Siirry sisältöön

Nikolai Nekrasov

Wikipediasta
Tämä artikkeli käsittelee runoilijaa. Suomen kenraalikuvernööristä kerrotaan artikkelissa Nikolai Nekrasov (poliitikko).
Nikolai Aleksejevitš Nekrasov, noin 1870-1878

Nikolai Aleksejevitš Nekrasov (ven. Никола́й Алексе́евич Некра́сов), (10. joulukuuta (J: 28. marraskuuta) 1821 Nemirov, Vinnytsjan alue, Podolian kuvernementti, Venäjän keisarikunta – 8. tammikuuta 1878 (J: 27. joulukuuta 1877) Pietari, Venäjän keisarikunta) oli venäläinen runoilija ja kirjallisuuslehti Sovremennikin (ven. Совреме́нник, ”Aikalainen”) kustantaja ja toimittaja.[1][2]

Hän kuvasi tuotannossaan talonpoikien elämää, tapoja ja kärsimyksiä.[1] Hänen teemansa olivat samat kuin aikalaisproosan: kansalaisoikeudet, köyhyys, talonpojat, lasten ja naisten asema, sorretut ja solvatut.[2]

Suku ja koulutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikolai Nekrasovin vanhemmat olivat majuri Aleksei Sergejevitš Nekrasov (1788 tai 1795/1796–1862), entinen upseeri, joka oli taistellut Napoleonin sodissa ja ollut yhteyksissä dekabristeihin,[3] oli monessa sukupolvessa uhkapelillä köyhtynyttä aatelissukua Jaroslavlista[4] ja hyvinkoulutettu Aleksandra (Jelena Andrejevna) Zakrzewska (1796-1841, kuoli keuhkotautiin), joka oli joko rikasta maataomistavaa puolalaista aatelissukua tai varakkaan ukrainalaisen maaomistaja Alexandr Semjonovitš Zakrevskin tytär H'ersonista, koska kirkonkirjojen tiedot ovat ristiriitaiset. Toinen versio on se, että Aleksei Sergejevitš luuli tyttöä puolalaiseksi, koska tämä oli saanut katolisen kasvatuksen. He menivät naimisiin vuonna 1817 vastoin tytön vanhempien tahtoa, koska sulhanen oli vain köyhä upseeri.[5][6][7][8]

Nikolai kasvoi isänsä tilalla Grešnevossa Jaroslavlin kuvernementissa kaksitoistalapsisessa perheessä, joista kuusi lasta eli aikuisiksi. Hänellä oli veljet Andrei (1820-1838), Konstantin (1824-1884) ja Fjodor (1827-1913) sekä sisaret Jelizaveta (helmikuu 1821-1842, naim. 1841 Semjon Grigorjevitš Zvjagin) ja Anna (1823-1882, naim. Butkevits, myöh. Jerakov). Isän varhainen armeijapalveluksen jättäminen vuonna 1823 sekä työ maakuntatarkastajana aiheuttivat tälle turhautumista, mikä johti humalaiseen raivoon sekä talonpoikiaan (hän omisti 40 miespuolista täysi-ikäistä maaorjaa eli 'sielua') ja heidän naisiaan että vaimoaan kohtaan. Nämä kokemukset traumatisoivat Nikolain ja määrittelivät myöhemmin hänen tärkeimpien runojensa aiheen, jotka kuvasivat Venäjän talonpoikien ja naisten ahdinkoa.[3][9]

Nikolai Nekrasov. Valokuva Tulinov 1861, Valtion kirjallisuus- ja muistomuseo-reservaatin "Karabiha" kokoelma.

Nekrasovin äiti Jelena Andrejevna rakasti kirjallisuutta ja välitti tämän intohimon pojalleen. Hänen rakkautensa ja tukensa auttoi nuorta runoilijaa selviytymään lapsuuden traumaattisista kokemuksista, joita pahensivat sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden tilanteet, jotka olivat samanlaisia ​​kuin Fjodor Dostojevskin lapsuusmuistoissa.[8][10][11] "Hänen sydämensä oli haavoittunut, ja tämä haava, joka ei koskaan parantunut, toimi lähteenä hänen intohimoiselle, kärsivälle säkeelle koko hänen loppuelämänsä", jälkimmäinen kirjoitti.[3]

Syyskuussa 1832 Nekrasov meni Jaroslavlin lukioon, mutta erosi ennenaikaisesti. Syynä tähän saattoivat olla mahdolliset ongelmat opettajien kanssa, joista hän kirjoitti satiireja - tosin mikään asiakirja ei vahvista tätä[12] - sekä isä Aleksei Sergejevitšin vaatimus, että hänen poikansa menisi sota-akatemiaan. Nikolai ei ollut kiinnostunut opiskelusta, ja suoriutui opinnoistaan huonosti. Elämäkerran kirjoittaja Vladimir Ždanov mainitsee myös isän haluttomuuden maksaa lastensa koulutuksesta; hän varmasti oli jossain vaiheessa pitkään jatkuneessa kirjeenvaihdossa lukion viranomaisten kanssa asiasta. Lopulta heinäkuussa 1837 Aleksei Sergejevitš haki kaksi vanhinta poikaansa takaisin kotiin, vedoten terveysongelmiin, ja Nikolain täytyi viettää vuosi Grešnevossa tekemättä mitään muuta kuin seurata isäänsä hänen tarkastusmatkoilleen, joilla hän näki järkyttäviä asioita. Koulutuksen taso lukiossa oli heikko, mutta siellä Nekrasovin kiinnostus runoutta kohtaan kasvoi: hän ihaili Byronia ja Puškinia, erityisesti jälkimmäisen "Oodia vapaudelle".[9]

Nekrasov kävi viisi luokkaa kymnaasia, ja hänet lähetettiin 16-vuotiaana omasta halustaan koulutukseen Pietariin kadettijoukkoihin.[2] Hän kuitenkin jätti sotilasuran ja pyrki Pietarin yliopistoon Slaavilaisten kielten tiedekuntaan, jonne hän ei päässyt opiskelemaan vaan suoritti yksittäisiä kursseja filosofisessa tiedekunnassa. Koska Nikolain isä ei hyväksynyt poikansa uranvaihtoa, hän lakkasi lähettämästä rahaa, ja poika eli äärimmäisessä köyhyydessä ja joutui elättämään itsensä ammattikirjoittajana jo varhain.[2]

Kirjailija Avdotja Jakovlevna Panajeva, Kirill Gorbunovin akvarelli 1841. Nikolai Nekrasovin kotimuseo, Pietari.

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1846 kirjailija Avdotja Panajevasta tuli Nikolai Nekrasovin avopuoliso, ja hän vietti seuraavat 15 vuotta tämän kanssa.[13] Sekä Avdotja Panajeva, Nekrasov että aviomies Ivan Panajev asuivat yhdessä ja samassa taloudessa Panajevin kuolemaan vuoteen 1862 asti ns. ménage à trois -suhteessa,[14] joka oli suosittua 1850-luvun älymystön parissa liberalistisen kirjailijan George Sand -hengessä. Järjestely ei ollut Nekrasoville ja Panajevalle kovin miellyttävä.[15] Nekrasov muutti Liteini Prospekt 36:een syksyllä 1857 ja Ivan Panajev asettui naapurihuoneistoon, joissa sijaitsi Sovremennik-lehden toimitus.[16] Nekrasov sai mustasukkaisia raivokohtauksia aina kun Avdotja vieraili aviomiehensä luona. Nekrasovin vaikea luonne myös kuormitti suhdetta: hän saattoi heittäytyä sohvalle ja valittaa itsesäälissä useita päiviä kerrallaan. Suhteesta Nikolai Nekrasovin kanssa syntyi kaksi poikaa, jotka kuolivat lapsuudessa.[17]

Vuonna 1863 ollessaan vielä suhteessa Avdotja Panajevan kanssa Nekrasov tapasi ranskalaisen näyttelijä Celine Lefresnen, joka esiintyi tuolloin Mihailovski-teatterissa seurueensa kanssa. Tästä tuli hänen rakastajattarensa. Ranskassa ollessaan Nekrasov asui hänen Pariisin asunnossaan useita kertoja ja Celine vieraili runoilijan veljen tilalla Karabihassa vuonna 1867, jonne Nekrasov meni joka kesä metsästämään. Celine oli sukulaissielu ja teki runoilijan ulkomaanmatkoista ​​hauskoja, vaikka hänen suhtautumistaan ​​Nekrasoviin on kuvattu "kuivaksi". Nekrasov auttoi Celinea taloudellisesti ja testamenttasi hänelle huomattavan rahasumman, 10 500 ruplaa.[18]

Zinaida Nekrasova eli Fjokla Anisimovna Viktorova, 1870-luku. Nikolai Nekrasovin vihitty aviovaimo.

Vuonna 1870 Nekrasov tapasi ja rakastui 19-vuotiaaseen maalaistyttö Fjokla (Thekla) Anisimovna Viktorovaan, jolle hän keksi toisen nimen, Zinaida Nikolajevna koska piti alkuperäistä liian "yksinkertaisena".[9] Rakastajansa henkilökohtaisesti kouluttamana Zinaida oppi pian ulkoa monet hänen runoistaan ​​ja hänestä tuli itseasiassa Nekrasovin sihteeri. Runoilijan kirjalliset ystävät kohtelivat Zinaa kunnioittavasti, mutta Nekrasovin sisar Anna Aleksejevna Butkevitš piti tällaista epäsäätyistä liittoa mahdottomana hyväksyä. Naiset solmivat rauhan 1870-luvun puolivälissä, kun he istuivat vuorotellen kuolevan runoilijan luona. Kahdeksan kuukautta ennen kuolemaansa vuonna 1877 Nekrasov meni kotonaan naimisiin Zinaida Nikolajevnan kanssa symbolisena kiitollisuuden ja kunnioituksen eleenä.[19]

Kirjallinen toiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Journalismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nikolai Nekrasov ja Ivan Panajev tervehtimässä Vissarion Belinskiä tämän sairasvuoteella, Aleksei Avvakumovits Naumov, 1881

Nikolai Nekrasov pääsi 1840-luvun alussa hänen esikoisrunokokolemansa tyrmänneen Vissarion Belinskin alaiseksi kirjallisuuslehteen Otetšestvennyje zapiski (ven. Оте́чественные запи́ски, ”Isänmaallisia kirjoituksia”) ja ystävystyi kriitikkonsa kanssa sekä oli tämän ajaman kirjallisuussuuntauksen taustavoima. Vuoden 1846 lopussa Nekrasov hankki yhdessä kirjailija Avdotja Panajevan miehen Ivan Panajevin kanssa Sovremennik (ven. Совреме́нник, ”Aikalainen”) -aikakausjulkaisun Pjotr Pletnjovilta,[2] ja suurin osa Otetšestvennyje zapiskin toimituskuntaa, myös Belinski, lähti hänen mukaansa.

Nikolai Nekrasov eli yhdessä Panajevien kanssa ja kuvaa runoudessaan pitkää rakkaussuhdetta Avdotja Panajevaan.[2] 1850-luvun puolivälissä Nekrasov sairastui vakavasti ja lähti Italiaan toipumaan. Näihin aikoihin lehteen tulivat aikansa kaksi radikaaleinta kirjoittajaa Nikolai Tšernyševski ja Nikolai Dobroljubov. Nekrasovia arvosteltiin Tšernyševskin hyökkäysten päästämisestä lehden sivuille, ja vuoteen 1860 tultaessa Ivan Turgenev kieltäytyi enää julkaisemasta mitään lehdessä.

Sovremennikin tekijät, 1906

Kun Sovremennik lopetettiin vuonna 1866, Nekrasov hankki vanhalta kiistakumppaniltaan Andrei Krajevskilta Otetšestvennyje zapiskin, jonka hän johti uuteen nousuun.

Runous

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Runoilija Vasili Žukovski piti Nekrasovin ensimmäisestä runokokoelmasta, mutta: "Hän valitsi niistä kaksi runoa, joita piti kelvollisina, loput hän neuvoi nuoren runoilijan julkaisemaan ilman nimeä. "Myöhemmin kirjoitat paremmin, ja häpeät näitä runoja." Nekrasov piiloutui siis nimikirjainten "N. N.” taakse.[20] Kirjallisuuskriitikko Vissarion Belinski tyrmäsi nuoruudenkokoelman arvioimalla runojen "keskinkertaisuuden sietämättömäksi".[2]

Nikolai Nekrasovin sumeilemattoman kantaaottava, rytmikkään suoraviivainen ja kuuluva runoilijanäänensä ylsi huimaan suosioon: Nekrasovin vuonna 1856 ilmestyneestä toisesta kokoelmasta otettiin viisi uusintapainosta. Nekrasov oli erittäin tuottelias kirjoittaja, ja runojen lisäksi hän kirjoitti pakinoita, esseitä, arvioita, vaudevilleä, kupletteja ja runomuotoisia satuja.[2]

Monet Nekrasovin runot käsittelevät kansalaisoikeuksia ja runoilijan suhdetta. Tunnetuimpia niistä ovat Laulu pikku Jeremalle (Pesnja Jerjomuške, 1859, suom. 1946), Svoboda (Vapaus, 1861), Prorok (Profeetta, 1874) ja Poetu: Pamjati Šillera (Runoilijalle: Schillerin muistolle, 1874). Sodan hirveyksistä kertoo kahdesti suomennettu Kun kuulen sodan kauhuista ... (Vnimaja užasam vojny ..., 1855/1956, suom. 1936 ja 1946). Vuonna 1856 hän kirjoitti vaikutusvaltaisen runon Poet i graždanin (Runoilija ja kansalainen), jonka nimi viittaa dekabristirunoilija Kondrati Rylejevin tunnettuun säkeeseen "en ole runoilja, olen kansalainen." Vuonna 1876 Nekrasov tiivisti elämänsä kahden kutsumuksen yhteensovittamuuden seuraavasti: "Taistelu esti minua olemasta runoilija, laulut estivät olemasta taistelija."[2]

Nikolai Nekrasov. Nikolai Ge, 1872

Useat Nekrasovin runot kuvaavat naisten köyhyyttä ja alistettua asemaa. Naiskohtalosta maalaisaateliston perhetyrannian otteessa kertoo Nekrasovin äidin elämään perustuva Rodina (Kotimaa, 1846). Talonpoikaisnaisen kohtalosta kertoo koululukemistoista venäläisille tuttu runoelma Punanenä-Pakkanen (Moroz krasnyi noz, 1863-1864, suom. 1946). Siinä päähenkilö Darja paleltuu kuoliaaksi pakkasessa, joka kuvataan kansanperinteen tapaan lähes maagiseksi personoiduksi voimaksi. Nekrasov kirjoitti myös dekabristien vaimojen kohtaloista kertovan runosarjan Russkije ženštšiny (Venäläisiä naisia, 1872). Lisäksi hän kirjoitti useita runoja lasten elämästä. Tehdaslasten oloista kertovalla runolla Platš detei (Lasten itku, 1860) on nykyisessä globaalissa kulutusmaailmassa edelleen ajankohtainen sanoma. Venäläiset lukijat tuntevat hyvin myös runoelman Krestjanskije deti (Talonpoikaislapset, 1861). 1850-luvun lopulla Nikolai Nekrasov kuului maaorjuuden kärkkäimpiin arvostelijoihin.[2]

Nekrasovin keskeneräiseksi jäänyt runoelma Ehoa kenen elo on? (ven. Кому на Руси жить хорошо?, Komu na Rusi žit horošo?, 1873-1876, suom. 1959) kertoo seitsemästä talonpojasta, jotka vaeltavat pitkin Venäjän takamaita etsimässä onnellista ihmistä ja kysyvät vuorollaan maalaisilta, kuka on onnellinen.[2]

Pietarin fysiogia -kokoelmassa ilmestyi Nekrasovin runomuotoinen henkilökuva pikkuvirkamiehestä, "luonnonmukaisen koulukunnan" perushahmosta. Runon Virkamies lisäksi Nekrasov kirjoitti myös muita ruonoja pietarilaisista ihmistyypeistä ja jokapäiväisen elämän tilanteista. Hyvin tunnettu on Kolybelnaja pesnja (Kehtolaulu, 1845). Siinä äiti laulaa sarkastisesti tulevalle pikkuvirkamiehelle. Köyhälistön elämää kuvaa muun muassa Kadulla öisin jos kuljen ... (Jedu li notšju po ulitse temnoi ..., 1847, suom. 1946), jossa kerrotaan miespuhujan muisteluna tarina naisesta ja tämän lapsen menehtymisestä nälkään ja kylmään. Myös No ulitse (Kadulla, 1850) ja Izvoztšik (Vossikka, 1855) liittyvät Pietariin.

Vaikka Nekrasovin oma runous oli monessa suhteessa romantiikan puhujakeskeisten tunnetilojen ja elegisen haavellisuuden vastakohta, hän arvosti myös 1800-luvun lyyrisestä perinteestä ponnistavaa runoutta kuten Afanasi Fetia, jota hän vertasi Aleksandr Puškiniin.[2]

Viimeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikolai Nekrasov kärsi monien vuosien ajan kroonisesta kurkkusairaudesta.[11] Huhtikuussa 1876 kovat kivut aiheuttivat kuukausia kestäneen unettomuuden. Kesäkuussa Mihail Saltykov-Štšedrin tuli ulkomailta seuraavaksi Otetšestvennyje zapiskin päätoimittajaksi. Edelleen epävarmana sairauden luonteesta, lääkäri Sergei Botkin neuvoi Nekrasovia matkustmaan Krimille. Syyskuussa 1876 hän saapui Jaltalle, jossa hän jatkoi työskentelyä Ehoa kenen elo on? (ven. Кому на Руси жить хорошо?, Komu na Rusi žit horošo?) -runoelman viimeisen osan parissa. Sensuurin kieltämänä runoelma alkoi pian levitä käsinkirjoitettuina kopioina ympäri Venäjää.[21] Kirurgi Nikolai Sklifosovskin johtama korkean profiilin lääkäriryhmä oli diagnosoinut jo vuonna 1875 suolistosyövän, joka sai hänet vuoteenomaksi yhä pahenevissa kivuissa kahden vuoden ajaksi.[4]

Nikolai Nekrasov, Ivan Kramskoi 1877. Tretjakovin galleria, Moskova.

Helmikuussa 1877 radikaaliopiskelijoiden ryhmiä alkoi saapua Jaltalle eri puolilta maata antamaan moraalista tukea kuolevalle runoilijalle. Taidemaalari Ivan Kramskoi tuli jäädäkseen työskentelemään runoilijan muotokuvan parissa. Yksi viimeisistä ihmisistä, jonka Nekrasov tapasi oli Ivan Turgenev, joka tuli solmimaan rauhan vuosien katkeran riidan jälkeen.[21] Sisar Anna Aleksejevna Nekrasovan Wienistä kutsuman kirurgi Theodor Billrothin 12. huhtikuuta 1877 tekemä leikkaus toi hieman helpotusta, mutta ei enää kauaa.[21] "Näin hänet viimeisen kerran vain kuukautta ennen kuolemaa. Hän näytti ruumiilta ... Hän ei ainoastaan ​​puhunut hyvin, vaan säilytti mielen selkeyden ilmeisesti kieltäytyen uskomasta, että loppu oli lähellä", muisteli Fjodor Dostojevski.[22]

Nikolai Nekrasov sairasvuoteellaan. Ivan Kramskoi 1877-1878

Nikolai Aleksejevitš Nekrasov kuoli 8. tammikuuta 1878. Hautajaisiin Pietarissa saapui 4 000 ihmistä ja Novodevitšin hautausmaalle johtava hautajaissaatto ja muistotilaisuus muuttui poliittiseksi mielenosoitukseksi.[21] Fjodor Dostojevski piti ylistyspuheen, jossa hän kutsui Nekrasovia suurimmaksi venäläiseksi runoilijaksi heti Aleksandr Puškinin ja Mihail Lermontovin jälkeen. Nikolai Tšernyševskin kannattajat johtajanaan Georgi Plehanov, huusivat "Ei, hän oli suurempi!".[23] Vallankumouksellisen Zemlja i Volja (Maa ja vapaus) -ryhmän jäsenet olivat muiden radikaaliryhmien ohella myös paikalla. Heidän seppeleessään luki: "Sosialisteilta". "Hänen hautajaisensa olivat yksi näyttävimmistä suosionosoituksista, joita venäläiselle kirjailijalle on koskaan myönnetty", venäläinen kirjallisuushistorioitsija D. S. Mirsky on kirjoittanut.[24]

Perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nekrasoville läheinen nuorempi sisar Anna Aleksejevna Nekrasova Butkevitš (1823-1882, naim. Butkevitš, myöh. Jerakov) piti huolta veljensä kirjallisesta perinnöstä. Hän julkaisi kahdesti "Runot" (Pietari, 1879 ja 1882) ja ponnisteli varmistaakseen, että julkaistut julkaisut ovat runoiljan muiston arvoisia. Nekrasovin hänelle testamenttaaman tekijänoikeuden alaisena vuonna 1879 julkaistu "N. A. Nekrasovin runot" on edelleen yksi venäläisen runoilijan täydellisimmistä ja parhaista painoksista. Se on varustettu arvokkailla muistiinpanoilla ja S. M. Ponomarevin bibliografisella hakemistolla, ja se on bibliografinen harvinaisuus.[25]

Butkevitš julkaisi myös valikoituja veljensä kuvitettuja runoja otsikolla "Nekrasov venäläisille lapsille" (Pietari, 1881, Mihail Petrovitš Clodt von Jurgensburgin kuvitus) ja runon Ehoa kenen elo on? (Komu na Rusi žit horošo?). Hän antoi kaikki näistä julkaisuista saadut tulot sekä merkittävän osan varoistaan ​​veljensä muiston säilyttämiseen. P. V. Annenkov kirjoitti hänelle: "Täytät velvollisuutesi runoilijaa kohtaan, niin kuin muutamat, ja riippumatta siitä, minkä muistomerkin asetat hänen haudalleen, se ei ole parempi kuin tämä."[25]

Anna Aleksejevna myönsi pysyviä ja kertaluonteisia korvauksia ja lahjoituksia Nekrasovin muistoksi, osti veljeltään Konstantinilta osuuden N. A. Nekrasovin "Tšudova Lukan" maatilasta Novgorodin maakunnassa perustaakseen sinne runoilijan mukaan nimetyn käsityökoulun, pystytti kuvanveistäjä Tšižovin tekemän hautamuistomerkin Nekrasovin haudalle ja perusti yhdessä nuoremman veljensä Fjodor Aleksejevitšin kanssa N. A. Nekrasovin stipendin Pietarin yliopistoon.[25]

Hänet haudattiin veljensä N. A. Nekrasovin haudan viereen Novodevitšin luostarin hautausmaalle (keskiosa, osa 1).[26]

Tunnetuimpia runoelmia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Krestjanskije deti (Крестьянские дети, "Talonpoikaislapset"), 1861
  • Morozu krasnomu nosu (Морозу красному носу, "Pakkanen, punanenäinen"), 1863-1864
  • Komu na Rusi žit horošo. (Кому на Руси жить хорошо, "Ehoa kenen elo on eli Kenen on hyvä elää Venäjällä"), 1873–1876
  • Poslednije pesni (Последние песни, "Viimeiset laulut").
  • Poet i graždanin ("Runoilija ja kansalainen"), 1856
Anna Aleksejevna Butkevitš, runoilijan sisar vuonna 1869. Hän säilytti kirjailijan kirjallisen perinnön.

Suomennoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Nekrasov, Nikolai: Ehoa kenen elo on. (Alkuteos: Komu na Rusi žit horošo) Suomentanut Nikolai Laine. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi 1959.
  • Nekrasov, Nikolai: Karhu kenraalina. (Alkuteos: General Toptygin) Suomentanut Nikolai Laine; kuvittanut Lev Korostyševski. Karjala, Petroskoi 1974.
  • Nekrasov, Nikolai: Mazai-vaari ja jänikset. (Alkuteos: Djeduška Mazai i zaijtsi) Suomentaneet Veikko Ervasti ja Taisto Summanen. Progress, Moskova 1981.
  • Kadulla öisin jos kuljen, suom. Martti Larni, teoksessa Venäjän runotar, Otava, 1946
  • Ei uhrit sodan ja kauhujen, suom. Martti Larni, teoksessa Venäjän runotar, Otava, 1946
  • Laulu pikku Jeremalle, suom. Lauri Kemiläinen, teoksessa Venäjän runotar, Otava, 1946
  • Mietteitä paraatioven edustalla (katkelma), suom. Martti Larni, teoksessa Venäjän runotar, Otava, 1946
  • Punanenä Pakkanen (katkelma), suom. Martti Larni, teoksessa Venäjän runotar, Otava, 1946

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Timeline for N. A. Nekrasov (Arkistoitu – Internet Archive) Weinberg College of Arts and Sciences
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l Turoma, Sanna. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 4. Suuret kertojat: 1840-1890. Realismin huippukausi. Runous proosan kaudella”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 309-311. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450
  3. ↑ a b c Лебедев, Ю. В. Под редакцией Николаева, П. А. / Lebedev, Yu. V. (Toim.) Nikolajev, P. A.: [http://az.lib.ru/n/nekrasow_n_a/text_0350.shtml Источник: Русские писатели. Биобиблиографический словарь. Том 2. М--Я. / Nekrasov, Nikolai Aleksejevitš. Venäläiset kirjailijat. Biobibliografinen sanakirja. Vol. 2] Lib.ru. 1990. М., "Просвещение" / Moskova, Prosvestsenije.
  4. ↑ a b Цейтлин, А. Г. Под ред. Луначарского, А. В. / Zeitlin, A. G. Toim. Lunatsarski, A. V .: Некрасов Николай Алексеевич. Литературная энциклопедия .Т. 7. / Nekrasov Nikolai Aleksejevitš. Kirjallinen tietosanakirja. Osa. 7. Ss. 678-706. 1934. М.: ОГИЗ РСФСР, Советская Энциклопедия / Moskova: OGIZ RSFSR, Neuvostoliiton tietosanakirja.
  5. ↑ Чуковский, К. И. / Tsukovski, K. I.: Комментарии к автобиографии Н. А. Некрасова. Сочинения Н. А. Некрасова в 8 тт. / Kommentteja N. A. Nekrasovin omaelämäkerrasta. N. A. Nekrasovin teoksia 8 osassa. s. 463-475. Художественная литература, Москва. Том VIII. / Hudozestvennaja literatura, Moskova. Osa VIII., 1967.
  6. ↑ Лазурин, В. C. / Lazurin, V. S.: Некрасов. Русские писатели. 1800—1917: Биографический словарь. Т. 4: М—П. / Nekrasov. Venäläiset kirjailijat. 1800-1917: Biografinen sanakirja. Osa 4: M-P, s. 269-280. М.: Большая российская энциклопедия / Moskova: Suuri Venäläinen Ensyklopedia, 1999.. ISBN 5-85270-256-0
  7. ↑ Зонтиков, Н. А. / Zontikov, N. A.: Н. А. Некрасов и Костромской край: страницы истории. / N. A. Nekrasov ja Kostroman alue: historian sivuja, s. 26-30. Кострома: ДиАр / Kostroma: DiAr, 2008. ISBN 978-5-93645-023-5
  8. ↑ a b Якубович, Петр / Jakubovitš, Pjotr ​: "Николай Некрасов. Его жизнь и творчество". / "Nikolai Nekrasov. Hänen elämänsä ja työnsä". az.lib.ru. 1907. Библиотека биографий Флорентия Павленкова. / Florenti Pavlenkovin elämäkertojen kirjasto.
  9. ↑ a b c Жданов, Владимир / Ždanov, Vladimir: Некрасов / "Nekrasov" az.lib.ru. 1971. Издательство «Молодая гвардия». Серия ЖЗЛ (Жизнь выдающихся людей). / Molodaja Gvardija, ЖЗЛ (Erinomaisten ihmisten elämiä) -sarja.
  10. ↑ Некрасов, Н. А. Материалы для биографий,1872. Сочинения Н. А. Некрасова в 8 т. Художественная литература, Москва, 1967. Том. VIII. / Nekrasov, N. A. Materiaalit elämäkertaan,1872. N. A. Nekrasovin teokset 8 osassa. Hudozestvennaja Literatura, Moskova, 1967. Vol. VIII. ss. 413–416.
  11. ↑ a b «Некрасов, Николай Алексеевич»/ "Nekrasov, Nikolai Aleksejevitš" Русский биографический словарь / Venäjän biografinen sanakirja. 1911. rulex.ru.
  12. ↑ Сочинения А. Скабичевского, Вып. II / A. Skabitsevskin teokset, Vol. II, Pietari, 1895, s. 245
  13. ↑ А. Я. Панаева biografija.ru. (venäjäksi) biografija.ru.
  14. ↑ Turoma, Sanna. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 4. Suuret kertojat: 1840-1890. Yhteiskuntakriittinen kirjallisuus. Realistisen proosan nousu”, Venäläisen kirjallisuuden historia, ss. 276-277. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450.
  15. ↑ Мирский, Д. С. / Mirsky, D. S.: Некрасов. История русской литературы с древнейших времён до 1925 года / Пер. с англ. Р. Зерновой / Nekrasov. Venäläisen kirjallisuuden historia muinaisista ajoista vuoteen 1925 / Per. englannista Zernovoi, R., s. 362-370. London: Overseas Publications Interchange Ltd, 1992.
  16. ↑ Музей-Квартира Н. А. НекрасовА [1987 Васильева И.М., Попова Н.И., Рыбалко Б.Н., Щукинская Р.С. museums.artyx.ru. Литературные музеи Ленинграда. Viitattu 20.1.2023. (venäjäksi) museums.artyx.ru.
  17. ↑ An Encyclopedia of Continental Women Writers, s. Volume 1. Taylor & Francis, 1991. (englanniksi)
  18. ↑ Степина, Мария: Некрасов и Селин Лефрен-Потчер. Комментарии к одному из эпизодов биографии. Альманах Некрасова. Издательство «Наука», Санкт-Петербург, том XIV / Stepina, Maria: Nekrasov ja Celine Lefresne-Potcher. Kommentit elämäkerran yhteen jaksoon. Nekrasovin almanakka. Nauka, Pietari, osa XIV. Ss. 175-177
  19. ↑ Скатов, Николай: Фекла Анисимовна Викторова, она же Зинаида Николаевна Некрасова. Молодая Гвардия. Серия "Жизнь выдающихся людей" / Skatov, Nikolai: Fekla Anisimovna Viktorova, hän on Zinaida Nikolaevna Nekrasova. Nuori vartija. Sarja "Erinomaisten ihmisten elämä". 1994. ISBN 5-235-02217-3
  20. ↑ Венгеров, С. А. / Vengerov, S. A.: Некрасов, Николай Алексеевич. Энциклопедический словарь Брокгауза и Ефрона : в 86 т. (82 т. и 4 доп.). / Nekrasov, Nikolai Aleksejevits. Brockhausin ja Efronin Ensyklopedinen Sanakirja: 86 osassa (82 osaa ja 4 lisäosaa) ru.wikisource.org. Pietari, 1890-1907.
  21. ↑ a b c d Garkavi, A. M.: N. A. Nekrasovin elämäkerta. Aikajana. N. A. Nekrasovin teokset 8 osassa. Hudozestvennaja Literatura, Moskova. 1967. Voi. VIII. ss. 430–475
  22. ↑ Dostojevski, F. M., 2006: Kirjailijan päiväkirja. Venäjän klassikot. Moskova. s. 601
  23. ↑ Dostojevski, F. M. 2006: The Diary of a Writer. Russian Classics. Moscow. s. 604
  24. ↑ Mirsky, D. S.: Nekrasov, N. A. The History of Russian Literature from Ancient Times to 1925. (curtailed version), s. 362–370. London: Overseas Publications Interchange Ltd, 1926. ISBN 9780810116795 https://books.google.fi/books?id=Pys__ZDJN6QC&pg=PA241&redir_esc=y#v=onepage&q&f=false.
  25. ↑ a b c Буткевич Анна Алексеевна / Butkevits Anna Alekseevna fedordostoevsky.ru. Arkistoitu 31.12.2016. Viitattu 17.4.2023.
  26. ↑ Юрий Пирютко, Александр Кобак. «Исторические кладбища Санкт-Петербурга». Litres, 12.01.2017 г / Juri Pirjutko, Alexander Kobak. "Pietarin historialliset hautausmaat". Litraa, 12.1.2017
Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta: Nikolai Nekrasov
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nikolai Nekrasov.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Nikolai_Nekrasov&oldid=23068089”