Pennanen, Erkki: Helena Virkin ääni Urho Kekkoselle Helsingin Sanomat. 6.9.1990. Viitattu 17.2.2018.
  44. ↑ Rumpunen, Kauko (toim.): Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä, s. 159. WSOY, 1997. ISBN 951-0-22032-9.
  45. ↑ Taneli Topelius: Vakoojat sotkeutuvat Suomen presidentinvaaliin kylmän sodan aikaan sijoittuvassa Nyrkki-sarjassa – Tiesitkö, että CIA:n ja KGB:n agentit pelasivat yhdessä tennistä Helsingissä? Ilta-Sanomat 3.2.2021. Viitattu 12.3.2024.
  46. ↑ Elina Yli-Ojanperä: Faktaa ja fiktiota Suomen presidenteistä ja heidän haastajistaan Ylen Elävä arkisto 19.01.2018. Viitattu 12.3.2024.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_presidentinvaali_1956&oldid=22281846”