Pjotr Vjazemski

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pjotr Sokolovin vuonna 1824 maalaama Pjotr Vjazemskin muotokuva.

Pjotr Andrejevitš Vjazemski (ven. Пётр Андре́евич Вя́земский, 23. heinäkuuta 1792 Moskova22. marraskuuta 1878 Baden-Baden) oli venäläinen ruhtinas, runoilija ja kirjallisuuskriitikko[1].

Pjotr Vjazemski syntyi rikkaaseen aatelisperheeseen ja sai erinomaisen kotisivistyksen. Isän kuoltua hänen holhoojanaan toimi kirjailija Nikolai Karamzin. Vuoden 1812 isänmaallisessa sodassa Vjazemski osallistui Borodinon taisteluun. Sodan jälkeen hän suhtautui kriittisesti hallituksen toimintaan.[2] Vuodesta 1817 lähtien Vjazemski työskenteli virkamiehenä Varsovassa, jossa hän osallistui Venäjän perustuslain valmisteluun ja seurusteli puolalaisten liberaalien kanssa. Oppositiohenkisten kannanottojensa takia hänet erotettiin palveluksesta vuonna 1821.[3]

Vjazemski arvosteli tsaarinvaltaa vielä vuoden 1825 dekabristikapinan jälkeenkin, mutta vähitellen hän alkoi lähentyä Nikolai I:n hallitusta. Vuodesta 1830 lähtien hän työskenteli virkamiehenä raha-asiain ministeriössä ja vuosina 1856–1858 kansanvalistusministerin apulaisena johtaen sensuuria.[2] Elämänsä loppuvaiheessa Vjazemski saavutti huomattavan aseman Aleksanteri II:n hovissa, mutta vuodesta 1863 lähtien hän asui etupäässä ulkomailla[4].

Vjazemskin ensimmäiset runot ilmestyivät vuonna 1808. Aluksi hän kirjoitti dekabristeja myötäilevää kansalaislyriikkaa, jota julkaistiin muun muassa Kondrati Rylejevin ja Aleksandr Bestuževin Poljarnaja zvezdassa. Kirjallisuusseura Arzamasissa hän esiintyi Karamzinin kannattajana. Vuosina 1825–1828 Vjazemski oli mukana julkaisemassa Moskovski telegraf -aikakauslehteä, jossa hän toimi kriitikkona romantiikan puolesta klassismia vastaan. Vjazemski oli Aleksandr Puškinin ystävä ja osallistui tämän kanssa Literaturnaja gazetan ja Sovremennikin toimittamiseen. Vuonna 1830 laadittu ja vuonna 1848 julkaistu kirja Denis Fonvizinista oli Venäjän ensimmäinen laaja tutkimus kirjailijan elämästä ja tuotannosta.[2]

1840-luvulla Vjazemski esiintyi konservatiivisena kirjallisuuskriitikkona, joka vastusti Vissarion Belinskin ajatuksia. Euroopan vallankumousvuosi 1848 sai hänet kirjoittamaan monarkismia puolustavia runoja.[2] Vuonna 1865 Lausannessa ilmestyi isänmaallishenkinen esseekokoelma Lettres d'un vétéran russe de l'année 1812 sur la question d'Orient (”Venäläisen vuoden 1812 veteraanin kirjeitä idänkysymyksestä”)[5]. Vuosikymmenten ajan Vjazemski julkaisi myös otteita ”vanhasta muistikirjastaan”, jotka kuvaavat aikansa politiikkaa ja kirjallisuuselämää[2].

Vjazemski oli lahjakas ja monipuolinen runoilija, jonka lyriikassa esiintyy erilaisia tyylilajeja juhlallisista oodeista hienostuneisiin luonnonkuviin tai ajankohtaisista sanomalehtirunoista seurapiirilyriikkaan ja kansanlauluihin. Hänen runokielensä pyrkii ajatuksen tarkkuuteen, mikä toisinaan rikkoo kielen ja runomitan normeja. Runoilija tunnetaan myös satiiristen epigrammien ja taitavien sanaleikkien mestarina.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Bolšaja sovetskaja entsiklopedija, tom 5, s. 603. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1971.
  2. a b c d e f Kratkaja literaturnaja entsiklopedija Viitattu 8.12.2012. (venäjäksi)
  3. Entsiklopedija ”Krugosvet”, sivu 1 Viitattu 8.12.2012. (venäjäksi)
  4. Entsiklopedija ”Krugosvet”, sivu 2 Viitattu 8.12.2012. (venäjäksi)
  5. Entsiklopeditšeski slovar Brokgauza i Jefrona (CD-rom). Moskva: Adept, 2002 (alkuperäisjulkaisu 1890–1907).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]