Yhteiskuntasopimus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Yhteiskuntasopimus on yleinen eettinen julkisen moraalin yhteiskuntafilosofinen perustelu, jonka mukaan luonnontilassa olevat ihmiset solmivat keskenään sopimuksen, jolla he perustavat valtion. Sopimuksessa määritetään kansalaisten ja valtion oikeudet ja velvollisuudet. Yhteiskuntasopimusetiikkaa kutsutaan myös kontraktarismiksi. Tässä yhteydessä siis käsitteellä yhteiskunta tarkoitetaan valtiota.

Alun perin termiä käytti Jean-Jacques Rousseau teoksessaan Yhteiskuntasopimuksesta. Yhteiskuntasopimuksen perusidean mukaista valtioihannetta kannattivat häntä ennen kuitenkin jo Thomas Hobbes, John Locke ja Hugo Grotius. 1900-luvulla yhteiskuntasopimusperinnettä on edustanut John Rawls.

Kukaan yllä mainituista filosofeista ei kuitenkaan yrittänyt väittää, että tämä olisi todenmukainen selitys valtioiden synnyille; pikemminkin kyseessä on filosofinen perustelu sille, miksi valtio on olemassa. Hobbesin aikoihin nähtiin geneettinen selitys eli syntyselitys vahvasti perimmäisenä todellisena mahdollisuutena ymmärtää mitään ilmiötä, ja yhteiskuntasopimus on kohtalaisen koherentti selitys sille, miksi ihmiset muodostaisivat valtion eivätkä eläisi anarkiassa.

Koska teoria olettaa kansalaisten implisiittisen suostumuksen sopimukseen, jotkut filosofit kuten Lysander Spooner pitävät sitä pitämättömänä. Tähän yhteiskuntasopimuksen kannattajat usein perustelevat useimpien muidenkin yhteiskunnassamme pienemmällä tasolla vallitsevien sopimusten olevan implisiittisiä.

Jotkut yhteiskuntafilosofit kannattavat separatismioikeuksia valtiosta yhteiskuntasopimuksellisin perustein, väittäen nykyisen valtion olevan moraalisesti oikeutettu vain jos se oikeasti nousee luonnontilasta ja kaikki kansalaiset ”liittyvät” siihen vapaaehtoisesti. Tämän teorian mukaan kaikille suomalaisille pitäisi antaa mahdollisuus erota valtiosta, olla maksamatta veroja mutta olla myös nauttimatta valtion suojasta tai omaisuudesta pakollisia asioita, kuten teitä lukuun ottamatta (teiden käytöstä henkilö saattaisi joutua vaikkapa maksamaan käyttömaksua).

Äärimmäisyyteen tämän teorian on vienyt Henry David Thoreau kansalaistottelemattomuudellaan, kun hän perusteli verojen maksamattomuuttaan haluttomuudellaan rahoittaa Meksikon–Yhdysvaltain sotaa. Myös Bertrand Russell näki lakien noudattamisen ja verojen maksamisen ”turhana”, niin kauan kuin ketään ei vahingoiteta, väittäen valtion lähinnä käyttävän verorahoja sotimiseen, rinnastaen täten valtiota avokätisesti tukevan veronmaksajan Shakespearen näytelmissä esiintyviin palkkamurhaajien maksajiin. Russellin mielestä rahat tulisi pikemminkin käyttää suoraan lähipiirin hyväntekeväisyyteen, missä niistä olisi enemmän apua. Filosofi Jan Narveson on puolustanut anarkokapitalismia kontraktarismilla.

Yhteiskuntasopimusteorioiden arvostelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esimerkiksi G. W. F. Hegel arvosteli yhteiskuntasopimusteorioita kehämäisyydestä. Hänen mukaansa niitä esittäneet uuden ajan alkupuolen ajattelijat heijastivat oman aikansa ihmisen kaukaiseen, kuvitteelliseen menneisyyteen, jossa ”luonnontilaiset” ihmisyksilöt olisivat tehneet kyseisen sopimuksen. Kuitenkin Hegelin mukaan ihmisen näkeminen persoonallisena yksilönä on historiassa suhteellisen myöhäinen ilmiö, ja joka tapauksessa ristiriidassa sinänsä persoonattoman luonnon kanssa. ”Luonnontilainen” ihminen ei Hegelin mukaan voi olla ”yksilö” siinä mielessä kuin yhteiskuntasopimus edellyttäisi. Lisäksi ajatus ”sopimuksesta” edellyttää jo itsessään lakien ja järjestäytyneen yhteiskunnan olemassaoloa. Hegelin arvostelun ydin on, että puhe luonnontilassa tehdyistä sopimuksista on sisältöä vailla.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]