Tämä on lupaava artikkeli.

Aimo Tukiainen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Aimo Tukiainen
1962
1962
Syntynyt 6. lokakuuta 1917
Orivesi
Kuollut 3. kesäkuuta 1996 (78 vuotta)
Helsinki
Kansallisuus suomalainen
Ala Kuvanveisto
Kuuluisimpia töitä Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas 1960
Palkinnot Pro Finlandia

Aimo Johan Kustaa Tukiainen (6. lokakuuta 1917 Orivesi3. kesäkuuta 1996 Helsinki) oli suomalainen kuvanveistäjä.[1] Tukiainen kuului sodanjälkeisten vuosien keskeisimpiin suomalaisiin kuvanveistäjiin, ja hän suunnitteli useita julkisia muistomerkkejä, joista tunnetuin lienee marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas Helsingissä.

Hän siirtyi 1960-luvun alussa realistisesta tyylistä informalismiin. Tukiainen vaikutti myös valtion taidehallinnossa ja perusti Purnun taidekeskuksen. Hän sai professorin arvonimen vuonna 1977.

Elämänvaiheet ja kuvanveistäjän ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aimo Tukiainen syntyi viipurilaisen sahatyöläisen Kalle Tukiaisen ja tamperelaisen kirjapainotyöntekijä Signe Berggrenin aviottomana lapsena. Hän asui alkuun kasvattilapsena torppari Kustaa Saarisen perheessä Orivedellä. Viisivuotiaana hän muutti kuitenkin isänsä luokse Viipuriin, kun tämä oli kyllästynyt elatusmaksujen maksamiseen.[1][2] Tukiaisesta oli tarkoitus tulla isänsä tavoin työmies, ja hän aloitti metallityön opinnot Viipurin ammattikoulussa vuonna 1931 sekä hankki myös maalarin ja lasittajan taidot. Kiinnostuttuaan kuitenkin taiteesta hän haki ja pääsi 1935 Viipurin taiteenystäväin piirustuskouluun, jossa opiskeli kaksi vuotta iltalinjalla ja kevätlukukauden 1938 täysipäiväisesti. Hän elätti itsensä ja rahoitti opintonsa työskentelemällä päivät maalarina.[1][3]

Tukiainen jatkoi taideopintojaan Helsingissä Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1938–1939 ja 1940–1941, talvisodan katkaistessa ne välillä. Hänen kuvanveiston opettajanaan toimi Felix Nylund. Tukiainen vapautettiin asepalveluksesta, koska hänelle oli tullut keuhko- ja kilpirauhasvika 15-vuotiaana katutappelussa tapahtuneesta puukotuksesta, joten hän oli sotavuodet työpalvelussa ammusvarikolla Vallisaaressa. Tänä aikana hän myös teki läpimurtoteoksensa, marmorisen Sotilaan pään (1940).[4] Tukiaisen varhaisimman kauden tärkeimmät työt olivat enimmäkseen vakavan realistisia marmorisia, dioriittisia ja graniittisia ihmisenpäitä.[1][5]

Nylundin kuoltua 1940 Tukiainen viimeisteli Oskari Jauhiaisen kanssa tämän kesken jääneitä töitä. Hän osallistui jatkosodan aikana taidenäyttelyihin, opetteli pronssivalutekniikan ja jättäytyi työpalvelun päätyttyä 1944 vapaaksi taiteilijaksi. Sodan jälkeen häntä pidettiin Suomen nuoren polven lupaavimpiin kuuluvana kuvanveistäjänä ja erityisesti vaikutusvaltainen taidekriitikko E. J. Vehmas ryhtyi tukemaan hänen uraansa.[6] Vehmaan on sanottu rakentaneen myös omaa asemaansa Suomen johtavana kriitikkona kohottaessaan Tukiaista sukupolven tuntojen tulkiksi, samaan tapaan kuin Onni Okkonen oli aiemmin toiminut Wäinö Aaltosen kohdalla.[7]

Monumentaalikuvanveistäjäksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tukiaisen ensimmäinen julkinen teos oli graniittinen Karkkilan vuoden 1918 sodassa kaatuneiden punaisten muistomerkki, joka paljastettiin 1948. Tukiaisen varhaiskauden pääteokseksi on sanottu Enso-Gutzeitin tilaamaa graniittista Tukinuittajat-veistosta, joka valmistui 1949 ja pystytettiin Imatran Tainionkosken voimalaitokselle. ”Työväen mies” Tukiainen aloitti monumentaaliveistäjän uransa työntekoa esittävillä tai työväenliikkeeseen liittyvillä veistoksilla, joista ilmeni kunnioitus ruumillisen työn tekijöitä ja yhteistyötä kohtaan.[8] Sellaisille oli tilausta sotien jälkeisessä Suomessa.[9]

1950-luvun alussa Tukiainen teki yhteistyötä arkkitehti Osmo Siparin kanssa ja veisti alttarireliefin Tulkaa minun tyköni Siparin suunnittelemaan Sallan kirkkoon. Sipari taas suunnitteli Tukiaiselle Helsingin Lauttasaareen osoitteeseen Tiirasaarentie 27 ateljeetalon, joka rakennettiin 1951–1952.[10] 1950-luvun aikana Tukiainen toteutti muun muassa sankaripatsaita, tyyliltään kevyempiä suihkukaivoveistoksia sekä Eetu Salinin muistomerkin Poriin. Koko vuosikymmenen jälkipuoliskon häntä sitoi Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaan toteutus.[1][11]

Tukiainen ei menestynyt Mannerheimin patsaan ensimmäisessä veistoskilpailussa, mutta toisella kierroksella vuonna 1954 hän sijoittui ensimmäiseksi Oskari Jauhiaisen avustuksella tehdyllä ehdotuksella, ja he saivat yhdessä muistomerkin tehtäväkseen. Kun Jauhiainen ei kuitenkaan saanut omaa kipsimalliaan valmiiksi sovittuun määräaikaan mennessä, hänet pudotettiin 1956 pois hankkeesta, ja Tukiainen toteutti muistomerkin yksin. Työprosessi oli Tukiaiselle hyvin rasittava. Ratsastajapatsaan jälkeen hän toteutti vielä realistisella tyylillä Juhani Ahon muistopatsaan (1961) Helsinkiin ja Iisalmeen, mutta uudisti tämän jälkeen taiteensa.[12]

Tukiaisen ensimmäinen vapaamuotoinen kokeilu oli vuonna 1959 pronssiin valettu Häkkyrä. Uutta avausta hänen julkisessa taiteessaan merkitsi Savonlinnan-Säämingin sankaripatsaskilpailuun 1960 valmistunut Vaiennut linnake, jonka palkintolautakunta kuitenkin hyllytti liian modernistisena. Se pystytettiin kolme vuotta myöhemmin Imatran Tainionkoskelle.[1][13] Heti kilpailuluonnoksen lähetettyään Tukiainen teki avustajansa Kain Tapperin kanssa syksyllä 1960 matkan Etelä-Eurooppaan. Matkan jälkeen hän omaksui pysyvästi uuden modernistisemman tyylin, jota on luonnehdittu informalismiksi.[14] Hän alkoi myös omaksua perinteisen kiven ja pronssin rinnalle uusia materiaaleja, kuten betonia ja hitsattuja rautaelementtejä.[1] Vaikka tyyli muuttuikin, Tukiainen jatkoi pääasiassa julkisen taiteen ja monumenttien parissa myös 1960-luvulla, jolloin syntyivät muun muassa Summan taistelujen muistomerkki Hämeenlinnaan (1965) ja suomalaisen sotilaan muistomerkki Virvatulet Tampereelle (tilattu 1966, valmistunut 1971) sekä Miina Sillanpään muistomerkki Soihtu Helsinkiin (1968).[1][15]

Joissakin myöhäisemmissä 1970–1980-luvun töissään Tukiainen palasi esittävään tyyliin ja tunnistettaviin hahmoihin. Hänen töillään on myös 1970-luvulta alkaen sanottu olleen kevyempi luonne.[1][16] Tukiainen teki koko uransa aikana lisäksi runsaasti mitaleita ja muotokuvia, muun muassa SVUL:n tilauksesta presidentti Urho Kekkosen muotokuvan 1967.[17]

Sotamuistomerkkien tekijänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tukiainen suunnitteli useita sankaripatsaita. Hänen 1940–1950-lukujen jäyhän realistisen tyylinsä on sanottu huipentuneen vuonna 1952 valmistuneessa suurimuotoisessa Porin sankarihautamuistomerkissä.[18] Jo jatkosodan aikana 1943–1945 Tukiainen oli tehnyt sodan traagista puolta korostavan Invalidi eli Sokea -pienoisveistoksen. Hänen informalistisen kautensa keskeiset sotamuistomerkit – kuten Vaiennut linnake tai Virvatulet – eivät genren perinteistä poiketen enää olleet herooisia tai eeppisiä, vaan sodan kauhuja kuvaavia.[19]

Vaikutus Suomen taide-elämässä ja taidehallinnossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tukiainen oli Suomen taiteilijaseuran hallituksen jäsenenä 1945–1948 ja 1953–1956 sekä puheenjohtajana 1964–1966 ja Suomen kuvanveistäjäliiton varapuheenjohtajana 1951–1955 ja puheenjohtajana 1961–1962. Hän kuului myös Lallukan taiteilijakotia ylläpitävän säätiön hallitukseen vuodesta 1956 ja 1960-luvulta alkaen useisiin valtion asettamiin taidekomiteoihin, joissa pyrki puolustamaan valtion taiteilija-apurahoja. Kuvataidetoimikunnan puheenjohtajana hän oli kolmivuotiskauden 1968–1970.[20] Tukiainen kieltäytyi vuonna 1968 hänelle yksimielisesti esitetystä akateemikon arvonimestä, sillä hän oli kannattanut akateemikkojen palkkaukseen käytettävien määrärahojen siirtämistä tavallisiin apurahoihin.[21]

Kesällä 1962 Tukiainen osti itselleen Oriveden Pitkäjärven kylästä tontin kesäasunnoksi, josta tuli sittemmin Purnun taidekeskus. Ensimmäinen näyttely järjestettiin siellä kesällä 1967 samana vuonna syntyneiden Tukiaisen, Tuulikki Pietilän, Unto Koistisen, Taisto Ahtolan, Erik Enrothin, Ernst Mether-Borgströmin ja Pentti Melasen 50-vuotispäivien kunniaksi. Suuren suosion innoittamina näyttelyitä alettiin järjestämään säännöllisesti joka toinen kesä, biennaalien tapaan, ja useita näyttelyhalleja rakennettiin. Tukiainen käytti Purnua tästä alkaen myös ateljeenaan.[22]

Tukiainen palkittiin vuonna 1956 Pro Finlandia -mitalilla. Professorin arvonimen hän sai 1977 ja samana vuonna hänelle myönnettiin valtion taiteilijaeläke.[23] Kuoltuaan vuonna 1996 Tukiainen haudattiin Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäelle.[24]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tukiainen solmi vuonna 1947 avioliiton Annikki Karttusen (s. 1917) kanssa. Lapsia syntyi kaksi, Mirja ja Heikki.[1]

Aimo Tukiainen tutustui Annikkiin tämän sukulaisen luona Rajasaarenkadulla, jolloin Aimo teki muotokuvia WSOY:n kirjailijoista. Aluksi heidän elämänsä oli köyhää, sillä vasta 1950-luvulla alkoi tulla kuvanveistotilauksia.lähde? Annikki-vaimon mukaan Purnu syntyi siitä, että Aimon oli saatava kipsivalutyöt suojaan. Tukiaisen ystävä, Oriveden opiston rehtori Heikki Hosia oli sitä mieltä, että paikka oli saatava Orivedeltä, koska Tukiainen oli sieltä kotoisin. Vuosien etsinnän jälkeen paikka löytyi Längelmäveden rannalta, mutta sekään ei kelvannut. Lopulta Koljonselältä suostui eräs maanviljelijä myymään tontin. Ensimmäisen näyttelyn aikana valmiina oli kolme hallia, myöhemmin seitsemän. Yleensä perhe meni pääsiäisen aikoihin Purnuun ja palasi sieltä vasta syys-lokakuussa. Vain pari joulua he viettivät Purnussa. Annikki oli töissä Sotainvalidien Veljesliitossa ja oli viikot töissä matkustaen aina viikonlopuksi Purnuun.[25]

Työluettelo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkiset teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sankarihautamuistomerkkejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sotilaan pää, 1940
  • Invalidi eli Sokea, 1943–1945
  • Nuoruus, 1947

Kuvia teoksista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimi Valmistumisvuosi Materiaali Sijainti Kuva
Punaisten muistomerkki 1948 graniitti Karkkila Karkkila, Aimo Tukiainen, Punaisten muistomerkki.jpg
Valoa kohti[29] 1949 pronssi Työväen Akatemian päärakennuksen edusta,
Vanha Turuntie 14, Kauniainen
Valoa kohti by Aimo Tukiainen.JPG
Kuluttajaperhe-seinäreliefi 1950 harmaa graniitti Kluuvin kauppakeskus, Aleksanterinkatu 9, Helsinki Aimo Tukiainen Kuluttajaperhe 1950.jpg
Keski-Porin kirkon sankarihautamuistomerkki 1952 pronssi Keski-Porin kirkon puisto Pori sh.JPG
Tyttö, lintu ja kala 1954 pronssi Käppärän hautausmaa Tyttö. lintu ja kala.JPG
Liikevoitto 1954 pronssi, suihkukaivoveistos Kauppakorkeakoulu, Runeberginkatu 14, Helsinki
Tiedon puu 1954 graniitti Amurin koulun eteläpääty, Tampere Tiedon puu.JPG
Sallan kirkon alttarireliefi pronssi Salla
Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas 1960 pronssi Kiasman aukio, Helsinki Mannerheimin ratsastajapatsas HKI2.jpg
Juhani Aho 1961 pronssi Engelin aukio, Eira, Helsinki Aimo Tukiainen Juhani Aho 1961.jpg
Torielämää Hakaniemessä 1961 hitsattu metalli Metroasema, Hakaniemi, Helsinki Aimo Tukiainen Torielamaa Hakaniemessa 1961.jpg
Solukko 1963 prossi, suihkukaivoveistos Mänttä Aimo Tukiainen Solukko 1963.jpg
Vaiennut linnake 1963 pronssi Tainionkosken hautausmaa, Imatra
Elonvirta – päiväperho 1966 pronssi, suihkukaivoveistos Koukkuniemen vanhainkodin piha, Tampere Aimo Tukiainen Elonvirta - päiväperho 1966.jpg
Miina Sillanpään muistomerkki 1968 pronssi Tokoinranta, Helsinki Miina Sillanpää.JPG
Virvatulet / Suomalaisen sotilaan muistomerkki 1971 pronssi Koskipuisto, Tampere Aimo Tukiainen Virvatulet 1971.jpg
Katkaistu elämä, Sankarihauta 1973 pronssi Isokaari-Myllykalliontien risteys, Lauttasaari, Helsinki
Lalli 1989 pronssi Köyliö

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Konttinen, Riitta: ”Tukiainen, Aimo (1917–1996)”, Suomen kansallisbiografia, osa 10, s. 35–36. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-451-2. Teoksen verkkoversio.
  • Lindgren, Liisa: Monumentum; Muistomerkkien aatteita ja aikaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2000. ISBN 951-746-170-4
  • Valkonen, Olli: Aimo Tukiainen; kuvanveistäjä. Painatuskeskus, Helsinki 1993. ISBN 951-37-1198-6
  • Saskia: Elämää ja taidetta. Helsingin Saskia ry, Helsinki 2008. ISBN 978-952-92-3789-0

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k Konttinen, Riitta: ”Tukiainen, Aimo”, Suomen kansallisbiografia, osa 10, s. 35–36. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-451-2. Teoksen verkkoversio.
  2. Valkonen 1993, s. 9.
  3. Valkonen 1993, s. 10–12.
  4. Valkonen 1993, s. 11, 15–17.
  5. Valkonen 1993, s. 19–22, 36.
  6. Valkonen 1993, s. 17–19, 22–23.
  7. Lindgren 2000, s. 197.
  8. Valkonen 1993, s. 36–37.
  9. Lindgren 2000, s. 201–202.
  10. Valkonen 1993, s. 23, 36, 39.
  11. Valkonen 1993, s. 41, 55.
  12. Valkonen 1993, s. 57–63.
  13. Valkonen 1993, s. 65–66.
  14. Valkonen 1993, s. 66, 68.
  15. Valkonen 1993, s. 80–86.
  16. Valkonen 1993, s. 94–96.
  17. Valkonen 1993, s. 98–101.
  18. Lindgren 2000, s. 205.
  19. Lindgren 2000, s. 214–216.
  20. Valkonen 1993, s. 115–117.
  21. Valkonen 1993, s. 118.
  22. Valkonen 1993, s. 121–122, 132.
  23. Valkonen 1993, s. 142, 145.
  24. Taiteilijamäki V21A (pdf) Helsingin seurakuntayhtymä. Viitattu 25.4.2015.
  25. Saskia: Elämää ja taidetta, s. 32–35.
  26. Lindgren 2000, s. 199.
  27. Valkonen 1993, s. 146.
  28. a b Valkonen 1993, s. 147–148.
  29. Julkiset veistokset auniaisten kaupunki. Viitattu 23.9.2017.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]