Aleksandr Radištšev
Aleksandr Nikolajevitš Radištšev (ven. Алекса́ндр Никола́евич Ради́щев; 31. elokuuta (J: 20. elokuuta) 1749 Moskova – 24. syyskuuta (J: 12. syyskuuta) 1802 Pietari) oli venäläinen kirjailija ja yhteiskuntakriitikko.[1]
Hänet pidätettiin ja karkotettiin Siperiaan Katariina II:n aikana.[2] Hän toi venäläiseen kirjallisuuteen radikalismin perinteen vuonna 1790 julkaisemallaan kirjalla Matka Pietarista Moskovaan. Tämän sosioekonomisen kuvauksen vuoksi hän oli karkotettuna Siperiaan vuoteen 1797 asti. Häntä on kutsuttu Venäjän ensimmäiseksi filosofiksi ja vallankumoukselliseksi.[3]
Nuoruus ja suku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Radištšev syntyi alhaisaateliseen perheeseen Moskovan lähellä Nemtsovon kylässä Borovskin alueella Kalugan kuvernementissa sijaitsevassa kartanossa. Hänen isänsä Nikolai Afanasevitš Radištšev oli merkittävä maanomistaja Moskovassa ja hänet tunnettiin maaorjiensa inhimillisestä kohtelusta sekä laajasta kielitaidosta: hän puhui sujuvasti latinaa, puolaa, ranskaa ja saksaa. Hän osallistui itse poikansa alkeisopetukseen. Nuori Radištšev vietti varhaislapsuutensa maaseudulla hoitajan ja sekä aluksi myös ranskalaisen kotiopettajan seurassa. Hänet lähetettiin vuonna 1765 Moskovaan äidinpuoleisen Argamakov-suvun luo, jossa hän opiskeli vastaperustetussa Moskovan yliopistossa erinomaisen ranskalaisen opettajan johdolla. Vuonna 1762 hän aloitti opiskelun hovivirkamiehiä kouluttavassa paaši-koulussa ja vuonna 1765 hän saattoi perhesuhteidensa ansiosta palvella paašipoikana Katariina II:n hovissa, johon hän kuitenkin suhtautui epäluuloisesti "koska se halveksi ortodoksista uskoa ja saattoi isänmaan ulkomaalaisten (Saksan) käsiin".[4]
Loistavan opintomenestyksensä vuoksi Radištšev oli yksi 12 nuoresta opiskelijasta, jotka lähetettiin ulkomaille länsimaiseen oppiin vuonna 1766. Hän opiskeli 1766–1771 Leipzigin yliopistossa lakia, jossa hän perehtyi erityisesti ranskalaiseen valistusaatteeseen.[5]
Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Radištšev oli naimisissa kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran hän meni naimisiin vuonna 1775 Anna Vasilijevna Rubanovskajan (1752-1783) kanssa, joka oli Leipzigin opiskelijatoverin Andrei Kirillovitš Rubanovskin sisarentytär ja pääpalatsin kansleri Vasili Kirillovitš Rubanovskyn tytär. Tästä avioliittosta syntyi kolme aikuiseksi elänyttä lasta: kapteeni Vasili Radištšev (1776-1845), runoilija Nikolai Radištšev (1779-1829) ja muistelmakirjailija Pavel Radištšev (1783-1866). Vanhin poika Vasili meni naimisiin maaorjansa Akulina Savvatejevnan kanssa ja heidän pojastaan Alekseista tuli hovivaltuutettu, aateliston johtaja ja Kvalinskin pormestari.[1]
Anna Vasilijevna kuoli nuorimman poikansa Pavelin synnytyksessä vuonna 1783. Pian Radištševin karkotuksen jälkeen ensimmäisen vaimon nuorempi sisar Jelizaveta Vasilijevna Rubanovskaja (1757-1797) saapui 1792 Ilimskin pikkukaupunkiin Itä-Siperiaan kahden nuorimman lapsen kanssa. Maanpaossa he alkoivat pian elää miehenä ja vaimona. Tästä avioliitosta syntyi kaksi aikuiseksi elänyttä lasta: Smolna-instituutin klassdame eli opettajatar Fjokla Radištševa Bogoljubovina (1795-1845), merimaalari Aleksei Petrovits Bogoljubovin (1824-1896) äiti ja kenraalimajuri, Podolskin, Vitebskin ja Kovnon kuvernööri Athanasius Radištšev (1796-1881). Palatessaan maanpaosta huhtikuussa 1797 Jelizaveta Vasilijevna vilustui matkalla ja kuoli Tobolskissa.[1]
Valistusaatteen vaikutus Radištševiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Radištšev ulkomainen koulutus vaikutti hänen suhtautumiseensa venäläiseen yhteiskuntaan, ja palattuaan Venäjälle hän suunnitteli valistuksen ideoiden, esimerkiksi luonnonoikeuden ja yhteiskuntasopimuksen, sisällyttämistä venäläisiin olosuhteisiin. Hän palveli vuodesta 1771 lähtien 9. luokan virkamiehenä eli nimineuvoksena senaatissa, jonka töykeässä ilmapiirissä hän ei viihtynyt pitkään; sitten vuosina 1772-1775 pääkirjanpitäjänä ja yleisenä syyttäjänä kenraali Jakov Brucen päämajassa, hän erosi armeijan palveluksesta vuonna 1775 tutustuttuaan Pugatšovin kapinan yksityiskohtiin maaorjien oloista. Vuodesta 1777 lähtien hän työskenteli kauppakollegiossa kreivi Aleksandr Vorontsovin alaisuudessa ja vuodesta 1780 alkaen Pietarin tullilaitoksessa, jossa hän eteni päällikön asemaan vuoteen 1790 mennessä.[1]
Katariina II:n valtionhallinnossa hän luonnosteli oikeudellisia pöytäkirjoja, mutta samalla hän kannatti vallankumouksellisia, esimerkiksi George Washingtonia, ja kehui Ranskan vallankumouksen ensi vaiheita.lähde?
Hän tutustui venäläiseen vapaamuurari Nikolai Novikoviin, joka esitti satiirisesssa viikkojulkaisussa Truten (ven. Трутень, Kuhnuri) ensimmäisen kerran kritiikkiä yleistä hallintoa vastaan, erityisesti maaorjuutta kohtaan. Novikovin terävä satiiri ja suuttumus inspiroivat jo korkeaksi virkamieheksi noussutta[3] Radištševia kirjoittamaan tunnetuimman teoksensa Matka Pietarista Moskovaan (ven. Путешествие из Петербурга в Москву, Putešestvie iz Peterburga v Moskvu, 1790), jossa hän noudattaa Novikovin kovaa ja kiihkeää tyyliä. Hän oli myös erityisen kriittinen maaorjuutta ja itsevaltiuden aiheuttamia henkilökohtaisen vapauden rajoituksia kohtaan.lähde?
Väitetään myös, että hän olisi julkaissut tulevasta teoksestaan otteen jo vuonna 1771 Nikolai Novikovin aikakauslehti "Taidemaalarissa" (ven. Живописец), jossa se painettiin nimettömänä. Kuitenkin tämä aikakauslehti ilmestyi ensimmäisen kerran vasta vuonna 1772. [tarkistettava]
Radištšev julkaisi teoksensa Matka Pietarista Moskovaan (ven. Путешествие из Петербурга в Москву, Putešestvie iz Peterburga v Moskvu, 1790) omakustanteena kotiinsa vuonna 1789 perustamassaan kirjapainossa.[6]
Vuonna 1789 hän oli liittynyt Obštšestvo druzei slovesnikh nauk'in jäseneksi (ven. Общество друзей словесных наук, Sanataiteeen ystävien seura), jolla oli häneen suuri vaikutus.[1]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katariina II luki teoksen ja huomasi Radištševin kannattavan jakobiinityylisiä radikaaleja uudistuksia. Hän määräsi kirjan kappaleet takavarikoitavaksi ja tuhottavaksi. Teoksen sisältämä kritiikki ei sinänsä ollut raskauttavaa vaan näkemys siitä, että valtion hallintoelimet olisivat taitamattomia ja lahjottuja.[5] Alkuperäisestä 650 kappaleen painoksesta säilyi vain 13-17 kirjaa. Teoksesta otettiin käsikirjoitettuun, osittain puutteelliseen kopioon perustuva uusintapainos Lontoossa vuonna 1858 Aleksandr Herzenin Vapaassa venäläisessä kustantamossa (ven. Вольной русской типографии).[1][7]lähde?
Vuonna 1790 Radištšev pidätettiin ja tuomittiin kuolemaan. Hän pyysi nöyrästi anteeksiantoa keisarinnalta, kielsi julkisesti kirjansa, minkä jälkeen tuomio lievennettiin karkotukseksi Irkutskin alueelle Itä-Siperiaan Ilimskin pikkukaupunkiin Baikaljärven länsipuolelle. Rangaistukseen vaikutti myös se että kirjailija oli kuulunut vapaamuurareihin, joita kohtaan Katariina II tunsi epäluuloa.[3] Matkalla kirjailijaa kohdeltiin kuin tavallista tuomittua: hänelle pantiin jalkakahleet ja Venäjän kylmän sään armoille jätettynä hän sairastui.[1]lähde?
Radištševin ystävällä ja entisellä esimiehellä kreivi Aleksandr Vorontsovilla oli hyvät suhteet keisarinnaan, ja hän onnistui järjestämään Radištševille paremman majoituksen. Hän järjesti Radištševille luvan palata toipumaan Moskovaan ja jatkamaan yli 4 000 kilometrin pituista karkotusmatkaa arvokkaasti ja mukavammin. Lokakuusta 1790 alkaen Radištševin kaksivuotinen matka Siperian halki vei hänet Jekaterinburgiin, Tobolskiin ja Irkutskiin ennen tuloa Ilimskin kylään vuonna 1792. Matkalla hän alkoi kirjoittaa Siperian kasakkavalloittajan Jermakin elämäkertaa, ja kiinnostui geologiasta sekä luonnosta.[1]lähde?
Asetuttuaan Ilimskiin toisen vaimonsa Jelizaveta Vasiljevna Rubanovskajan (1757-1797) ja kahden ensimmäisestä avioliitosta syntyneen lapsensa kanssa Radištšev, joka oli alueen ainoa koulutettu henkilö, ryhtyi paikalliseksi lääkäriksi ja pelasti useita ihmishenkiä viiden vuoden aikana. Hänelle ja Jelizavetalle syntyi Ilimiskissä vielä kolme lasta. Karkotuksensa aikana hän oli kirjeenvaihdossa kreivi Vorontosovin kanssa, jolle hän lähetti selontekoja elämästä ja elinkeinoista Siperiassa. Radištšev kirjoitti pitkän tutkielman 'Ihmisestä, hänen kuolevaisuudestaan, hänen kuolemattomuudestaan' (ven. О человеке, о его смертности и бессмертии,1792), jota arvostetaan filosofisena teoksena. Siinä hän pyrkii osoittamaan ihmisen uskon tuonpuoleiseen elämään, sielun ruumiillisuuteen ja materialismin virheet.[1]lähde?
Katariina II seuraaja Paavali I vapautti Radištševin vuonna 1797 ja hän sai palata Euroopan puoleiselle Venäjälle.[3] Hänen toinen vaimonsa Jelizaveta kuoli paluumatkalla. Jälleen Radištšev yritti saada Venäjän hallinnossa aikaan uudistuksia. Aleksanteri I:n valtakaudella hänet palkattiin vuonna 1801 vähäksi aikaa auttamaan elinikäisessä unelmassaan, Venäjän lainsäädännön tarkistamisessa.[5] Hänen virkakautensa hallinnossa oli kuitenkin lyhyt ja epäonnistunut. Hänen lakiehdotuksen sisälsi vaatimuksen orjuuden ja luokkaetujen, viranomaisten mielivaltaisuuden ja ruumiillisen rangaistuksen poistamisesta. Lainvalmistelutoimikunnan puheenjohtaja, Katariina II:n suosikki kreivi Pjotr Vasilijevski Zavadovski kertoi toimikunnalle, että jos Radištšev ei sopeudu, niin "uusi Siperia" odottaa häntä. Vuonna 1802 epätoivoinen Radištšev, jota luultavasti uhkasi toinen Siperiaan karkotus, joi myrkkyä ja kuoli.[3][1]lähde?
Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Radištševin viimeisinä vuosina hänen Moskovan asunnostaan tuli tiettyjen kirjallisuuspiirien keskus. Piireissä oli vallalla samanlaisia näkemyksiä kuin hänellä, ja niissä surtiin hänen kuolemaansa kaikkein suorasanaisimmin. Venäjän itsevaltius kuitenkin onnistui estämään kirjan Matka Pietarista Moskovaan julkaisemisen vuoteen 1905 asti, ja ennen julkaisua kirja kiersi ääriryhmien käsissä kopioina ja se käännettiin useille kielille. Kirja oli suuri bibliofiilinen harvinaisuus 1800-luvun alussa ja yhtä sen säilyneistä kappaleista oli säilytetty "Salaisessa toimistossa" (ven. тайной канцелярии) eli Katariina II:n sensuurissa. Aleksandr Puškinin onnistui myöhemmin hankkimaan tämän kappaleen henkilökohtaiseen omistukseensa.[8] Kirjasta on myös säilynyt kappale, johon Katariina II on tehnyt omia kyynisiä huomautuksiaan.[9][10]
Aleksandr Puškin kannatti Radištševin näkemyksiä, kirjoitti tämän oodia Vapaus (ven. Вольность, Volnost, 1781-1783) mukailevan oman samannimisen oodinsa "Vapaus" vuonna 1817 ja otti tehtäväkseen kirjoittaa tulenarkaan kirjaan jatkon, jota ei kuitenkaan julkaistu ja joka kohtasi jo alussa painostusta sensuurin taholta. Vielä vuonna 1836 sensuuri esti Puškinin Radištševista kirjoitttaman kriittisen artikkelin julkaisemisen Sovremennik-lehdessä. Artikkeli saatiin julkaistua vasta vuonna 1857. Puškin kirjoitti Radištševista lyhyen elämäkerran.[3][7]lähde?
Vuosien 1905 ja 1917 vallankumousten jälkeen Radištšev otettiin mukaan radikaalin venäläisen kirjallisuuden kaanoniin ja häntä luettiin laajalti Venäjällä ja Euroopassa. Huolimatta Radištševin ideaalien ja neuvostotodellisuuden välisestä kuilusta Neuvostoliiton vallanpitäjät onnistuivat esittämään hänet ”materialistina ja henkilönä, joka taisteli aktiivisesti itsevaltaista tyranniaa vastaan, henkilönä, joka oli todellinen bolsevismin edelläkävijä”.[11]
Näkemykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Todellisena valistuksen lapsena Radištševilla oli näkemyksiä yksilönvapaudesta, humanismista ja isänmaallisuudesta. Radištševin uskonnolliset ja filosofiset näkemykset olivat aikaansa nähden varsin liberaaleja.lähde?
Suomennettu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Matka Pietarista Moskovaan (Putešestvie iz Peterburga v Moskvu, 1790). Suom. Johannes Remy, 2007. 287 s. Gaudeamus Kirja. ISBN 978-952-495-008-4.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i j Радищев А. // Краткая литературная энциклопедия. Т. 6. — 1971 (текст) feb-web.ru. Viitattu 29.1.2023.
- ↑ Knut Mykland (suom. Heikki Eskelinen): Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 140. Helsinki Otava, 1985 ISBN 951-1-09319-3
- ↑ a b c d e f Turoma, Sanna. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 2. Proosan uudet lajit. Matkakuvaukset”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 153-156. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450.
- ↑ Lang, D. M., The First Russian Radical: Alexander Radischev. Westport: Greenwood Publishing Group. 1977. s. 26.
- ↑ a b c Heikki Kirkinen (päätoim.): Venäjän ja Neuvostoliiton historia, s. 184. Otava, 1986. ISBN 951-1-08450-X.
- ↑ L. A. Vinogradova: Istorii︠a︡ knizhnogo dela v Rossii (988-1917) : kurs lekt︠s︡iĭ dli︠a︡ vysshikh uchebnykh zavedeniĭ po spet︠s︡ialʹnosti︠a︡m 2811 - "Knigovedenie i organizat︠s︡ii︠a︡ knizhnoĭ torgovli" i 0215 - "Izdatelʹskoe delo i redaktirovanie". Moskva: Izd-vo MPI, 1991. 43661411. ISBN 5-7043-0557-1, 978-5-7043-0557-6. Teoksen verkkoversio (viitattu 29.1.2023).
- ↑ a b Alexander Demyanenko: St. Petersburg - Moscow: on Some Results of a Fascinating Project (about the Book «Journey from St. Petersburg to Moscow: 222 Years Later»). Spatial Economics, 2015, 1. vsk, nro 41, s. 167–180. doi:10.14530/se.2015.1.167-180. ISSN 1815-9834. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Валентина Китороагэ: Газетный фонд Национальной книжной палаты Республики Молдова. Berlin, New York: DE GRUYTER SAUR, 2011-01-19. Teoksen verkkoversio (viitattu 29.1.2023).
- ↑ Л. Ф. Черногор: Атмосферно-ионосферный отклик на солнечное затмение 20 марта 2015 г. над Харьковом. Геомагнетизм и аэрономия, 2016, 56. vsk, nro 5, s. 627–638. doi:10.7868/s0016794016050035. ISSN 0016-7940. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Д Сапрынская: Визуальный архив и его место в истории Туркестана. Значение цифровых технологий в изучении истории Узбекистана, 18.10.2022, 1. vsk, nro 01, s. 61–63. doi:10.47689/.v1i01.13315. ISSN 2277-2979. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Lang, s. 276.
| ||||||||||||||||||||||
