Šintolaisuus

Wikipedia
Ohjattu sivulta Shintolaisuus
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Miyajiman saarella Japanissa sijaitsevan Itsukushiman pyhäkön torii eli portti.

Šintolaisuus (jap. 神道, shintō, kirjaimellisesti ”jumalten tie”) on nimitys Japanissa syntyneille uskonnollisille käsityksille hengistä, myyteistä ja rituaaleista. Ne pohjautuvat varhaisiin japanilaisiin kansanuskomuksiin, joiden mukaan lukuisia jumaluuksia (kami) on lähes kaikissa luonnon ilmiöissä kuten puissa, kivissä, järvissä, joissa ja vuorissa. Šintolaisuus saatetaan esitellä Japanin etnisenä kansanuskontona, mutta yleensä sitä ei pidetä yhtenäisenä uskontona ja häilyvän luonteensa vuoksi myös sen kannattajien määrää on vaikea laskea. Sillä ei ole perustajaa, pyhiä kirjoituksia eikä yleistä oppia. Useimmat japanilaiset eivät nykyään tunnustaudu uskonnollisiksi, mutta monet osallistuvat eri tilanteissa šintolaisiin perinteisiin, jotka elävät rinnakkain buddhalaisten perinteiden kanssa.

Šintolaisuus on pitkään jakaantunut kahteen erilaiseen perinteeseen, kansanuskontoon (minkan shintō) ja poliittiseen uskonnollisuuteen. Poliittisen uskonnollisuuden keskeisenä tarkoituksena oli ennen vuotta 1945 keisarin, pappien ja virkamiesten aseman vahvistaminen. Kansanšintolaisuuteen kuuluivat monet arkiset toimitukset; esimerkiksi vainajien kunnioittaminen, yhteisölliset juhlapäivät ja pyhillä paikoilla vieraileminen.

Vaikka šintolaisuudella ei ole pyhiä kirjoituksia, pidetään sen vanhoja tarinoita, kertomuksia, aikakirjoja ja myyttejä suuressa arvossa. Šintolaisuus sisältää hyvin monenlaisia aineksia.[1] Oikeastaan voidaan sanoa, että japanilaisessa uskonnollisuudessa kaikki, mikä ei kuulu johonkin Japanin ulkopuolelta tulleeseen uskontoon, kuuluu šintolaisuuteen.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šintolaisuus perustuu japanin alkuperäisuskontoon ja sillä on japanissa yli 2000 vuoden historia. 500-luvulta šintolaisuus on ollut Korean kautta Kiinasta saapuneen buddhalaisuuden varjossa. Buddhalaisuus oli Japanin valtionuskonto Edo-kaudella (1603–1868), kunnes Keisarivallan palauttaneen Meiji-restauraation (1868) hengellinen pohja oli puolestaan šintolainen. [2] Siten šintolaisuudesta tuli uusi valtionuskonto, jossa keisarilla oli keskeinen asema. Šintolaisuuden virallinen valtiollinen asema lakkautettiin toisen maailmansodan jälkeen 1945.[3]

Nykypäivä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nyky-Japanissa šintolaisuus elää sulassa sovussa rinnakkain muiden uskontojen kanssa. Šintolaisuus, buddhalaisuus ja kungfutselaisuus kuuluvat joustavasti japanilaisen elämään, ne täydentävät toisiaan ja kunkin uskonto on eri vahvuisena läsnä eri elämäntilanteissa. Lapsen syntymäjuhlaa ja häitä vietetään šintolaisin menoin, kungfutselaisia oppeja kunnioitetaan ja vainaja haudataan buddhalaisin menoin. Tyypillisesti šintolaisuus keskittyy maanpäällisen elämän asioihin asettaen pienemmän painoarvon tuonpuoleiselle.

Japanissa on lähes 80 000 šintolaista pyhää paikkaa, joiden kunnioitus on kami-uskonnon perua. Monet pyhät paikat voi tunnistaa niihin johtavasta portista (jap. 鳥居, torii), jonka muodostavat kaksi pystypaalua ja kaksi poikkipaalua.

Šintolaisten nykyisen lukumäärän laskeminen on japanilaisten moniuskontoisuuden vuoksi ongelmallista. Rekisteröityjä šintolaisia pappeja ja papittaria on lähes 30 000. Papit eli kannushit voivat olla sekä suurten pyhättöjen ammattipappeja että kyläpyhäköiden isältä pojalle siirtyviä sivutoimisia pappeja.[4] Arviolta puolet japanilaisista osallistuu vuosittain ainakin joihinkin šintolaisiin juhliin. Šintolaisuus on edelleen tiiviisti sidoksissa japanilaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Se ei ole mainittavasti levinnyt Japanin ulkopuolelle, ja useimmiten se ennen pitkää häviää myös muihin maihin muuttavien japanilaisten elämästä.[5]

Uskomukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šintolaisuus on osaksi panteistinen uskonto ja osaksi polyteistinen uskonto. Jumaluutta on kaikkialla: kasveissa, eläimissä ja jopa kivissä. Jokaisessa oliossa on kami, jumalolento. Esim. jokaisessa peipossa on kami ja jokaista maailman peipposta vahtii ja suojelee peipposten ylikami. Šintolaisuudessa on kuitenkin monia jumalia, kuten auringonjumalatar Amaterasu, kuunjumala Tsukuyomi ja myrskynjumala Susano'o. Japanilaiset uskovat, että Japanin keisari on Amaterasu lapsenlapsen Ninigi no Mikoton jälkeläinen. [2]

Jokaisesta kuolleesta ihmisestäkin tulee kami kun hänen kuolemastaan on kulunut 33 vuotta, olettaen että hän on saanut nimen ennen kuolemaansa. Mikäli lapsi kuolee nimettömänä, tulee hänestä vihainen ja ilkeä ”mizuko”, eli ”vesilapsi”, jota pitää lepytellä, jotta hän ei aiheuttaisi ongelmia. Myös huvin vuoksi tai ilman muuta pätevää syytä surmatusta ihmisestä tulee kaunaa, ”urami”, kantava ”aragami”, joka haluaa kostaa kohtaamansa vääryydet.

Myös ruokailussa seurataan tiettyjä rituaaleja. On kohteliasta sanoa ”itadakimasu” ennen ruokailun aloittamista. Tällä sanalla kiitetään ruoanlaittajan lisäksi kaikkia niitä kasveja ja eläimiä, jotka ovat kuolleet, jotta ihminen saisi syödä vatsansa täyteen.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vesterinen, Ilmari: Shintolaisuus, s. 377–410 teoksessa Uskonnot maailmassa, Katja Hyry ja Juha Pentikäinen (toim.).
  • Kena Kirsti: Kaukoidän teologian näkökulmia; Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 181. Jyväskylä: Gummerus, 1993. ISBN 951-9111-93-X.
  1. Raamattunet
  2. a b Kirsti Kena, Kaukoidän teologian näkökulmia, 1993, sivut 143-146
  3. Japan Times
  4. Vesterinen 1999 s. 384
  5. Japan Times 2004

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vesterinen, Ilmari: Shintolaisuus: Japanin kansallisuskonto. Helsinki: Gaudeamus, 2012. ISBN 978-952-495-238-5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Portal Uskontojen teemasivu