Karjalankannaksen taistelut talvisodassa

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Summan taistelu)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Karjalankannaksen taistelut talvisodassa
Osa talvisotaa
Neuvostoliiton 7. Armeijan joukkoja etenemässä Karjalankannaksella joulukuun 1939 alussa
Neuvostoliiton 7. Armeijan joukkoja etenemässä Karjalankannaksella joulukuun 1939 alussa
Päivämäärä:

joulukuu 1939 – maaliskuu 1940

Paikka:

Karjalankannas

Lopputulos:

Neuvostoliiton hyökkäykset torjuttiin Viipurinlahdella

Osapuolet

Suomen lippu Suomi

Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Neuvostoliitto

Komentajat

Carl Gustaf Emil Mannerheim

Kliment Vorošilov,
myöhemmin Semjon Timošenko

Vahvuudet

Kannaksen armeija:
6 jalkaväkidivisioonaa
Ratsuväkiprikaati

7. armeija:
9 jalkaväkidivisioonaa,
panssariarmeijakunta ja
kolme panssariprikaatia.
13. armeija

Talvisodan taistelut
Tolvajärvi–ÄgläjärviKeljaKarjalankannasSuomussalmiTaipaleSummaRaatteen tieLaatokan Karjalan mottitaistelutKollaaViipurinlahti

Karjalankannaksen taistelut käytiin talvisodan aikana 30. marraskuuta 1939 – 13. maaliskuuta 1940. Talvisodan alussa Neuvostoliitto oli keskittänyt Kannakselle yhteensä 200 000 miehen vahvuiset joukot, joita tukivat 900 tykkiä ja 1 000 panssarivaunua. Suomalaisilla oli käytössään tällä alueella hyökkäystä torjumassa 129 000 miestä ja ylijohdon reservinä kaksi heikosti varustettua divisioonaa.

Taipale on Laatokan länsirannalla sijaitseva Mannerheim-linjan yksi osa. Summa sijaitsee Kannaksen länsiosassa ja kuului myös pääpuolustuslinjana toimineeseen Mannerheim-linjaan. Näillä seuduilla käytiin erityisen kiivaita ja sodan kannalta ratkaisevia taisteluita joulukuusta 1939 helmikuuhun 1940.

Puna-armeijan tavoitteet ja joukot Karjalankannaksella talvisodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puna-armeijan Karjalankannaksella toimineiden joukkojen tavoitteena oli talvisodan aikana lyödä Suomen puolustusvoimat taistelualueellaan. Hyökkäyksen painopisteeksi oli määrätty Viipurin ja Leningradin välisen rautatien suunta. [1]

Talvisodan alkaessa Karjalankannaksella hyökkäsi Suomen alueelle Neuvostoliiton 7. armeija, jota komensi sodan alussa 2. luokan armeijan komentaja Vsevolod Fjodorovitš Jakovlev, joka joutui väistymään kumminkin jo 9. joulukuuta, jolloin armeijan komentajuuden sai 2. luokan armeijan komentaja Kirill Afanasjevitš Meretskov. Armeijaan kuului sodan alkaessa yhteensä yhdeksän divisioonaa ja panssariarmeijakunta. Alueelle oli siis ilmeisesti keskitetty lähes 200 000 miestä, noin 1 500 panssaroitua ajoneuvoa sekä noin 900 tykkiä ja kranaatinheitintä.[1]

Joulukuun 1939 aikana Neuvostoliiton pääsotaneuvosto eli Stavka totesi puna-armeijan kärsineen merkittäviä tappiota ja epäonnistuneen Suomen valtaamisessa lyhyessä ajassa (kuten ennakkoon oli arveltu). Pääsotaneuvosto arvioi tehdyiltä suunnitelmilta puuttuneen todellisuuspohjan ja totesi suomalaisten puolustuskykyä aliarvioidun merkittävästi. Tästä syystä pääsotaneuvosto päätti perustaa Suomea vastaan uuden, Luoteisen Rintaman, jolle annettiin käytettäväksi merkittävä määrä uusia joukkoja. Helmikuussa 1940 Kannaksella hyökkäsi lisäkeskitysten jälkeen noin 600 000 miestä, 1 200–1 400 panssaroitua ajoneuvoa, joita tuki lähes 4 000 tykkiä ja kranaatinheitintä. Kaikkiaan alueella laskettiin toimivan noin 25 divisioonaa. [2]

Puna-armeijan joukkojen johtoa vaihdettiin Luoteisen Rintaman perustamisen yhteydessä. Rintaman komentajaksi nimitettiin 1. luokan armeijakomentaja Semjon Timošenko. Samassa yhteydessä Karjalankannaksella toimivat neuvostojoukot jaettiin kahteen armeijaan joukkojen suuren määrän vuoksi. 7. armeija jatkoi länsi-Kannaksen alueella uuden komentajansa (2. luokan armeijakomentaja) Kirill Meretskovin johtamana ja itä-Kannaksen alueelle perustettiin uusi 7. armeijan Oikea Ryhmä, jonka komentajaksi tuli suomalaissyntyinen armeijakunnankomentaja Vladimir D. Grendahl (aik. Wladimir Gröndahl). Uuteen Ryhmään kuuluivat 49. ja 150. Jalkaväkidivisioona. Myöhemmin 26. joulukuuta 1939 Ryhmästä muodostettiin Stavkan (Pääsotaneuvosto) antamalla käskyllä numero 0691 uusi 13. armeija, jonka komennossa oli nyt 2. luokan armeijakomentajan arvoon ylennetty Grendahl. 13. Armeija käsitti 4., 49., 150. ja 142. jalkaväkidivisioonan, 116. haupitsirykmentin, 311. kanuunarykmentin, 39. erillisen panssariprikaatin ja 204. panssaripataljoonan.[3]

Alkutaistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puna-armeija saavutti pääaseman, tunnetummalta nimeltään Mannerheim-linjan, Karjalankannaksella 7. joulukuussa 1939.
  Mannerheim-linja
  Suomalainen divisioona (XX) tai suomalainen armeijakunta (XXX)
  Neuvostoliittolainen divisioona (XX) tai neuvostoliittolainen armeija (XXXX)
-XX- Suomalaisten divisioonien rajat
-XXX- Suomalaisten armeijakuntien raja

Puna-armeijan hyökkäyksen alettua se sai kosketuksen suomalaisten hyvin heikkojen suojajoukkojen kanssa, jotka vetäytyivät viikon kuluessa pääasemaan. Vetäytyminen oli ylipäällikön käskyn vastainen ja aiheutti kotirintamalla paikoittain jopa paniikkia.

Länsi-kannaksella Neuvostoliiton 7. armeijan joukot saavuttivat pääaseman 12. joulukuuta Muolaanjärven eteläpuolella ja aloittivat ensimmäisen murtoyrityksensä 17. joulukuuta[4]. Itä-kannaksella alkoi yritys Taipaleenjoen ylittämiseksi 6. joulukuuta. Puna-armeijan jalkaväki hyökkäsi linnoitteiden kimppuun tykistön ja ilmavoimien tukemana. Bunkkerit kestivät tykkitulta hyvin ja pommitukset olivat epätarkkoja. Eräs patteri ampui yhtä bunkkeria kohti 1 800 kranaattia onnistuen vain irrottamaan siitä pieniä palasia.[5] Hyökkääjän eteneminen jäi vaatimattomaksi ja tappiot suuriksi. 7. armeija keskeytti hyökkäystoimet 26. joulukuuta.[6]

Kaikkien hämmästykseksi tämä hyökkäys ei saavuttanut juurikaan tavoitteitaan, sillä suomalaiset eivät jättäneet asemiaan, vaikka vihollisen panssarivaunut ajelivat suhteellisen vapaasti pitkin aukeita taistelukenttiä. Suomalaisilla oli hyvin rajoitetusti panssarintorjunta-aseistusta ja senkin tuli oli yleensä tehotonta.

Ongelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen joukkojen onneksi koitui se, että Neuvostoliiton eri aselajien joukkojen yhteistoiminta oli olematonta. Muun muassa tykistö ampui omaa summittaista tultaan juurikaan välittämättä tiedustella tarkkoja maaleja. Keskitykset alkoivat tiettyyn aikaan kaavamaisesti ja niitä seurasivat vähintään yhtä kaavamaiset jalkaväen rynnäköt valtavina rintaman levyisinä ihmisaaltoina. Suomalaisten heikot ja hyvin ohuet linjat pitivät silti vihollisen vetäydyttyä pian juuri valtaamiltaan kaistaleilta. Samoin oli ilmavoimien ja jalkaväen yhteistoiminnan laita, pommitukset seurasivat toisiaan kaavamaisesti eikä Neuvostoliiton erittäin runsasta ja tehokasta ilma-asetta käytetty suunnitelmallisesti.

Kävi ilmi, että Neuvostoliiton hyökkäys oli suunniteltu liian hätäisesti ja siihen oli liittynyt turhaa optimismia. Hyökkäyksistä saatuja kokemuksia ei käytetty neuvostojoukoissa hyväksi, vaan ne jatkoivat aiemmin epäonnistuneiden keinojen käyttöä.

Suomalaisten vastaisku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoarmeijan hyökkäyksen laannuttua suomalaiset tekivät itse vastaiskun vahvoin voimin. Tällä ei saavutettu merkittäviä tuloksia. Ylipäällikkö kykeni myös siirtämään osan joukoista Laatokan pohjoispuolelle, jossa taistelut kävivät kuumina.

Joulukuun hyökkäyksen jälkeen kävi ilmi, ettei vastus Kannaksella ollutkaan ennakkoarveluiden tasolla. Alkuperäisten kaavailujen tavoitteena oli edetä vähintään 15 kilometriä päivittäin. Kuvaavaa oli, että joukoille oli annettu määräys olla loukkaamatta Ruotsin rajaa. Neuvostoliitto kokosi nyt uuteen hyökkäykseen voimia koko maansa alueelta. Kannakselle keskitettiin helmikuun 1940 alussa 23 neuvostodivisioonaa, 3 000 tykkiä rajattomine ammusvarastoineen sekä runsaasti panssarivaunuja. Suomella oli tällöin näitä joukkoja vastassa seitsemän divisioonaa sekä 330 tykkiä. Ampumatarvikkeita oli näille vain nimeksi.

Tammikuussa oli alkanut järjestelmällinen suomalaisten asemien murentaminen voimakkailla tykistökeskityksillä Summan alueella. Neuvostojoukot hyökkäsivät jopa 20 divisioonan voimin asemia vastaan. Näihin aikoihin pakkasta alueella oli -30–40 astetta.

Puna-armeijan suurhyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurhyökkäys alkoi 1. helmikuuta 1940, jolloin jalkaväkijoukot hyökkäsivät lukuisten panssarivaunujen tukemina. Aiemmin panssarivaunujen tuhoaminen oli ollut mahdollista kasapanoksin ja polttopulloin, mutta nyt niitä suojasi oma jalkaväki. Panssareiden liikkeet olivat nyt riippuvaisia jalkaväen etenemisestä. Tästä syystä hyökkäyksestä tuli hidas ja junnaava. Neuvostoliittolaiset eivät edelleenkään käyttäneet mitään erityistä oveluutta. He luottivat pelkästään ylivoimaansa ja ehtymättömään materiaaliinsa sekä noudattivat kaavamaisesti ohjesääntöjään. Tämä aiheutti heille erityisen tuntuvia tappioita.

Kymmenen päivän ajan suomalaisten onnistui torjua iskut, mutta lopulta puolustajien voimat alkoivat ehtyä. Materiaalin puute oli sietämätöntä. Suomalaisten tykistöllä ei ollut ammuksia jäljellä. Mannerheim-linja murtui Summajärven lohkolla ylivoimaisen vihollisen edessä 11. helmikuuta 1940. Summan puolustajat olivat kestäneet yli kaksi kuukautta äärimmäisiä olosuhteita ja herkeämätöntä painetta. Neuvostojoukot saivat lopulta murrettua loppuunkuluneet ja -väsyneet Summan puolustajat Lähteen tien suunnassa 11. helmikuuta 1940

Kaksi päivää läpimurron tapahduttua saatiin avuksi 5. divisioona, mutta tällä ei ollut enää tilanteen kannalta merkitystä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jorma Järventaus jne.: Suomi sodassa. Keuruu: Valitut Palat, 1983. ISBN 951-9078-94-0.
  • Ari Raunio, Juri Kilin: Itsenäisyyden puolustajat, Sodan taisteluja 1, Talvisota. Weilin+Göös, 2005. ISBN 951-593-911-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Järventaus 1983: 50.
  2. Järventaus 1983: 50-51.
  3. Raunio, Kilin 2005 (Talvisota): 29, 59 (teksti Juri Kilin)
  4. Uitto–Geust 2006: 53
  5. Uitto–Geust 2006: 55.
  6. Uitto–Geust 2006: 60.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]