Šintolaisuus

Wikipedia
Ohjattu sivulta Shintolaisuus
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Šintolaisen yutateshinji-seremonian toimitusta japanilaisessa Miwan pyhäkössä.

Šintolaisuus (jap. 神道, shintō, kirjaimellisesti ”jumalten tie”) on nimitys Japanissa syntyneille uskonnollisille käsityksille hengistä, myyteistä ja rituaaleista. Ne pohjautuvat varhaisiin japanilaisiin kansanuskomuksiin, joiden mukaan lukuisia jumaluuksia (kami) on lähes kaikissa luonnon ilmiöissä kuten puissa, kivissä, järvissä, joissa ja vuorissa. Šintolaisuudella ei ole perustajaa, pyhiä kirjoituksia eikä yleistä oppia. Useimmat japanilaiset eivät nykyään tunnustaudu uskonnollisiksi, mutta monet osallistuvat eri tilanteissa šintolaisiin perinteisiin, jotka elävät rinnakkain buddhalaisten perinteiden kanssa. Voidaan sanoa, että japanilaisessa uskonnollisuudessa kaikki, mikä ei kuulu johonkin Japanin ulkopuolelta tulleeseen uskontoon, kuuluu šintolaisuuteen.

Šintolaisuus on pitkään jakaantunut kahteen erilaiseen perinteeseen, kansanuskontoon (minkan shintō) ja poliittiseen uskonnollisuuteen. Poliittisen uskonnollisuuden keskeisenä tarkoituksena oli vuoteen 1945 asti keisarin, pappien ja virkamiesten aseman vahvistaminen. Kansanšintolaisuuteen kuuluivat monet arkiset toimitukset; esimerkiksi vainajien kunnioittaminen, yhteisölliset juhlapäivät ja pyhillä paikoilla vieraileminen.

Nimi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šintolaisuutta ei mielletty Japanissa alunperin yhtenäiseksi uskonnoksi, joten sillä ei ollut nimeä ennen kuin kiinalaisen sivilisaation mukana maahan tuli piirteitä muista uskonnoista. Šinto (< kiin. sen-tao) tarkoittaa 'jumalan, kamin tie'; joskus myös käytetty japaninkielinen nimi on kami no michi.[1]

Piirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šintolaisuudessa on keskeistä esivanhempien palvonta, sankarien ja suurmiesten palvonta, perheinstituutio, mytologia, taide ja kauneus, onni ja onnettomuus, ihmissuhteet, vähemmistökysymykset, paikallisuus, suvaitsevaisuus, kansallismielisyys, luonnon elollistaminen ja luonnon kunnioittaminen.[2]

Šintolaisuudella ei ole perustajaa. Šintolaisuudessa ei ole dogmeja, pyhiä kirjoituksia, uskontunnustusta eikä moraalioppia, eikä siinä ole kristinuskon kaltaisia käskyjä ja kieltoja. Šintolaispapit eivät saarnaa. Šintolaisia ei kehoteta elämään maan päällä siten, että he ansaitsisivat paikan toisessa maailmassa.[3]

Šintolaisuudessa on monta kerrostumaa ja vaikutteita monelta taholta. Siihen kuuluu animismi ja luonnon kunnioittaminen. Šintolaisuudessa uskotaan että kasvi, puu, kiviröykkiö tai vuori on personoitu jumala eli kami, tai että siinä asustaa isäntähenki.[1]

Šintolaisuus, kuten Japanin muutkin uskonnot, on yhteisöllistä ja sitä harjoitetaan paljolti papiston ulottumattomissa.[4]

Šintolaisuus voidaan jakaa kuuteen muotoon: järjestäytymätön kansanšintolaisuus, keisariperheen šintolaisuus, pyhäkköšintolaisuus, kodinšintolaisuus, lahkošintolaisuus ja valtionšintolaisuus.[1] Pyhäkköšintolaisuus (jinja shintō) on pääsuuntaus, joka on ollut olemassa Japanin historian alusta nykypäivään asti. Valtionšintolaisuus (kokka shintō) oli osa pyhäkköšintolaisuutta, mutta se on nyttemmin lakkautettu. Lahkošintolaisuus (kyōha shintō) on uudehko liike. Siihen kuuluu 13 päälahkoa, jotka syntyivät 1800-luvulla, sekä useita muita, jotka syntyivät toisen maailmansodan jälkeen. Lahkošintolaiset kuuluvat yleensä pyhäkköseurakuntiin. Kansanšintolaisuudessa (minzoku shintō) ei ole muodollista organisaatiota tai oppia, vaan se keskittyy tienvarsikuvien ja maanviljelysriittien kunnioittamiseen.[5]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šintolaisuus on Japanin nykyuskonnoista vanhin. Varhaiskantainen šintolaisuus liittyi läheisesti hedelmällisyysriitteihin.[6] Varhaisšintolaisuuden muodoista on vaikea enää löytää tietoa, mutta sen piirteitä on säilynyt parhaiten luultavasti Japanin pääsaarten eteläpuolisilla Riukiu-saarilla.[7]

500-luvulta alkaen šintolaisuus on ollut Korean kautta Kiinasta saapuneen buddhalaisuuden varjossa.[8] Buddhalaisuuden saavuttua Japaniin se alkoi pian yhdistyä šintolaisuuteen. Nara-kaudella 700-luvulla japanilaisten omia vanhoja jumalia alettiin pitää Buddhan ilmenemismuotoina, ja vallasväki palvoi sekä šintolaisia kameja että buddhia ja bodhisattvoja.[9] Šintolaisuuden merkitys näkyi vielä 700-luvulla siinä, että Japanin pääkaupunki vaihtui aina keisarin kuollessa, kun vanha pääkaupunki muuttui epäpuhtaaksi. Samoihin aikoihin buddhalaismunkit alkoivat liittää šintolaisia kameja jumalluetteloonsa suojellakseen omaisuuttaan, ja samalla he ottivat haltuunsa šintolaispyhäkköjä.[10]

Šintolaisuus omaksui käytänteitään eri taholta. Pappien puvut otettiin Heian-kauden hoviaatelisten vaatteista, jotka olivat mantereelta tullutta lainaa. Myös šintolainen musiikki saatiin mantereelta.[11]

Isešintolaisuus eli wataraišintolaisuus oli 1200-luvulla syntynyt merkittävä šintolaisuuden muoto, joka vastusti buddhalaisuuden ja šintolaisuuden sulautumista.[12]

1300-luvun alussa syntyi eräänlainen kaksinainen šintolaisuus (ryōbu shintō), jossa buddhalaisuus ja šintolaisuus yhdistyivät. Buddhalaisuuteen tuotiin šintolaisuudesta kameja ja šintolaisuuteen kameina pidettyjä Buddhan ilmentymiä. Šintolaispyhäköissä alkoi toimia buddhalaismunkkeja, ja kummankin uskonnon riitit sekoittuivat toisiinsa tai suoritettiin molemmat, eivätkä ihmiset enää erottaneet kumpi on kumpaa. Kokonaan uskonnot eivät kuitenkaan sulautuneet Japanissa yhteen, vaan ne elivät rinnakkain ja eri elämänalueille eriytyneinä.[11]

Buddhalaisuus oli Japanin valtionuskonto vielä Edo-kaudella (1603–1868).[8] 1700-luvulla Edo-kauden pitkän rauhanajan aikana syntyi kuitenkin uusia liikkeitä (fukko shintō), jotka vaativat šintolaisuuden paluuta alkulähteilleen.[12] Meiji-kaudella 1870-luvulta alkaen šintolaisuudesta pyrittiin riisumaan buddhalaiset piirteet. Šintolaisuudesta tehtiin samalla valtionuskonto ja keisarista elävä jumala. Joissain šintolaispyhäköissä on kuitenkin edelleenkin säilyneitä buddhalaisia elementtejä.[11][13]

Lahkošintolaisuus syntyi 1800-luvun lopulla Japanin yhteiskunnallisen sekaannuksen ja levottomuuksien aikana. Lahkot voidaan jakaa ryhmiin, jotka eroavat opetuksiltaan: jotkin ovat puoliksi buddhalaisia, jotkin korostavat puhtautta ja asketismia, jotkin yhdistävät šintolaisuuteen konfutselaisuutta, ja jotkin perustuvat yksilön uskonnolliseen kokemukseen sekä parantamiseen tai hengelliseen pelastukseen. Meiji-kaudella (1868–1912) syntyi 13 lahkoa.[5]

Japanin menestyttyä sodissa Kiinaa ja Venäjää vastaan 1900-luvun taitteessa Japanissa nousi vallalle entistä vahvempi keisarikultti ja militaristinen nationalismi. Menestyksen syy löydettiin pitkän keisarilinjan myyttisestä luonteesta. Pyhäköistä tuli maan hallinnon johtamia keisarinpalvonnan linnakkeita, etenkin sodanjumala Hachimanin pyhäköistä. Šintolaisuutta alettiin viedä valloitettuihin Kiinaan ja Koreaan, ja Kiinan keisarikin painostettiin palvelemaan auringonjumala Amaterasua, Japanin keisarin esiäitiä.[14]

Japanin hävittyä toisen maailmansodan Yhdysvaltain miehitysjoukot vaativat muutoksia maan valtionšintolaisuuteen. Keisari ilmoitti julkisesti, ettei hän ole kami, ja miehityksen loputtua vuodesta 1952 alkaen katsotaan alkaneen šintolaisuuden spontaanin uudistumisen.[15]

Nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nyky-Japanissa šintolaisuus elää sulassa sovussa rinnakkain muiden uskontojen kanssa, vaikkakaan ei enää virallisena valtionuskontona.[16] Šintolaisuus, buddhalaisuus ja kungfutselaisuus kuuluvat joustavasti japanilaisen elämään, ne täydentävät toisiaan ja kunkin uskonto on eri vahvuisena läsnä eri elämäntilanteissa. Japanilainen voi mennä naimisiin šintolaisittain, arvostaa kungfutselaisia oppeja, osallistua kansanuskoisiin juhliin ja tulla haudatuksi buddhalaisittain. Kullakin uskonnolla on japanilaisen elämässä omat tehtävänsä, ja kaikki traditiot ovat myös vaikuttaneet toisiinsa historian aikana.[17]

Nykyisin arviolta puolet japanilaisista osallistuu vuosittain ainakin joihinkin šintolaisiin juhliin. Šintolaisuus on edelleen tiiviisti sidoksissa japanilaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Se ei ole mainittavasti levinnyt Japanin ulkopuolelle: Koreasta se katosi pian sodan jälkeen, ja useimmiten se ennen pitkää häviää myös muihin maihin muuttavien japanilaisten elämästä.[18][19]

Uskomukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šintolaisuus on osaksi panteistinen uskonto ja osaksi polyteistinen uskonto. Jumaluutta on kaikkialla: kasveissa, eläimissä ja jopa kivissä. Jokaisessa oliossa on kami, jumalolento. Esim. jokaisessa peipossa on kami ja jokaista maailman peipposta vahtii ja suojelee peipposten ylikami. Šintolaisuudessa on kuitenkin monia jumalia, kuten auringonjumalatar Amaterasu, kuunjumala Tsukuyomi ja myrskynjumala Susano'o. Japanilaiset uskovat, että Japanin keisari on Amaterasu lapsenlapsen Ninigi no Mikoton jälkeläinen.[8]

Pyhäköt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kamosu-pyhäkkö Matsuessa
Pääartikkeli: Šintolainen pyhäkkö

Pyhäkköšintolaisuuden neljä keskeistä elementtiä ovat kamit, yhteisö, riitit ja pyhät rakennukset. Jokaisessa japanilaisessa kylässä on šintopyhäkkö. Se on kylän oma, itsenäinen organisaatio, josta kyläläiset itse huolehtivat. Pyhäköstä ja sen jumalasta huolehtiva kyläyhteisö, seurakunta, on nimeltään ujiko tai miyaza. Tällainen pienen pyhäkön jumala kuuluu vain paikallisyhteisölleen, ja pyhäkön suojelukseen kuuluva alue on tarkasti tiedossa. Jotkin suurten kaupunkien suuret pyhäköt katsotaan kuitenkin kuuluvaksi koko Japanille. Pyhäkköšintolaisuuden organisaatiot ovat vuoden 1945 jälkeen olleet kokonaan kylien valvonnan alaisia: sitä ennen ne olivat vielä valtion laitoksia. Pyhäkköšintolaisuuden keskusjärjestö Jinja Honcho perustettiin 1946, ja siihen kuuluvat useimmat pyhäköt, yhteensä noin 80 000. Myös alueellisia pyhäkköjen yhteenliittymiä on olemassa.[20]

Šintolaispyhäköt on yleensä pystytetty puilla ja pensailla reunustettuihin lehtoihin vuorten tai mäkien rinteille. Niissä on oveton portti torii, joka erottaa kamin asunnon profaanista maailmasta. Toriin muodostavat kaksi pystypaalua ja kaksi poikkipaalua. Vuodesta 1884 toriita ovat käyttäneet vain valtion šintolaispyhäköt sekä kaksi lahkoa. Šintolaispyhäköihin johtavat pitkät ja lyhdyin koristellut kujat. Pyhäkköjä vartioivat riisinolkiköydet (shimenawa), jotka pitävät pahat voimat ja epäpuhtaat asiat loitolla.[21]

Pyhäkkö on puinen ja rakennettu pylväiden varaan. Se on pelkistetty ja muistuttaa asuintaloa. Uudet pyhäköt maalataan nykyisin punaisiksi. Pyhäkössä on kaksi osaa: sisempi, jossa jumalan ajatellaan oleskelevan, sekä rukoushuone, jossa suoritetaan riitit ja uhraamiset. Varhaisimmat pyhäköt rakennettiin luultavasti 500-luvulla. Pyhäköt on tapana koota uudelleen joka kahdeskymmenes vuosi, jotta ne säilyttäisivät puhtautensa ja kulumattoman muotonsa. Nykyisin šintolaispyhäkköjä on Japanissa noin 100 000.[22]

Pyhäköissä käydään palvomassa kahdenlaisia kameja: näkymättömissä olevia jumalpersoonia (shintai) ja korvaavia olentoja (mitamashiro). Korvaavat olennot ovat esineitä, joihin kamit asettuvat, kun niitä kutsutaan.[23] Pyhäkössä on usein peili, šintolaisuuden yleisin symbolinen esine, jossa jumalpersoona joskus asuu ja joka voi olla palvonnan kohde. Peilin uskotaan kykenevän karkottamaan pahaa ja houkuttelemaan hyvää.[24]

Japanin tärkein šintolaispyhäkkö on Isen pyhäkkökompleksi, joka on pyhitetty auringonjumalatar Amaterasulle. Pyhäkkö uusitaan 20 vuoden välein, viimeksi 2013.[25]

Šintolaiset tekevät tärkeimmille šintolaispyhäköille usein pyhiinvaellusretkiä.[26]

Kotialttari[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kamidana on šintolainen kotialttari, jumalhyllykkö, jollainen useimmilla japanilaisilla on kotonaan. Kamidanaan on sijoitettu šintolaisia jumalia, mytologisia olentoja ja kameiksi muuttuneita esivanhempia. Kamidanaan pannaan pyhiä köysiä ja paperinsuikaleita, joita vaihdetaan uutenavuotena uusiin, ja vanhat poltetaan pyhäkön läheisyydessä.[27]

Papisto ja mikot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kannushi ja miko Tokion Meiji-pyhäkössä

Papit (kannushi) toimivat šintolaisuudessa ihmisten ja jumalten välimiehinä. Osa papeista on ammattipappeja, mutta joillakin virka on sivutoiminen ja kulkee suvussa isältä pojalle. Joillain seuduilla papinvirka on määräaikainen. Papit suorittavat riittejä ja pitävät siten yhteyttä kameihin. Papin tehtäviin kuuluu myös esimerkiksi uusien talojen paikan valinta. Sen sijaan he eivät ole hengellisiä johtajia, eivätkä he saarnaa tai kaitse ihmisiä oikealle tielle.[28]

Japanissa on 2000-luvun alussa noin 20 000 miespappia ja 1900 naispappia. Koulutuksensa he ovat saaneet pappislaitosten kursseilla tai toisilta papeilta. Papit pukeutuvat pyhäkköalueella valkoisiin kimonoihin, sillä valkoinen on rituaalisen puhtauden merkki. Päähineen tyyppi kuvaa sitä, kuuluuko pappi ylempään vai alempaan papistoon. Joka pyhäkössä on ylipappi gūji. Papit kantavat mukanaan puista laattaa shakua, joka on virantoimituksen symboli.[29]

Šintopyhäköissä työskentelee pappien lisäksi nuoria naispuolisia mikoja. He pukeutuvat punavalkoisiin asuihin ja myyvät tavaraa tai avustavat seremonioissa. Mikot saavat myös opetusta šintolaisissa tavoissa, kalligrafiassa, ompelemisessa ja ruoanlaitossa.[30]

Juhlat ja riitit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hina-matsurissa käytettäviä nukkeja

Matsurit ovat šintolaisia jokavuotisia paikkakuntakohtaisia juhlia, joita vietetään kylissä keväisin tai syksyisin ja kaupungeissa kesällä tai alkusyksyllä. Matsureissa on kyse osallistujien yhteydestä niin kylän suojelusjumalaan kuin omaankin yhteisöönsä. Matsurien keskeisimpiä osia ovat ruoan uhraaminen sekä perinteinen kagura-musiikki ja -tanssi.[31] Japanilaisen uudenvuoden juhlan luonne on sekä šintolainen että buddhalainen. Muita šintolaisia juhlia ovat nukkien ja tyttöjen juhla hina-matsuri, kukkajuhla hana-matsuri, poikien juhla tango-no-sekku, tähtijuhla tanabata sekä "seitsemän-viisi-kolme"-juhla schichi-go-san, joka on tuonikäisten lasten siunausjuhla.[32]

Šintolaisuudessa yleisimmät uhrit ovat ruokauhreja. Papit suorittavat pyhäkköjen ruokauhrit kerran tai kahdesti päivässä. Myös symbolisia uhreja annetaan.[33] Uhrauksiin liittyvät läheisesti rukoukset, joita papit lausuvat usein klassisella japanin kielellä ja tietyssä muodossa. Rukouksissa usein pyydetään jumalilta hyviä asioita.[34]

Puhtauden käsite on tärkeä osa šintolaisuutta. Uhriantimien tulee olla virheettömiä, ja kamia lähestyvän ihmisen on puhdistauduttava sekä fyysisesti että rituaalisesti. Puhdistautuminen tapahtuu vesialtaan äärellä. Ise-pyhäkön papit välttävät tiettyjä kielteisiä sanoja liikkuessaan pyhäkön alueella. Japanilaiset pitävät myös monia tekoja ja asioita määräajaksi epäpuhtaaksi tekevinä, kuten kuolemaa, sairautta, kuukautisia, verta, synnyttämistä, lihan syömistä ja sukupuolitekoa. Epäpuhtaudesta puhdistetaan puhdistusriitillä (harai) tai esimerkiksi rukouksella, vedellä tai suolalla. Puhdistusriitin suorittaa šintolaispappi, usein pyhällä viuhkalla (haraigushi) tai sakakipuun oksalla. Puhdistusriitti on šintolaisuuden tärkein seremonia. Sitä suoritetaan eri muodoissaan säännöllisesti muutaman kerran vuodessa ja pyydettäessä.[35]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vesterinen, Ilmari: Shintolaisuus: Japanin kansallisuskonto. Helsinki: Gaudeamus, 2012. ISBN 978-952-495-238-5.
  • Vesterinen, Ilmari: Shintolaisuus, s. 377–410 teoksessa Uskonnot maailmassa, Katja Hyry ja Juha Pentikäinen (toim.).
  • Kena Kirsti: Kaukoidän teologian näkökulmia; Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 181. Jyväskylä: Gummerus, 1993. ISBN 951-9111-93-X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Vesterinen 2012, s. 25.
  2. Vesterinen 2012, s. 11.
  3. Vesterinen 2012, s. 23–26.
  4. Vesterinen 2012, s. 14.
  5. a b Naofusa Hirai: Shintō Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.10.2014.
  6. Vesterinen 2012, s. 22–23.
  7. Vesterinen 2012, s. 26–27.
  8. a b c Kirsti Kena, Kaukoidän teologian näkökulmia, 1993, sivut 143-146
  9. Vesterinen 2012, s. 60.
  10. Vesterinen 2012, s. 66–67.
  11. a b c Vesterinen 2012, s. 61–64.
  12. a b Vesterinen 2012, s. 68–70.
  13. Vesterinen 2012, s. 70.
  14. Vesterinen 2012, s. 253–257.
  15. Vesterinen 2012, s. 70–71.
  16. Vesterinen 2012, s. 274–276.
  17. Vesterinen 2012, s. 12–14.
  18. Japan Times 2004
  19. Vesterinen 2012, s. 280–282.
  20. Vesterinen 2012, s. 72–74.
  21. Vesterinen 2012, s. 156–157.
  22. Vesterinen 2012, s. 165–168.
  23. Vesterinen 2012, s. 107.
  24. Vesterinen 2012, s. 107–112.
  25. Vesterinen 2012, s. 176, 186.
  26. Vesterinen 2012, s. 204–205.
  27. Vesterinen 2012, s. 171–173.
  28. Vesterinen 2012, s. 138–140.
  29. Vesterinen 2012, s. 140–143.
  30. Vesterinen 2012, s. 145–149.
  31. Vesterinen 2012, s. 192–195.
  32. Vesterinen 2012, s. 199–203.
  33. Vesterinen 2012, s. 127.
  34. Vesterinen 2012, s. 131–135.
  35. Vesterinen 2012, s. 115–120.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Portal Uskontojen teemasivu

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Šintolaisuus.