Lepikon torppa

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lepikon torppa
Lepikon torppa. Kuva vuodelta 2005.
Lepikon torppa. Kuva vuodelta 2005.
Osoite Urho Kekkosentie 121
Sijainti Pielavesi
Koordinaatit 63°13′17″N, 26°47′01″E
Valmistumisvuosi 1860-luku
Omistaja Lepikko-säätiö
Haus LennartHell.svg
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla

Lepikon torppa on Urho Kekkosen synnyinkoti Pielavedellä. Torppa on ollut museona Kekkosen presidenttikaudelta lähtien.

Sijainti ja palvelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Torppa sijaitsee Pielavedellä, parin kilometrin päässä kirkonkylästä.[1] Sen osoite on Urho Kekkosentie 121.[2] Se toimii museona, joka on avoinna yleisölle kesäisin. Museon yhteydessä on kahvio ja myymälä. Museosta ostetut postikortit leimataan torpan omalla postileimalla.[1]

Merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kekkonen kertoi, että oli kasvanut savupirtissä ja korosti näin taustansa kansanomaisuutta. Vuonna 1949, kun Kekkonen oli ensimmäistä kertaa ehdolla presidentiksi, Lepikon torpan valokuvasta retusoitiin savupiippu pois, koska haluttiin korostaa Kekkosen taustaa ”savupirtin poikana”.[3] Kun Keskustapuolueen puoluesihteeri Seppo Kääriäinen vieraili Moskovassa vuonna 1983, hän toi neuvostoliittolaisille isännille lahjaksi Lepikon torpan multaa visakoivusta tehdyssä rasiassa. Lahja oli Kääriäisen mukaan parasta, mitä isänmaalla oli tarjota.[4]

Museovirasto on inventoinut Lepikon torpan valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.[3]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lepikon torpan rakennus valmistui 1860-luvulla, jolloin se muodostettiin mäkituvasta torpaksi.[3] Torppa on saanut nimensä sen takana olevan lepikön mukaan.[1] Rakennus oli aluksi savupirtti ja sen tupa on toiminut riihenä.[5][3] Juho Kekkonen osti torpan Lehdon tilalta kesällä 1900.[3] Rakennus hankittiin Juho Kekkosen työmaan läheltä. Vaikka sitä kutsuttiin torpaksi, Kekkoset eivät olleet torppareita vaan maaseudun pieneläjiä, jotka nousivat keskiluokkaan.[6] Juho Kekkonen rakensi torppaan savupiipullisen uunitakan jo ennen Urho Kekkosen syntymää.[4] Takkaan tuli hellalevy. Juho Kekkonen myös veistätti seinät nykyiseen asuunsa pyöröhirsistä, poisti poikkiorret, joita yleensä oli savupirteissä, suurensi ikkunat nykyisen kokoisiksi ja muotoisiksi sekä rakensi torppaan läpikäytävän porstuan ja kaksi uutta kamaria, joista toisesta tuli ruokien säilytystila.[1] Urho Kekkonen syntyi 3. syyskuuta perheen esikoispoikana torpan pihapiirissä sijaitsevassa savusaunassa.[1][7] Torpassa asui ajoittain myös useita tukkimiehiä.[1] Perhe muutti pois Lepikon torpasta, kun Urho Kekkonen oli 6-vuotias.[7] Hän kävi muistelujensa mukaan torpalla seuraavan kerran 1940-luvun lopulla ollessaan eduskunnan puhemies.[5] Rakennus vaihtoi omistajaansa usein ja sen ulkoasua muutettiin: siitä tehtiin kaksikerroksinen ja se vuorattiin laudoilla.[7]

1950-luvulla kotiseutuyhdistys yritti hankkia torpan itselleen.[1] Vuonna 1966 Lepikko-säätiö sai rakennuksen omistukseensa.[7] Museoviraston johdolla se entisöitiin kesällä 1966 siihen asuun, joka sillä oli vuonna 1905, kun Kekkoset asuivat siinä.[7][5] Töitä valvoi Alfred Kolehmainen Suomen kansallismuseon kansatieteelliseltä osastolta, entisöimissuunnitelman teki arkkitehti Heikki Havas Kansallismuseosta[8]. Entisöinnin yhteydessä laudoitus purettiin ja rakennusta madallettiin poistamalla vinttikerros.[5] Museoon koottiin 1900-luvun alun pielavetisiä esineistöä, joita saatiin lahjoituksina ja ostettiin.[1][5] Alkuperäistä esineistöä on muun muassa pilkkumi, jota käytettiin Urho Kekkosen kastemaljana.[5] Torpassa on myös Kekkosen äidin kutoma seinävaate ja kahvikalusto, jonka hänen isänsä sai 50-vuotislahjaksi.[1] Lepikon torppa vihittiin museoksi Kekkosen syntymäpäivänä vuonna 1966.[5] Juhlatilaisuudessa olivat paikalla tasavallan presidentti, hänen vaimonsa Sylvi Kekkonen, siskonsa Siiri Kekkonen ja poikansa, kansanedustaja Matti Kekkonen sekä ulkoministeri Ahti Karjalainen.[1] Museon ylläpitäjäksi tuli Lepikko-säätiö, jonka puheenjohtaja oli akateemikko Kustaa Vilkuna.[5] Suosituimmillaan museossa oli 1970- ja 1980-luvuilla vuosittain 25 000–30 000 kävijää.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j Roselli, Suvi: Suomalaisen suurmiehen lapsuudenmaisemissa Matkailu kotimaassa.fi. Turku: Menuetti Group. Viitattu 2.8.2016.
  2. Yhteystiedot Lepikon torpan kotisivut. Pielavesi: Lepikko-säätiö. Viitattu 3.8.2016.
  3. a b c d e Lepikon torppa Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. 22.12.2009. Museovirasto. Viitattu 3.8.2016.
  4. a b c Heikkinen, Martti: Kuuluisa torppa savupiipulla ja ilman 13.5.2008. Helsingin Sanomat. [arkistolinkki]
  5. a b c d e f g h Lepikon torppa Yle Elävä arkisto. 20.11.2009 (päivitetty 4.9.2015). Yleisradio. Viitattu 2.8.2016.
  6. Häikiö, Martti: Kekkonen, Urho (1900–1986) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 2.8.2016.
  7. a b c d e Lepikon torppa Pielaveden kunta. Viitattu 2.8.2016.
  8. HS 50 vuotta sitten: Kekkosen synnyinkodin entisöinti käynnissä. Helsingin Sanomat, 18.8.2016, s. B 16. Artikkelin verkkoversio Viitattu 18.8.2016. (Arkistoversio)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lepikon torppa – tasavallan presidentti Urho Kekkosen syntymäkoti. Pielavesi: Lepikko-säätiö, 1990.
  • Kolehmainen, Alfred: Lepikon torppa. Helsinki: Rakennusalan kustantajat, Kustantajat Sarmala, 2000. ISBN 951-664-047-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]