Venäläinen kirjallisuus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Anton Tšehov ja Leo Tolstoi vuonna 1901

Venäjällä kirjallisuus on ollut pitkään yksi tärkeimmistä ja arvostetuimmista kulttuurin osa-alueista. 1800-luvulle asti Venäjällä kirjoitettiin hyvin vähän kansainvälisesti luettua kirjallisuutta. 1800-luvulla Venäjän kirjallisuus läpikävi kultakauden, joka alkoi runoilija Aleksandr Puškinista ja huipentui suuriin proosakirjailijoihin Leo Tolstoihin ja Fjodor Dostojevskiin.

Neuvostovallan rajoituksista huolimatta muiden muassa Mihail Bulgakov, Aleksandr Solženitsyn ja Boris Pasternak kirjoittivat maailmanlaajuista huomiota saanutta kirjallisuutta 1900-luvulla. Nobelin kirjallisuuspalkinnon on saanut tähän mennessä kuusi venäjänkielellä kirjoittanutta kirjailijaa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanha venäläinen kirjallisuus, 900–1600 -luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiovan Rusin kristillistymistä vuodesta 988 lähtien katsotaan tämän aikakauden aloituspisteeksi. Kirjallisuus oli lähinnä uskonnollista ja pyhimysten elämää kuvaavia legendoja. Vanhan venäläisen kirjallisuuden aikakautta väheksyttiin 1800-luvulla eikä vaikutusvaltainen kirjallisuuskriitikko Vissarion Belinski suvainnut noteerata mitään kirjallisuutta, joka oli julkaistu ennen vuotta 1739.[1]

Eeppis-lyyrinen runoelma Laulu Igorin sotaretkestä (Slovo o polku Igoreve; muinaisven: Слово о пълкѹ Игоревѣ) kirjoitettiin vuosina 1185-1187. Se kuvaa Novgorod-Severskin ruhtinas Igorin (1151–1202) joukkojen tekemää Don-joen kiptšakkien pariin tehtyä valloitusretkeä. Runoelman teemana on ruhtinaitten välinen tuhoisa veljesviha.[2][3]

Kiovan akatemiassa koulutettu munkki Simeon Polotski (1629–1680) toi Venäjälle puolan kieleen perustuvan syllabisen runomitan sekä perusti maallista kirjallisuutta ilman Moskovan patriarkaatin lupaa julkaisevan kirjapainon tsaari Aleksei Mihailovitšin tukemana.[4][5]

Vanhauskoisten ryhmästä nousi esiin 1600-luvun venäläisen kirjoitusperinteen mestariteos Zhitiye protopopa Avvakuma (ven. Житие протопопа Аввакума), arkkipiispa Avvakumin (1620/1621–1682) vankeutensa aikana 1672–1673 kirjoittama omaelämäkerta, joka on lajinsa ensimmäinen venäläisessä kirjallisuudessa. Avvakum Petrovitšia pidetään modernin venäläisen kirjallisuuden uranuurtajana.[6]

Aikakauden kirjallisuutta hallitsivat edelleen ukrainalaiset kirjoittajat Pyhä Dimitri Rostovilainen, Stefan Javorski ja Feofan Prokopovitš, jotka olivat kaikki saaneet koulutuksensa Kiovan akatemiassa.[7]

Pietarin Suuren ja Katariina Suuren aika, 1700-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1700-luvulla Venäjällä tapahtui Pietari Suuren aloittama uudistus, jonka yhteydessä myös aakkoset uusittiin. Kansankielen käyttö kirjallisuudessa yleistyi, eikä sitä pidetty enää paheksuttavana. Yleinen venäläinen kirjallisuus dogmaattisena järjestelmänä alkoi muotoutua Dimitrie Cantemirin, Vasili Trediakovskin ja Mihail Lomonosovin myötä.

Lomonosov loi vuodesta 1758 lähtien Venäjälle kirjakielen yhdistelemällä puhekielistä venäjää ja kirkkoslaavia.[8] Lomosov kirjoitti myös runoutta; tunnetuimpia ovat “Oda na vzyatiye Khotina” (1739), “Vecherneye razmyshleniye o Bozhiyem velichestve” (1743) ja “Utrenneye razmyshleniye o Bozhiyem velichestve” (1743). Trediakovskia ja Lomonosovia innoitti voimakkaasti barokin runous. Muita mainittavia runoilijoita olivat satiirikko Antiokh Kantemir ja Aleksandr Sumarokov, jota innoitti tiukka ja selkeä klassismi.[9]

Katariina Suuren valtakauden loppupuolella 1770-luvulla yhteiskuntaa kritisoivaa kirjallisuutta sensuroitiin tiukasti ja kirjailijoita jopa tuomittiin kuolemaan. Runous kuitenkin kukoisti: Ivan Krylovin eläinsaduista tuli nopeasti klassikoita. Gavrila Deržavinia pidetään yleisesti Venäjän 1700-luvun suurimpana runoilijana.[10]

Keisarillinen aika, 1800-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romantiikka nosti esille Aleksandr Puškinin ja Vasili Žukovskin kaltaisia nimiä. Tunnetuimpiin kirjailijoihin kuuluivat tuolloin Nikolai Gogol ja Ivan Turgenev sekä myöhemmin etenkin Fjodor Dostojevski ja Leo Tolstoi. Vuosien 1820-1880 välistä ajanjaksoa kutsutaan venäläisen kirjallisuuden kultakaudeksi. Erityisesti vuosikymmenet 1860-1870 muodostavat niin poikkeuksellisen tihentymän kirjallisen tuotannon loistokkuudessa, jotta sellaista ei juuri muualla tunneta.[11]

Keisarillisen historioitsija Nikolai Karamzinin (1766-1826), 12-osainen Istoriya gosudarstva rossiyskogo (Venäjän valtion historia) 1816–1829 on venäläisen kirjallisuushistorian merkkiteos, eikä pelkästään ensimmäinen Venäjän valtion historiikki. Hän vaikutti myös kirjakieleen käyttämällä ranskalaistettua sanastoa ja syntaksia kirkkoslaavin kustannuksella.[12]

Vuosisadan vaihteessa ja 1900-luvun alussa Anton Tšehovin novellit ja Anna Ahmatovan runous edustavat ehkä viimeisiä klassisen, vanhan venäläisen kirjallisuuden saavutuksia.

Neuvostoaika, 1900-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stalinin noustessa valtaan 1930-luvulla sosialistisesta realismista tuli Andrei Ždanovin johdolla ainoa virallisesti hyväksytty suuntaus. Sen toteutumista valvoi Neuvostoliiton kirjailijaliitto. Maksim Gorkia pidettiin sosialistisen realismin arkkityyppinä. Hänen lisäkseen Nobel-palkittu Mihail Šolohov, Aleksei Tolstoi ja Vladimir Majakovski nousivat neuvostokirjallisuudessa suuriksi nimiksi. Klassikoksi nousi Nikolai Ostrovskin romaani Kuinka teräs karkaistui (1932), joka on filmattu neljään kertaan.

Kirjallisuutta julkaistiin etenkin niin sanotuissa "paksuissa lehdissä" Novyi Mir ja Literaturnaja gazeta.

Jotkut kirjailijat, kuten Mihail Bulgakov, Boris Pasternak, Andrei Platonov, noudattivat perinteistä venäläistä kirjallisuustraditiota ja kirjoittivat ”pöytälaatikkoon” vailla toivoa teostensa julkaisemista elinaikanaan. Venäläisiä emigranttikirjailijoita ulkomailla edustivat muun muassa Nobel-palkittu Ivan Bunin, Vladimir Nabokov ja G. I. Gurdjieff. Toisen maailmansodan jälkeen sotakokemukset ja sotakirjallisuus nousivat suosituiksi, esimerkiksi Aleksandr Fadejevin ja Boris Vasiljevin kertomina.

Stalinin jälkeinen käännekohta oli, kun Aleksandr Solženitsynin vankileirikokemuksista kertova Ivan Denisovitšin päivä ilmestyi Hruštšovin suojasään aikaan vuonna 1962. Suojasää sai nimensä Ilja Ehrenburgin romaanista. Solženitsyn joutui myöhemmin mielipiteidensä vuoksi vaikeuksiin, ja hän lähti maapakoon vuonna 1974 sen jälkeen, kun hänen teoksensa Gulag: Vankileirien saaristo oli julkaistu Pariisissa.

Neuvostoliitossa oli vilkas tieteiskirjallisuusperinne, johon aluksi saatiin vaikutteita anglosaksisen maailman ja myöhemmin maan omasta avaruusohjelmasta. Scifiä kirjoittivat esimerkiksi Arkadi ja Boris Strugatski (Stalker), Aleksandr Beljajev (Amfibi), A. N. Tolstoi (Aelita), Ivan Jefremov (Andromedan tähtisumu) ja Aleksandr Kazantsev.

Vuoden 1991 jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton hajottua Venäjän maineikkaimmiksi kirjailijoiksi ovat nousseet Vladimir Sorokin, Viktor Jerofejev ja Viktor Pelevin. Boris Akunin on kerännyt mainetta dekkareistaan.[13] Vuonna 1992 perustettu Booker-Open Russia Literary Prize -palkinto on kohonnut maan merkittävämmäksi kirjallisuuspalkinnoksi.

Kirjallisuusanalyysi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläisestä kirjallisuusanalyysista ja kulttuurintutkimuksen eri koulukunnista nykyaikaiselle kirjallisuudentutkimukselle ehkä tärkein oli 1910–1930 vaikuttanut formalismi.

Kirjailijoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ben Hellman (toim.): Puškinista Peleviniin. Venäläisen kaunokirjallisuuden suomennosten bibliografia 1876–2007. Helsinki: Slavistiikan ja baltologian laitos, Helsingin yliopisto, 2008. ISBN 978-952-10-5036-7.
  • Anna Ljunggren & Kristina Rotkirch (toim.): Sata makkaralaatua ja yksi idea. 11 venäläistä kirjailijaa kertoo. (Odinnadcat’ besed o sovremennoj russkoj proze, 2009.). Suomentanut Kirsti Era. Helsinki: Like, 2010. ISBN 978-952-01-0515-0.
  • Kirsti Ekonen & Sanna Turoma (toim.): Venäläisen kirjallisuuden historia. Helsinki: Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-181-4.
  • Ben Hellman, Johan Kjellgren: Suomen venäjänkielisen kirjallisuuden bibliografia 1813-1972. Helsingin yliopiston kirjasto, 1988. ISBN 951-45-4631-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Venäläinen kirjallisuus.