Modernismi (kirjallisuus)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Modernismi sai kirjallisuudessa alkunsa 1860-luvulla Charles Baudelairen julkaistessa artikkelin Le Peintre de la vie moderne (1863, suomennos kokoelmassa Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia[1]), jota pidetään modernismin manifestina. Usein suuntaus kuitenkin yhdistetään 1900-luvun vaihteessa ja alkuvuosikymmeninä esiintyneisiin muihin "ismeihin", kuten impressionismi, ekspressionismi, dadaismi, seurrealismi, jotka toisinaan luetaan modernismin alakäsitteiksi. Toisen maailmansodan jälkeistä suuntausta kutsutaan täysmodernismiksi.[2][1]

Modernismi pyrki irtautumaan klassisista tyyli- ja muotoihanteista.[1] Modernismin ominaispiirre on, että se on esteettisesti tietoinen itsestään, ja siihen liittyy simultaanisuus, rinnastaminen ja montaasi, mutta myös paradoksaaliuus ja moniselitteisyys. Myös totuuden epävarmuus on sen ominaispiirre. Perinteinen kerrontakulttuuri hajoaa ja käytetään lainauksia myyttisiä arkkityyppejä, motiiveja ja symboleja. Kaikkitietävää kertojaa ei enää ole, ja aika lakkaa olemasta kronologinen.[2] Sijalle tulee tajunnanvirta ja näkökulmatekniikka.[1]

Modernismi on ilmeisintä lyriikassa, jossa se esiintyi ensimmäisenä Ranskassa jo pian 1800-luvun puolivälin jälkeen. Sen keskeisiä edustajia olivat Baudelairen lisäksi Paul Verlaine, Arthur Rimbaud, Guillaume Apollinaire, proosan edustajina Marcel Proust (Kadonnutta aikaa etsimässä), myöhemmin Albert Camus, Simone de Beauvoir ja Alain Robbe-Grillet. Saksankielisiä modernisteja ovat Franz Kafka, Thomas Mann, Bertolt Brecht ja toisen maailmansodan jälkeen esimerkiksi Heinrich Böll ja Günter Grass. Keskeisiä englanninkielisiä modernisteja ovat James Joyce (Odysseus), Virginia Woolf, Samuel Beckett ja yhdysvaltalainen esimodernisti Walt Whitman sekä F. Scott Fitzgerald, Tennessee Williams, Eugene O'Neill ja myöhemmin muun muassa Philip Roth.[2]

Suomalainen modernismi jakautuu kahtia: toisaalta 1920-luvulla esiin nousivat suomenruotsalainen runous ja tulenkantajat, toisaalta 1950-luvun modernismi, joka hylkäsi kansallisen perinteen. Ensimmäistä kautta edustavat muun muassa Elmer Diktonius, Edith Södergran, Olavi Paavolainen ja Mika Waltari, Uuno Kailas, jälkimmäistä Tuomas Anhava ja hänen ympärillään esimerkiksi Otavan piiriin kuuluneet Paavo Haavikko, Marja-Liisa Vartio ja Veijo Meri.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Kirjallisuudentutkimus: modernismi, Tieteen termipankki, viitattu 3.7.2021
  2. a b c d Risto Rantala ja Kaarina Turtia (toim.): ”Modernismi”, Otavan kirjallisuustieto, s. 500–501. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-09209-X.