Urho Kekkonen

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 24. joulukuuta 2015 kello 01.11 käyttäjän Tappinen (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä artikkelia on pyydetty vertaisarvioitavaksi. Voit auttaa Wikipediaa lukemalla ensin vertaisarviointipyynnön ja sen jälkeen osallistumalla keskusteluun tai muokkaamalla tätä artikkelia.
Hakusana ”Kekkonen” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan sivulla Kekkonen (täsmennyssivu).
Urho Kekkonen
[[Tiedosto:|250px|Kekkonen vuonna 1955]]
Kekkonen vuonna 1955
Suomen tasavallan 8. presidentti
1.3.1956–27.1.1982[1]
(erosi virasta 27.10.1981[2])
Edeltäjä J. K. Paasikivi
Seuraaja Mauno Koivisto
Suomen 31. ja 34. pääministeri
Kekkosen I hallitus
17.3.1950–17.1.1951
Kekkosen II hallitus
17.1.1951–20.9.1951
Kekkosen III hallitus
20.9.1951–9.7.1953
Kekkosen IV hallitus
9.7.1953–17.11.1953
Kekkosen V hallitus
20.10.1954–3.3.1956
Edeltäjä K.-A. Fagerholm (I)
Ralf Törngren (h)
Seuraaja Sakari Tuomioja (h)
K.-A. Fagerholm (II)
Suomen sisäasiainministeri
Cajanderin III hallitus
12.3.1937–1.12.1939
Kekkosen I hallitus
17.3.1950–17.1.1951
Edeltäjä Yrjö Puhakka
Aarre Simonen
Seuraaja Ernst von Born
V. J. Sukselainen
Suomen oikeusministeri
Kallion IV hallitus
7.10.1936–12.3.1937
Paasikiven II hallitus
17.11.1944–17.4.1945
Paasikiven III hallitus
17.4.1945–26.3.1946
Kekkosen III hallitus
20.9.1951–22.9.1951
Edeltäjä Emil Jatkola
Ernst von Born
Teuvo Aura
Seuraaja Arvi Ahmavaara
Teuvo Aura
Sven Högström
Eduskunnan puhemies
22.7.1948–21.3.1950
Edeltäjä K.-A. Fagerholm (I)
Seuraaja K.-A. Fagerholm (II)
Henkilötiedot
Syntynyt3. syyskuuta 1900
Pielavesi
Kuollut31. elokuuta 1986 (85 vuotta)
Helsinki
Puoliso Sylvi Kekkonen (1900-1974†)
Lapset Taneli Kekkonen, Matti Kekkonen
Tiedot
Puolue Maalaisliitto
Koulutus lakitieteen tohtori (1936)
Uskonto luterilainen
Kunnianosoitukset liikuntatieteen kunniatohtori, Leninin kansainvälinen rauhanpalkinto
[[Tiedosto:|150x90px|Nimikirjoitus]]
Nimikirjoitus

Urho Kaleva Kekkonen (3. syyskuuta 1900 Pielavesi – 31. elokuuta 1986 Helsinki) oli suomalainen poliitikko ja kahdeksas Suomen tasavallan presidentti. Hän oli tasavallan istuva presidentti yhtäjaksoisesti vuodesta 1956 vuoteen 1981, yli 25 vuoden ajan. Viimeinen presidenttikausi jäi kesken sairauden takia.

Kekkonen on Suomen historian pitkäaikaisin presidentti. Hän on ensimmäinen henkilö, joka toimi tasavallan presidenttinä kaksi kokonaista kautta ja ainoa, joka on valittu toimeensa useammaksi kuin kahdeksi kaudeksi, mikä ei perustuslakiin eli entiseen Suomen hallitusmuotoon myöhemmin tehdyn muutoksen ja nykyisen Suomen perustuslain mukaan olisi enää mahdollistakaan. Kekkonen toimi myös pääministerinä viisi kertaa.[3]

Elämäkerta

Sukutausta

Vaikka Kekkosen Pielavedellä sijaitseva syntymäkoti tunnetaan Lepikon torppana, Kekkosella ei ole torpparitaustaa. Talo oli hankittu perheen omakotitaloksi. Urho Kekkosen esivanhemmat aina kahdenteentoista sukupolveen saakka olivat kaikki vanhojen itäsuomalaisten talonpoikaissukujen jälkeläisiä. Kekkosen suku isän puolelta oli kaskimaiden valtaajia ja äidin puolelta omilla maillaan pysynyt talonpoikaissuku. Isoisä Eenokki, Urho Kekkosen isän isä, kuului kuitenkin 1800-luvulla kasvaneeseen tilattomien ryhmään ja hankki elatuksensa tilapäistöillä ja renkinä.[4]

Palveltuaan eri taloissa Eenokki Kekkonen vei vihille Anna-Liisa Koskisen. Heille syntyi neljä poikaa, jotka saivat nimet Taavetti, Johannes, Alpertti ja Juho. Juho Kekkonen, Koivujärven kylän Korvenmökistä vuonna 1878 maailmalle lähtenyt perheen nuorin poika, oli Urho Kekkosen isä. Isoisä Aatu Pylvänäinen, Urho Kekkosen äidin isä, joka viljeli Kangasniemen Tarkkalan tilaa, avioitui kesällä 1878 tuolloin vasta 16-vuotiaan Amanda Mannisen kanssa. Heidän lapsensa, kolme tytärtä ja kaksi poikaa, olivat Emilia, Elsa, Siilas, Tyyne ja Eetu.[4]

Isä Juho Kekkonen joutui varattoman perheen poikana lähtemään metsätöihin ja päätyi vuonna 1898 tukkityömaalle Kangasniemelle. Siellä Kuvasmäen Tarkkalan talon sisarusparven vanhin tytär Emilia paimensi karjaa Haahkalan maiden rantalaitumilla. Samoilla rannoilla liikkuvassa tukkimiesporukassa liikkui myös Juho Kekkonen. Nuoret tutustuivat ja heidät vihittiin vuonna 1899. Pariskunta muutti Otavaan, mistä Juho Kekkonen oli saanut töitä Halla Oy:n Koivusahalla. Myöhemmin hän yleni metsätyönjohtajaksi ja tukkiasioitsijaksi.[4]

Nuoripari siirtyi työmaan mukana Pielavedelle, mistä Juho Kekkonen osti asunnoksi savutuvan, jota hän vähitellen korjaili ja laajensi kunnolliseksi taloksi. Hän rakensi tupaan savupiipun vähän ennen esikoispoikansa Urhon syntymää. Talon takana olevan kauniin lepikon takia taloa alettiin kutsua Lepikon torpaksi. Pihapiirissä sijaitsi savusauna, jossa Urho Kekkonen syntyi 3. syyskuuta 1900. Lepikon torpassa perhe asui kuusi vuotta ja Siiri-tytär syntyi vuonna 1904. Juho Kekkosen savotoiden mukana perhe muutti vuonna 1906 Kuopioon ja 1908 Lapinlahdelle. Tiukkaa oli, mutta puutetta ei kärsitty. Perheen kuopus Jussi syntyi vuonna 1910.[4]

Lapsuus ja nuoruus

"Sain lahjaksi onnellisen lapsuuden" on Urho Kekkonen sanonut lapsuudestaan. Koulun Urho Kekkonen aloitti Lapinlahdella. Käytyään kolme vuotta kansakoulua hän sai pyrkiä Iisalmen yhteiskouluun. Iisalmesta muutettiin jo seuraavana vuonna Kajaaniin, minne vuosisadan vaihteessa oli perustettu saha ja selluloosatehdas. Isä Juho pääsi Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön tukkiasioitsijaksi ja niin syksyllä 1911 Urho siirtyi Kajaanin Yhteiskoulun toiselle luokalle. Hän oli luokan nuorin oppilas. Hän ei ollut mallioppilas, vaan kuriton ja vallaton. Yläluokilla hän oli koulun toverikunnan johdossa ja toimitti sen lehteä Mielikkiä ja sai vuosijuhlissa harjoitella puheiden pitämistä. Hän luki myös innokkaasti historian ja kaunokirjallisuuden teoksia. Hän sai myös 12-vuotiaasta alkaen olla mukana isänsä uittotyömailla.[5]

Urho Kekkonen oli innokas kirjoittaja. Ensimmäiset tekstit ilmestyivät vuoden 1914 puolella. Niitä julkaisi kaupungin vanhasuomalainen sanomalehti Kaikuja Kajaanista. Seuraavana vuonna hän suomensi käyttämänsä nimimerkin Esaias Ranstakan Kohennuskepiksi ja alkoi kirjoittaa kaupungin vanhimpaan lehteen, nuorsuomalaiseen Kajaanin Lehteen. Myöhemmin Kekkonen alkoi käyttää koulutovereidensa keksimiä nimiä Känä ja Urho Sorsimo.[5]

Vanhemmilla oli varaa kouluttaa poikansa ylioppilaaksi.[6] Kekkosella oli kaksi nuorempaa sisarusta: vakuutusvirkailijana myöhemmin toiminut Siiri Kekkonen (1904–1969) ja majuri, toimitusjohtaja Uuno Johannes (Jussi) Kekkonen (1910–1962).[7]

Vuonna 1949, kun Kekkosesta ryhdyttiin toden teolla tekemään presidenttiä, Lepikon torpan valokuvasta retusoitiin savupiippu pois tarkoituksena esittää Kekkonen "savupirtin poikana" ja luotiin muutenkin tarpeelliseksi katsottu kuva Kekkosesta kansan syvistä riveistä nousseena "sivistyneenä jätkänä".[8] Juho Kekkonen oli ostanut Lepikon torpan kesällä 1900 ja Kekkosen perhe asui siinä vuoteen 1906 saakka. Kekkoset muuttivat 1906 Pielavedeltä ensin Kuopioon ja myöhemmin perheen isän työmaiden muuttuessa edelleen Lapinlahdelle, Iisalmeen ja lopuksi vuonna 1911 Kajaaniin. Kajaanissa Kekkoset asuivat Kalliokatu 7:ssä ja Juho Kekkonen toimi työnjohtajana Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön palveluksessa. Täällä myös Urho Kekkonen kävi suurimman osan oppikoulua. [9]

Lukiolaisena Kekkonen liittyi Kajaanin suojeluskuntaan ja osallistui Suomen sisällissotaan Kajaanin sissirykmentin mukana valkoisen hallituksen joukoissa. Hän osallistui taisteluihin muun muassa Kuopiossa, Varkaudessa, Mouhussa ja Viipurin suunnalla sekä johti Haminassa yhdeksän punaisen teloittamista.[10]

Myös Kekkosen urheilutaustasta tuli osa hänen legendaansa. Vuonna 1924 hän voitti vauhdittomien hyppyjen SM-kisoissa korkeushypyn ja kolmiloikan. Saman vuoden Kalevan kisoissa hän voitti korkeushypyn ja sijoittui toiseksi sivulajissaan 100 metrin juoksussa. Korkeushypyssä Kekkonen saavutti lisäksi kolme pronssia Kalevan kisoissa vuosina 1923, 1927 ja 1928. Hänen hallussaan oli vauhdittoman kolmiloikan Suomen ennätys (972 cm). Myös Kekkosen aika 100 metrin juoksussa oli varsin hyvä: 11,0 sekuntia (käsiaika). Hänen korkeushypyn ennätystuloksensa oli 185 cm ja kolmiloikan 14,06 metriä.[11]

Myöhemmin Kekkonen toimi Suomen olympiakomitean ja Suomen Urheiluliiton (SUL) johdossa. Vuoden 1932 olympiakisoissa Los Angelesissa Kekkonen toimi Suomen olympiajoukkueen johtajana. IAAF puheenjohtajanaan ruotsalainen Sigfrid Edström sulki näiden kisojen aikana Paavo Nurmen kisoista ammattilaissyytösten vuoksi. Kekkonen taisteli sinnikkäästi ja jopa ärsytystä herättävän jääräpäisestikin Nurmen osallistumisen puolesta. Seurauksena oli, että Suomen ja Ruotsin yleisurheilumaaottelut keskeytyivät useaksi vuodeksi. Riita leimautui vahvasti Edströmin ja Kekkosen väliseksi kiistaksi. Ansioistaan Suomen urheilun hyväksi Urho Kekkoselle myönnettiin Suomen urheilun suuri ansioristi vuonna 1950.[12]

Opiskeluaika ja poliittisen uran alku

Nuori lakimies Urho Kekkonen kävelyllä Ateneumin kulmalla 1930-luvun alussa.

Ylioppilaaksi Kekkonen kirjoitti Kajaanin Lyseosta vuonna 1919. Sen jälkeen hän suoritti asevelvollisuutensa Helsingin autopataljoonassa ja kotiutui kersanttina. Hän muutti Helsinkiin vuonna 1921, opiskeli nopeasti ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi vuonna 1926. Hän oli aktiivinen Pohjois-Pohjalaisessa Osakunnassa sekä lainlukijoiden riennoissa ja toimi Ylioppilaslehden päätoimittajana vuosina 1927–1928.[12]

Lakitieteen ylioppilaana ja varatuomarina Kekkonen työskenteli Etsivässä keskuspoliisissa. Hän perehtyi kommunisminvastaiseen toimintaan. Kommunisteihin välirikon tehneen Arvo Tuomisen mukaan Kekkonen oli vastustajiaan kohtaan asiallinen ja ammattitaitoinen.[13] Etsivästä keskuspoliisista Urho Kekkonen myös löysi puolisokseen konekirjoittajana toimineen Sylvi Uinon, joka oli kannakselainen papintytär.[14]

Kekkonen alkoi suunnitella omaa väitöskirjaansa salaisen poliisin toiminnasta. Hän kuitenkin joutui itse eroamaan Etsivästä keskuspoliisista ehdotettuaan julkisesti, että se pitäisi lakkauttaa ja yhdistää rikospoliisiin. Kekkonen siirtyi vuonna 1927 Maalaiskuntien liiton lakimieheksi, mutta hänen julkinen esiintymisensä johti siihen, että työsuhde purettiin vuonna 1932. Kekkonen väitteli lakitieteen tohtoriksi 1936. Hänen väitöskirjansa käsitteli kunnallista vaalioikeutta Suomen lain mukaan.[15]

Urho Kekkosen aatteelliset juuret olivat kansallismielisessä ylioppilaspolitiikassa, ja sille oli luontevaa jatkoa myös toimiminen Akateemisessa Karjala-Seurassa. Kansan eheyttäminen, ryssäviha, kielitaistelu ja Itä-Karjalan kysymys olivat hänelle tärkeitä. Kekkonen kirjoitti pakinoita AKS:n lehteen Suomen Heimoon, ja vuonna 1930 hänestä tuli AKS:n kolme vuotta aiemmin valtaaman Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja. Vuonna 1932 Kekkonen kuitenkin erosi AKS:stä yhdessä monien muiden keskustaan suuntautuneiden jäsenten kanssa, kun AKS:n enemmistö ei suostunut tuomitsemaan Mäntsälän kapinaa. Hän jatkoi pakinointia Suomalaisuuden Liiton lehdessä Suomalaisessa Suomessa (myöhemmin Kanava), jossa hän keskittyi ajamaan etenkin yliopiston suomalaistamista.[16]

Siirtyminen puoluepolitiikkaan

Kekkonen vieraili Saksassa vuonna 1932 ja todisti Adolf Hitlerin valtaannousua. Ilmeisesti nämä kokemukset vaikuttivat siihen, että hän liittyi seuraavana vuonna Maalaisliittoon ja julkaisi poliittisen pamflettinsa "Demokratian itsepuolustus". Hän varoitti äärioikeiston noususta ja esitti muun muassa, että valtiovalta voi joutua rajoittamaan sananvapautta tietyssä määrin voidakseen estää demokratian luhistumisen.[8]

Työelämässä Kekkonen siirtyi virkamieheksi maatalousministeriöön. Vuonna 1936 hän yritti toisen kerran eduskuntaan ja tuli valituksi Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä. Hänet nimitettiin heti oikeusministeriksi (1936–1937) Kyösti Kallion hallitukseen ja sen jälkeen A. K. Cajanderin punamultahallitukseen sisäasiainministeriksi. Hän yritti lakkauttaa äärioikeistolaisen Isänmaallisen Kansanliikkeen 1938, ja tässä epäonnistuneessa operaatiossa tuli tunnetuksi käsite Kekkosen konstit.[6] IKL:n näkyvimpiin hahmoihin kuulunut professori Bruno Salmiala viittasi siihen vielä vuonna 1968 ja syytti Kekkosta IKL:n häpäisemisestä presidentinvaalikampanjassa.[17]

Talvisodan hallituksessa Kekkonen ei ollut. Eduskunnassa hän vastusti Moskovan rauhantekoa maaliskuussa 1940 ja kannatti sodan jatkamista. Vuosina 1940–1943 hän oli Siirtoväen Huollon Keskuksen johtaja ja vuosina 1943–1945 valtiovarainministeriön virastovaltuutettu. Tällöin hänen toimenaan oli valtionhallinnon järkeistäminen.[12]

Vuoden 1942 alussa Kekkonen ryhtyi kirjoittamaan Suomen Kuvalehteen nimimerkillä Pekka Peitsi katsauksia ulkopolitiikkaan ja maailmansodan tapahtumiin. Aikaisemmin niitä oli kirjoittanut majuri Wolf H. Halsti, joka oli joutunut lopettamaan niiden kirjoittamisen päämajan vaatimuksesta.[18]

Uusi nousu, pääministeristä presidentiksi

Katso myös: Urho Kekkosen hallitusten kokoonpanot
Kekkonen ja K. A. Fagerholm puolisoineen presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla 1956.
Urho Kekkonen pitämässä uudenvuodenpuhetta 1. tammikuuta 1959.

Kekkosen ulkopoliittinen ajattelu sai lopullisen muotonsa sotavuoden 1944 kuluessa. Hänen uusi ajattelunsa oli sangen realistista ja keskittyi Neuvostoliiton epäluulojen hälventämiseen ja keskinäisen luottamuksen lisäämiseen.[12]

Maalaisliiton puoluekokouksessa vuonna 1944 Kekkonen vaati, että arvokonservatiivinen ja kansallismielinen puolue ottaisi suunnan, joka soveltuu uuteen maailmanjärjestykseen. Tämä Kekkosen suunta tuli myöhemmin tunnetuksi niin sanottuna K-linjana. Linja jakoi ensin Maalaisliiton ja sitten koko suomalaisen poliittisen elämän sen mukaan, kuinka luotettavaa se ulkopoliittisesti oli. Kahtiajako jatkui Kekkosen uran loppuun.[15]

Kekkonen palasi lopullisesti vallan sisärenkaaseen, kun hän pääsi Paasikiven hallituksen oikeusministeriksi marraskuussa 1944 ja samalla valvontakomission vaatimat sotasyyllisyysoikeudenkäynnit tulivat hänen hoidettavikseen. Kun Paasikivi valittiin presidentiksi 1946, Maalaisliitto esitti Kekkosta pääministeriksi, mutta SKDL:n vastustus esti aikeen. Kekkonen nimitettiin kuitenkin Suomen Pankin johtokuntaan ja myöhemmin eduskunnan puhemieheksi.[15]

Kekkonen suhtautui ensin kommunisteihin epäluuloisesti, mutta hänen suhtautumisensa muuttui ilmeisesti sen jälkeen, kun kesällä 1948 muodostettiin K. A. Fagerholmin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus ja sekä Maalaisliitto että kansandemokraatit jäivät oppositioon.[19]

Kekkonen valittiin eduskunnan puhemieheksi 22.7.1948.[20] Presidentinvaalissa 1950 Kekkonen oli Maalaisliiton ehdokas ja kilpaili kampanjassaan etenkin istuvan presidentin J. K. Paasikiven kanssa. Vaaleissa Kekkonen sai 62 valitsijamiestä, SKDL:n Mauno Pekkala 67 ja vaalit voittanut Paasikivi 171. Paasikivi nimitti Kekkosen vaalien jälkeen 17. maaliskuuta pääministeriksi[20]. Tätä seurasi vielä neljä muuta Kekkosen hallitusta, joista osa jäi poliittisesti rikkinäisenä aikana lyhytikäisiksi.[21]

Jo ensimmäistä hallitustaan muodostaessaan Kekkonen perusteli sekä omaa johtavaa rooliaan että hallituksen kokoonpanoa ensi sijassa Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kannalta. Ensimmäisen hallituskautensa loppupuolella Kekkonen alkoi korostaa yhä enemmän Suomen ja Neuvostoliiton välille 1948 solmittua YYA-sopimusta. Siitä muodostui myöhemmin suorastaan fundamentalistinen teksti Suomen poliittisessa elämässä.[22]

Kekkonen alkoi turvata poliittista asemaansa idänsuhteilla, ja niin hän onnistui kerta toisensa jälkeen torjumaan sekä hallitusten kaatoyritykset että pysymään itse pääministerinä. Kun Kekkonen onnistuttiin kampeamaan pääministerin paikalta vuonna 1953, hän vihjasi Neuvostoliiton saattavan menettää luottamuksensa Suomeen. Presidentti Paasikiven mielestä tällainen kytkentä oli "poliittisesti vaarallinen".[23]

Vuonna 1954 nimitettiin Kekkosen V hallitus, joka toimi Kekkosen presidentiksi valitsemiseen asti maaliskuussa 1956.[24]

Aika presidenttinä

1956–1962: Ensimmäinen kausi

Urho Kekkonen vuonna 1960 julkaistussa postimerkissä.
Kekkonen, Kliment Vorošilov ja Nikita Hruštšov Moskovassa vuonna 1960.

Tasavallan presidentiksi Urho Kekkonen valittiin vuonna 1956, jolloin hän voitti valitsijamiesäänin 151–149 vastaehdokkaansa, sosiaalidemokraattien K. A. Fagerholmin. Presidentinvaaleissa Kekkonen oli saanut taakseen 88 valitsijamiestä, joten hän tarvitsi tukea muilta valitsijamiesryhmiltä. Ratkaiseva tuki oli, että SKDL:n valitsijamiesryhmä äänesti häntä yksimielisesti, samoin enemmistö Kansanpuolueesta. Puuttuvaa "yhden äänen" antajaa ei ole koskaan saatu selville luotettavasti.[22] Mahdollisena pidetään myös sitä, että ääniä annettiin rintaman yli useita ja molemmilta puolilta.[25] KGB-kenraali Viktor Vladimirovin mukaan Kekkosen voiton takasi Neuvostoliiton lahjonta, puuttuvat äänet ostettiin ja Kekkosen valinta varmistettiin.[26] Yhdysvallat kieltäytyi onnittelemasta Kekkosta. Ulkoministeri John Foster Dulles lausui, että "Kekkosen virkaanastumisen johdosta emme esitä onnitteluita".[27]

SAK julisti yleislakon, joka alkoi uuden presidentin virkaanastujaispäivänä 1. maaliskuuta 1956. SAK ei ole koskaan myöntänyt lakon olleen poliittinen, mutta Kekkosen valinnan on väitetty vaikuttaneen työtaisteluun. Presidenttikautensa alussa Kekkonen yrittikin pitää matalaa profiilia, etenkin sisäpolitiikassa.[23]

Kekkosen presidenttikausi merkitsi uuteen aikakauteen siirtymistä osaltaan myös sen vuoksi, että hänen ensimmäisen virkavuotensa päättyessä yksikään hänen edeltäjistään ei enää ollut elossa. Risto Ryti oli kuollut lokakuussa ja Paasikivi joulukuussa 1956.[28]

28.1.1957 kello 18 sattui Porvoon maantiellä 18 kilometriä Helsingistä itään kolari, jossa kolme sai surmansa. Paikalle osunut Kekkonen käski autonkuljettajansa Kalle Westerlundin kuljettamaan yhden loukkaantuneista (ambulanssin kuljettaja) Helsinkiin presidentin virka-autossa[29].

Kekkosen toisena presidenttivuonna 1957 tapahtui ampumavälikohtaus, jossa tuntemattomaksi jäänyt tekijä ampui kohti presidentin kesäasuntoa Naantalin Kultarannassa Kekkosen perheineen viettäessä juhannusta. Tiettävästi Kekkosen henkilökohtaisesta pyynnöstä tapauksesta vaiettiin täysin. Kekkoseen henkilökohtaisesti kohdistuneet uhkaukset olivat yleisiä, ja presidentin on tulkittu halunneen välttää mielialojen kiihdyttämistä entisestään. Kultarannan päiväkirjaan tapaus merkittiin ikkunan särkymisenä.[30]

Kun elokuussa 1958 muodostettiin Fagerholmin laajapohjainen enemmistöhallitus, jota kutsuttiin myöhemmin yöpakkashallitukseksi, Neuvostoliitto osoitti hiljaisesti mieltään sitä vastaan. Presidentti Kekkonen yhtyi kritiikkiin ja vaikutti osaltaan siihen, että hallitus kaatui joulukuussa. Tutkijat eivät ole yksimielisiä Kekkosen motiiveista.[31]

Fagerholmin hallituksen kaatumisen vuoksi enemmistöhallitusten muodostaminen tuli vaikeaksi eikä siihen kyetty vähään aikaan. Siksi oli pakko turvautua vähemmistöhallituksiin, jotka nojasivat lähinnä maalaisliittoon. Sosiaalidemokraattien sisäiset erimielisyydet lisäsivät sisäpolitiikan hajanaisuutta. Kekkonen pyrki silti sitkeästi yhdistämään oman uudelleenvalintansa, enemmistöhallituksen muodostamisen ja ulkopoliittiset tavoitteensa ja lähetti neuvostojohdolle viestejä, joista kukaan muu Suomessa ei tiennyt.[32]

Kekkonen suunnitteli jo huhtikuussa 1961 hajottavansa eduskunnan ja vaikuttavansa niin liittoumaan, joka uhkasi nousta häntä vastaan presidentinvaaleissa ehdokkaanaan entinen oikeuskansleri Olavi Honka. Neuvostoliitto lähetti lokakuun lopussa nootin, jossa se vetosi kärjistyneeseen kansainväliseen tilanteeseen ja vaati YYA-sopimuksen mukaisia sotilaallisia konsultaatioita. Esimerkiksi Tuure Junnilan, Veikko Vennamon, Anatoli Golitsynin, Viktor Vladimirovin sekä Hannu Rautkallion mukaan nootin oli suunnitellut Kekkonen yhdessä KGB:n kanssa[33]. Honka luopui ehdokkuudesta ja Kekkonen sai 111 valitsijamiestä. Hänet valittiin uudelleen vuoden 1962 vaaleissa presidentiksi 199 äänellä.[15]

1962–1968: Toinen kausi

Tage Erlander ja Urho Kekkonen 1967.

Noottikriisin seurauksena on pidetty sitä, että Suomessa ei ollut enää todellista oppositiota ja Kekkonen saavutti Suomen poliittisena johtajana vahvan aseman, joka sai myöhemmin jopa kyseenalaisia piirteitä.[3]

Kekkonen yritti saada puolueiden enemmistön tuen taakseen, sillä ilman sitä presidentti ei olisi voinut pitkään käyttää valtaansa täysipainoisesti. Jotta puolue pääsisi hallitusvastuuseen, sen piti osoittaa Kekkoselle ulkopoliittinen luotettavuutensa eli hyväksyä Kekkonen ja hänen ulkopoliittisen linjansa. Esimerkiksi kokoomus pääsi Johannes Virolaisen hallitukseen noottikriisin jälkeen, kun se oli osoittanut lojaaliutensa Kekkosta kohtaan.[19]

Kekkonen käytti paljon valtaa myös henkilökohtaisten suhteiden avulla. Hän piti säännöllisesti yhteyttä opiskeluaikaisiin tovereihinsa, mutta myös metsästys-, kalastus- ja hiihtokavereihinsa. Nuorille hän piti niin sanottuja lastenkutsuja virka-asunnossaan Tamminiemessä. Hän kasvatti itselleen luottomiehiä valtiohallintoon, kaikkiin merkittäviin puolueisiin ja liike-elämään, etenkin valtionyhtiöihin. Hänellä oli myös paljon taiteilijaystäviä. Kekkonen oli luonteeltaan välitön, ja hän osasi seurustella erilaisten ihmisten ja yhteiskuntapiirien kanssa jo kauan ennen kuin verkostoitumisesta tuli muotikäsite.[3] Vapaa-aikansa Kekkonen vietti mieluiten muiden kuin poliitikkojen ja poliittisten avustajiensa parissa. Vakiintunut kalastusseurue, jonka keskipisteenä Kekkonen oli, oli alun perin aito kaveriporukka, mutta 1970-luvun alkuvuosina siihen liittyi yritysjohtajia, jotka kustansivat kaukomatkat ja isännöivät presidentin käyntejä Lapin kelomökeissä. Maksumiehet osallistuivat pyyntirituaaleihin, mutta todellisuudessa he pyrkivät presidentin myötävaikutuksella edistämään yritystensä etuja ja myös omaa urakehitystään.[34]

Kekkosen toisella kaudella saksankielisestä Keski-Euroopasta käsin suomalaiseenkin poliittiseen puheeseen suodattui käsite "suomettuminen". Osana sitä oli käsitys, että vain Kekkosella oli ykisnoikeus tulkita Neuvostoliiton viestejä.[35][36]

1968–1978: Kolmas kausi

Vuoden 1968 vaaleihin Kekkonen sai oman puolueensa maalaisliiton lisäksi jo etukäteen tuekseen 1966 muodostetun kansanrintamahallituksen, johon kuuluivat Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP), SKDL ja Työväestön ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto (TPSL). Kun kansanrintamahallitukseen kuuluneiden puolueiden tekemä poikkeuslakiehdotus ei saanut riittävää enemmistöä, ne asettivat Kekkosen ehdokkaakseen. Hänet valittiin vaalien ensimmäisellä kierroksella 201 valitsijamiehen tuella.[22] Kekkosta kuitenkin närkästytti vastaehdokkaansa ja pitkäaikaisen poliittisen kilpakumppaninsa Veikko Vennamon menestys (33 valitsijamiestä) ja tämän avoimesti Kekkosta vastaan suuntautunut vaalikampanja.[37]

Jos Kekkonen olikin sisäpolitiikassa sidottu yhteistyöhön, ulkopolitiikassa hän saattoi toimia suvereenisti. Hän ei toisinaan käyttänyt muita avustajia kuin itse valitsemiaan luottohenkilöitä, jotka tulivat useimmiten ulkoministeriöstä. Kekkonen teki 1960-luvulla ulkopoliittiset aloitteet Pohjolan ydin­aseettomasta vyöhykkeestä[38], rajarauhasta Norjan kanssa sekä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksesta. Tavoitteena oli välttää YYA-sopimuksen soveltaminen niin, että Suomi ja Neuvostoliitto olisivat alkaneet sotilaalliseen yhteistyöhön, ja siten vahvistaa Suomen pyrkimystä puolueettomuuspolitiikkaan. Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen vuonna 1968 puolueettomuus oli entistä hankalampaa. Kekkonen ilmoitti venäläisille 1970, ettei jatka presidenttinä eikä YYA-sopimusta jatketa, ellei Neuvostoliitto jatkossakin suostu tunnustamaan Suomen puolueettomuutta.[31]

Vuoden 1970 eduskuntavaalit merkitsivät kansanrintamayhteistyön päättymistä. Kekkonen aktivoitui sisäpolitiikassa toimien jopa tosiasiallisena pääministerinä ja osallistui muun muassa tulopoliittisten neuvottelujen tekoon niin sanotun UKK-sopimuksen muodossa.[23] Taustalla oli vuoden 1971 metallin lakko, joka innoitti Neuvostoliiton aktiivista Suomen-suurlähettilästä Aleksei Beljakovia lietsomaan jopa vallankumouksen järjestämistä maassa. Sisäpoliittisen tilanteen rauhoituttua Beljakov palasi kotimaahansa vähin äänin.[39]

Kekkosen kolmatta presidenttikautta jatkettiin poikkeuksellisesti. Kauden oli aluksi tarkoitus jatkua vain vuoteen 1974. Tammikuussa 1973 säädettiin poikkeuslaki, jolla kautta jatkettiin neljällä vuodella. Se oli Suomessa kolmas kerta, jolloin valtionpäämies valittiin virkaansa ilman vaaleja ja vastaehdokkaita. Aikaisemmin Gustaf Mannerheim valittiin Suomen valtionhoitajaksi joulukuussa 1918, kun haluttiin irtautua saksalaissuuntauksesta, ja presidentiksi elokuussa 1944, kun haluttiin irtautua jatkosodasta ja siteistä Saksaan. Poikkeuslain taustasta on historiantutkimuksessa erilaisia käsityksiä. Martti Häikiön tulkinnan mukaan Kekkonen pakotti ensin Ahti Karjalaisen ehdottamaan jatkoaikaa tammikuussa 1972. Tämän jälkeen hän nimitti helmikuussa Rafael Paasion vähemmistöhallituksen ja vaati poikkeuslakia huhtikuussa, ennen kuin suurimmat puolueet, sosiaalidemokraatit ja keskustapuolue, asettaisivat omat ehdokkaansa kesän puoluekokouksissa. Tästä kärsivät etenkin Ahti Karjalainen, jota oli pidetty Kekkosen manttelinperijänä, ja Johannes Virolainen, joka oli kentällä suosittu ja keskustan puheenjohtaja.[40]

Kekkonen 500 markan setelissä vuodelta 1975.

Poikkeuslakia ei ollut helppo viedä läpi, sillä se voitiin säätää vain 5/6:n eduskuntaenemmistöllä. Jotta enemmistö saataisiin lain taakse, sen tueksi luotiin poliittinen paketti, jossa oli kolme osaa: poikkeuslaki, vapaakauppasopimus Euroopan talousyhteisön EEC:n kanssa ja valtion taloudellista säätelyvaltaa lisäävät suojalait, joita vasemmisto kannatti. Paketista huolimatta Kalevi Sorsan hallitus ei saanut tarvittavaa määräenemmistöä kokoon, joten Kekkonen uhkasi joulukuussa, ettei olisikaan käytettävissä presidentiksi. Julkisesti hän väitti syyksi lokakuussa julkisuuteen vuotanutta niin sanottua Zavidovo-muistiota, joka koski hänen ja neuvostojohdon keskusteluja. Poikkeuslaki hyväksyttiin tammikuussa 1973 äänin 170–28 ja Kekkosen toimikautta jatkettiin neljällä vuodella vuoteen 1978.[31]

Sylvi Kekkosen kuolema joulukuun alussa 1974 oli Urho Kekkoselle hyvin raskas isku. Muun muassa Johannes Virolaisen mukaan Kekkosen sisäpoliittiset otteet muuttuivat siitä lähtien entistä rajummiksi.[16]

Vuonna 1975 Kekkonen isännöi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) Helsingissä. Tapahtumaa pidetään Kekkosen uran huipentumana. Tuona vuonna Kekkonen oli esillä yhtenä varteenotettavimmista ehdokkaista Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi; Ruotsin keskustapuolueen puheenjohtaja Thorbjörn Fälldin oli ehdottanut palkintoa Kekkoselle jo tammikuun lopussa ennen ETYKiä. Norjan suurkäräjien Nobel-komitea myönsi palkinnon kuitenkin neuvostoliittolaiselle ydinfyysikolle Andrei Saharoville.[41][42]

1978–1982: Neljäs kausi

Urho Kekkonen vuonna 1980 julkaistussa postimerkissä.

Kun vakavasti otettavia vastustajia ja todellisen vaihtoehdon tarjoavia kilpailijoita ei ilmaantunut, Kekkosen valta laajeni eräiden arvioiden mukaan jopa joiltain osin liian vahvaksi. Tämän vallankäytön huipentumana voidaan pitää vuotta 1975. Kekkonen oli hajottanut eduskunnan ja isännöi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) Helsingissä. Hän antoi jo tuossa vaiheessa valita itsensä sosiaalidemokraattien ja keskustan presidenttiehdokkaaksi vuoden 1978 vaaleihin. SDP ehti pyytää valtionpäämiestä ehdokkaakseen jo ennen tämän taustapuoluetta keskustaa. Syksyllä Kekkonen "runnoi" televisiokameroiden edessä läsnä olleet kansanrintamapuolueiden johtajat Martti Miettusen johtamaan hätätilahallitukseen.[19]

Vuoden 1978 presidentinvaalit olivat riemuvoitto istuvalle presidentille. Kun myös Kansallinen Kokoomus asetti Kekkosen ehdokkaakseen, hän sai neljän suuren puolueen tukemana 82 prosenttia äänistä ja 260 valitsijamiestä. Kauneusvirheeksi jäi Kekkos-koalition kannalta vain yhden kokoomusloikkarin lipeäminen Suomen Kristillisen Liiton ehdokkaan Raino Westerholmin taakse.[31] Kesällä 1978 Kekkonen ja puolustusvoimain komentaja kenraali Lauri Sutela torjuivat Suomessa vierailleen Neuvostoliiton puolustusministerin, marsalkka Dmitri Ustinovin ehdotuksen Suomen ja Neuvostoliiton yhteisistä sotaharjoituksista.[43]

Kesällä 1979 syntyi niin kutsuttu juhannuspommi, kun Urho Kekkonen moitti eduskunnan puhemiestä Johannes Virolaista siitä, että tämä oli Suomen Kuvalehdelle myöntämässään haastattelussa "antanut väärän todistuksen Suomen ulkopolitiikasta". Kekkosen mukaan Virolainen oli jälleen nostattanut täyteen voimaansa keskustelun suomettumisesta, jonka Kekkonen katsoi hieman aiemmin Saksan liittotasavaltaan tekemänsä valtiovierailun aikana onnistuneensa sammuttamaan.[44]

1970-luvun mittaan alkoi liikkua huhuja valtionpäämiehen terveyden heikkenemisestä ja henkisen vireen vaihteluista. Esimerkiksi televisioiduissa uudenvuoden puheissa presidentin tilan heikkeneminen oli usein selvästi havaittavissa. Julkisuus ja media kuitenkin pyrkivät vaientamaan näitä huhuja pääsääntöisesti, koska halusivat kunnioittaa valtionpäämiehen yksityisyyttä.[45] Kekkosen kunnon kerrottiin jälkeenpäin olleen erityisen huono talvella 1980. Talven ja kevään 1981 aikana presidentin vointi oli vaihdellut voimakkaasti ja tällöin hän oli vakavasti harkinnut virkakautensa keskeyttämistä.[46]

Kekkosen suvereenin vallankäytön päättymistä on monen mielestä merkinnyt huhtikuu 1981, jolloin pääministeri Mauno Koivisto kieltäytyi eroamasta, vaikka häntä oli Tamminiemestä tähän varsin selväsanaisesti kehotettu. Koivisto rikkoi Kekkosen ajan kaavan huomauttamalla, että perustuslain mukaan Suomessa hallituksen tulee nauttia ensi sijassa eduskunnan eikä presidentin luottamusta.[31] Tapahtuman on katsottu merkinneen myös alkua Kekkosen niin henkisen kuin fyysisenkin kunnon lopulliselle romahtamiselle. Presidentti koki kärsineensä niin vakavan julkisen arvovaltatappion, ettei hän enää toipunut sen aiheuttamasta järkytyksestä.[47]

Kekkosen kaatumisesta lentokentällä vuonna 1980 nousi kohu toukokuussa 2011, kun Yleisradio ei halunnut näyttää pätkää kokonaisuudessaan Pressiklubi-ohjelmassa.[48] Eri näkemysten mukaan kyse oli joko sensuurista tai vanhan ihmisen kunnioittamisesta. Kekkosen adjutantin Juha Engströmin mukaan kaatuminen johtui häikäistymisestä ja vahvoista silmälaseista, joiden vuoksi hän ei nähnyt lentokoneen portaiden alinta askelmaa. Kuvia tilanteesta ei myöskään tapahtuma-aikaan julkaistu.[49]

Kekkosen terveys petti näkyvästi ensimmäisen kerran Islannin kalastusmatkalla elokuussa samana vuonna. Syyskuussa 1981 hän jäi sairauslomalle ja joutui pyytämään eroa lokakuussa [50]. Tämän jälkeen hän ei enää näyttäytynyt julkisuudessa.[18] Vuosia myöhemmin julkisuuteen on tihkunut tietoja siitä, miten presidentin horjuvaa terveyttä salattiin kansalta samalla kun kulisseissa käytiin kovaa peliä seuraajakysymyksestä.[51][52][53]

Virallisesti Kekkonen erosi tasavallan presidentin virasta 27. lokakuuta 1981 ja toimi muodollisena valtionpäämiehenä aina siihen asti kunnes Mauno Koivisto vannoi virkavalan tasavallan 9. presidenttinä[2][54]

Viimeiset vuodet

Urho Kekkonen vuonna 1986 julkaistussa surupostimerkissä

Kun Kekkonen oli jäänyt pois presidentin virasta, presidentin virka-asunto Tamminiemi muutettiin hänen palvelukodikseen. Viimeisinä vuosinaan Kekkonen pitäytyi erossa politiikasta eikä ottanut kantaa ajankohtaisiin asioihin. Heikentyneen terveytensä vuoksi hän ei enää voinut ulkoilla ilman avustajia. Saamiinsa kirjeisiin hän ei jaksanut vastata.lähde?

Kekkonen kuoli 31. elokuuta 1986 kotonaan Tamminiemessä, Helsingissä kolme päivää ennen 86-vuotissyntymäpäiväänsä. Kuolinsyy oli aivorungon verenkiertohäiriö[50]

Kekkonen siunattiin näyttävin valtiollisin menoin Helsingin tuomiokirkossa ja haudattiin 7. syyskuuta Hietaniemen hautausmaalle [50]. Muistopuheen piti tasavallan presidentti Mauno Koivisto ja ruumiinsiunauksen toimitti arkkipiispa John Vikström[50]. Vikström vertasi siunauspuheessaan Kekkosta yksinäiseen hiihtäjään, joka hiljalleen umpeutuvaa latua myöten katoaa horisonttiin [50].

Hautajaisissa oli suurena poikkeuksena normaalikäytäntöön nähden se, ettei vainajalle ammuttu kunnialaukauksia tykeillä hautaan laskettaessa kuten edeltäjille; koska Kekkonen oli nimenomaan rauhanpoliitikko, hänen lähtöään kunnioitettiin toisella tavalla: kun hautaussaatto lähti Tuomiokirkolta kohti Hietaniemeä, kaikkien Helsingin kirkkojen kellot soittivat sielunkelloja.lähde?

Kekkosen sairaudesta ei ole julkaistu lääketieteellistä selvitystä. Henkilääkäreiden Pentti Halosen ja Erkki Kivalon presidentin tilasta antamat lausunnot olivat äärimmäisen diplomaattisia. Sairauskertomus on viety Meilahden sairaalan arkistosta eikä sen sijaintia tiedetä. Käytettävissä olevien tietojen valossa kyse oli ilmeisesti ateroskleroosiin liittyvästä vaskulaarisesta dementiasta. Sairauden vaikutusta viranhoitoon ei kuitenkaan ole osoitettu.lähde?

Tamminiemestä tehtiin Urho Kekkosen museo, joka avattiin yleisölle vuonna 1987.[8]

Perhe ja muut naissuhteet

Urho Kekkonen meni naimisiin vuonna 1926 Sylvi (Sylvia Salome) Uinon (12. maaliskuuta 1900 – 2. joulukuuta 1974) kanssa. Vuonna 1928 heille syntyivät kaksospojat Taneli (4. syyskuuta 1928 – 11. heinäkuuta 1985) ja Matti (4. syyskuuta 1928 – 3. heinäkuuta 2013). Taneli Kekkonen toimi suurlähettiläänä ja meni naimisiin K. A. Fagerholmin tyttären Britan kanssa vuonna 1952.[16] Matti Kekkonen työskenteli hallitusneuvoksena, ja hänen puolisonsa oli Marja Linnankivi. Kekkosen lapsenlapsista Brita ja Taneli Kekkosen poika Timo Kekkonen työskentelee innovaatiojohtajana Elinkeinoelämän keskusliitossa.[55]

Kekkosen naissuhteet ovat saaneet valtavasti huomiota, ja niist on kirjoitettu lähinnä Kekkosen kuoleman jälkeen. Anita Hallama on julkaissut päiväkirjoijaan ja otteita Kekkosen kirjeistä.[56] Raija Orasen romaaneissa on kuvattu Kekkosen suhteita sekä Hallaman että toimittaja Anne-Marie Snellmanin kanssa.[57][58] Orasen mukaan Kekkosella oli rakkaussuhde myös itseään 47 vuotta nuorempaan toimittajan Maarit Tyrkköön.[59]

Merkitys ja vaikutus

Jälkimaine ja perintö

Kekkonen metsällä Neuvostoliiton johtajien kanssa vuonna 1963.

Urho Kekkosen suurimpana ansiona on pidetty Suomen idänsuhteiden ansiokasta hoitamista maailmanpoliittisesti vaikealla aikakaudella. Poliitikkona Kekkonen ei tyytynyt vain hakemaan kompromisseja, vaan nujersi monet sisäpoliittiset kilpailijansa, osan kovinkin ottein. Hän hyödynsi henkilökohtaisia idänsuhteitaan sisäpolitiikassa siten, että jopa monet poliittiset vastustajat alkoivat pitää häntä korvaamattomana. Kekkosta onkin kritisoitu Suomen hankalan aseman hyödyntämisestä henkilökohtaisen edun tavoittelussa. Politiikan strategisessa valtapelissä Kekkonen oli taituri.lähde?

Läntisissä demokratioissa Kekkosen presidenttikausi oli poikkeuksellisen pitkä. Tätä on selitetty karismalla, häikäilemättömällä taktikoinnilla, kansansuosiolla ja kylmän sodan aikakauden poliittisella herkkyydellä. Suomen politiikkaa varjosti miltei koko Kekkosen presidenttiyden ajan suurvaltojen valtapeli, jossa Suomen sijainti ainoana länsimielisenä Neuvostoliiton rajanaapurina oli strategisesti herkkä. Kekkonen säilytti suurvaltojen painostuksenkin alla asemansa arvostettuna valtiomiehenä sekä idässä että lännessä. Hänen poliittisen uransa suurimpana kansainvälisenä tunnustuksena voidaan pitää Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi ETYKin järjestämistä Helsingissä 1975, jossa Kekkonen isännöi suurvaltojen huippukokousta kylmän sodan lievittämiseksi.lähde?

Urho Kekkosen kuoltua media alkoi kirjoittaa hänestä vapaammin. Sittemmin on myös julkaistu useita häntä käsitteleviä kirjoja ja hänen päiväkirjansa vuosilta 1958–1981.lähde?

Kekkosen jälkeen Suomen presidentin valtaoikeuksia on kavennettu. Niitä on 1980-luvulta lähtien siirretty eduskunnalle ja hallitukselle. Vuoden 2000 perustuslakiuudistuksessa presidentin päätehtäväksi jäi ulkopolitiikan hoito yhdessä valtioneuvoston kanssa.[60]

Kekkosen viimeisen kauden keskeytymisen jälkeen myöhemmät presidentit ovat ottaneet tavakseen tiedottaa julkisuuteen terveydentilastaan.[61][62]

Vuonna 2004 järjestetyssä Suuret suomalaiset -äänestyksessä Urho Kekkonen sijoittui kolmanneksi 57 456 äänellä edellään Carl Gustaf Emil Mannerheim ja Risto Ryti.[63]

Kunnianosoituksia

Urho Kekkosen vaakuna

Kekkonen sai jo eläessään osakseen useita sellaisia kunnianosoituksia, jotka on tavallisesti varattu vain edesmenneille suurmiehille. Hänen syntymäkotinsa Lepikon torppa Pielavedellä muutettiin museoksi jo hänen toisen presidenttikautensa aikana vuonna 1966. 75-vuotispäivänsä kunniaksi hän sai kuvansa viidensadan markan seteliin. Tämä seteli laskettiin liikkeelle Kekkosen syntymäpäivänä 3. syyskuuta 1975 ja se oli käytössä vuoteen 1986 asti. Vuonna 1980, Kekkosen täyttäessä 80 vuotta, Helsingin kaupunki muutti hänen pitkäaikaisen kotikatunsa Kampinkadun nimen Urho Kekkosen kaduksi. Samanniminen katu on myös Kajaanissa ja Haminassa on Kekkosenkatu. Tampereella avattiin liikenteelle tieosuus nimeltään Kekkosentie 1970-1980-lukujen vaihteessa. Kekkosentiet ovat myös Saarijärvellä, Kankaanpäässä, Salossa ja Nurmeksessa.[18]

Liikuntatieteen kunniatohtorin arvonimi hänelle myönnettiin vuonna 1969.[64]

Neuvostoliitto myönsi Kekkoselle vuonna 1980 Leninin rauhanpalkinnon (Leninin kansainvälinen rauhanpalkinto) "merkittävistä ansioista toiminnassa rauhan säilyttämisen ja lujittamisen puolesta". Kekkonen vastaanotti palkinnon viidennen ja viimeiseksi jääneen, Neuvostoliittoon suuntautuneen valtiovierailunsa yhteydessä tuon vuoden marraskuussa.[65] Leninin kunniamerkin hän oli saanut jo vuonna 1964.[66]

Paasikivi-seura kutsui Urho Kekkosen kunniajäsenekseen. Vuonna 1973 seuran kerrottiin teettävän hänestä suurikokoisen muotokuvan, jonka maalasi tunnettu venäläinen taidemaalari Ilja Glazunov. Teos herätti huomiota jo keskeneräisenä ja Glazunovia alettiin kutsua "Kekkosen hovimaalariksi". Paasikivi-seura luovutti teoksen Finlandia-talolle, mistä se siirrettiin seuran omiin tiloihin. Nykyisin se on Urho Kekkonen -museossa Tamminiemessä. Jälkeenpäin toimittaja Mauri Lintera on paljastanut maalauksen tilauksen ja ennakkokohun olleen osa uuden naistenlehden julkisuuskampanjaa.[67]

Keväällä 1981 julkaistiin 50 markan juhlaraha Urho Kekkosen 25 vuotta kestäneen presidenttikauden kunniaksi. Kolikon suunnitteli Nina Terno.[68]

Vuonna 1983, Kekkosen jätettyä presidentin tehtävät ja vetäydyttyä eläkkeelle, hänen mukaansa nimettiin Suomen toiseksi suurin kansallispuisto, Urho Kekkosen kansallispuisto. Kekkosen kuoltua 1986 hänen virka-asuntonsa Tamminiemi, jossa hän oli asunut kolmekymmentä vuotta, muutettiin kotimuseoksi. Vuonna 1987 Tamminiemessä avattu Urho Kekkosen museo esittelee Kekkosen henkilöhistorian lisäksi Suomen lähihistoriaa.[69]

Patsaat ja muistomerkit

Harry Kivijärven Urho Kekkosen hauta Hietaniemen hautausmaalla.
Pääartikkeli: Urho Kekkosen patsaat ja muistomerkit

Kekkoselle pystytetyistä patsaista ja muistomerkeistä huomattavin on kuvanveistäjä Pekka Jylhän suunnittelema Urho Kekkosen muistomerkki Helsingin Hakasalmen puistossa. Muistomerkki paljastettiin Kekkosen satavuotispäivänä 3. syyskuuta 2000. Kekkosen nuoruuden kotikaupungissa Kajaanissa on kuvanveistäjä Pekka Kauhasen käsialaa oleva Kekkosen muistomerkki Suuri aika, joka paljastettiin 1990. Toistaiseksi ainoan julkisen näköispatsaansa Kekkonen on saanut Raaheen. Kuvanveistäjä Matti Peltokankaan veistämä Presidentti Urho Kaleva Kekkosen patsas paljastettiin 2008 ja kunnioittaa Kekkosen roolia Rautaruukin Raahen-tehtaan perustamisessa.[18] Syksyllä 2009 Tallinnan kaupunki ilmoitti, että Tallinnan matkustajasataman A-terminaalin edessä oleva aukio tullaan nimeämään Helsinki-aukioksi ja sinne pystytetään Urho Kaleva Kekkosen patsas[70].

Lisäksi Eduskuntatalon valtiosalissa on Aimo Tukiaisen veistämä Kekkosen pronssinen rintakuva vuodelta 1966.[18]

Politiikka

Vaikka Kekkosta on usein kritisoitu "suomettumisesta", liiallisesta vallankäytöstä sekä vasemmiston suosimisesta, oli tämä ilmeisesti osa hänen taktiikkaansa pitää Suomi puolueettomana. Kekkonen oli poliittisesti ilmeisesti vuosien karttuessa pragmaatikko, vaikka kuuluikin alun perin Maalaisliiton oikeistosiipeen, 1944 jälkeen vasemmistolaisimpaan siipeen 1950-luvulla ja tunsi myötätuntoa 1960-1970-luvun radikaaleja nuoria kohtaan. Kekkosen tavoite oli omien sanojensa mukaan eheyttää maa poliittisesti vasemmalta oikealle, ja hän yritti siinä onnistumatta usein luoda kaikkien puolueiden yhteisiä koalitiohallituksia (virkamieshallitukset olivat käytännössä sellaisia). Kokoomuksen osalta tämä ei onnistunut vasemmistopuolueiden ankarasta vastustuksesta johtuen, ja Kekkonen yrittikin viimeisinä aktiivisina kuukausina kaataa Koiviston II hallitus ja luoda tilalle Keskustan ja Kokoomuksen muodostaman porvarihallituksen. Hän perusteli tätä samoin kuin SKP:n ottamista hallitukseen aikoinaan: "neljäsosaa kansasta ei voi eristää poliittisesta päätöksenteosta", ja Kokoomuksen valtaosa oli Kekkosen kannalla jo hyvän matkaan 1970-luvulta. Terveytensä romahdettua hän ei kuitenkaan voinut toteuttaa tätä [71]. Kekkonen katsoi hyvin tärkeäksi vaalia hyviä suhteita itään, ja onnistuikin tekemään/myötävaikuttamaan moniin Suomelle erittäin edullisiin kauppasopimuksiin. Kekkosen voidaan siis katsoa olevansa katsomukseltaan lähinnä keskustavasemmistolainen pragmaatikko.lähde?

Kekkosen presidenttiys instituutiomaisena jatkumona

Kekkosen valtakausi oli niin pitkä, että lapset alkoivat ymmärtää nimen Kekkonen presidenttiyden synonyymiksi. Lääkäri Markku T. Hyyppä on kertonut, että 1970-luvulla Turun kaupunginsairaalan ylilääkäri Ilmari Ruikka opetti ylikierrollaan lääkäreille ja hoitajille dementian testaamiseen Kekkos-testiä, kysymällä vanhuksilta: '"Kukas se onkaan presidenttimme?"[72]

Kekkonen taiteessa ja populaarikulttuurissa

Urho Kekkonen, UKKn omakuva, 1975.
Kekkosesta on tullut suoranainen ikoni suomalaisessa populaarikulttuurissa. Kuvassa Kekkosta esittävä tuntemattoman tekijän graffiti Pieksämäen rautatieaseman alikulkutunnelin seinällä.

Urho Kekkonen teki Kimmo Pyykön ateljeessa reliefin Niin on jos siltä näyttää keväällä 1975. Samalla hän teki myös omakuvan, joka koostui leipälapiosta ja hevosen kuolaimista.[73]

Suomalaisessa taiteessa ja populaarikulttuurissa Kekkosta on käsitelty runsaasti. Tästä ovat esimerkkejä jo Kekkosen presidenttikaudella Kari Suomalaisen monet pilapiirrokset, ja Kekkosesta julkaistiin myös kaskukirjoja jo hänen presidenttinä ollessaan. Niistä ensimmäinen oli Pentti Huovisen, Eino S. Revon ja Olavi Hurmerinnan vuonna 1966 ilmestynyt Kekkoskaskut. Samoin jo Kekkosen presidenttinä ollessa yhtyeen Suomen Talvisota 1939–1940 albumille Underground Rock (1970) sisältyi myöhemmin klassikoksi tullut kappale "Kekkonen rock".lähde?

Myöhempiä kulttuurituotteita ovat muiden muassa Jari Tervon romaani Myyrä ja Karo Hämäläisen kirjoittama kohteensa nimeä kantava satiiri. Populäärimusiikissa Suomen talvisota 1939–1940 -yhtyeen Kekkonen-rockia versioi myöhemmin myös Eppu Normaali, ja sen lyriikkaan viittaa myös Juice Leskinen kappaleessaan "Siniristiloppumme". Samoin Kekkonen on ollut aiheena Sleepy Sleepersin useissa kappaleissa ja kokoelma-albumilla Kekkonen, ja Viihdetaiteilija Jope Ruonansuu imitoi Kekkosta Me Hirviöt -albumillaan ja on tehnyt hänestä kertovan kappaleen "Kekkonen tulee kuin ukkonen". Sir Elwoodin hiljaiset värit -yhtye on tehnyt Kekkosesta kappaleen nimeltä Kekkonen, jossa Juha Lehti laulaa Kekkosen ajan Suomesta. Eläkeläiset-huumoriyhtyeen suomennos Simon & Garfunkel -lauluduon "Mrs. Robinson" -kappaleesta on saanut suomalaiseksi nimekseen "Muistolles, Urho Kekkonen".

Sarjakuvissa Kekkosta on käsitellyt muiden muassa Matti Hagelbergin sarjakuvateos Kekkonen, ja Tapani Bagge ja sarjakuvapiirtäjä Samson ovat tehneet yhteistyössä sarjakuvaelämäkerran Kekkosesta.

Ilmajoen Musiikkijuhlat tuottaa kaudelle 2013−2014 kantaesityksenä Kekkos-oopperan, jonka säveltää Uljas Pulkkis. Libreton kirjoittaa Lasse Lehtinen.[74]

Elokuvissa ja televisiosarjoissa

Kekkonen on keskeinen henkilö Arvo Salon vuonna 1986 televisioon kirjoittamassa kolmiosaisessa laulunäytelmässä Vallan miehet.[75] Vuonna 1987 valmistuneessa Matti Kassilan ohjaamassa elokuvassa Jäähyväiset presidentille esiintyy Tarmo Mannin näyttelemä presidentti, joka näyttää ulkoisesti Kekkoselta.[76] Jari Alakoskela on ohjannut vuonna 1998 lyhytelokuvan Kekkonen.[77] Vuonna 2013 valmistunut Marja Pyykön ohjaama elokuva Kekkonen tulee! kertoo Kekkosen vierailua odottavista pienen lappilaiskylän asukkaista.[78]

Vuonna 2008 tehty kuusiosainen televisiosarja Piru ja peijooni kuvaa dramatisoidusti Kekkosen kulissientakaista vallankäyttöä sekä erityisesti hänen yhteistyötään Viktor Vladimirovin kanssa.[79]

Kekkonen on nähty ohimennen myös useissa muissa menneisyyteen sijoittuvissa suomalaisissa elokuvissa ja sarjoissa.

Tutkimus

Kekkonen huolehti itse arkistojensa tallentamisesta tutkijoiden käyttöön. Koska mukana on paljon ulkopoliittista materiaalia, sen käyttöä rajoitettiin kuitenkin pitkään. Vuodesta 1995 vuoteen 2000 asti arkiston käyttöoikeus vaati tutkimusluvan. Vuodesta 2001 alkaen lähes kaikki aineisto on ollut tutkijoiden vapaasti käytettävissä.[80]

Kekkosta koskevat tukimus on painottunut hänen vallankäyttöönsä ja ulkopolitiikkaansa. Juhani Suomi käytti arkistoa apunaan laatiessaan kahdeksanosaisen Kekkosen "virallisen" elämäkerran, joka ilmestyi 1986–2000. Hannu Rautkallio pääsi kotimaisten arkistojen lisäksi käyttämään Neuvostoliiton keskuskomitean arkistoa. Myös Kimmo Rientola tutki Kekkosen idänsuhteita.[81][18][82]

Lasse Lehtinen ja Timo J. Tuikka ovat tutkineet Kekkosen sisäpolitiikkaa väitöskirjoissaan. Urho Kekkosesta ilmestyy edelleen vuosittain useita uusia tutkimusteoksia ja väitöskirjoja.[83][82]

Kirjallinen tuotanto

Tuottelias kirjoittaja

Kekkonen oli merkittävä myös kirjallisena vaikuttajana. Hän kirjoitti sekä omalla nimellään että nimimerkeillä, joita olivat muun muassa Esaijas Kohennuskeppi, Esaijas Ranstakka, K.Y. Laaksonen, Känä, Lakimies, Lautamies, Liimatainen, Mies suomalainen, Olli Tampio, Pekka Peitsi, Urho Sorsimo ja Veljenpoika[84][85].

Vuonna 1976 Kekkonen julkaisi jossakin määrin kohua herättäneen kaksiosaisen kokoelman kirjeenvaihtoaan nimellä Kirjeitä myllystäni. Kirjekokoelman julkaiseminen sai aikaan, että termi myllykirje vakiintui useiksi vuosiksi poliittiseen kielenkäyttöön. Teokseni nimi yhdistettiin ranskalaisen Alphonse Daudet'n novellikokoelman nimeen Kirjeitä myllyltäni.[86][87] Kekkonen kuitenkin kiisti näiden Kirjeitä myllystäni -kirjeiden liittyvän mitenkään vuonna 1869 julkaistuun Daudet’n novelleihin, sillä hänen myllynsä poikkeaa täysin Daudet’n romanttisesta runoilijan piilopaikasta, josta lähetetään ”vastaanottajan kannalta anonyymejä kirjelmiä”. Sen sijaan Kekkonen luonnehti kirjemyllynsä olevan ”pauhaava, ryskivä, jyskivä ja jauhava mylly, josta myllystä kirjeet sinkoavat tarkoin määriteltävissä oleville vastaanottajille”.[88]

Kekkonen suunnitteli kolmiosaista muistelmasarjaa, josta hän ehti julkaista vain ensimmäisen osan, vuoteen 1936 ulottuvan Vuosisatani 1, ennen kuin hänen terveytensä petti. Kekkosen vuonna 1980 julkaisemaa Tamminiemeä, johon hän kokosi sisä- ja ulkopoliittisia linjanvetojaan, on pidetty hänen poliittisena testamenttinaan.[89]

Teokset

  • Urho Kekkonen: Demokratian itsepuolustus. WSOY, 1934.
  • Urho Kekkonen: Kunnallinen vaalioikeus Suomen lain mukaan (väitöskirja). Otava, 1936.
  • Pekka Peitsi: Suomen kansan eheytymisen tie. Otava, 1942.
  • Pekka Peitsi: Kansa taistelee elämästään. Otava, 1943.
  • Pekka Peitsi: Löysin rantein. Otava, 1944.
  • Pekka Peitsi: Tässä sitä ollaan. Tammi, 1944.
  • Urho Kekkonen: Onko maallamme malttia vaurastua. Otava, 1952.
  • Urho Kekkonen: Uusi kunnallisvaalilaki selitettynä. Gummerus, 1953.
  • Kustaa Vilkuna (toim.): Maan puolesta. Otava, 1955.
  • Tuomas Vilkuna (toim.): Puheita ja kirjoituksia 1 (1936−1956). Weilin+Göös, 1967. ISBN 951-35-0353-4 sid..
  • Tuomas Vilkuna (toim.): Puheita ja kirjoituksia 2 (1956−1967). Weilin+Göös, 1967. ISBN 951-35-0355-0 (sid.).
  • Liimatainen: Tuosta poikki − jukolauta. Otava, 1968.
  • Urho Kekkonen: Puheita ja kirjoituksia 3 (1916−1955). Weilin+Göös, 1969. ISBN 951-35-0359-3 (sid.).
  • Liimatainen: Pahaksi on päässyt. Otava, 1970.
  • Urho Kekkonen: Puheita ja kirjoituksia 4. Weilin+Göös, 1972. ISBN 951-35-0862-5 (sid.).
  • Urho Kekkonen: Muutoksen vuosikymmenet. Weilin+Göös, 1975. ISBN 951-35-1409-9 (sid.).
  • Maarit Tyrkkö & Keijo Korhonen (toim.): Kirjeitä myllystäni 1: 1956–1967. Otava, 1976. ISBN 951-1-02390-X (sid.).
  • Maarit Tyrkkö, Keijo Korhonen (toim.): Kirjeitä myllystäni 2: 1968–1975. Otava, 1976. ISBN 951-1-04052-9 (sid.).
  • N.-B. Stormbom (toim.): Mina brev 1956−1975. Söderström, 1977. ISBN 951-52-0403-8 (sid.).
  • Maarit Tyrkkö, Keijo Korhonen (toim.): Nimellä ja nimimerkillä. Otava, 1977. ISBN 951-1-04641-1 (sid.).
  • Maarit Tyrkkö, Keijo Korhonen (toim.): Nimellä ja nimimerkillä 2. Otava, 1977. ISBN 951-1-04643-8 (sid.).
  • Maarit Tyrkkö (toim.), kuvat M. Saanio: Matkakuvia Kainuusta ja Lapista. Otava, 1977. ISBN 951-1-09414-9 ( sid.).
  • Maarit Tyrkkö (toim.): Tamminiemi. Weilin+Göös, 1980. ISBN 951-35-2287-3 sid..
  • Urho Kekkonen: Vuosisatani 1. Otava, 1981. ISBN 951-1-06566-1 (1. osa).
  • Maarit Tyrkkö (toim.): Sivalluksia. Weilin+Göös, 1982. ISBN 951-35-2065-X sid..
  • Maarit Tyrkkö & Juhani Suomi (toim.): Vastavirtaan. Otava, 1983. ISBN 951-1-07557-8 sid..
  • P. Lähteenkorva & J. Pekkarinen (koost.): Kirjeitä myllärille 1956–1981. Otava, 2000.

Hallitukset ja kaudet lyhyesti

Hallitukset

Presidenttikaudet

Kirjallisuutta

Juhani Suomen kirjat

  • Juhani Suomi: Urho Kekkonen 1936–1944: Myrrysmies. Otava, 1986. ISBN 951-1-06567-X.
  • Juhani Suomi: Urho Kekkonen 1944–1950: Vonkamies. Otava, 1988. ISBN 951-1-09770-9.
  • Juhani Suomi: Urho Kekkonen 1950–1956: Kuningastie. Otava, 1990. ISBN 951-1-10403-9.
  • Juhani Suomi: Urho Kekkonen 1956–1962: Kriisien aika. Otava, 1992. ISBN 951-1-11580-4.
  • Juhani Suomi: Urho Kekkonen 1962–1968: Presidentti. Otava, 1994. ISBN 951-1-13065-X.
  • Juhani Suomi: Urho Kekkonen 1968–1972: Taistelu puolueettomuudesta. Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1.
  • Juhani Suomi: Urho Kekkonen 1972–1976: Liennytyksen akanvirrassa. Otava, 1998. ISBN 951-1-14799-4.
  • Juhani Suomi: Urho Kekkonen 1976–1981: Umpeutuva latu. Otava, 2000. ISBN 951-1-16257-8.
  • Juhani Suomi: Urho Kekkosen päiväkirjat 1: 1958–1962. Otava, 2001. ISBN 951-1-15547-4.
  • Juhani Suomi: Urho Kekkosen päiväkirjat 2: 1963–1968. Otava, 2002. ISBN 951-1-18174-2.
  • Juhani Suomi: Urho Kekkosen päiväkirjat 3: 1969–1974. Otava, 2003. ISBN 951-1-18858-5.
  • Juhani Suomi: Urho Kekkosen päiväkirjat 4: 1975–1981. Otava, 2004. ISBN 951-1-19251-5.

Muita kirjoja

  • Hakanen, Yrjö: Kuusi kuvaa Kekkosesta. Love kirjat, 1985. ISBN 951-835-096-5.
  • Seppänen, Esa (toim.): Kuka Kekkonen?. Helsinki: Art House, 2014. ISBN 978-951-884-527-3.
  • Lilja, Pekka & Raig, Kulle: Urho Kekkonen ja Viro. Minerva Kustannus Oy, 2006. ISBN 952-5591-80-8.
  • Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä. Helsinki: Tammi, 2010. ISBN 978-951-31-5366-3.
  • Lääkärintyön muistoja – Läkarminnen. Hämeenlinna: SKS/Duodecim, 2006. ISBN 951-746-781-8.
  • Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä: Brita Kekkonen. Helsinki: WSOY, 2014. ISBN 078-951-0-40241-2.
  • Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko: Tasavallan presidentti Urho Kekkosen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhteet vuosina 1956–1981. Kirjapaja, 2000. ISBN 951-625-653-8.
  • Repo, Eino S. & Repo, Ville: Päämies: Henkilökuva Urho Kekkosesta hänen presidenttiajaltaan. Weilin+Göös, 1985. ISBN 951-35-3191-0.
  • Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama Kekkonen–Brežnev–Kosygin 1960–1980. Ajatus Kirjat, 2007. ISBN 978-951-20-7492-1.
  • Seppänen, Esa: Miekkailija vastaan tulivuori: Urho Kekkonen ja Nikita Hruštšov 1955–1964. Tammi, 2004. ISBN 951-31-2628-5.
  • Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?. Ajatus Kirjat, 2009. ISBN 978-951-20-7913-1.
  • Skyttä, Kyösti: Tuntematon Kekkonen. Kirjayhtymä, 1980. ISBN 951-26-1878-8.
  • Tuikka, Timo J.: ”Kekkosen konstit”: Urho Kekkosen historia- ja politiikkakäsitykset teoriasta käytäntöön 1933–1982. Jyväskylän yliopisto, 2007. ISBN 978-951-39-2804-9.
  • Tuikka, Timo J.: Kekkosen takapiru: Kaarlo Hillilän uskomaton elämä. Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-25226-9.
  • Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen: Urho Kekkonen ja tunteet. Gummerus, 2006. ISBN 951-20-7011-1.
  • Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli – Urho Kekkonen urheilumiehenä. Otava, 1999. ISBN 951-1-16338-8.
  • Korhonen, Keijo (toim.): Urho Kekkonen – rauhanpoliitikko. Otava, 1975. ISBN 951-1-02053-6.

Fiktio

Katso myös

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ Presidenttien virkaanastujaiset (Urho Kekkonen astuu virkaansa 1956) Elävä Arkisto. Yleisradio. Viitattu 21.1.2014.
  2. ↑ a b Kekkonen eroaa Kekkonen eroaa. Yle Elävä arkisto: Yleisradio. Viitattu 5.12.2014.
  3. ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 150
  4. ↑ a b c d Nuori Urho, s. 7
  5. ↑ a b Nuori Urho, s. 8–13
  6. ↑ a b Haataja & Friman 2001, s. 152.
  7. ↑ Oliko Kekkosella veljiä ja siskoja? Turun Sanomat 5.3.2005
  8. ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 151.
  9. ↑ Martti Heikkinen: Kuuluisa torppa savupiipulla ja ilman Helsingin Sanomat. 13.5.2008. Viitattu 17.2.2010.
  10. ↑ Juhani Saarinen: Myös Kekkonen osallistui teloituksiin. Helsingin Sanomat, 2007, nro 137, s. A 6. Artikkelin verkkoversio.
  11. ↑ Matti Hannus: SUL 100 vuotta - Urho Kekkonen Juoksukoulu. Viitattu 18.12.2015.
  12. ↑ a b c d Haataja & Friman 2001, s. 157.
  13. ↑ Tuominen,Arvo: ”Kallion hallituksen hyökkäys”, Maan alla ja Päällä, s. 180. Kirjailija kuvailee niitä tunnelmia joita hän koki kun Etsivän keskuspoliisi kuulusteli häntä ja muita samaan aikaan vangittuja. Helsinki: Tammi, 1958.
  14. ↑ Haataja & Friman 2001, s. 156.
  15. ↑ a b c d Haataja & Friman 2001, s. 159.
  16. ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 154.
  17. ↑ Lähteenkorva – Pekkarinen: Kirjeitä myllärille, Otava 2000, Helsinki, s. 248–249.
  18. ↑ a b c d e f Martti Häikiö: Kekkonen, Urho (1900 - 1986) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 19.12.2015.
  19. ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 160.
  20. ↑ a b https://www.eduskunta.fi/FI/kansanedustajat/Sivut/910708.aspx. .
  21. ↑ Haataja & Friman 2001, s. 161
  22. ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 163
  23. ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 164
  24. ↑ Hallitukset aikajärjestyksessä valtioneuvosto. Viitattu 18.12.2015.
  25. ↑ Jussila, Hentilä, Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809–2006
  26. ↑ http://www.verkkouutiset.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=43364:kgbn-avulla-presidentiksi-noussut-kekkonen-idaen-ja-laennen-ristitulessa&catid=5:tiede&Itemid=7
  27. ↑ Hannu Rautkallio: Paasikivi vai Kekkonen. Suomi lännestä nähtynä 1945–1956, s.365. Helsinki: Tammi, 1990. ISBN 951-309-314-X
  28. ↑ Sakari Virkkunen: Käännekohtia itsenäisen Suomen historiassa. Suomen Kuvalehti 37B/12.9. 1986, s. 14.
  29. ↑ Einari Kaskimies: Seitsemän presidentin kuljettaja, 1967, WSOY, sivut 147-148
  30. ↑ MOT: Presidentti Kekkonen murhayrityksen kohteena. Yle TV1 6.10.2014 yle.fi.
  31. ↑ a b c d e Haataja & Friman 2001, s. 165
  32. ↑ Haataja & Friman 2001 s. 164–165
  33. ↑ http://vanha.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_1997/7.helmikuu/UKKKGB.HTM
  34. ↑ Jukka Tarkka: Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 251. Helsinki: Otava, 2013. ISBN 978-951-1-25796-7.
  35. ↑ Suomettuminen syntyy uudelleen Yle. 20.1.2015. Viitattu 18.12.2015.
  36. ↑ Haaparanta P & M Puhakka: Suomettumisesta Kansantaloudellinen aikakauskirja. 1997. Viitattu 18.12.2015.
  37. ↑ Tomi Tuomisalo: Kokoomus, Kekkonen JA NKP:n luottamus, s. 20. , 2006. Teoksen verkkoversio (viitattu 18.12.2015).
  38. ↑ Elävä arkisto: Ydinaseeton Pohjola Yleisradio. Viitattu 31.10.2011.
  39. ↑ Tuomas Keskinen: Pelastaako Tupo Suomen?. Iltalehti, 2011, nro 18.8., s. 10.
  40. ↑ Haataja & Friman 2001, s. 168
  41. ↑ Uutuuskirja: Kekkonen odotti Nobelia – kirjoitutti jo puheen valmiiksi Ilta-Sanomat. 4.9.2014. Viitattu 18.12.2015.
  42. ↑ Ahtisaari third Finnish President to be nominated for Nobel Peace Prize Helsingin Sanomat. 2000. Viitattu 18.12.2015.
  43. ↑ Unto Hämäläinen: Lauri Sutela HS Muistot. 2011. Viitattu 18.12.2015.
  44. ↑ Valtioneuvos Virolainen muistelee juhannuspommia Yle Elävä Arkisto. 1979 / 2011. Viitattu 18.12.2015.
  45. ↑ Haataja & Friman 2001, s. 15
  46. ↑ Blåfield, Antti − Vuoristo, Pekka: Kun valta vaihtui, s. 10 ja 48. Kirjayhtymä 1982, Helsinki.
  47. ↑ Jakobson, Max: Tilinpäätös, s. 165. Otava 2003, Helsinki.
  48. ↑ Tämä Mertarannan selostama Kekkosen ilmaveivi oli liikaa Yleisradiolle – sensuroitiin stara.fi. Viitattu 18.12.2015.
  49. ↑ Juha Engstöm, Kekkonen kaatui häikäistyttyään, Helsingin Sanomat 22.5.2011 sivu C 13
  50. ↑ a b c d e Kekkosen hautajaiset (residentti Urho Kekkonen kuollut) Yle Elävä Arkisto. Yleisradio. Viitattu 5.12.2014.
  51. ↑ Uutuuskirja kansan hämäämisestä: Kekkonen dementoitui lopullisesti – lääkäri määräsi sairauslomalle flunssasta Savon Sanomat. 22.5.2015. Viitattu 18.12.2015.
  52. ↑ HS:n ex-päätoimittaja Virkkunen: Hovi salasi Kekkosen kunnon (myös kuuluisa kuva Tamminiemen portilta) Helsingi Sanomat. 2011. Viitattu 18.12.2015.
  53. ↑ Martti Kainulainen 60 v Lehtikuva / STT. Viitattu 18.12.2015.
  54. ↑ Väyrynen, Raimo: ”160”, Tasavallan presidentit Tasavalta kasvaa ja kansainvälistyy 1956-1981 (osa 4), s. 173. Korvaamaton Kekkonen?Taistelu vapautuvasta Paikasta. Porvoo: Weiling+Göös, 1994. ISBN 951-35-5429-5.
  55. ↑ Suutari, Virpi: Brita ja Timo Kekkonen. Yhdessä erillään. Helsingin Sanomat, 3.4.2008. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 24.6.2010.
  56. ↑ Anita Hallaman Kekkonen Agricolan kirja-arvostelut. Viitattu 19.12.2015.
  57. ↑ Kekkosen sivusuhde oli suurta rakkautta Helsingin Sanomat. 2012. Viitattu 19.12.2015.
  58. ↑ Tästä syystä Sylvi Kekkonen sieti UKK:n muita naisia Suomen Kuvalehti. Viitattu 19.12.2015.
  59. ↑ Kirjailija väittää: Kekkosella suhde 47 vuotta nuorempaan Uusi Suomi. Viitattu 19.12.2015.
  60. ↑ Kuningasvallan jäänteistä normaaliparlamentarismiin - Presidentin valtaoikeuksien muutokset vuosina 2000 ja 2011 sekä puolueiden suhtautuminen niihin eduskuntakeskusteluissa 2011. Tampereen yliopisto. Viitattu 18.12.2015.
  61. ↑ Lausunto tasavallan presidentin terveydentilasta Presidentti Tarja Halosen arkistoidut verkkosivut. 2012. Viitattu 18.12.2015.
  62. ↑ Lausunto tasavallan presidentin terveydentilasta Presidentti Sauli Niinistön verkkosivut. 2013. Viitattu 18.12.2015.
  63. ↑ Kaikkien aikojen suurin suomalainen on valittu 2004. YLE. Viitattu 9.5.2007.
  64. ↑ Jyväskylän yliopiston kunniatohtorit
  65. ↑ Tasavallan Presidentin kiitospuhe Leninin rauhanpalkinnon luovutustilaisuudessa Kremlissä 13.11.1980 Doria. Kansalliskirjasto. Viitattu 19.12.2015.
  66. ↑ Lenin-museo valottaa UKK:n idänsuhteita Verkkouutiset / STT. 2000. Viitattu 19.12.2015.
  67. ↑ Kekkosen 1973 kohutaulun salainen tausta paljastui (lähde: Nina af Enehjelm: Skandaalin käryä - Yksinoikeudella Mauri Lintera (Recallmed, 2009)) Iltasanomat. 2009. Viitattu 19.12.2015.
  68. ↑ Suomen juhlarahat - Urho Kekkonen 25 vuotta presidenttinä - 1981 Kolikot.com. Viitattu 18.4.2015.
  69. ↑ Taidolla restauroitu Tamminiemi avautuu Museovirasto. 2012. Viitattu 19.12.2015.
  70. ↑ Urho Kekkoselle patsas Viroon 14.10.2009. Uusi Suomi. Viitattu 27.3.2010.
  71. ↑ Urho Kekkosen päiväkirjat osa 4 toim. Juhani Suomi
  72. ↑ Lääkärintyön muistoja – Läkarminnen, s. 182
  73. ↑ UKK taiteilijana Elävä arkisto. 17.5.2010/1975. Oy Yleisradio Ab. Viitattu 1.2.2015.
  74. ↑ Lehtinen kirjoittaa oopperaa Kekkosesta. Uutispäivä Demari, 2011, nro 5.7., s. 17.
  75. ↑ Juhani Niemi: Arvo Salo HS Muistot. Viitattu 20.12.2015.
  76. ↑ Jäähyväiset presidentille (16) Yle. Viitattu 20.12.2015.
  77. ↑ Kekkonen UIAH. Viitattu 20.12.2015.
  78. ↑ Ohjaaja Marja Pyykkö: "Perheestäni piisaa materiaalia kolmeen seuraavaankin elämään" Me Naiset. Viitattu 20.12.2015.
  79. ↑ Kekkosen ajan valtapeli kulissien takana Savon Sanomat. 2008. Viitattu 20.12.2015.
  80. ↑ Urho Kekkosen Arkisto Tasavallan Presidentin Arkistosäätiö. Viitattu 18.12.2015.
  81. ↑ Urho Kekkosen valtakauden uusi ulottuvuus Hannu Rautkallion kirja näyttää Suomen presidentin ja Moskovan yhteispelin kiinteän luonteen: Jacobson Max Helsingin Sanomat. 1992. Viitattu 23.12.2015.
  82. ↑ a b Mäntylä M: Urho Kekkonen ja Pohjois-Suomi Tutkijaseminaari. 2013. Oulun yliopisto. Viitattu 23.12.2015.
  83. ↑ Tuikka T: Väitös: Urho Kekkosen poliittinen menestys perustui muutoskykyyn ja historian hallintaan Väitöskirja. Viitattu 23.12.2015.
  84. ↑ Urho Kekkosen julkaistu tuotanto oa.doria.fi. Doria. Viitattu 26.1.2010.
  85. ↑ Urho Kekkosen käyttämät salanimet Kansalliskirjasto. Viitattu 27.1.2010.
  86. ↑ Kirje Tieteen termipankki. Viitattu 24.11.2015.
  87. ↑ Politiikka ja kirja Ennen ja nyt. Viitattu 24.11.2015.
  88. ↑ Teemu Laasanen: Kekkosen myllykirjeet – perättömiä väitteitä ja lievähköä ironiaa, s. 2. Jyväskylän yliopisto, 2005. = 24.11.2015 Teoksen verkkoversio.
  89. ↑ Tuikka, Timo J.: Kekkosen konstit - Urho Kekkosen historia- ja politiikkakäsitykset teoriasta käytäntöön 1933-1981, s. 312. Jyväskylän yliopisto. ISBN 978-951-39-2827-8. Teoksen verkkoversio (viitattu 24.11.2015).

Aiheesta muualla

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Urho Kekkonen.
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Urho Kekkonen.
Edeltäjä:
K.-A. Fagerholm
Ralf Törngren 		Suomen pääministeri
1950−1953
1954−1956 		Seuraaja:
Sakari Tuomioja
K.-A. Fagerholm
Edeltäjä:
Emil Jatkola
Ernst von Born
Teuvo Aura 		Suomen oikeusministeri
1936–1937
1944–1946
1951 		Seuraaja:
Arvi Ahmavaara
Eino Pekkala
Sven Högström
Edeltäjä:
Yrjö Puhakka
Aarre Simonen 		Suomen sisäasiainministeri
1937–1939
1950–1951 		Seuraaja:
Ernst von Born
V. J. Sukselainen
Edeltäjä:
Sakari Tuomioja
Ralf Törngren 		Suomen ulkoministeri
1952–1953
1954 		Seuraaja:
Ralf Törngren
Johannes Virolainen
Edeltäjä:
K.-A. Fagerholm 		Eduskunnan puhemies
1948−1950 		Seuraaja:
K.-A. Fagerholm
Miesten korkeushypyn Suomen-mestarit
1907: Iivar Launis
1908: Santeri Sahlström
1909: Arvo Laine
1910: Arvo Laine
1911: Pauli Pohjola
1912: Arvo Laine
1913: Arvo Laine
1914: Oiva Linturi
1915: Toivo Elo
1916: Oiva Linturi
1917: Oiva Linturi
1918: Hubert Gädda
1919: Hubert Gädda
1920: Uno Gerasimovitsch
1921: Bror Kraemer
1922: Uno Gerasimovitsch
1923: Vilho Tuulos
1924: Urho Kekkonen
1925: Armas Wahlstedt
1926: Armas Wahlstedt
1927: Armas Wahlstedt
1928: Paavo Yrjölä
1929: Armas Wahlstedt
 1930: Ilmari Reinikka
1931: Ilmari Reinikka
1932: Veikko Peräsalo
1933: Veikko Peräsalo
1934: Kalevi Kotkas
1935: Kalevi Kotkas
1936: Kalevi Kotkas
1937: Kalevi Kotkas
1938: Kalevi Kotkas
1939: Lauri Kalima
1940: Nils Nicklén
1942: Lauri Kalima
1943: Nils Nicklén
1944: Heikki Nieminen
1945: Nils Nicklén
1946: Nils Nicklén
1947: Kuuno Honkonen
1948: Heikki Nieminen
1949: Nils Nicklén
1950: Kalervo af Ursin
1951: Nils Nicklén
1952: Albert Koskinen
1953: Eero Salminen
 1954: Keijo Ketola
1955: Eero Salminen
1956: Eino Simelius
1957: Eero Salminen
1958: Eero Salminen
1959: Eero Salminen
1960: Eero Salminen
1961: Henrik Hellén
1962: Henrik Hellén
1963: Henrik Hellén
1964: Henrik Hellén
1965: Pertti Lantti
1966: Reijo Vähälä
1967: Antero Tapola
1968: Antero Tapola
1969: Antero Tapola
1970: Reijo Vähälä
1971: Asko Pesonen
1972: Lasse Viskari
1973: Asko Pesonen
1974: Asko Pesonen
1975: Harri Sundell
1976: Asko Pesonen
 1977: Asko Pesonen
1978: Juha Porkka
1979: Matti Nieminen
1980: Ossi Aura
1981: Juha Porkka
1982: Mikko Levola
1983: Jouko Kilpi
1984: Erkki Niemi
1985: Mikko Levola
1986: Timo Ruuskanen
1987: Mikko Levola
1988: Veli-Pekka Kokkonen
1989: Mikko Levola
1990: Matti Viitala
1991: Juha Isolehto
1992: Juha Isolehto
1993: Juha Isolehto
1994: Juha Isolehto
1995: Juha Isolehto
1996: Oskari Frösén
1997: Juha Isolehto
1998: Mika Polku
1999: Oskari Frösén
 2000: Mika Polku
2001: Mika Polku
2002: Oskari Frösén
2003: Mika Polku
2004: Oskari Frösén
2005: Oskari Frösén
2006: Heikki Taneli
2007: Oskari Frösén
2008: Oskari Frösén
2009: Oskari Frösén
2010: Osku Torro
2011: Jussi Viita
2012: Osku Torro
2013: Jussi Viita
2014: Jussi Viita
2015: Jussi Viita
2016: Jussi Viita
2017: Jesse Huttunen
2018: Samuli Eriksson
2019: Arttu Mattila
2020: Arttu Mattila
2021: Daniel Kosonen & Arttu Mattila
2022: Arttu Mattila
 2023: Arttu Mattila

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Urho_Kekkonen&oldid=15412374”