Intian historia

Intian historia

Esihistoria

Esiharappalaiset kulttuurit (700-300 eaa.)
Indus-kulttuuri (3300–1700 eaa.)
Vedalainen kulttuuri (1500–500 eaa.)

Varhaiset kuningaskunnat

Mahajanapada (700-300 eaa.)
Magadha (684–320 eaa.)
Maurya-valtakunta (321–184 eaa.)

Klassinen aika

Sātavāhana (230 eaa.–199)
Kušana-valtakunta (60–240)
Gupta-valtakunta (300–550)
Palan valtakunta (750–1174)
Chola (250 eaa.–1279)
Hoysala (1040–1346)
Kakatiya (1083–1323)

Keski- ja varhaismoderni aika

Delhin sulttaanikunta (1206–1526)
Deccanin sulttaanikunnat (1490–1596)
Vijayanagara (1336–1565)
Suurmogulien valtakunta (1526–1707)
Sikhivaltio (1801-1849)
Marathivaltakunta (1674–1818)

Siirtomaa-aika

Alankomaiden Intia
Brittiläinen Intia
Portugalin Intia
Ranskan Intia
Tanskan Intia
Intian itsenäisyysliike
Intian jako

n · k ·

Intian historia muodostaa yhden ihmiskunnan historian pisimmistä tunnetuista jatkumoista. Noin vuosina 2600-1800 eaa. alueella kukoisti Indus-kulttuuri, jonka löydettiin arkeologisten kaivausten perusteella Indusjoen laaksosta, nykyisen Pakistanin alueelta 1800-luvun lopulla. Induskulttuurin tuhon syistä ei ole varmuutta. Induskulttuurin aikaa seurasi arjalaisten paimentolaisheimojen saapuminen Intian alueelle noin 1800 vuotta eaa. Arjalaisheimot sulautuivat vähitellen alkuperäisväestöön. Heidän perintönään Intiaan jäi veda-kirjallisuus.

Aleksanteri Suuri sotajoukkoineen valloitti Persian vuonna 330 eaa. ja jatkoi tämän jälkeen valloituksiaan Intian pohjoisosiin. Hänen vetäydyttyä joukkoineen alueen sekaannusta onnuistui hyödyntämään parhaiten Maurya-valtakunnan perustaja Chandragupta, joka onnistui 300-luvun alussa eaa. alistamaan valtansa alle nykysen Pohjois-Intian alueen. Maurya-valtakunnan merkittävin kuningas oli Ašoka, jonka valtakaudella Maurya-valtakunta käsitti lähes koko nykyisen Intian alueen. Ašokan kuoltua Maurya-valtakunta alkoi hajota ja Intian alue hajosi useaksi pieneksi kuningaskunnaksi.

Hajanaisen Intian yhdisti jälleen Gupta-valtakunnan perustaja Chandragupta I noin vuonna 320. Gupta-valtakunta oli laajimmillaan lähes Maurya-valtakunnan kokoinen. Gupta-valtakunnan aikana maassa käytiin jo kansainvälistä kauppaa lännen ja idän yhdistävää silkkitietä pitkin. Gupta-valtakunnan aikaa kutsutaan myös Intian klassiseksi ajaksi kulttuurin, taiteen, tieteen ja kirjallisuuden kehittymisen myötä. Gupta-valtakunta alkoi heikentyä 400-luvulla, sitä heikensivät etenkin lännestä tulleet hunnien hyökkäykset. 500-luvun alussa Gupta-valtakunta lopulta hajosi moniksi pienemmäksi valtakeskittymäksi.

Intian keskiajaksi luonnehditulla ajanjaksolla vuosina 700-1200 maa oli jakaantunut useaan pieneen kuningaskuntaan, jotka olivat usein sotatilassa keskenään. Voimakkaimmiksi tällä ajanjaksolla nousivat rajputit, joita pidetään hunnien jälkeläisinä, jotka Intiaan saapuessaan vähitellen omaksuivat hindukulttuurin.

1200-luvulla alueelle saapuivat seldžukinturkkilaiset, joiden mukana Intiaan levisi islam. Muslimit perustivat valloittamalleen alueelle Pohjois-Intiaan Delhin sulttaanikunnan. Delhistä muslimivalta levisi muualle Intiaan ja islamilaisia sulttaanikuntia syntyi myös keskiseen Intiaan. Laajimmillaan Delhin sulttaanikunnan vaikutuspiiri ulottui lähes koko nykyisen Intian alueelle. Delhin sulttaanikunta kärsi koko olemassaolonsa ajan sisäisistä valtataisteluista ja Timur Lenkin sotajoukkojen valloitukset 1300-luvun lopulla heikensivät maata entisestään. Lopullisesti Delhin kukisti afgaanitaustainen Babur sotajoukkoineen. Hän kukisti Delhin vuonna 1526 ja pohjoiseen Intiaan syntyi Suurmogulien valtakunta. Moguli-imperiumia laajensi suurimmilleen 1600-luvulla kuningas Akbar, jonka aikana mogulivalta ulottui koko Intiaan. Moguliajan kuuluisampia saavutuksia on Agraan rakennettu Taj Mahal. Mogulivalta rapistui lopulta 1600-luvun lopulla, kun valtakunta kärsi pakkoislamilaistamisesta ja jatkuvista sodista.

Ensimmäinen eurooppalainen joka löysi meritien Intiaan oli portugalilainen Vasco da Gama vuonna 1498. Portugalilaiset valloittivat itselleen Goan tukikohdakseen 1500-luvulla. Merkittävimmäksi siirtomaavallaksi nousivat kuitenkin brittiläiset. Englannin Itä-Intian kauppakomppania perusti kauppatukikohdat Bombayhyn, Kalkuttaan ja Madrasiin. Mogulivallan rappeuduttua kauppakomppania otti haltuunsa koko Intian alueen 1800-luvun puoliväliin mennessä. Intialaiset sotilaat, sepoyt, nousivat kapinaan brittivaltaa vastaan vuonna 1857. Kun kapina oli kukistettu Intia otettiin kauppakomppanian hallinnasta suoraan Iso-Britannian hallitukselle.

1800-luvun lopulla Intiassa alkoi nousta kansallistunne ja maassa alettiin vaatia suurempaa itsehallintoa 1885 perustetun kansalliskongressin johdolla. Maan itsenäisyystaistelun käännekohdaksi muodostui vuoden 1919 Amritsarin verilöyly, jossa brittisotilaat ampuivat 400 aseetointa mielenosoittajaa. Amritsarin tapahtumien jälkeen itsenäisyystaistelun johtohahmoksi nousi Mahatma Gandhi. Gandhin johdolla maassa kapinoitiin brittejä vastaan väkivallattomalla vastarinnalla ja kansalaistottelemattomuudella.

Toisen maailmansodan jälkeen britit myöntyivät luopumaan vallasta, mutta maan Intian muslimeissa tämä herätti pelkoa hinduvallan alle joutumisesta. Maassa kasvaneet jännitteet muslimien ja hindujen välillä kärjistyivät väkivaltaisuuksiksi. Muslimiliitto halusi muodostaa oman muslimivaltionsa, kun Kongressipuolue halusi muodostaa yhtenäisen Intian. Väkivaltaisuuksien kasvaessa tilanteessa ei nähty muuta mahdollisuutta kuin jakaa maa hindulaiseen Intiaan ja muslimien Pakistaniin. Britit luovuttivat vallan kahdelle seuraajavaltiolle vuonna 1947.

Intian ensimmäiseksi pääministeriksi nousi Jawaharlal Nehru. Intian suhde Pakistaniin säilyi kireänä, mikä on itsenäistymisen jälkeen kärjistynyt kolmeksi sodaksi maiden välillä. Maan pääministeriksi nousi vuonna 1966 Nehrun tytär Indira Gandhi, joka hallitsi Intiaa määrätietoisin ottein. Hänen kohtalokseen koitui sikhiradikaalien itsenäisyystaistelu, joka johti lopulta hänen salamurhaansa vuonna 1984.

Esihistoria

Pääartikkeli: Esiharappalaiset kulttuurit

Varhaisimmat merkit ihmisasutuksesta nykyisen Intian alueella ovat paleoliittiselta kaudelta, noin 400 000-500 000 vuotta sitten. Tältä ajalta peräisin olevia kalliomaalauksia ja kivityökaluja on löydetty Etelä-Aasiassa useilta alueilta. Ihmisfossiileja tuolta ajalta ei ole, mutta Intian luoteisosasta ja nykyisen Pakistanin alueelta on löytynyt useita kivityökaluja. Deccanin ylängön alueelta maan keskiosassa ja maan eteläosista on myös löytynyt samalle ajanjaksolle ajoitettu kivityökaluja käyttänyt kulttuuri. Näistä varhaisista kulttuureista on saatu tietoa vain hyvin vähän.

Paleoliittista kautta seurasi mesoliittinen kausi, eli keskikivikausi. Ajanjaksolla ihminen oppi kesyttämään koiran ja teki esineitä myös luusta ja piikivestä ja hän alkoi tehdä keramiikkaa. Tämän vaiheen jälkiä nykyisen Intian alueelta on löydetty pääosin Narmadajoen laaksosta keskisen Intian alueella, Vindhyan ja Satpuran vuorijonojen välissä.

Neoliittisen kauden katsotaan alkaneen nykyisen Intian alueella noin vuosina 7000-6000 eaa., jolloin alueelle saapui maanviljelytaito. Varhaisimpia merkkejä maanviljelyksestä Etelä-Aasiassa on löydetty Luoteis-Intiasta ja Belutšistanin alueelta Pakistanista, Mehrgarhin arkeologiselta alueelta. Mehrgarhin asukkaat rakensivat taloja savitiilistä, tekivät savesta astioita ja he käyttivät kivi- ja luuesineitä. He myös hallitsivat karjankasvatustaidon ja he kasvattivat lampaita, vuohia ja nautoja. Vuodesta 3600 eaa. lähtien samankaltaisia yhteisöjä alkoi ilmaantua muuallekin Intian niemimaan osiin, etenkin Indusjoen laakson alueelle. Kehitysprosessin seurauksena syntyi vähitellen kehittynyt kaupunkikulttuuri, joka tunnetaan nykyisin Indus-kulttuurina, eli Harappa-kulttuurina.

Indus-jokilaakson kulttuuri

Pääartikkeli: Indus-kulttuuri

Mohenjo-daron raunioita nykyisen Pakistanin alueella.

Indus-kulttuuri, eli Harappa-kulttuuri, on saanut nimensä Indusjoesta, jonka ympärillä se kehittyi. Indus-kulttuurin arvellaan syntyneen noin vuoden 2500 eaa. tienoilla, ja se kesti noin tuhat vuotta. Indus-kulttuurin keskuksina oli kaksi suurta kaupunkia, Harappa ja Mohenjo-daro. Kaupungit sijaitsivat nykyisen Pakistanin alueella noin 600 kilometrin etäisyydellä toisistaan. Indus-kulttuuri levisi kuitenkin huomattavasti laajemmalle alueelle, arvioiden mukaan noin 3,8 miljoonan neliökilometrin alueelle.

Harappassa ja Mohenjo-darossa arvellaan asuneen noin 30 000 ihmistä, jotka elivät maataloudesta. Kaupungit olivat linnoitettuja muurein, niissä sijaitsi viljavarastoja, ja tiet oli sommiteltu ruutukaavaan. Rakennukset oli valmistettu tiilistä, jotka auttoivat torjumaan Indusjoen tulvia. Kaupungeissa oli myös tiilistä rakennettuja viemäreitä ja vesijohtoja. Harappalaiset kävivät kauppaa egyptiläisten ja mesopotamialaisten kanssa. Kauppaa käytiin mm. käsityöläisten valmistamilla tuotteilla, joita tehtiin kuparista, pronssista, puusta ja norsunluusta.

Mohenjo-daron ja Harappan yhteiskuntaa johti papisto. Hallitseva eliitti asui linnoituksissa, kun taas kansan enemmistö asui heidän alapuolellaan kaupungin pääosassa. Yhteiskunta näyttää säilyneen muuttumattomana ja sitä leimasi kehityksen puute, jota saattoi vahvistaa uskonnon voima. Arkeologisia jäänteitä Induskulttuurista on löydetty Himalajan juurelta idästä 1600 km länteen. Eteläisimmät paikat joista on tehty arkeologisia löytöjä sijaitsevat Gujaratin osavaltiossa.

Ei ole varmuutta siitä, mikä lopulta tuhosi Induskulttuurin sivilisaation. Induskulttuurin aikana jokilaakson alue oli vehreää, metsiä ja kasvillisuutta oli runsaasti. Nykyisin alue on lähes aavikkoa. Kaupungit oli rakennettu suuresta määrästä tiiltä, joiden polttamiseen on täytynyt kulua valtavat määrät polttopuuta. On arveltu että sivilisaatio tuhoutui ympäristössä sattuneista muutoksista. Indusjoki näyttää muuttaneen uomaansa noin vuoden 1700 eaa. vaiheilla, mikä on aiheuttanut tuhoisia tulvia. Tulvia on selitetty myös laattatektonisilla muutoksilla, tai kulttuurin tuhon syiksi on arveltu aavikoitumista ja maaperän suolapitoisuutta. On kuitenkin ilmeistä, että muinaiset harappalaiset joutuivat kokemaan äkillisen muutoksen, mikä pakotti heidät siirtymään muinaisen Intian muille alueille.

Aiemmin uskottiin että Indus-kulttuurin tuho johtui arjalaisten hyökkäyksestä, mutta nykyisin tämä teoria on avoin muille tulkinnoille, ja pidetään todennäköisenä että arjalaiset eivät tuhonneet Indus-kulttuuria väkivalloin. Arjalaisten tulo nykyisen Intian alueelle osuu kuitenkin samalle ajanjaksolle Indus-kulttuurin tuhoutumisen kanssa. Arjalaiset paimentolaisheimot vaelsivat Etelä-Aasian alueelle pohjoisesta noin vuoden 1500 eaa. tienoilla.

Vedalainen kulttuuri

Pääartikkeli: Vedalainen kulttuuri

Pohjoisen suunnalta, nykyisen Venäjän eteläosista lähtöisin olleet arjalaiset heimot saapuivat nykyisen Intian alueelle noin vuonna 1500 eaa. Intian historiaa leimaa lännestä tulleiden valloittajien toistuvat invaasiot. Heistä arjalaiset olivat ensimmäiset. Ei tiedetä, mikä sai heidät lähtemään kotiseudultaan, mahdollisesti syynä olivat kulkutaudit tai luonnonkatastrofi, kuten pitkään jatkunut kuivuus tai kylmyys. Arjalaisten vaelluksella on suuri vaikutus sekä Intian että Euroopan historiaan. Toiset arjalaiset heimot vaelsivat Eurooppaan ja toiset etelään Intian suuntaan. He olivat teknisesti kehittyneempiä kuin Indus-jokilaakson asukkaat. He olivat jo kesyttäneet hevosen ja he ajoivat puolapyörällisiä vaunuja, kun tuohon aikaan käytettiin vielä kiinteäpyöräisiä, aasien vetämiä vaunuja.

Arjalaisista ei ole juuri säilynyt arkeologisia jäänteitä. Indus-kulttuurissa asumukset rakennettiin tiilestä, mutta arjalaiset käyttivät rakennusaineina bambua, puuta ja mutaa. Nykyiset tiedot arjalaisista perustuvat kielitieteeseen. Arjalaiset puhuivat sanskritia, ja tällä on havaittu olevan yhtäläisyyksiä moniin eurooppalaisiin kieliin, kuten kreikkaan, latinaan ja saksaan. Levinneisyytensä perusteella näitä kieliä nimitetään indoeurooppalaiseksi kieliryhmäksi. Kieliä tutkimalla on pystytty päättelemään arjalaisheimojen vaellusreitit.

16 mahajapadaa 600-luvulla eaa.

Arjalaiset eivät muodostaneet yhtenäistä kansakuntaa, vaan he koostuivat useista heimoista, jotka sotivat välillä myös toisiaan vastaan. Sodankäynti oli tavanomaista heidän kulttuurissaan, ja vaikka enää ei uskota että arjalaiset tuhosivat Indus-kulttuurin kaupungit, he saattoivat tuhota jäljellä olevan Indus-kulttuurin jäänteet ja orjuuttaa tämän jälkeläiset. Heimon päällikkönä toimi radža, jonka rinnalla oli papisto. Heimot elivät laajoina perheyhteisöinä ja nautakarja oli heidän tärkein omaisuutensa.

Vaikka arjalaisheimoista ei ole arkeologisia jäänteitä, he jälkeensä rikkaan kulttuuriperinnön. Heidän perintöään ovat Veda-kirjat, jotka koostuvat useista uskonnollisista runoista. Näistä merkittävimpiä ovat Mahabharata ja Ramayana. Arjalaiset itse eivät tunteneet kirjoitustaitoa ja runot on kerrottu suullisena perimätietona sukupolvelta toiselle, ja ne kirjoitettiin ylös vasta sukupolvia myöhemmin. Veda-kirjoista vanhin on Rigveda, joka on maailman vanhin uskonnollinen teksti, se koottiin vuosien 1500 ja 1000 eaa. välillä. Arjalaisten saapuminen Intian seudulle on ollut alueen kulttuurihistorian kannalta merkittävimpiä kausia maan historiassa.

Arjalaisten uskonnossa uhrattiin jumalille, joita oli useita. Arjalaiset eivät rakentaneet uskonnollisia temppeleitä. Vähitellen heidän uskontonsa muuttui ja Rigvedassa mainittujen jumalien rinnalle tuli uusia hindulaisuuden jumalia. Hindulaisuus kehittyi vähitellen veda-kauden aikana ja sen jumalat nousivat tärkeämmiksi kuin veda-uskonnon jumalat. Arjalaisten kauden lopulla syntyivät myös buddhalaisuus ja jainalaisuus.

Intian historiasta on varmaa tietoa arjalaisten kauden lopusta lähtien, noin vuodesta 500 eaa. Tähän mennessä arjalaisheimot olivat jo levittäytyneet Pohjois-Intiaan ja heidän elinalueensa ulottui pohjoisessa Himalajalle ja etelässä Vindhyavuorille, sekä toisaalla Arabianmereen ja Bengalinlahteen. Yhteiskunnasta tiedetään että alueelle oli syntynyt kuusitoista merkittävää valtiota, joista käytetään nimeä Mahajanapadat. Näistä voimakkaimmat kuningaskunnat olivat Magadha ja Kosala. Näistä Magadha onnistui kukistamaan viereiset Kosalan ja Kashin kuningaskunnat 400-luvulla eaa. ja se perusti pääkaupungikseen Pataliputran kaupungin Gangesin varrella, nykyisen Biharin osavaltion alueella. Mahtavimmillaan Magadha oli Nanda-dynastian aikana 300-luvulla eaa.

Mauryan aikakausi

Pääartikkeli: Maurya-valtakunta

Makedonian kuningas Aleksanteri Suuri valloitti Persian vuonna 330 eaa. ja hänen valloitusretkensä jatkuivat tämän jälkeen itään kohti Intiaa. Hydaspesjoella, nykyisellä Jhelumilla hän kohtasi intialaisen kuningas Poroksen armeijan Hydaspesjoen taistelussa, jossa intialaiset kokivat murskaavan tappion. Aleksanteri jatkoi voittonsa jälkeen syvemmälle Intiaan, mutta hänen sotajoukkonsa väsyivät loputtomaan taistelemiseen ja Aleksanterin joukot vetäytyivät lopulta Intiasta, eivätkä sotajoukot koskaan edenneet Magadhaan asti.

Maurya-valtakunta suurimmillaan

Aleksanteri Suuren joukkojen vetäytyminen Intiasta jätti jälkeensä valtatyhjiön pohjoiseen Intiaan, jota onnistui käyttämään hyväkseen Chandragupta Maurya, joka kukisti Magadhaa hallinneen kuninkaan ja valloitti pääkaupunki Pataliputran. Chandraguptan menestys johtui suureksi osaksi hänen brahmaanineuvonantajastaan Kautilyasta, jonka oletetaan kirjoittaneen Arthashastran, hallintotaitoa käsittelevän intialaisen tekstin. Chandraguptan onnistui kukistaa kreikkalaisvallan jäänteet hallintansa alle, ja vuoteen 305 eaa. mennessä nykyisen Intian länsiosat ja Indus-jokilaakson alueet oli liitetty Maurya-valtakunnan vaikutusvaltaan.

Chandragupta hallitsi valtakuntaa 23 vuotta, vuosina 324-301 eaa. Häntä seurasi valtaistuimella hänen pokansa Bindusara, joka laajensi valtakuntaa etelämmäs. Bindusaran kuollessa vuonna 269 eaa. ainoastaan Kalingan valtio nykyisen Orissan alueella Intian itärannikolla oli suurin piirtein itsenäinen.

Bindusaran jälkeen valtaan nousi hänen poikansa Ašoka, joka hallitsi valtakuntaa 37 vuotta, vuosina 296-232 eaa. Ašokaa pidetään yhtenä Intian historian merkittävimmistä hahmoista. Ašokan ajasta on päästy paremmin selville vasta 1800- ja 1900-luvuilla, kun kallioihin ja pylväisiin hakattuja kirjoituksia opittiin tulkitsemaan. Ašoka käytti hallintokautensa alkuajat valtakunnan vahvistamiseen ja laajentamiseen. Vuonna 261 eaa. hän päätti hyökätä Kalingaan, joka oli Bengalinlahden viimeinen valtio, joka ei ollut Maurya-valtakunnan alaisuudessa. Kalinga kukistui, mutta vasta hirvittävän sodan jälkeen, jossa tulkintojen mukaan 100 000 ihmistä surmattiin, 150 000 vangittiin ja monet muut kuolivat tauteihin ja nälkään. Verilöyly vaikutti Ašokaan syvästi ja hän katui aiheuttamaansa kärsimystä, minkä johdosta hän luopui harjoitetusta valloituspolitiikasta ja kääntyi buddhalaiseksi.

Ašokan rakennuttama Sanchin suuri stupa on UNESCO:n maailmanperintökohde.

Ašoka omaksui ahimsan, eli buddhan opin väkivallasta pidättäytymisestä kaikkia eläviä olentoja kohtaan. Hän kannatti buddhalaisuutta, mutta hän julisti myös että kaikki uskonnot olivat kunnioituksen arvoisia, ja hän kehotti alamaisiaan seuraamaan esimerkkiään ja tunnustamaan keskinäisen kunnioituksen tärkeyden elämäntapana. Ašoka ymmärsi, että hänen valtakunnassaan oli lukuisia eri rotuja, joilla oli hyvinkin erilaiset uskomukset, ja voiman avulla valtakuntaa ei olisi mahdollista pitää koossa loputtomiin. Hän yritti vakiinnuttaa dharman lain uudeksi valtakunnan uskonnoksi, sillä hän toivoi että se sitoisi kansat yhteiseen liittoon. Ašokan kääntymisellä buddhalaisuuteen oli suuri vaikutus buddhalaisuuden tulevaisuuteen, sillä hänen ansiostaan se lakkasi olemasta pelkästään intialainen uskonto. Hän lähetti lähetyssaarnaajia nykyisen Intian alueen ulkopuolelle, ja uskonto säilyi yhtenä maailman suurimmista uskonnoista senkin jälkeen kun se oli hävinnyt Intian alueella. Hänen perintönään on säilynyt ympäri valtakuntaa pystytettyjä stupia, joihin kaiverretuissa teksteissä alamaisia on kehotettu noudattamaan hänen oppejaan. Hänen ediktipylväänsä on nykyisin yksi Intian valtion symboleista.

Ašokan kaudella valtakunta ulottui nykyisestä Afganistanista Bangladeshiin ja se käsitti koko Intian niemimaan lähes eteläisintä kärkeä myöden. Hallinto oli järjestetty systemaattisesti ja valtakunta oli jaettu eri piireihin, joita johtivat kuninkaan liittolaiset tai perheenjäsenet. Järjestystä piti yllä suuri armeija, jota ylläpidettiin ankarilla laeilla ja kovalla verotuksella. Lait olivat ankaria, mutta Maurya-valtakunnassa näyttää vallinneen silti hyvinvointi, vaikka kansalle ei ole juuri jäänyt korkean verotuksen jälkeen enempää kuin mitä elossa pysyminen vaati.

Ašoka kuoli vuonna 232 eaa. Häntä seuranneet hallitsijat eivät enää kyennet ylläpitämään Maurya-valtakuntaa yhtenäisenä, ja Maurya-valtakunta alkoi hajota.

Varhaiskeskiajan kuningaskunnat

Maurya-valtakunnan romahtaessa Intian alue hajosi moniin pienempiin kuningaskuntiin. Maurya-valtakunnan jälkeistä aikaa seurasivat monet pienemmät varhaiskeskiaikaiset kuningaskunnat. Valtaansa kasvattivat Mauryan vallasta taas vapautunut Kalinga, nykyisen Intian itärannikolla, sekä Deccanin ylänköalueella keskiseen Intiaan syntynyt kuningaskunta Satavahana, eli Andhran kuningaskunta. Andhrat levittäytyivät 100-luvulla eaa.-100-luvulla jaa. suureen osaan nykyisen Intian länsi- ja keskiosaa.

Maan luoteiskolkkaa houkutteli jälleen maahantunkeutujia, ja kreikkalais-baktrialaiset laajensivat alueella vaikutusvaltaansa ja syntyi Intialais-kreikkalainen kuningaskunta. Idän ja lännen välisenä siltana toiminut valtio hallitsi Gandharan aluetta ja koko Punjabia. Samoihin aikoihin Han-dynastia yhdisti Kiinan, minkä jälkeen Intian alueelle kohdistui uusi hyökkäysaalto, kun paimentolaisheimot joutuivat siirtymään elinalueiltaan lännemmäksi. Intialais-kreikkalaisen kuningaskunnan kukistivat maahan Keski-Aasiasta vaeltaneet skyytit eli shakat, jotka asettuivat Intian länsiosaan ja tuhosivat alueen kreikkalaisvallan.

Shakojen jälkeen alueelle saapui yuezhi-kansa, joka ajoi skyytit etelämmäs, kun taas yuezhit jäivät Gandharan alueelle perustaen Kušana-valtakunnan. Maan vaiktusvaltaisin kuningas oli Kanishka, joka nousi valtaistumelle vuonna 78. Hänen aikanaan Kušana-valtakunta ulottui laajimmillaan nykyisen Afganistanin alueelle lännessä ja sen vaikutusvalta kattoi suurimman osan nykyisen Intian pohjoisosaa. Kušana-valtakunta hallitsi sijaintinsa ansiosta keskeistä osaa idän ja lännen välisestä silkkitiestä. Myös Kanishka kääntyi buddhalaisuuteen Ašokan tavoin.

Intia oli hajanainen lähes 500 vuotta Maurya-valtakunnan hajoamisen jälkeen. 300-luvulla alue oli jakautunut useiksi pieniksi valtioiksi. Eteläisen Intian dravidakansoilla oli Pohjois-Intian tapahtumista erillinen historiansa, josta on tietoa vasta muutama vuosisata ennen ajanlaskun alkua. Etelä-Intian alueella oli kolme tamilivaltakuntaa. Lännessä Chera nykyisen Keralan alueella, idässä Chola ja etelässä Pandya. Näiden pohjoispuolella oli Intian niemimaan keskiosissa Pallavan kuningaskunta ja Vakatakan kuningaskunta. Näistä valtakunnista Chola oli voimakkaimmillaan 1000-luvun alussa, jolloin sen vaikutuspiiri ulottui Malakan niemimaalle ja Sumatralle saakka. Cholan suuruudenaika ei kuitenkaan kestänyt kauaa, se kärsi yhteenotoista pohjoispuolella sijainneen Chalukya-dynastian kanssa.

Klassinen aika

Gupta-imperiumi ja vasallivaltiot

Pääartikkeli: Gupta-valtakunta

Hajanaisen Intian yhdistäjäksi nousi 300-luvun alussa Chandragupta I. Hän oli syntyisin korkea-arvoisesta perheestä ja hän solmi avioliiton alueen voimakkaimpiin ja vauraimpiin klaaneihin kuuluneen Licchavi-prinsessan kanssa. Tämä mahdollisti sen, että Chandragupta saattoi varmistaa asemansa Magadhan hallitsijana. Gupta-suvun kaudella valtakunta hallitsi koko nykyistä Pohjois-Intiaa, ja sinä aikana maan tiede ja kulttuuri kukoistivat siinä määrin, että aikaa on kutsuttu muinaisen Intian kulta-ajaksi tai klassiseksi ajaksi. Kulta-aika rajoittui kuitenkin vain pohjoiseen ja levisi etelään vasta sen jälkeen, kun Gupta-imperiumi oli kukistunut. Ajan merkittävimmät saavutukset olivat uskonnossa, koulutuksessa, matematiikassa, taiteessa ja kirjallisuudessa. Uskonnosta kehittyi myöhemmin moderni hindulaisuus, koulutus sisälsi muun muassa kielioppia, lääketiedettä, tähtitiedettä ja matematiikkaa. Nämä alat saavuttivat edistyneen tason ja merkittäväksi tieteilijäksi nousi Aryabhata, joka keksi Aurinkokeskisen maailmankuvan ja häntä on pidetty myös luvun nolla keksijänä.

Chandragupta I kuoli vuonna 335 ja hänen jälkeensä valtakuntaa hallitsi hänen poikansa Chandragupta II vuosina 375-415, joka pyrki laajentamaan valtakuntaa sotaretkillä ja avioliittoalliansseilla. Suurimmillaan valtakunta oli Chandragupta II:n aikana. Hänen aikanaan Gupta-valtakunta onnistui kukistamaan skyytit ja Guptien valta ulottui Arabianmerelle asti, jolloin se kykeni hallitsemaan tärkeitä kauppareittejä.

Gupta-valtakunta kävi laaja-alaista kauppaa Kiinan ja Kaakkois-Aasian, sekä lännen suuntaan. Gupta-valtakunnasta vietiin mausteita, yrttejä, santelipuuta, paprikaa, helmiä, jalokiviä ja hajuvesiä. Näiden lisäksi Gupta-valtakunnan läpi kuljetettiin monia kauppatavaroita idän ja lännen välillä. Hallinnollisesti Gupta-valtakunta oli hyvin samankaltainen kuin Maurya-valtakunta 500 vuotta aiemmin. Talonpojilta vaadittiin tietty työpanos ja iso osuus jokaisesta sadosta Gupta-valtakunnan hyväksi, mutta veroaste ei ollut yhtä korkealla kuin Maurya-aikana. Valtakunnan asukkaiden elintaso oli melko korkea, etenkin vauraimmilla kaupunkilaisilla. Gupta-valtakunnan asukkaiden elintasosta ja elintavoista kertoo myös filosofi Vatsuayanan kuuluisa rakkauden taidoista kertova kirjoitelma kamasutra, joka syntyi Gupta-valtakunnan aikana 300-luvulla.

Pitkä rauhan ja hyvinvoinnin aika koettiin Chandragupta II:n pojan, kuningas Kumaraguptan aikana vuosina 415-454. Hänen kautensa loppupuolella Keski-Aasian suunnasta saapuivat hunnit, tai hefthaliitit, jotka aiheuttivat gupta-armeijalle suuria tappioita. Kuninkaan pojan, prinssi Skandaguptan johtamana hunnit saatiin kuitenkin ajettua pois Intian alueelta. Skandagupta hallitsi itse Gupta-valtakuntaa vuosina 454-467. Hänen aikanaan maassa vallitsi taas rauhan aika, mutta valtakuntaa olivat heikentäneet jatkuvat sodat. Skandagupta oli viimeinen suuri Gupta, ja hänen kuoltuaan valtakunta alkoi rapautua. Hunnijoukot palasivat Intiaan 400-luvun lopulla vielä suuremmalla joukolla eikä Gupta-kuninkaan joukot pystyneet enää kukistamaan hunnien hyökkäystä. 500-luvun lopulla Gupta-dynastia oli lähes kadonnut. Hunnit miehittivät nykyisen Intian länsiosan ja Punjabin, mutta hekään eivät kyenneet pitämään kuninkaansa Mihirakulan johtamaa Intian hunnivaltakuntaa hallussaan kuin noin 30 vuotta, vuodesta 500 vuoteen 530, kunnes Guptien entinen vasalli Malwaa hallinnut Yashodharman onnistui ajamaan hunnit pois Intiasta. Myöskään Yashodharmanin valtakunta ei kestänyt kauaa, vaan se hävisi hänen kuollessaan vuonna 540.

Gupta-valtakunnan kukistuttua Pohjois-Intian alue hajosi jälleen useisiin pieniin kuningaskuntiin, ja tilanne palasi näin samaksi kuin mikä se oli ollut ennen Chandraguptan valtaannousua. Pohjoisemmassa osassa voimakkaimmaksi valtakunnaksi nousi kuningas Harshan johtama valtakunta, joka hallitsi suurinta osaa Intian Pohjoisosasta hänen valtakaudellaan, vuosina 606-647. Harshan kuoltua valtakunta pilkkoutui osiin. Samoin kävi muillekin tulevina vuosisatoina syntyneille pohjoisintialaisille kuningaskunnille, vaikka osa niistä olikin huomattavan voimakkaita, oli niiden kohtalona aina hävitä perustajahallitsijoidensa kuoleman jälkeen. Intian merkitys tärkeänä kauppareittinä väheni, kun maa oli jakantunut keskenään sotiviin pieniin valtioihin.

Islamin saapuminen

Lähi-idässä syntyi 600-luvulla uusi uskonto, islam. Uuden uskonnon kannattajat vyöryivät Arabiasta Persian halki käyden pyhää sotaa, jihadia, niitä vastaan jotka eivät noudattaneet jumalan tahtoa. Arabit tekivät ensimmäiset hyökkäykset Intian niemimaalle 600-luvun lopulla, kun he hyökkäsivät nykyisin Pakistaniin kuuluvan Sindhin alueelle. Arabien valloitusretket eivät kuitenkaan enää yltäneet tätä pidemmälle Intiaan, ja maan pohjoisosat säästyivät muslimivalloittajilta vielä 300 vuoden ajan, eikä islam lopulta koskaan levinnyt Intiaan arabien toimesta. Rauhan aikaa ei kuitenkaan eletty, sillä maassa käytiin jatkuvia verisiä valtataisteluita alueen pienien kuningaskuntien kesken.

Nykyisen pohjoisen ja keskisen Intian aluetta hallitsivat tällä ajanjaksolla rajputit, joiden uskotaan polveutuneen alueelle asettuneista hunneista. Rajputit olivat sopeutuneet hindulaisuuteen ja he muodostivat useita klaaneja, jotka nousivat valtaan 800- ja 900-luvuilla. Merkittävimpiä näistä olivat Chauhanit, Chalukyat, Pratiharat ja Paramarat, jotka kaikki taistelivat suurimman osan 1000- ja 1100-lukua alueen ylivallasta.

Ratkaisevia muslimivalloittajia eivät lopulta olleet arabit, vaan turkkilaiskansoihin kuuluneet seldžukit. Turkkilaiskansat ovat alkujaan Keski-Aasiasta ja he valloittivat maan, josta muodostui myöhemmin nykyinen Turkin valtio. 900-luvulla he vakiinnuttivat valta-asemansa nykyisen Afganistanin alueella, mihin syntyi Ghaznavidien valtakunta, jonka keskus oli Ghaznin kaupunki. Sieltä he jatkoivat vyöryään kohti Intiaa. Sulttaani Mahmud, joka tunnettiin myös islamin miekkana, johti vuodesta 977 alkaen raakoja sotaretkeä Pohjois-Intiaan. Mahmud joukkoineen ryösti ja hävitti useita Intian hindutemppeleitä ja kymmeniä tuhansia ihmisä sai surmansa. Valtaa pitäneet rajputit olivat kyvyttömiä puolustautumaan nopeilla hevosilla ja varsijousilla varustautuneita hyökkääjiä vastaan.

Mahmudin valtakaudella Punjabin alueesta tuli osa Ghaznavidien valtakuntaa, ja sen vaikutuspiiriin kuului Intian luoteinen osa. Muslimien sotaretkillä ei onnistuttu tekemään vaikutusta muuhun Intiaan, jossa suuri osa intialaishallitsijoista uskoi että muslimit sulautuisivat hindukulttuuriin, samoin kuin hunnit ja skyytit vuosisatoja aiemmin. Tätä luuloa vahvisti se että Mahmudin kuoltua islamin uhka unohdettiin ja intialaiskuninkaat jatkoivat keskinäistä valtataisteluaan, minkä johdosta Intian hindukuninkaat olivat yhtä valmistautumattomia seuraaviinkin muslimien hyökkäyksiin. Muslimit olivat kuitenkin ensimmäisiä maahantunkeutujia, jotka eivät halunneet ja kyenneet omaksumaan paikallisia tapoja. Kehitys vaikutti suuresti Intian tulevaisuuteen.

Ghaznin jälkeen valta-aseman Intian luoteispuolella otti Ghurin sulttaanikunta. Noin 150 vuotta Mahmudin kuoleman jälkeen Ghurin sulttaani Muhammad jatkoi hyökkäystä Intiaan entisen orjasoturi Qutb-ud-Dinin kanssa. 1170- ja 1180-luvilla Muhammed vakiinnutti valtansa nykyisen Pakistanin alueella, ja jatkoi sotaretkiään kohti Intiaa. Muhammed hyökkäsi vuonna 1191 Intian pohjoisosissa valtaa pitäneiden rajput-valtakuntien kimppuun, jotka unohtivat hetkeksi keskinäiset valtataistelunsa ja liittoutuivat Prithviraj III:n taakse. Rajputit onnistuivat torjumaan muslimit, mutta Muhammedin joukot palasivat seuraavana vuonna uuden armeijan kera. Rajputien sisäiset kiistat tekivät intialaisista haavoittuvaisia, ja muslimiarmeija voitti ja tuhosi Prithvirajn johtaman rajput-armeijan. Muslimit jatkoivat valloituksiaan muiden rajput-valtioiden kimppuun ja 1200-luvun alussa suurin osa pohjoista Intiaa oli päätynyt muslimien valtaan. Valloitusten myötä muslimit hävittivät buddhalaisluostarit ja kaikki munkit surmattiin. Muslimien valloitusten vuoksi buddhalaisuus katosi kokonaan syntymäalueiltaan.

Delhin sulttaanikunta

Pääartikkeli: Delhin sulttaanikunta

Qutub Minar on rakennettu 1200-luvulla muslimien voitonmerkiksi.

Ghurin hallitsija Muhammad murhattiin vuonna 1206. Hänellä ei ollut poikaa, ja hän jakoi imperiuminsa veljenpojalleen ja uskolliselle Qutb-ud-Dinille. Qutb-ud-Din perusti Dehin sulttaanikunnan ja julisti itsensä sen hallitsijaksi. Qutb-ud-Din ei ollut ylhäistä syntyperää, vaan hän oli käytännössä orja. Varhaisissa islamilaisissa dynastioissa oli järjestelmä, jossa pieniä lapsia otettiin kotoaan ja tuotiin sulttaanin palvelukseen hallintoon tai sotilaiksi. Qutb-ud-din oli orjasotilas, eli mamelukki, joka kyvykkäänä sotilaana ja johtajana kohosi korkeaan asemaan. Hänen mukaansa Delhin sulttaanikunnan ensimmäistä dynastiaa on myös kutsuttu orjadynastiaksi. Hän rakennutti Delhiin Qutub Minarin tornin, joka toimi voiton merkkinä hinduista saavutetusta voitosta.

Qutb-ud-Din kuoli vuonna 1210 ja häntä seurasi Delhin sulttaanina hänen vävynsä Iltutmish. Hänen tehtäväkseen jäi muslimien kukistamien alueiden kokoaminen yhtenäiseksi valtioksi. Hän onnistui vakiinnuttamaan Delhin vallan lännessä Indusjoelle asti, mutta lännessä Gangesjoen tasangolla rajputit vastustivat kiivaasti muslimivaltaa. Seuraavien sadan vuoden aikana Delhin onnistui vakiinnuttaa valtansa suuressa osassa Pohjois-Intiaa, mutta maa koki paitsi ulkoisia uhkia luoteiselta rajalta, se kärsi myös sisäisistä valtataisteluista koko olemassaolonsa ajan.

Iltutmishia seurasi valtaistuimella vuonna 1237 hänen tyttärensä Raziya, joka on ainoa Intiassa hallinnut musliminainen. Raziyan murhasi vuonna 1240 hänen oma palatsivartijansa. Raziyan kuoleman jälkeen maa ajautui sisäisiin valtakiistoihin. Merkittävimmäksi hallitsijaksi Raziyan jälkeen nousi Balban. Balban oli myös taustaltaan orja, jonka mongolit olivat siepanneet syntysijoiltaan. Orjakauppiaiden välityksellä hän päätyi Delhiin, missä Iltutmishin osti hänet. Iltutmishin oli vakuuttunut Balbanin kyvyistä ja Balban nousi yhdeksi hänen parhaista orjistaan. Iltutmishinin kuoltua Balban nousi merkittävimmäksi salaliittolaiseksi, kun Raziya syrjäytettiin valtaistuimelta. Hän toimi ensin Raziyaa seuranneiden sulttaanien alaisuudessa. Raziyaa seuranneen sulttaani Bahramin aikana suurena soturina Balban joukkoineen onnistui kukistamaan mongolien hyökkäyksen. Bahramia seurasi sulttaani Masud, jonka syrjäyttämisessä valtaistuimelta Balban oli myös osallinen. Balban avusti valtaistuimelle sulttaani Nasir-ud-Dinin, joka palkitsi Balbanin tekemällä tästä visiirinsä, ja naittamalla tyttärensä Balbanille. Nasir-ud-Din ei ollut voimakas hallitsija, ja todellinen valta siirtyi yhä enemmän Balbanin käsiin. Balban hallitsi sulttaanin alaisuudessa maata lähes 20 vuotta, vuoteen 1266 asti, jolloin sulttaani Nasir-ud-Din kuoli. Nasir-ud-Din oli tehnyt Balbanista seuraajansa, ja Balban kohosi Delhin sulttaaniksi.

Balban hallitsi valtakuntaansa tehokkaasti ja maahan luotiin vahva hallintojärjestelmä järjestyksen ylläpitämiseksi. Selustansa turvatakseen hän ympäröi itsensä henkivartijoilla ja hän uudelleenjärjesti armeijansa, jonka johdon hän antoi uskotuille miehilleen. Voimakkaan armeijan avulla Balbania vastaan nostetut kapinat kukistettiin säälimättömästi. Delhin sulttaanikunta koki myös ulkoisia uhkia, kun mongolit hyökkäilivät maahan usein valtakunnan läntisellä rajalla. Balban eli yli 80-vuotiaaksi, hän kuoli vuonna 1287. Balbanin jälkeen hänen entinen sotapäällikkönsä Firuz Khalji kaappasi vallan vuonna 1290, samalla Delhiä hallinnut orjadynastia tuli päätökseensä.

Khalji-dynastian aikana Delhin vaikutuspiiri laajentui entisestään. Dynastian aikana Delhin vaikutuspiiri ulottui keskiseen Intiaan ja ensimmäiset hyökkäykset tehtiin myös eteläiseen Intiaan. Myös Khaljit olivat turkkilaista alkuperää. Heidän aikanaan korkeimpiin virkoihin päästettiin myös intialaisia muslimeita, mikä lujitti maan perustaa, kun aiemmin oli luotettu vain keski- ja länsiaasialaista alkuperää oleviin kansalaisiin.

1300-luvulla rakennetun Tughlaqabadin linnakkeen rauniot.

Khalji-dynastian viimeinen hallitsija syöstiin vallasta ja surmattiin vuonna 1320, kun Tughluq-dynastian ensimmäinen hallitsija ja sotilaskomentaja Ghiyas-ud-Din Tughluq kaappasi vallan. Tughluqit olivat turkkilaista ja mongolisyntyperää. Ghiyas kuoli vuonna 1325, minkä jälkeen valtaan nousi hänen poikansa Muhammed-ibn-Tughluq.

Muhammed Tughluqin aikana Delhin sulttaanikunta oli suurimmillaan, ja sen vaikutuspiiri ulottui Etelä-Intiaan asti hänen valtakautensa alussa. Valtakunta alkoi kuitenkin luhistua heti tultuaan suurimmilleen, sillä hänen menettelytapansa aiheutti tyytymättömyyttä, mikä lopulta johti kapinaan ja valtakunnan hajoamiseen. Talonpoikaisväestöä verotettiin ankarasti, mikä aiheutti tyytymättömyyttä. Väestöä haluttiin pakkosiirtää Daulatabadiksi nimettyyn uuteen pääkaupunkiin, nykyisen Maharashtran alueelle. Muhammed Tughluq halusi näin suojautua myös mongolien hyökkäyksiltä. Uusi pääkaupunki osoittautui toimimattomaksi, sillä pohjoista Intiaa ei voinut hallita niin etelästä, ja pääkaupunki ja väestö siirrettiin takaisin Delhiin.

Myös taloudelliset päätökset ajoivat Delhin sulttaanikunnan ahtaalle. Muhammed Tughluq otti käyttöön pronssiset kolikot, jotka olivat jo käytössä nykyisen Kiinan ja Iranin alueella. Tämän vuoksi ihmiset alkoivat valaa suurissa määrissä pronssiväärennöksiä. Tappio hallinnolle oli valtava, koska arvokkaampia kulta- ja hopeakolikoita sai vastineeksi arvottomiin kolikohin nähden. Lopulta kauppa pysähtyi ja liiketoiminta halvaantui, ja uusi valuutta päätettiin vetää pois. Myös hallintouudistukset epäonnistuivat, sillä virkamiehet eivät olleet uskollisia sulttaanille.

Monissa osissa valtakuntaa kapinoitiin ja Etelä-Intiaan syntyi Vijayanagara ja Madurain sulttaanikunta, keskiseen Intiaan Bahmanin sulttaanikunta ja itään Bengalin sulttaanikunta. Vijayanagaran myötä Intiassa alkoi jälleen nousta hindulainen valta. Muhammad Tughlaq kuoli vuonna 1351. Tuolloin Delhin valta ei enää ulottunut Vindhyavuoria etelämmäs. Häntä seurasi vallassa hänen serkkunsa Firuz Shah Tughlaq, joka lievensi edeltäjänsä määräämiä käytäntöjä ja hän yritti parantaa kansan elinoloja. Firuz Shah Tughlaq kuoli vuonna 1388, minkä jälkeen maa joutui sisäisiin valtataisteluihin ja seurasi nopean rappeutumisen kausi.

Delhin kaaosta ja maan eripuraa käytti hyväkseen hirmuinen keskiaasialaiben valloittaja Timur Lenk. Hänen joukkonsa hyökkäsivät Punjabiin ja vuonna 1398 hän hyökkäsi Delhiin. Kaupunki ryöstettiin raa'asti ja hävitettiin. Asukkaat surmattiin ja eloonjääneet vietiin orjiksi. Tuho oli niin täydellinen, että Delhi hylättiin lähes sadaksi vuodeksi.

Taiteilijan näkemys Delhin sulttaanikunnan aikakauden päättäneestä Panipatin taistelusta.

Delhin sulttaanikunnan vallan palautti Lodi-dynastia, joka syrjäytti vuonna 1450 Sayyid-dynastian, joka oli pitänyt valtaa Delhissä Tughlaqien jälkeen vuosisadan alussa. Lodit olivat afgaanitaustaisia, ja ensimmäinen dynastian kuningas oli Bahlul Lodi. Hänen onnistui palauttaa Delhin valta suureen osaan Pohjois-Intiaa. Häntä seurasi vallassa hänen poikansa Sikander Lodi vuonna 1489, joka muutti maan pääkaupungin Agraan. Hänen kaudellaan myös monet hindulaisuuden ja islamilaisen kulttuurin piirteet alkoivat yhdistyä. Lodi-dynastian kaudella Pohjois-Intiassa syntyi sikhiläisyys, jonka taustalla oli vahvasti hindulaisuuden ja islamin vuorovaikutus.

Sikandar Lodin jälkeen valtaan nousi Ibrahim Lodi vuonna 1517. Siinä missä hänen kaksi edeltäjäänsä olivat tukeutuneet afgaanien uskollisuuteen ja afgaaniaatelin tukeen, Ibrahim yritti vakiinnuttaa ehdottoman sulttaanin vallan. Tämä aiheutti afgaaniaatelin keskuudessa tyytymättömyyttä, ja Punjabin käskynhaltijat liittoutuivat nykyisen Afganistanin ja Pakistanin alueet valtansa alle vallanneen Baburin kanssa. Babur oli Timur Lenkin pojanpojanpoika ja äitinsä puolelta hän oli Tšingis-kaanin jälkeläinen. Baburin johtama armeija hyökkäsi Lodi-dynastian hallitsemaan Delhin sulttaanikuntaan vuonna 1526. Baburin armeija kohtasi Lodi-dynastian joukot Panipatin taistelussa vuonna 1526. Babur voitti taistelun ja Ibrahim Lodi surmattiin. Baburin voiton myötä Delhin sulttaanikunnan aikakausi Intiassa päättyi, ja historiassa alkoi suurmogulien aikakausi.

Etelän kuningaskunnat

Virupakshan temppeli on peräisin Vijayanagarin aikakaudelta.

Etelä-Intiassa Tughluq-dynastian vallan rapistuessa syntyi kilpaileva islamilainen Bahmanin sulttaanikunta ja hindulainen Vijayanagaran valtakunta. Vijayanagarin perustivat veljekset Harihara ja Bukka, jotka olivat joutuneet sotavangeiksi Delhiin. He kääntyivät muslimeiksi ja saavuttivat sulttaanin luottamuksen. Etelän hindujen kapinoidessa heille annettiin tehtäväksi palauttaa järjestys, mutta he päättivät kääntyä hindulaisiksi ja julistaa Vijayanagar itsenäiseksi vuonna 1336. Bahmanin sulttaanikunnan taas perusti Tughluqien entinen käskynhaltija Ala-ud-Din Bahman Shah vuonna 1347. Bahmanin sulttaanikunta kesti lähes kaksi vuosisataa, kunnes se 1400-luvun alussa hajosi viideksi Deccanin sulttaanikunnaksi, jotka olivat Bidar, Bijapur, Golconda, Berar ja Ahmednagar.

Vijayanagar joutui lähes koko olemassaolonsa ajan sotimaan musliminaapureitaan vastaan, mutta hinduvaltakunta pystyi kuitenkin torjumaan muslimisulttaanikuntien muodostaman uhan. Vijayanagar oli merkittävä hindulaisuuden keskus josta käsin käytiin kauppaa Kaakkois-Aasian, Kiinan, Afrikan ja Portugalin suuntaan. Vauraimmillaan valtakunta oli 1500-luvun alkupuolella, jolloin maata hallitsi kuningas Krishna Deva Raya. Hän jäi myös viimeiseksi Vijayanagarin suureksi kuninkaaksi. Hänen seuraajiensa aikakaudella Deccanin eripuraiset muslimisulttaanikunnat unohtivat keskinäisen valtataistelunsa ja muodostivat liittouman hindulaista Vijayanagaria vastaan. Hindut kärsivät vuonna 1565 Talikotan taistelussa musertavan tappion ja Vijayanagar hävitettiin.

Mogulivaltakunta

Pääartikkeli: Suurmogulien valtakunta

Valtakunnan synty

Mogulien muslimidynastia hallitsi suurinta osaa nykyisen Intian alueesta lähes 200 vuoden ajan 1500 ja 1600-luvuilla. Aikakausi on yksi Intian historian loistokkaimpia, ja siitä on saatavissa runsaasti tietoa eri lähteistä, toisin kuin monista muista maan historian aikakausista. Mogulivaltakunnan perusti Babur, joka oli syntyjään keskiaasialainen. Hän yritti aluksi valloittaa käskyvallan nykyisin Uzbekistanissa sijaitsevan Samarkandin alueella, tässä kuitenkaan onnistumatta. Babur eli pienen joukkionsa kanssa rosvoillen ja vaellellen Keski-Aasiassa. Hänen joukkioonsa kuului pienimmillään 200 miestä, joista useimmat olivat jalkamiehiä. Vuonna 1504 hän sai valtaansa nykyisen Afganistanin pääkaupungin Kabulin, minne hän perusti uuden kuningaskunnan.

Vuonna 1526 Baburin armeija löi Delhin sulttaanikuntaa hallinneen Lodi-dynastian armeijan Panipatin taistelussa. Baburin armeija oli 25 000 miehen suuruinen, kun Lodien armeijan on sanottu olleen 100 000 miehen suuruinen. Baburin armeijan aseistus ja taktiikka toi kuitenkin hänen armeijalleen musertavan voiton. Panipatin taistelun voitto kukisti Delhin sulttaanikunnan, mutta rajput-hallitsijat kokosivat 80 000 miehen armeijan Baburia vastaan. Moguliarmeija onnistui kuitenkin lyödä rajputit Khanuan taistelussa vuonna 1527. Nykyisen Rajasthanin alue säilyi vielä rajputien vallassa, mutta tappionsa jälkeen rajputit eivät enää kyenneet uhmaamaan nousevaa mogulivaltaa. Voiton myötä mogulien vaikutusvalta ulottui suureen osaan Pohjoista-Intiaa, mutta afgaanipäälliköt eivät hyväksyneet Baburin valtaa alueella ja hän joutui vielä kolmanteen suureen taisteluun Mahmud Lodin, Ibrahimin veljen, johtamaa afgaaniarmeijaa vastaan. Vuonna 1529 Patnan lähellä käydyssä taistelussa moguliarmeija kukisti Mahmud Lodin joukot, ja mogulien onnistui näin lujittaa otettaan Pohjois-Intian alueella. Babur ei ehtinyt kuitenkaan vakiinnuttaa valtaansa kuningaskunnassaan, sillä hän kuoli vuonna 1530. Hänen kuollessaan mogulien valta ulottui Afganistanista Bengaliin.

Baburia seurasi vallassa hänen poikansa Humayun. Hänen suurimmaksi uhkaajakseen nousi afgaani Sher Khan. Sher Khanin afgaanijoukot valtasivat Delhin vuonna 1540 ja Humayun vaelsi maanpakoon Persiaan. Hän vietti Persiassa lähes kymmenen vuotta, missä hän sai tukijakseen Persian shaahin. Humayunin ollessa maanpaossa Shar Khan kruunautti itsensä kuninkaaksi ja otti nimekseen Sher Shah Suri. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin ja Sher Khan sai surmansa vuonna 1545 hänen ollessaan Keski-Intiassa piirittämässä rajputien Kalingarin linnaketta. Ilman hänen kuolemaansa mogulivalta ei olisi ehkä enää koskaan palannut Intiaan. Samana vuonna 1545 Humayun sai persialaisten joukkojen avulla vallattua takaisin Kabulin ja Kandaharin. Kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1555 Humayun joukkioineen sai vallattua Delhin ja Agran takaisin mogulivallan alle. Humayun ei ehtinyt hallita voittonsa jälkeen enää kauaa, sillä hän kuoli tapaturmaisesti vuonna 1556.

Valtakunnan laajeminen

Humayunin jälkeen valtaan nousi hänen poikansa Akbar. Akbar oli valtaannoustessaan vasta 13-vuotias, ja hänen neuvonantajanaan toimi Humayunin uskollinen kenraali Bairam Khan. Samana vuonna Bairam Khanin ja Akbarin joukot joutuivat kohtaamaan toisessa Panipatin taistelussa hindukenraali Hemun johtamat joukot, jotka tavoittelivat Delhiä ja Agraa valtansa alle. Moguliarmeija löi taistelussa hindujoukot ja mogulivalta vakiintui vähitellen Pohjois-Intiassa. 17-vuotiaana, vuonna 1560 Akbar erotti Bairam Khanin ja jatkoi valtakunnan hallitsemista yksin.

Rajasthanissa sijaitsevan Chitorin linnakkeen rauniot nykyisin.

Akbar katsoi että yhä osia Pohjois-Intiasta hallitsevat rajputit muodostivat uhan mogulivaltakunnalle, sillä hinduvaltiot saattoivat tarjota kapinallisille turvapaikan. Merkittävin rajput-valtio oli Mewar, jota johti Udai Singh. Hän ei suostunut minkäänlaisiin sopimuksiin Delhiä hallinneiden mogulien kanssa. Vuosina 1567-1568 Akbar piiritti Chitorin linnaketta, joka oli suuri kalliolla sijaitseva linnoitus. Suuren taistelun jälkeen moguliarmeijan onnistui vallata linnoitus rajputeilta, jotka eivät antautuneet vaan taistelivat raivoisasti kuolemaan asti. Noin 300 naista ja tuntematon määrä lapsia sai surmansa hirvittävässä jauhar-rituaalissa, jossa naiset ja lapset heittäytyivät liekkien surmattavaksi, kun miehet taistelivat kuolemaan asti. Kaikki rajput-sotilaat kuolivat taistelussa. Eloon jääneet noin 30 000 henkeä surmattiin Akbarin käskystä varoittavaksi esimerkiksi muille hindulinnakkeille. Pelotevaikutus toimi, sillä Chitorin verilöylyn jälkeen Ranthamborin ja Kalinjarin linnakkeet antautuivat ilman vastarintaa, ja Rajasthanin alue jäi mogulivallan alle. Akbar oli nerokas hallitsija, mutta Chitorin tapahtumat lyövät synkän varjon hänen hallintokaudelleen.

Mogulit jatkoivat valloituksiaan Intian pohjoisosissa ja vuoteen 1590 mennessä mogulivalta oli vakiintunut alueella. Tämän jälkeen Akbar kiinnitti huomionsa Deccanin sulttaanikuntiin Keski-Intiassa. Akbaria uhmasi edelleen vanha vihollinen Udai Singh. Hän rakennutti uuden pääkaupungin Udaipuriin.

Akbar kuitenkin ymmärsi että mogulivalta ei kestäisi loputtomiin, mikäli se ei saisi hinduväestön tukea. Akbar solmi avioliittoalliansseja rajputien kanssa ja teki rajput-päälliköistä omien alueidensa hallitsijoita, jotka toimivat mogulivallan alla. Akbar myös lakkautti jizya-veron, jota kaikkien ei muslimien tuli maksaa. Hindumyönteiset toimet saivat Akbarin muuttumaan kansan silmissä, eikä häntä enää mielletty ulkomaalaiskuninkaaksi. Akbar yritti luoda uuden uskonnon, jonka avulla muslimit ja hindut saattaisivat palvella jumalaa yhdessä. Akbarin luoma uskonto kuitenkin kuoli hänen mukanaan.

Myös maan hallinto järjestettiin uudelleen ja maa jaettiin maakuntiin, jotka jakautuivat edelleen pienempiin hallinnollisiin alueisiin. Myös verotuksesta tehtiin oikeudenmukaisempaa kun otettiin huomioon maan viljantuottokyky. Akbarin ansiosta maahan luotiin tehokas hallinto, joka sitoi koko mogulivaltakunnan yhteen.

Akbar kuoli vuonna 1605. Hänen mausoleuminsa sijaitsee lähellä Agraa. Näkyvimpiä hänen perintöjään on nykypäivänä Fatehpur Sikri, jonka hän rakennutti kuninkaalliseksi pääkaupungiksi.

Akbaria seurasi vallassa hänen poikansa Jahangir, joka peri isältään vakaamman ja suuremman valtakunnan kuin Intiassa oli ollut lähes tuhanteen vuoteen. Hän laajensi valtakuntaa edelleen sotaretkin ja viimein myös Udaipur joutui alistumaan mogulivaltaan. Valtakunnan vaikutuspiiria laajeni myös etelään Deccanin sulttaanikuntien kustannuksella. Merkittävintä Jahangirin hallituskaudella oli hänen vaimonsa, kuningatar Nur Jahan, joka hallitsi valtakuntaa miehensä rinnalla. Nur Jahanin vallassaolo aiheutti myös sisäisiä valtataisteluja hänen ja hänen poikapuolensa Shah Jahanin välillä. Jahangir kuolii vuonna 1627 ja Shah Jahan seurasi häntä valtaistuimella.

Shah Jahanin rakennuttama Taj Mahal on Intian kuuluisimpia rakennuksia.

Shah Jahan hallitsi mogulivaltakuntaa lähes 30 vuotta. Hänen valtakaudellaan Ahmednagarin sulttaanikunta sulautui osaksi Mogulivaltakuntaa. Toisaalta mogulit menettivät alueitaan Persialle nykyisen Afganistanin aluella. Shah Jahanin hallintokauden näkyvin perintö on hänen Agraan rakennuttamansa Taj Mahal, joka hän rakennutti mausoleumiksi vaimolleen Mumtaz Mahalille.

Valtakunnan rapistuminen

Shah Jahan sairastui vakavasti vuonna 1657, mikä synnytti valtataistelun hänen poikiensa kesken. Shah Jahanin suosikki valtaistuimelle oli hänen vanhin poikansa Dara Shukoh. Yksi veljeksistä, Aurangzeb oli moguliarmeijan komentaja. Aurangzeb teloitutti Dara Shukohin ja toisen veljensä Murad Bakhshin. Hänen veljistään Shah Shuja ajettiin pois maasta ja sulttaani Shah Jahan vangittiin palatsiinsa, missä hän eli elämänsä viimeiset kahdeksan vuotta.

Aurangzeb tunnettiin valtaannousunsa vuoksi säälimättömänä ja epäluuloisena kuninkaana. Tosiasiassa hänen menettelytapansa eivät olleet sen ajan mittapuun mukaan sen kummempia kuin muillakaan hallitsijoilla. Aurangzeb nousi valtaan vuonna 1658 ja hän hallitsi Mogulivaltakuntaa ankaralla otteella aina vuoteen 1707 saakka. Aurangzeb otti tavoitteekseen palauttaa islamilainen ylivalta ja hän noudatti hinduvastaista politiikkaa heti valtaannousunsa alusta alkaen. Hän otti käyttöön Akbarin aikana poistetun jizya-veron, tuhosi hindutemppeleitä ja muutti niitä moskeijoiksi. Aurangzebin politiikka nostatti hindujen keskuudessa kapinoita ja jatit, eli maanviljelijäkastiin kuuluneet nousivat useisiin kapinoihin, jotka tukahdutettiin verisesti. Rajputien kanssa syttyi jälleen sota, kun Aurangzeb yiritti liitää rajputien hallitseman Marwarin hallintaansa. Myös aiemmin rauhallisina pysyneet sihkit nousivat vastustamaan Aurangzebia.

Intian niemimaan eteläisimmätkin osat joutuivat Aurangzebin kaudella mogulivallan alle, kun Bijapur antautui puolentoista vuoden piirityksen jälkeen vuonna 1686. Tämän jälkeen Golgonda jäi viimeiseksi Deccanin itsenäiseksi sulttaanikunnaksi. Mogulijoukot valtasivat sen pääkaupunkina toimineen Hyderabadin vain puolitoista kuukautta Bijapurin jälkeen.

Aurangzebin johtama Mogulivaltakunta oli kuitenkin rapistunut sisuksistaan. Valtakuntaa piti koossa sen uskontojen ja kansojen yhdentyminen. Kun islam nostettiin kaiken yläpuolelle ja kapinat tukahdutettiin, valtakunnan rappio vain edistyi. Lisäksi suurten sotajoukkojen taistelut Etelä-Intiassa veivät huomion pois pohjoisesta, missä rajputit yhä kapinoivat. Suurimmaksi Aurangzebin viholliseksi oli kuitenkin noussut Länsi-Ghatien vuoristossa elävä marathi-kansa.

Marathien johtajana oli Shivaji, jonka johdolla Marathit valloittivat moguleilta monia tasankoalueita ja he loivat uuden ruhtinaskuntansa nykyisen Maharashtran alueelle vuonna 1674. Shivaji itse kuoli vuonna 1680, mutta hän oli tätä ennen luonut Maratheista kansakunnan alun. Nykyisin häntä pidetään Intiassa kansallissankarina.

Aurangzeb eli hyvin vanhaksi, hän kuoli 88-vuotiaana vuonna 1707. Hän pysyi vallassa elämänsä loppuun asti, mutta mogulivaltakunnan perusta oli jo alkanut peruuttamattomasti murentua. Aurangzebin seuraaja oli hänen poikansa Bahadur Shah I. Bahadur Shah oli valtaan noustessaan jo 64 vuotias ja hän oli todellisuudessa viimeinen suurmoguli. Hänen seuraajansa eivät enää pitäneet todellista valtaa Intiassa. Bahadur onnistui tekemään rauhan rajputien kanssa ja tukahdutti sikhien kapinan. Marathit keskittyivät hänen valtakaudellaan omaan sisällissotaansa. Bahadur Shah I kuoli vuonna 1712, eikä hän ehtinyt elinaikanaan pelastaa mogulivallan murenemista. Hänen kuolemaansa seurasi mogulivaltakunnan sisäisten valtataistelujen sarja, 1700-luvulla valtakunnassa oli neljätoista eri hallitsijaa, mutta kenestäkään heistä ei ollut mogulivallan pelastajaksi.

Mogulivaltakunnan ote Delhin ulkopuolisista maakunnista heikkeni koko ajan ja Intiaan syntyi uusia kuningaskuntia. Pohjoiseen Oudhin kuningaskunta, jonka pääkaupunki oli Lucknow. Hyderabadin ympärille Etelä-Intiaan syntyi Hyderabadin nizam. Nizamit olivat muslimiaatelia, jotka toimivat mogulivallan alaisuudessa, mutta mogulivallan romahdettua he alkoivat toimia itsenäisesti. Koillis-Intian Bengalin syntyi oma hallintonsa, jonka pääkaupunki oli Murshidabad. Marathin valtakunta kasvoi Bahadur Shah I:n kauden jälkeen, 1720- ja 1730-luvuilla ja heidän valloituksensa Keski-Intiassa jakoi Mogulivaltakunnan kahtia, jolloin maan eteläiset osat eivät enää olleet Delhin hallinnassa. Marathivaltakunta ei enää Shivajin kuoleman jälkeen kehittynyt kiinteäksi valtakunnaksi, vaan se oli pikemminkin kansojen muodostama löyhä liitto, jota johti peshwa.

1730-luvulla Mogulivaltakunta oli heikentynyt siinä määrin, että Persian šaahi Nadir Šah hyökkäsi armeijoineen Intiaan. Persialaiset löivät moguliarmeijan Karnalin taistelussa helposti ja marssivat Delhiin, missä kaupunki ryöstettin hävitettiin raa'asti, ja sen asukkaat murhattiin. Kaikkiaan joukkosurmassa oletetaan kuolleen lähes 30 000 ihmistä. Mogulivalta heikkeni entisestään kun Persian Nadir Šahin kuoltua nykyisen Afganistanin ja Pakistanin alueelle syntyi afgaanien hallitsema Durranin kuningaskunta 1747, jota johti Ahmad Shah Durrani. Afgaanit hyökkäilivät Intiaan tietäen ettei moguliarmeija kyennyt estämään heidän ryöstöretkiään. Mogulit liittoutuivat jopa vihollistensa marathien kanssa, mutta hekään eivät kyenneet estämään Ahmad Shahin joukkoja.

Mogulivaltakunnan heikkous ja liittoutuminen marathien kanssa sai marathit haaveilemaan uudesta valtakunnasta. Marathit kohtasivat afgaanit Panipatin kolmannessa taistelussa vuonna 1761. Taistelussa afgaanit olivat paremmin varustautuneita ja taitavampia sodankäyjiä. Marathiarmeija lyötiin lähes täydellisesti, 75 000 miestä sai surmansa ja 30 000 vangittiin. Samalla myös marathivalta kukistui Pohjois-Intiassa, sillä Panipatin katastrofin jälkeen he eivät enää kyenneet hallinnoimaan aluetta. Afgaaniarmeija taas vetäytyi takaisin Afganistaniin armeijan kapinoidessa. Pohjois-Intiaan syntyi valtatyhjiö, jonka onnistuivat täyttämään sikhit joiden valta oli alueella noussut mogulivallan rapistuttua. Alueelle syntyi sikhien hallitsema Sikhivaltio.

Kolonialismin aikakausi

Eurooppalaisten saapuminen

Vasco da Gama saapui Intiaan vuonna 1498.

Ensimmäiset eurooppalaiset Intiassa olivat portugalilaiset, jotka hankkivat Goan kauppatukikohdakseen 1510, mistä käsin he kävivät kauppaa muualle Aasiaan. Eurooppalaisten keskinäinen kilpailu Aasian maustekaupassa toi Intiaan 1600-luvulla myös hollantilaiset ja britit. Alankomaiden Itä-Intian kauppakomppania perustettiin vuonna 1602 ja Englannin Itä-Intian kauppakomppania vuonna 1600. Britit perustivat Intiaan kolme kauppatukikohtaa 1600-luvulla, Madrasiin, Bombayhyn ja Kalkuttaan. Alankomaat hankki monia pieniä kauppatukikohtia paikallisilta hallitsijoilta ympäri Intiaa ja Ceylonia.

Kauppavalta Intiassa siirtyi 1700-luvulla briteille. Heidän toimintansa kasvaessa kauppatukikohdat kasvoivat nopeasti ja vuoteen 1750 tultaessa Kalkutassa asui jo 100 000 ihmistä. Ranskalaiset perustivat oman kauppakomppaniansa hollantilaisten ja brittien jälkeen. Ranskalaisten pääpaikaksi perustettiin Pondicherry. Ranskalaiset osoittautuivat 1700-luvulla vahvaksi kilpailijaksi briteille intiankaupassa.

Mogulivallan heikennyttyä Intian asioihin puuttuivat yhä enemmän myös eurooppalaiset. Pondicherryn ranskalaiset ja Madrasin britit alkoivat tukea valtaistuimelle omia suosikkejaan. Maat kilpailivat omien etujensa valvonnasta ja maiden eturistiriidat kärjistyivät karnaattisiin sotiin vuodesta 1746 lähtien. Sodissa Ranskan ja Britannian pienet sotilasjoukot, tukenaan intialaisista koulutetut sotilasjoukot eli sepoyt, taistelivat toisiaan vastaan strategisten paikkojen hallinnasta. Euroopassa puhkesi seitsenvuotinen sota vuonnna 1756, missä Britannia ja Ranska olivat vastakkaisilla puolilla. Sodan vaikutukset tuntuivat välittömästi myös Intiassa. Karnaattiset sodat huipentuivat vuosina, kun brittijoukot löivät ranskalaiset Wandiwashin taistelussa vuonna 1760 ja miehittivät Pondicherryn vuonna 1761. Sodan jälkeen solmitun Pariisin rauhansopimuksen mukaan Pondicherry palautettiin Ranskalle, mutta ranskalaiset saivat käyttää kaupunkia vain kauppatukikohtanaan, eivätkä he saaneet pitää Intiassa sotilasjoukkoja. Sopimus tarkoitti sitä että mikään ei enää estäisi britti-imperiumin laajentumista Intiassa.

Brittivallan laajeneminen

Todellisen sysäyksen brittivallan kasvulle antoi vuoden 1757 Bengalin valloitus. Bengalia hallinnut nawab, Siraj-ud-Daulah valtasi joukkioineen Kalkutan brittisiirtokunnan ryöstellen ja surmaten väestöä pahamaineisessa mustassa kolossa, jossa ihmiset tukehtuivat kuoliaaksi. Brittijoukot lähetettiin Madrasista rankaisemaan Bengalin nawabia ja valtaamaan Kalkutta takaisin. Kalkutta vallattiin takaisin, mutta brittiarmeijaa johtanut Robert Clive toimi omapäisesti ja jatkoi taistelua koko Bengalin valtaamiseksi, vaikka hänen tehtävänään oli vain vallata Kalkutta. Cliven johtamat 800 eurooppalaista sotilasta ja 2000 sepoyta kohtasivat Siraj-ud-Daulahin yli 50 000 miehen armeijan Plasseyn taistelussa. Taistelu toimi osoituksena siitä että eurooppalaiset olivat musketteineen ja kanuunoineen ylivoimaisia lukumäärältään suurempia intialaisjoukkoja vastaan. Britit saivat taistelun jälkeen valtaansa koko Bengalin ja Siraj-ud-Daulah teloitettiin.

Kauppakomppanian ensimmäiseksi kenraalikuvernööriksi nimettiin vuonna 1774 Warren Hastings. Hänen toimiensa ansiosta brittivalta Intiassa laajeni yhä. Hän solmi sopimuksia intialaisten kanssa, mutta hän koki myös vastarintaa paikallisten hallitsijoiden taholta. Brittivaltaa vastustivat marathivaltakunta, sekä Hyderabadin nizam, joka oli Etelä-Intian ainoa mogulivallan jäänne. Myös Mysoren kuningaskunta, joka oli saanut kasvatettua vaikutusvaltaansa mogulivallan kukistuttua, vastusti brittivaltaa. Hastings joutui hallintokaudellaan torjumaan brittivaltaa vastustavien intialaisten hyökkäyksiä jatkuvasti.

Eurooppalaisia vastustaneet Hyderabad ja Mysore onnistuttiin taltuttamaan Richard Wellesleyn kuvernöörikautena vuosina 1798-1805. Lopullisesti brittiläiset onnistuivat kukistamaan Mysoren vuonna 1799 ja sen hallitsemasta alueesta puolet liitettiin brittialueisiin. Hyderabadin kanssa britit pääsivät rauhanomaiseen sopimukseen, sillä Hyderabadin hallitsija pelkäsi sekä Mysorea että maratheja. Hyderabad suostui ottamaan vastaan brittien suojelun ja se pysyi erillisenä suojattivaltiona Intian itsenäistymiseen asti. Marathit kukistuivat lopullisesti vasta kolmen marathi-sodan jälkeen. Marathi-sodat tulivat aluksi kauppakomppanialle niin kalliiksi että Wellesley kutsuttiin kotiin Englantiin. Marathit eivät muodostaneet yhtenäistä valtiota, vaan usesta päällikkökunnasta muodostuneet marathit piti kukistaa yksitellen. Vuonna 1819 viimeinenkin marathipäällikkö pakotettiin hyväksymään brittien suojattina olo. Myös rajputit antautuivat briteille.

Viimeisen vahvan brittivallan vastustajan muodosti Luoteis-Intian Punjabissa oleva Ranjit Singhin johtama Sikhivaltio. Ranjit Singhin kuoltua sikhit joutuivat sisäisiin valtataisteluihin, mitä britit yrittivät käyttää hyväkseen. Sikhit kukistuivat vasta vuosina 1845–1846 käydyn ensimmäisen ja vuosina 1848–1849 käydyn toisen sikhisodan jälkeen. Britit joutuivat kärsimään sikhisodissa merkittäviä miestappioita. Sikhien kukistumisen jälkeen koko Punjab otettiin kauppakomppanian haltuun, ja koko Intian niemimaa oli vuoteen 1850 mennessä brittivallan alla.

Brittiläiset ryhtyivät Intiassa laajoihin uudistuksiin. Heidän näkemyksensä mukaan Intia tuli nykyaikaistaa brittiläisen mallin mukaan, sillä vain tämä tekisi mahdolliseksi maan kehityksen. William Cavendish-Bentinckin kuvernöörikaudella 1828-1835 Englannista tehtiin Intian virallinen kieli, ja se syrjäytti hallinto- ja koulutuskielenä persian kielen. Barbaarisina pidetyt tavat, kuten leskenpolttorituaali sati, kiellettiin vuonna 1829. Maassa kehitettiin keinokastelujärjestelmiä ja maan infrastruktuuria. James Dalhousien kuvernöörikaudella 1848-1856 rakennettiin Intian ensimmäiset rautatiekilometrit. Koulutusjärjestelmää kehitettiin ja Bombayhyn, Madrasiin ja Kalkuttaan avattiin yliopistot vuonna 1857.

Kaikki brittien tekemät uudistukset eivät miellyttäneet intialaisväestöä. Brittiläisen mallin mukaan kruununperijä saattoi olla vain hallitsijan jälkeläinen, kun taas intialainen tapa oli, että hallitsijalla oli oikeus valita seuraajansa. Brittihallinto ei hyväksynyt intialaista tapaa, vaan tunnusti hallitsijoiksi ainoastaan hallitsijan luonnollisen jälkeläisen. Hallitsijan kuollessa jättämättä jälkeläisiä, maat otettiin brittien hallintoon. Brittiläiset pitivät Intian hallitsijoiden hallintoa huonona, mikä antoi syyn syrjäyttää paikallishallitsijoita ja lakkauttamalla heidän virkojaan ja arvonimiään.

Sepoykapina

Taiteilija Vasili Vereštšaginin näkemys sepoykapinan kukistamisesta.

Pääartikkeli: Sepoykapina

Intian valtaa pitävä luokka katsoi huolestuneena brittiläisten tekemiä uudistuksia. Englanninkielisen koulutuksen leviäminen, sosiaaliset uudistukset, virkojen lakkauttaminen ja vallansiirto brittiläisille, sekä lisääntynyt kristinuskoinen lähetystyö sai intialaiset pelkäämään että heidän kulttuurinsa ja uskontonsa olivat vaarassa. Levottomuus näkyi myös brittien kouluttamien intialaisten sotilasjoukkojen sepoyden keskuudessa. Sepoyt olivat avainasemassa briteille voittoisissa marathisodissa ja sikhisodissa. Vuonna 1857 sepoyarmeijan vahvuus oli 200 000 miestä, kun brittisotilaita oli 10 000. Kun armeija otti käyttöön Lee-Enfield-kiväärin, jonka patruunat piti purra irti ennen lataamista, levisi sepoyden keskuudessa huhuja että patruunat oli rasvattu eläinrasvalla. Tämä oli pyhäinhäväistys sekä hinduille että muslimeille, sillä lehmä on hindujen pyhä eläin, ja sika muslimeille saastainen. Bengalin sepoyarmeija ryhtyi kapinoimaan puolustaakseen omaa uskontoaan ja toukokuussa 1857 sepoyt valtasivat Delhin surmaten jokaisen vastaantulevan eurooppalaisen. Sepoyt julistivat viimeisen suurmogulin Bahadur Shah II:n hallitsijaksi vastoin hänen itsensä tahtoa. Delhin valtauksen jälkeen kapinat laajenivat muualle ja kiivaita taistaluja käytiin Lucknowssa ja Kanpurissa

Tilanne näytti brittiläisten kannalta toivottomalta, sillä sen armeija oli hajallaan pitkin Intian niemimaata. Kaikki sepoyt eivät ryhtyneet vastustamaan brittejä, Madrasin ja Bombayn sepoyt pysyivät briteille uskollisina. Myös suurimmat ruhtinaskunnat ja sikhit tukivat brittejä. Johtajaton sepoyarmeija oli kuitenkin eripurainen, mikä antoi briteille ja sen liittolaisille aikaa koota joukkonsa. Vuoden 1858 syyskuussa britit liittolaisineen valtasivat Delhin, ja myös Lucknow ja Kanpur vallattiin takaisin veristen taisteluiden jälkeen.

Brittiläinen Intia

Pääartikkeli: Brittiläinen Intia

Sepoykapinan jälkeen Intian hallinto otettiin pois kauppakomppanialta ja käskyvalta Intiassa otettiin kruunun alaisuuteen. Intian alueesta tuli Brittiläinen Intia, engl. British Raj, jota hallitsi Britannian hallitus. Britit ymmärsivät sepoykapinan perimmäisten syiden olleen liiallinen puuttuminen Intian tapoihin. Politiikkaa muutettiin siten että britit eivät enää puuttuneet maan sisäisiin asioihin. Brittihallitus solmi sopimuksia paikallisten hallitsijoiden kanssa, joiden avulla heidät pyrittiin pitämään tyytyväisinä. Intian valtakuntien rajat taattiin, ja maahan jäi 542 erikokoista ruhtinaskuntaa. Ruhtinaskunnan johdossa oli maharadža, jotka olivat käytännössä brittien vasallikuninkaita. Viimeinen suurmoguli Bahadur Shah II karkoitettin Burmaan, mikä lopetti lopullisesti mogulidynastian.

Armeija järjestettiin uudelleen, jotta sepoyt eivät voisi enää nousta kapinaan. Britit varmistivat sen että intialaisia sotilaita ei voisi olla eurooppalaisiin nähden kuin kahden suhde yhteen. Tehokkaimmat aselajit pidettiin eurooppalaisten käsissä. Intialaisia ei myöskään päästetty upseereiksi asti. Oikeusjärjestelmä uudistettiin ja käyttöön otettiin vain brittiläinen oikeusjärjestelmä.

Sepoykapinan jälkeen Intian brittiväestö suhtautui intialaisiin varauksellisesti. Brittiläiset rakensivat asuinpaikkansa sotilasasemien suojaan, joita nousi pitkin Intiaa. Alempiarvoisina pidettyihin intialaisiin kohdistui suuria rotuennakkoluuloja ja kanssakäymistä heidän kanssan vältettiin. 1800-luvun jälkipuoliskolla rotuerottelupolitiikka voimistui.

Brittihallinnon aikakaudella oli tulevaisuuden Intiaan suuri vaikutus. Maan rautatie- ja maantieverkosto kehittyi vauhdilla maan eri osien yhdistämiseksi. Maahan rakennettiin myös lennätinlinjat viestintäyhteyksien parantamiseksi. Englannin kieli oli ainoa viestintäkieli lukuisien alueellisten kielien sijasta. Teollisuus kehittyi vauhdilla ja Intiasta vietiin suuria määriä puuvillaa, vehnää, teetä, kahvia ja juuttia. Suezin kanavan avaaminen vuonna 1869 vauhditti edelleen maan kauppaa, mikä sitoi Intian kansainväliseen talouteen. Samalla kehittyi maan pankkisektori, mikä vauhditti edelleen maan teollistumista ja tehtaiden rakentamista. Suurien kaupunkien kauppiasluokka vaurastui nopeasti. Kaiken talouskehityksen takana oli kuitenkin brittien oma etu, ja Intian teollisuuden kehittämiseen suhtauduttiin välinpitämättömästi. Teollisuuden kehityksestä vastasivat intialaiset teollisuusmiehet kuten terästeollisuuden kehittäjä Jamsetji Tata.

Nationalismin herääminen

1800-luvulla intialaiset tulivat yhä tietoisemmiksi maan historiasta, mikä osaltaan nosti kansallistunnetta. Tämän ohella koettiin hindulaisuuden uusi kukoistus, kun uskonnollinen uudistaja Ram Mohan Roy puuttui hindulaisuuden epäkohtiin, kuten leskenpolttoon, lapsiavioliittohin, eläinten uhraamiseen ja kastilaitokseen. Häntä seurasi muitakin uskonpuhdistajia, kuten Dayananda Saraswati ja Ramakrishna, jotka korostivat hindulaisuuden hyveitä ja hylkäsivät vanhoja hindulaisia käytäntöjä.

Maassa kasvava kansallistunne korostui, kun vuonna 1885 perustettiin Intian kansalliskongressi, josta muodostui myöhemmin maan hallitseva poliittinen puolue. Kansalliskongressi oli aluksi hyvin maltillinen ja brittimyönteinen, joka koostui hyväosaisisesta eliitistä. He eivät halunneet Intialle itsenäisyyttä, vaan uudistuksia jotka antaisivat heille suuremman sananvallan. Britit eivät suostuneet heidän vaatimuksiinsa, sillä he katsoivat ettei harvalukuinen eliitti edustanut koko Intiaa, ja he pitivät myös kiinni omasta rodullisesta ylempiarvoisuudestaan. Brittien ylemmyydentunne intialaisiin teki näistä vähitellen tyytymättömiä.

Tyytymättömyyttä herätti myös Etelä-Intiassa vuosina 1876-1878 koettu nälänhätä. Nälänhätä ei ollut Intian ensimmäinen eikä viimeinen, mutta sitä kasvatti suurelta osalta brittien toiminta. Intiasta vietiin Eurooppaan suuria määriä elintarvikkeita, joilla olisi voitu vähentää nälkäkuolemia. Eri arvioiden mukaan nälänhätään menehtyi 5-10 miljoonaa ihmistä.

Yksi intialaisten nationalismia kasvattaneista tapahtumista oli vuoden 1905 Bengalin jako. Varakuninkaana toiminut George Curzon päätti jakaa runsasväkisen maakunnan hallinnon tehostamiseksi. Muslimit muodostivat enemmistön idässä, lännessä enemmistönä olivat hindut. Paikallisen väestön mielipidettä asiaan ei kysytty, mikä nostatti Bengalissa suuret mielenosoitukset ja brittiläisten tuotteiden boikotin. Britit tukahduttivat mielenosoitukset, mutta nationalismin nousua ei kukistettu. Seurasi terrori-iskuja ja väkivallantekoja, mikä sai britit yrittämään tilanteen lieventämistä poliittisilla uudistuksilla. Brittien toimet saivat myös Kansalliskongressin vaatimaan itsehallintoa. Samalla Intian muslimit järjestäytyivät oman identiteettinsä varjelemiseksi. Maassa oli muslimeja noin viidesosa väestöstä, mutta he elivät hyvin hajallaan ympäri Intiaa ja enemmistönä he olivat vain muutamilla alueilla. Heillä ei ollut juuri vaikutusvaltaa, sillä kongressissa vaikuttivat lähinnä hindubrahmaanit. Maahan muodostettiin vuonna 1906 Muslimiliitto muslimien etuja palvelemaan.

Vuonna 1911 Iso-Britannian kunigas Yrjö V vieraili Intiassa ensimmäisenä brittimonarkkina. Vierailullaan hän ilmoitti Bengalin jaon peruuttamisesta. Samalla ilmoitettiin päätös siirtää Intian pääkaupunki Kalkutasta uuteen pääkaupunkiin New Delhiin, sillä Delhi oli historiallisesti monien Intian kuningaskuntien pääpaikka. Uusi kaupunki valmistui virallisesti käyttöön vuonna 1931.

Nationalismin nousua Intiassa kasvattu myös Ensimmäinen maailmansota, missä intialaiset sotilaat taistelivat uskollisesti brittien rinnalla. Euroopassa, Afrikassa ja Lähi-Idässä palveli kaikkiaan noin 1,3 miljoona intialaista sotilasta ja työntekijää. Intian hallitus ja paikalliset ruhtinaat lähettivät myös paljon ruokaa, rahaa ja ammuksia. Intiassa odotettiin että heidän uhrauksensa palkittaisiin entistä suuremmalla itsemääräämisoikeudella. Britannian siirtomaista Kanada ja Australia, joissa enemmistö oli valkoihoisia, nauttivat jo huomattavaa itsemääräämisoikeutta. Yli 60 000 intialaista kuoli sodassa, kotimaassa taas kärsittiin korkeasta verotuksesta ja kaupan häiriintymisestä sodan vuoksi.

Britit eivät täyttäneet intialaisten odotuksia. Vuonna 1916 Kongressipuolue ja Muslimiliitto sopivat Lucknowssa tekevänsä yhteistyötä suuremman itsehallinnon saamiseksi. Sodan loputtua talouden taantuma kärjisti tilannetta ja britit murskasivat kaikki toiveet poliittisesta muutoksesta. Brittien tukahduttamispolitiikka huipentui vuonna 1919 Amritsarin joukkomurhassa, kun Punjabin Amritsarissa kenraali Reginald Dyerin johtama brittiläinen joukko-osasto avasi tulen aseetonta ihmisjoukkoa vastaan. Muurien ympäröimältä alueelta ei päässyt pakoon, ja verilöylyssä sai surmansa 400 ihmistä ja yli 1000 haavoittui. Tieto verilöylystä ja se, että Dyer ei koskaan saanut rangaistusta teostaan, järkytti Intiaa syvästi. Amritsarin tapahtumat saivat aikaan sen, että kansallisliike otti tavoitteekseen maan täydellisen itsenäisyyden. Britteihin ei enää Amritsarin verilöylyn jälkeen luotettu ja miljoonat intialaiset, jotka olivat ennen olleet briteille uskollisia, lakkasivat tukemasta siirtomaaisäntiä ja alkoivat tukea itsenäisyysliikettä. Kansallisliikettä herätteli tapahtumien jälkeen kongressipuolueen johtaja Motilal Nehru.

Gandhi ja itsenäisyysliike

Mahatma Gandhi nousi Intian itsenäisyystaistelun keulahahmoksi.

Gandhi suolamarssilla vuonna 1930.

Intian itsenäisyysliikkeen keulahahmoksi nousi Amritsarin tapahtumien jälkeen Mahatma Gandhi. Hän oli syntyjään Gujaratilaisesta kauppiasperheestä, ja hän oli opiskellut Lontoossa ja harjoittanut asianajajan ammattia Etelä-Afrikassa. Hän palasi Intiaan vuonna 1915, minkä jälkeen hän omistautui Intian köyhien olojen parantamiselle ja hän arvosteli brittihallinnon epäoikeudenmukaisuutta. Gandhi vastusti kaikkea väkivaltaa, eikä hän hyväksynyt siihen turvautumista missään olosuhteissa. Hän käytti ajatuksistaan nimitystä satyagraha, joka tarkoitti itsehillintää ja väkivallattomuutta.

Gandhin mukaan tehokkain tapa vastustaa brittiläisten epäoikeudenmukaista hallintoa oli laajamittainen kansalaistottelemattomuus. Tätä varten hän suosi boikotteja, lakkoja ja yhteistoiminnasta kieltäytymistä brittiläisien kanssa. Gandhi sai liikkeeseen monia seuraajia, ja häntä seuraten liikkeeseen liittyi myös Intian työväenluokkainen väestö, eikä itsenäisyystaistelu kuulunut enää pelkästään Kongressipuolueen eliittiryhmälle. Gandhi sai itsenäisyysliikkeeseen mukaan miljoonia intialaisia. Maailmansotien välisenä aikana Gandhi järjesti kolme kansalaistottelemattomuuskampanjaa, vuosina 1920, 1930 ja 1942. Ensimmäinen kampanja oli pakko keskeyttää vuonna 1922, brittipoliiseihin kohdistuneiden väkivallantekojen jälkeen. Samana vuonna Gandhi pidätettiin ja hän istui vankilassa vuoteen 1924 asti.

Kongressipuolueen johtoon nimettiin vuonna 1929 Jawaharlal Nehru, joka oli entisen johtajan Motilal Nehrun poika. Hän oli Gandhin suosikki kongressin johtoon. Muita päättävässä asemassa olleita kongressin johtajia olivat Vallabhbhai Patel, Rajendra Prasad, Chakravarti Rajagopalachari, Maulana Abdul Kalam Azad, Subhas Chandra Bose ja Jaya-prakash Narayan. Kongressi hyväksyi Gandhin johtajuuden kansallisissa pyrkimyksissä, mutta ei ottanut kantaa myönnytysten saamiseksi briteiltä.

Gandhin kampanjoista merkittävin oli vuoden 1930 suolamarssi. Gandhi käveli 78 kannattajansa kanssa 400 kilometrin matkan Ahmedabadista meren rannalle tehdäkseen suolaa. Britit olivat monopolisoineet suolanvalmistuksen itselleen, ja Gandhi halusi osoittaa miten britit polkivat Intian köyhimmänkin väestön asemaa monopolisoimalla suolan valmistuksen Intiassa, jossa oli luonnostaan suuret määrät suolaa. Gandhin suolamarssi sai monet intialaiset ryhtymään mielenosoituksiin, boikotteihin ja lakkoihin. Britit vastasivat agitaatioon vangitsemalla 60 000 ihmistä. Gandhin kampanjoilla oli kuitenkin vaikutusta ja britit joutuivat tekemään myönnytyksiä, sillä he huomasivat että he eivät muuten kykenisi pitämään Intiaa hallussaan.

Intian jako ja itsenäisyys

1930-luvun puoliväliin tultaessa brittivalta Intiassa oli vähenemässä. Vuonna 1935 säädettiin Intian hallituksen laki, missä tehtiin mittavia myönnytyksiä. Britit pitivät ylintä käskyvaltaa, mutta Brittiläisen Intian yhdebtoista maakunnan hallinto annettiin vaaleilla valituille intialaisille. Kongressipuolue menestyi vaaleissa niin että se sai vallan seitsemässä maakunnassa. Sen ainoa todellinen kilpailija Muslimiliitto menestyi heikommin. Muslimiliiton johtajana oli Muhammed Ali Jinnah, joka oli aiemmin toiminut kongressipuolueessa. Hinduenemmistöisen Kongressipuolueen menestys vaaleissa alkoi vahvistaa maan muslimien pelkoa hinduvallan alle joutumisesta. Muslimiliitto alkoi saada yhä enemmän seuraajia Intian muslimeista kongressipuolueen menestyksen myötä. Jinnah ei hyväksynyt muslimeille vähemmistöasemaa hinduenemmistöisessä Intiassa, vaan hän halusi erottaa Intiasta muslimienemmistöisen Pakistanin.

Toinen maailmansota muodostui ratkaisevaksi tapahtumaksi Intian itsenäisyystaistelussa. Intian varakuningas Victor Hope Linlithgow julisti Intian puolesta sodan Natsi-Saksaa vastaan syyskuussa 1939, neuvottelematta asiasta ensin maakuntia hallinneiden kongressipuolueen ministereiden kanssa. Protestiksi ministerit erosivat ja vuonna 1942 kongressipuolue aloitti viimeisimmän kansalaistottelemattomuuskampanjansa, jossa brittejä vaadittiin lähtemään Intiasta. Seurauksena 60 000 aktivistia vangittiin ja useat istuivat vankilassa sodan loppuun asti. Vangittujen joukossa olivat Mahatma Gandhi ja Jawaharlal Nehru. Kongressipuolue jäi päätöksenteon ulkopuolelle brittien vangittua päättävässä asemassa olleita poliitikkoja, mikä kasvatti muslimiliiton valtaa, sillä britit kutsuivat Jinnahin mukaan maan hallitukseen. Jinnah esitti briteille vaatumuksensa että luotaisiin Pakistanin valtio, joka muodostettaisiin Intian muslimienemmistöisistä maakunnista.

Gandhi ja Muhammad Ali Jinnah vuonna 1944.

Sodan aikana kongressipuolueen ja muslimiliiton tavoitteet erkanivat lopullisesti toisistaan ja ne suhtautuivat toisiinsa hyvin epäluuloisesti. Britit myöntyivät luopumaan vallasta sodan loputtua, mutta heidän toiveenaan oli luovuttaa valta yhdelle seuraajavaltiolle. Britit yrittivät tuloksetta saada muslimiliiton ja kongressipuolueen välille yhteisymmärryksen. Kongressipuolueella ei ollut halukkuutta jakaa valtaa muslimiliiton kanssa ja neuvottelut katkesivat elokuussa 1946. Tämä sai Jinnahin kutsumaan muslimeita suoran toiminnan päivään 16. elokuuta 1946. Hindujen ja muslimien välille syntyi verisiä mellakoita, joista raaimmat väkivallanteot nähtiin Kalkutassa, missä 5 000 ihmistä menehtyi mellakoissa. Väkivaltaisuuksia oli ympäri Pohjois-Intiaa ja tilanne alkoi jo näyttää sisällissodalta.

Väkivaltaisuudet lopettivat viimeisenkin toiveen muslimien ja hindujen yhtenäisestä Intiasta. Myös kongressipuolue ja brittihallinto alkoivat vakuuttua siitä että ainoa tapa saada asiaan ratkaisu on jakaa maa Intian ja Pakistanin valtioihin. Osapuolten välisiä neuvotteluja lähti johtamaan varakuningas Louis Mountbatten. Hänen tavoitteenaan oli luovuttaa brittivalta kahdelle hallitukselle, jolloin maa jaettaisiin hinduenemmistöiseen Intiaan ja muslimi enemmistöiseen Pakistaniin. Tällöin Jinnahin tavoitteena oleva Pakistan muodostetaan niistä maakunnista, missä muslimeilla on enemmistö. Tämä tarkoitti että lännessä Bengali ja idässä Punjab jaettaisiin Intian ja Pakistanin kesken. Intian ruhtinaskuntia taas kehotettiin liittymään jompaankumpaan valtioon.

Sopimus ratifioitiin 14. elokuuta 1947, jolloin Intiasta ja Pakistanista tuli itsenäisiä valtioita. Jinnahista tuli Pakistanin ensimmäinen kenraalikuvernööri ja Mountbattenia pyydettiin Intian ensimmäiseksi kenraalikuvernööri. Intiassa itsenäisyyttä juhlittiin loistokkain menoin, mutta maiden rajoilla sattuneet konfliktit synkensivät juhlintaa. Bengalissa eli suuri määrä hinduja ja muslimeita rinnakkain, Punjabissa eli hinduja, sikhejä ja muslimeita. Maakuntien jakamisilla oli valtavat yhteiskunnalliset vaikutukset kun ihmiset pakenivat asuinsijoiltaan. Hindut ja sikhit siirtyivät Intian puolelle ja muslimit Pakistanin puolelle. Arvioiden mukaan pakolaisia oli yhteensä noin viisi miljoonaa. Tilanne kärjistyi valtaisiin verilöylyihin ja kokonaisia kyliä tuhottiin ja ihmisiä teurastettiin julmuuksissa. Väkivallanteot olivat molemminpuolisia, kun muslimit hyökkäsivät hindujen ja sikhien kimppuun lännessä ja hindut ja sikhit muslimien kimppuun idässä.

Tilanne kärjistyi myös Delhissä. Gandhi yritti rauhoittaa tilanteen arvovallallaan ja hän alkoi paastota kunnes väkivaltaisuudet kaupungissa loppuvat hindujen ja muslimien välillä. Väkivaltaisuudet loppuivat viikon sisällä, mutta monet hindut olivat katkeroituneet Gandhille muslimien puolustamisesta. Tammikuussa 1948 äärihindu surmasi Gandhin, sillä hän oli raivostunut Gandhin muslimeille antamasta tuesta. Gandhin murha järkytti koko Intiaa. Hänen polttohautauspaikkansa on nykyisin Intian kansallinen muistomerkki.

Itsenäisyyden alkuvuodet

Jawaharlal Nehru piti Intian itsenäisyyspuheen 14. elokuuta 1947. Hän valikoitui maan ensimmäiseksi pääministeriksi, ja hän oli tehtävään Mahatma Gandhin suosikki. Nehru oli vahva johtaja ja suosittu kansan keskuudessa. Hänen tavoitteenaan oli hävittää Intiasta köyhyys ja muodostaa yhtenäinen valtio. Hän halusi poistaa hinduyhteiskunnan epäkohdat, kuten kastilaitoksen ja kehittää maata länsimaiden tapaan. Hän kannatti demokratisoitumista, mutta ihaili samalla Neuvostoliittoa. Hän kuitenkin halusi että Intia kehittyy ilman pakottamista, eikä kehitys saa tapahtua yksilönvapauden kustannuksella, kuten kommunistisissa Neuvostoliitossa ja Kiinassa.

Jawaharlal Nehru allekirjoitti Intian perustuslain vuonna 1950.

Intia julistautui tasavallaksi tammikuussa 1950. Perustuslain mukaan Intian presidentti oli muodollinen valtionpäämies, mutta pääministeri oli tasavallan todellinen johtaja, joka johti parlamentin, eli lok sabhan enemmistöpuoluetta. Perustuslaki pohjautui hyvin pitkälti Iso-Britannian perustuslakiin. Valtiomuoto oli rakenteeltaan liittovaltio, jossa pääkaupunki New Delhissä oli keskushallitus, osavaltioissa oli oma paikallishallituksensa.

Maan ruhtinaskuntien asema muodostui ensimmäiseksi itsenäisen Intian ongelmaksi. Mountbattenin tekemän sopimuksen mukaan ruhtinaskunnat saivat liittyä joko Intiaan tai Pakistaniin. Lähes kaikki halusivat liittyä Intiaan, mutta keskellä Intiaa sijaitseva mogulivallan jäänne Hyderabad kieltäytyi liittymästä Intiaan. Intiassa ei voitu hyväksyä sitä, että maan sisään jäisi puoliksi itsenäinen ja mahdollisesti vihamielinen valtio. Maan sisäministerinä ja Intian armeijan päällikkönä toiminut Vallabhbhai Patel lähetti armeijan ottamaan Hyderabad haltuunsa. Maan luoteisosassa sijainnut Kashmirin alue oli suurempi ongelma. Alueen väestöstä suurin osa oli muslimeja, mutta valtiota hallitsi hindumaharadža Hari Singh. Hän ei halunnut päättää liittyäkö Intiaan vai Pakistaniin. Päätöksen viipyessä pakistanilaiset valtasivat maan pääkaupungin Srinagarin, jolloin Hari pyysi viimein apuja Intiasta. Tilanne kärjistyi sodaksi intialaisten ja pakistanilaisten välille, kun Kashmiriin lähettettiin intialaisjoukkoja. Tilanne päättyi lopulta YK:n neuvottelemaan tulitaukoon, mutta Kashmirin konfliktiin ei saatu lopullista ratkaisua. Srinagar ja Kashmirin laakso jäivät intialaisten hallintaan, mutta Kashmirin länsiosa jäi pakistanilaisten haltuun.

Maassa pidettiin parlamenttivaalit vuosina 1951-1952. Tulos oli suuri voitto Nehrulle ja kongressipuolueelle, mikä tarkoitti sitä että Nehru sai vaikuttaa asoihin yhä enemmän oman tahtonsa mukaan. Suureksi haasteeksi Nehrulle nousi maan kielipolitiikka. Intiassa alettiin 1950-luvun ensimmäisellä puoliskolla vaatia yhä enemmän osavaltioiden rajojen muuttamista maassa puhuttujen kielten mukaisesti. Marathin, punjabin, telugun, gujaratin ja tamilin puhujat vaativat omaa osavaltiota, kun taas hindinkieliset vaativat että englanti korvataan hindillä maan virallisena kielenä. Nehru vastusti osavaltioiden uudelleenjakoa, sillä hän oli vakuuttunut siitä että alueellisten intressien puolustaminen heikentäisi maan yhtenäisyyttä. Nehru puolusti englannin asemaa, sillä hän näki uhkana sen että pohjoisintialainen hindin kieli yritettäisiin juurruttaa etelän dravidakielten puhujien kulttuuriin. Tilanne alkoi kuitenkin herättää levottomuutta ja Nehrun oli lopulta annettava periksi ja 1950-luvulla maahan luotiin kielirajojen mukaan uusia osavaltioita. Andhra Pradesh luotiin telugunkielisille, Tamil Nadu tamileille, Kerala malajalameille, Karnataka kannadankielisille, Gujarat gujaratinkielisille, Maharashtra maratheille. Vuonna 1966 Punjab jaettiin hindinkieliseksi Haryanaksi ja punjabinkieliseksi Punjabiksi.

Suuri ongelma maassa oli köyhyys, jonka poistamiseksi Nehrun hallinto loi kolme perättäistä viisivuotissuunitelmaa. Ratkaisevaa kansan olojen parantamisessa olisi maan teollisuuden kehitys. Ensimmäinen viisivuotisjakso alkoi 1951. Sen pääpainona oli maanviljelyn tehostaminen. Maan suurimmat joet valjastettiin ja niitä alettiin käyttää keinokasteluun, padot suunniteltiin tuottamaan myös vesivoimaa. toinen, vuonna 1956 alkanut viisivuotissuunnitelma keskittyi teollisuuden kehittämiseen. Maan teollisuus kehittyi jakson aikana valtavasti, ja energiantuotanto kaksinkertaistui ja hiilen ja raudantuotanto kasvoivat valtaviski. Komas viisivuotissuunnitelma vuosina 1961-1965 nosti Intian maailman kymmenen teollistuneimman maan joukkoon. Nehru ei ehtinyt nähdä suunnitelman toteutumista, hän kuoli vuonna 1964. Viisivuotissuunnitelmat onnistuivat nostamaan maan kansantaloutta yli 40 prosentilla, kuolleisuus putosi melkein puoleen ja kansan elintaso nousi. Vastapainoksi jo ennestään käsistä lähtenyt väestönkasvu jatkoi kasvuaan ja liikakansoitus synnytti useita uusia ongelmia.

Yksi Nehrun ulkopoliittisista ongelmista oli, mitä pitäisi tehdä Goan suhteen, joka oli edelleen Portugalin siirtomaa Intian länsirannikolla. Portugalin diktaattori António Salazarilla ei ollut aikomusta luopua Intian siirtomaastaan. Tilanne kärjistyi vuosina 1954-1955, kun portugalilaiset ampuivat Goan vapautusliikkeeseen osallistuneita intialaisia. Välikohtauksessa sai surmansa 22 ihmistä. Nehru ilmoitti että Portugalin hallintotapaa ei voida enää sietää, mutta hän oli omaksunut Gandhin noudattaman väkivallattomuuden periaatteen ja Goa piti saada Intian haltuun rauhanomaisesti. Goa asetettiin kauppasaartoon, mutta Portugali pystyi kiertämään tämän rakentamalla lentoaseman ja avaamalla kaupan Pakistanin ja Sri Lankan kanssa. Salazar yritti saada kansainvälistä apua ja Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy varoitti Intiaa käyttämästä väkivaltaa Portugalia vastaan. Portugali oli myös solminut brittien kanssa puolustussopimuksen, joka velvoitti Iso-Britanniaa tulemaan apuun jos Portugalia vastaan hyökättäisiin. Välikohtaukset jatkuivat ja vuonna 1961 Goan portugalilaiset avasivat tulen intialaisia kalastusaluksia vastaan. Viimein Nehru sai tarpeekseen ja Intia lähetti maan armeijan ottamaan Goa haltuunsa. Intian 30 000 hengen sotajoukko oli ylivoimainen 3 000 portugalilaista vastaan. Goan portugalilainen kuvernööri huomasi tilanteen toivottomaksi ja antautui. Goan vapautus tapahtui verettömästi kahdessa päivässä joulukuussa 1961 ja se liitettiin Intiaan maan 25. osavaltiona. Portugali ei saanut muilta mailta sotilaallista apua, vaikka muun muassa Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ranska tuomitsivat Intian hyökkäyksen. Neuvostoliitto asettui Intian puolelle.

Intian suhteet suuriin naapurimaihin Kiinaan ja Pakistaniin olivat myös ongelmalliset. Kiinassa katsottiin myös että Goan miehitys oli merkki Intian laajentumishalukkuudesta. Himalajan vuoristossa, Intian koillisosalla, maalla oli kiistanalainen raja Kiinan kanssa. Kiinalaiset pitivät aluetta osana Tiibetiä ja Intia katsoi alueen olleen brittien siirtomaa-aluetta ja näin ollen osa Intiaa. Kiistanalainen raja juonsi juurensa vuoteen 1914, jolloin brittiläiset kehittivät niinkutsutun McMahon-linjan, puskurivyöhykkeeksi Kiinan vastaiselle rajalle. Kiina ei kuitenkaan koskaan hyväksynyt sopimusta. Kiistanalainen raja maiden välillä oli myös Intian luoteisosassa, Aksai Chinin alueella, Tiibetin ja Kashmirin rajaseudulla. Kiinan ja Intian välillä olleet rajakahakat kehittyivät maiden väliseksi sodaksi lokakuussa vuonna 1962. Kiinalaiset olivat paremmin varustautuneita korkealla vuoristossa käytävään sotaan ja Intian armeija joutui heti alakynteen. Kiinalaiset vyöryivät rajan yli, mutta Kiinan armeija keskeytti etenemisensä ja päätti vetäytyä marraskuussa 1962. Sota päättyi tulitaukoon, jossa Aksai Chin jäi kiinalaisten miehittämäksi, mutta kiinalaiset luovuttivat Intialle maan koillisrajalla suurimman osan intialaisten vaatimista alueista. Sota oli takaisku etenkin Nehrulle, joka oli tehnyt kovasti töitä rakentaakseen hyvät suhteet Kiinaan.

Nehrua seurasi maan pääministerinä Lal Bahadur Shastri vuonna 1964. Hänen aikanaan hindi julistettiin maan kansalliskieleksi, mitä Nehru oli jyrkästi vastustanut. Tämä aiheutti levottomuuksia maan eteläosissa. Shastrin lyhyeksi jääneen pääministerikauden aikana Kashmirin kriisi kärjistyi jälleen sodaksi Intian ja Pakistanin välillä vuonna 1965. Alueelle soluttautui siviileiksi naamioituneita pakistanilaisjoukkoja. Tätä täydensivät Pakistanin panssarivaunut. Pakistanissa Nehrun seuraajaksi noussutta Shastria pidettiin Pakistanissa heikkona johtajana ja Intian häviötä Kiinalle maiden välisessä sodassa pidettiin merkkinä maan armeijan heikkoudesta. Pakistanissa uskottiin että Intia ei pystyisi reagoimaan nopeasti Kashmirin miehitykseen. Pakistanissa myös uskottiin että suurin osa kashmirilaisista haluaisi liittyä Pakistaniin. Intia kykeni kuitenkin järjestätymään nopeasti ja pakistanilaisjoukot onnistuttiin ajamaan pois viidessä viikossa. Shastrin toiminta kriisin hoidossa teki hänestä suositun Intiassa. Intian ja Pakistanin välinen toinen sota päättyi Uzbekistanin neuvostotasavallassa tehtyyn Tashkentin julistukseen tammikuussa 1966, muutaman kuukauden kuluttua tulitauon alkamisesta. Sopimusta olivat tekemässä Intian pääministeri Shastri, sekä Pakistanin presidentti Mohammad Ajub Khan. Päivä sopimuksen teon jälkeen Shastri kuoli yllättäen sydänkohtaukseen Tashkentissa. Hänen kuolemansa todellinen aiheuttaja on herättänyt epäilyksiä. Shastri ehti olla pääministerinä vain puolentoista vuoden ajan. Hänen yllättävä kuolemansa järkytti koko Intiaa.

Indira Gandhin aikakausi

Indira Gandhi vuonna 1966.

Shastrin kuoleman jälkeen vahvimmaksi pääministeriehdokkaaksi nousi Morarji Desai, mutta häneen suhtauduttiin Kongressipuolueen sisällä epäillen. Kongressipuolueen johto halusi valita tehtävään heikompana pidetyn johtajan, jota saatettaisiin ohjailla helpommin. Kongressipuolue valitsi tammikussa 1966 pääministeriksi Jawaharlal Nehrun tyttären, Indira Gandhin. Häntä pidettiin vain väliaikaisena keulakuvana, jonka piti Nehrun tyttärenä nostaa Kongressipuolueen suosiota ja auttaa puolue läpi vuoden 1967 vaaleissa. Kuitenkin vuoden 1967 vaaleissa puolueen suosio laski jyrkästi, se säilytti lok sabhan enemmistön, mutta se sai vain 54% edustajapaikoista. Indira Gandhi osoittautui kuitenkin päättäväiseksi poliitikoksi. Kongressipuolueen sisäisten valtataistelujen jälkeen ja Gandhin menettelytapojen takia puolue jakaantui kahtia, ja vuonna 1969 suuri osa kongressipuolueen kansanedustajista lähti Morarji Desain johdolla puolueesta. Gandhi jatkoi pääministerinä sikhien, kommunistien ja alueellisten puolueiden tukemana. Vuonna 1970 Gandhi hajotti parlamentin ja ilmoitti että seuraavat vaalit pidetään vuotta normaalia aiemmin.

Ennen vuoden 1971 vaaleja Gandhi ryhtyi toimenpiteisiin joiden tiesi vetoavan kansanjoukkoihin. Hän ryhtyi kamppailuun köyhyyden poistamiseksi Intiasta. Hän kansallisti Intian suurimmat pankit ja ryhtyi maharadžojen erityisaseman purkamiseen. Maan perustuslaissa taattiin ruhtinaskuntien erityisasema, mutta Gandhi päätti purkaa ne. Lopullisesti laki meni läpi vuonna 1972, jolloin noin 500 entiseltä ruhtinaalta riistettin heidän arvonimensä ja etuoikeutensa. Maharadzojen erityisaseman sanottiin olevan feodalistisen aikakauden jäänne, joka kuihdutti maan taloutta. Todellisuudessa tämä ei merkittävästi vaikuttanut Intian talouteen ja maan kulttuuriperintö rappeutui, kun sadat palatsit ja linnoitukset rappeutuivat, kun maharadžat eivät enää voineet kustantaa niiden ylläpitoa. Vuoden 1971 vaaleissa Gandhi ja kongressipuolue saivat suuren kannatuksen. Puolue sai 352 paikkaa 519:stä.

Vuonna 1971 Itä-Pakistanin ja Länsi-Pakistanin väliset jännitteet yltyivät sisällissodaksi, joka kehittyi Bangladeshin itsenäisyyssodaksi. Vuoden 1971 lopulla Itä-Pakistanista oli tullut Intian puolelle lähes 10 miljoonaa pakolaista Länsi-Pakistanin hyökättyä itään. Pakolaiset kuluttuvat paljon Intian voimavaroja, mikä aiheutti Gandhin hallinnolle painetta puuttua asiaan. Gandhi varmisti kuitenkin Intialle Neuvostoliiton tuen, sillä Yhdysvallat ja Kiina tukivat Länsi-Pakistania. Joulukuussa 1971 viimeinen kipinä Kolmannelle Intian–Pakistanin sodalle saatiin kun Pakistanin ilmavoimat hyökkäsi kahdeksalle intialaiselle lentokentälle. Intia julisti välittömästi sodan Pakistanille ja maan armeija ryhtyi sotatoimiin länsirajalla ja idän Bengalissa. Länsi-Pakistanin rajalla intialaiset kykenivät estämään pakistanilaisten etenemisen, idässä Intian armeija eteni ripeästi Itä-Pakistaniin ja piiritti pääkaupunki Daccan. Yhdysvallat ja Kiina uhkasivat puuttua tilanteeseen, mutta Neuvostoliiton väliintulon uhan vuoksi kumpikaan maa ei hyökännyt Intiaa vastaan. Kolmas Intian ja Pakistanin välinen sota päättyi Bengalissa olleiden pakistanilaisjoukkojen antautumiseen, joulukuussa 1971. Intia oli vallannut lähes koko Itä-Pakistanin, mutta se luovutti vallan Awamiliitolle ja Itä-Pakistan itsenäistyi Bangladeshin valtioksi, Intian tuella. Vuoden 1972 maaliskuuhun mennessä lähes kaikki 10 miljoonaa pakolaista olivat palanneet takaisin Bangladeshiin. Gandhin toiminta sotatilanteessa ja sodan jälkeen hänen vaatimuksensa siitä että pakolaisten tulee palata takaisin Bangladeshiin, nosti hänen kansansuosiotaan. Gandhin Kongressipuolue vahvisti asemaansa vuoden 1972 vaaleissa.

Indira Gandhin hallituksen lupaus poistaa köyhyys Intiasta, loi maahan odottavan tunnelman kansan odottaessa lupauksen lunastamista. Hallinto ryhtyi taas kansallistamisohjelmaan ja monia teollisuuslaitoksia otettiin valtion hallintaan. Maahan julistettiin uusia maareformeja ja määrättiin uusia veroja. Muutosten vuoksi ongelmat vain pahenivat, kun uusia veroja kierrettiin ja varakkaampi kansanosa onnistui piiloutumaan paremmin. Tilannetta pahensi öljykriisin myötä öljyn hintojen nousu, sekä erityisesti köyhään väestöön iskenyt hintojen nousu. Vuoden 1974 loppuun mennessä maan talous oli pahoissa vaikeuksissa ja Gandhin hallitus oli erittäin epäsuosittu. Monissa osissa maata kansa lakkoili ja protestit muuttuivat väkivaltaisiksi levottomuuksiksi kongressipuoluetta ja Gandhin yhä autoritaaristempää hallintoa vastaan. Seuraavat vaalit oli määrä järjestää vuonna 1976 ja näytti todennäköiseltä että kongressi tulee häviämään vaalit.

Gandhi reagoi tilanteeseen nopeasti. Intian presidentti Fakhruddin Ali Ahmed julisti Gandhin pyynnöstä maahan poikkeustilan, jolloin tulevia vuoden 1976 vaaleja lykättiin. Kaikki oppostitiojohtajat pidätettiin ja lähes 10 000 henkilöä pantiin vankilaan. Kaikki mielenosoitukset ja lakot kiellettiin. Arvostelijoita vaientaakseen Gandhi julkisti laajan talousohjelman, jonka päätarkoitus alentaa hintoja. Gandhi ei luottanut vaikeassa tilanteessa kehenkään, ja hänen poikansa Sanjay Gandhi nousi ajan merkittäväksi poliitikoksi äitinsä rinnalla. Sanjayn johdolla käynnistettiin myös kiistanalaisia ohjelmia, kuten väestönkasvun hillitsemiseksi yli kolme lasta hankkineiden miesten sterilointi ja slummienpuhdistusohjelma. Ohjelma kehittyi pakkosteriloinneiksi ja väkivallaksi suurkaupunkien slummien asukkaita kohtaan, kun nämä ajettiin väkivalloin pois kodeistaan. Poikkeustilalain ansiosta saatiin maahan huomattava taloudellinen nousu, mutta syntyvyydensäännöstelyn ja slummienpuhdistustoimien vuoksi väestön enemmistö suhtautui Gandhin hallitukseen epäillen.

Gandhi arvioi oman tilanteensa jo riittävän vahvaksi ja poikkeustilalaki poistettiin vuonna 1977. Uudet vaalit pidettiin saman vuoden maaliskuussa. Maan vankilasta vapautettu oppositio kykeni kuitenkin järjestäytymään nopeasti, toisin kuin hallitus oli ajatellut. Oppositio kampanjoi voimakkaasti Gandhia vastaan ja häntä syyteyyiin itsevaltiudesta. Vaaleissa kansa äänesti vastoin odotuksia murskavoittoon janata-puolueen, joka sai parlamentin huomattavan enemmistön. Uutta hallitusta johti 81-vuotias Morarji Desai. Janata-puolue koostui kuitenkin hajanaisesta joukosta Gandhin vastustajia, eikä yhteistä linjaa löytynyt. Talous taantui nopeasti ja ruokatarvikkeiden hinnat alkoivat jälleen nousta. Epäyhtenäinen ja kyvytön hallitus hajosi vuonna 1980. Kansa kääntyi jälleen Indira Gandhin puoleen ja hänen kongressipuolueensa palasi valtaan vuoden 1980 vaalien jälkeen.

Kongressipuolueen yhdeksi johtohahmoksi oli noussut Indiran poika Sanjay Gandhi, vaikka hänellä ei ollutkaan virallista asemaa puolueessa. Hän oli äitinsä uskottuna neuvonantajana noussut vahvaksi tekijäksi maan hallinnossa ja hänestä odotettiin Indiran seuraajaa. Sanjay nautti suurta suosiota oman ikäluokkansa, kongressipuolueen nuorisosiiven keskuudessa. Sanjay Gandhi kuitenkin menehtyi lento-onnettomuudessa vuonna 1980. Seuranneessa tilanteessa Indiran kääntyi ainoan elossa olevan lapsensa Rajiv Gandhin puoleen. Tämä oli omasta tahdostaan pysytellyt politiikan ulkopuolella ja lentäjänä toiminut Rajiv eli tavallista elämää kaukana maan politiikan korruptiosta ja salajuonitteluista. Rajiv antoi kuitenkin viimein painostuksen alla periksi ja hänet valittiin vuonna 1981 Sanjayn paikalle Uttar Pradeshin osavaltion hallintoon.

Valtaan paluunsa jälkeen Indira Gandhin johtama hallinto kohtasi talouden taantumasta ja työttömyyden noususta johtuneita ongelmia. Vakavampia ongelmia aiheutti levottomuuksien lisääntyminen maan koillisosassa, sekä maan vauraimmassa osavaltiossa Punjabissa. Punjabia hallitsivat sikhit, jotka muodostivat hyvin pienen väestönosan osavaltion väkiluvusta, mutta heidän puolueensa Akali dal oli merkittävässä asemassa Punjabin hallinnossa. Gandhin hallinto ei sietänyt sikhien itsenäistä toimintaa ja kongressipuolue yritti kaataa Akali dalin perustamalla oman sikhiläisen liikkensä, jota johti sikhitaistelija Jarnail Singh Bhindranwale. Hallitus katsoi läpi sormiensa Bhindranwalen toimintaa, tämän hyökätessä kannattajineen Akali dalin johtajia ja kannattajia vastaan.

Bhindrandwale nousi kuitenkin vielä vaarallisemmaksi vastustajaksi Intian hallitukselle. Hän perusti aseistetun kannattajajoukkosnsa kanssa päämajansa Amritsarin Kultaiseen temppeliin, joka oli sikhien pyhä paikka. Kultaisesta temppelistä käsin Bhindrandwale johti terrorikampanjaa maan hallitusta vastaan. Hän kannattajineen vaati sikheille itsenäistä valtiota Khalistania. Kaikki hänen poliittiset vastustajansa murhattiin ja vuoden 1983 mennessä oli murhattu satoja maltillisia sikhejä ja hinduja.

Intian hallitus ryhtyi viimein toimiin toukokuussa 1984. Maan armeija aloitti operaation tyhjentääkseen Kultaisen temppelin kapinallisista. Operaatio sininen tähti, kuten sotilasoperaatiota kutsuttiin, pyrki aluksi valtaamaan temppelin vahingoittamatta temppeliä liikaa, mutta ensimmäisessä rynnäkössä menehtyi lähes sata intialaissotilasta kapinallisten tulituksessa. Armeija joutui ottamaan avuksi tykistön ja panssarivaunut, joilla temppeli vallattiin. Samalla yksi maan pyhimmistä temppeleistä tuhoutui raunioiksi. Operaatiossa menehtyi 200-300 intialaissotilasta ja lähes 1000 kapinallista, heidän joukossaan kapinajohtaja Bhindranwale.

Kultaisen temppelin tuhoutuminen järkytti sikhejä, jotka tunsivat että heidän uskontoaan vastaan oli hyökätty. Monet katsoivat että Indira Gandhi oli vastuussa tapahtuneesta. Sikhien viha Gandhia kohtaan kärjistyi 31. lokakuuta 1984, kun kaksi hänen henkivartijaansa, jotka olivat sikhejä, murhasivat hänet. Gandhin muut henkivartijat vangitsivat ja teloittivat murhan tehneet sikhihenkivartijat. Indira Gandhin murhan jälkeen New Delhi suistui kaaokseen kun raivostuneet kansanjoukot hyökkäsivät sikhejä vastaan. Seuranneissa mellakoissa kuoli tuhansia sikhejä.

Rajiv Gandhin aika

Indira Gandhia seurasi maan pääministerinä hänen poikansa Rajiv Gandhi, joka oli politiikassa varsin kokematon. Hän nautti kansan keskuudessa suosiota ja kongressipuolue sai hänen ansiostaan ylivoimaisen voiton vuoden 1984 vaaleissa. Rajiv Gandhi poisti joitakin äitinsä ja isoisänsä säätämistä sosialistisista valvontatoimista ja hän pyrki liberalisoimaan maata. Ulkopolitiikassa hän halusi liennyttää Intian suhteita naapureihinsa Pakistaniin ja Sri Lankaan. Suhteet Pakistaniin paranivat, mutta Intia sotkeutui Sri Lankan sisällissotaan vuonna 1987. Intiassa pelättiin että Sri Lankan tamilien levottomuudet ja vaatimukset itsenäisestä tamilivaltiosta leviäisivät Intian Tamil Nadun osavaltioon, jossa tunnettiin suurta sympatiaa kapinallisryhmä tamilitiikereitä kohtaan.

Rajivin hallinnon saama kannatus alkoi hiipua 1980-luvun lopulla. Hallinto oli lopulta tehoton tekemään tarvittavia uudistuksia, ja se että valvotatoimia oli vähennetty, aiheutti virkakoneiston korruption suurta kasvua kun monet johtavassa asemassa olevat tavoittelivat vain omaa hyötyään. Suurin skandaali syntyi kun ruotsalaisen asetoimittajan Boforsin väitettiin maksaneen suuria summia henkilöille jotka olivat lähellä Rajiv Gandhia. Bofors-skandaali tahrasi Rajivin maineen ja luottamus häneen heikkeni. Lopulta kongressipuolue ei saanut enää tarpeeksi kannatusta vuoden 1989 vaaleissa muodostaakseen hallitusta ja Rajiv erosi pääministerin tehtävistään. Valtaan nousi jälleen Janata Dal ryhmittymä, jonka hallituskausi jäi lyhyeksi. Rajiv Gandhi sai surmansa vuonna 1991 Sri Lankan terroristien tekemässä itsemurhapommi-iskussa lähellä Madrasia.

Politiikan murros ja taloudellisten uudistusten aika

Kongressipuolue voitti vaalit jälleen vuonna 1991 ja pääministeriksi valittiin Narasimha Rao. Hänen pääministerikaudellaan maassa aloitettiin suuret talousuudistukset. Maan talouskasvua rajoittavaa byrokratiaa poistettiin, mikä tuki liiketoiminnan kasvua. Maa avautui maailmanlaajuisille markkinoille ja julkisen sektorin monopoliasemaa vähennettiin, mikä avasi tietä kilpailulle. Uudistusten myötä maan talous lähti nousuun ja maa tuli houkuttelevammaksi ulkomaisille yrityksille.

Vuonna 1992 maassa syttyi jälleen väkivaltaisuuksia hindujen ja muslimien kesken, kun äärihindut tuhosivat mogulivaltakunnan perustajan Baburin kunniaksi pystytetyn moskeijan Ayodhyassa. Koston kierre kärjistyi vuonna 1993 Bombayn pommi-iskuihin.

Hindunationalistisen Bharatiya Janata -puolueen (BJP) ympärille muodostui maan voimakkain oppositio. Kongressipuolue menetti asemiaan BJP-puolueelle vuoden 1996 vaaleissa, mikä pakotti kongressipuolueen arvioimaan toimintaansa uudelleen. Kongressipuolue oli määrätietoisesti torjunut hindunationalismin nousua Mahatma Gandhin murhan jälkeen. Kongressipuolueen mielestä Intia kansakuntana kattoi kaikki Brittiläisen Intian uskonnolliset ja etniset ryhmät. BJP:n nousu liittyi paitsi hindunationalismin nousuun, myös kongressipuolueen tekemiin talousuudistuksiin, ja sitä myötä kongressipuolueen vallan vähenemiseen.

Vuonna 1998 BJP muodosti koalitiohallituksen ja pääministeriksi valittiin Atal Bihari Vajpayee. Samana vuonna Intia teki ydinkokeen, operaatio shaktin, joka ärsytti vihamielisen naapurimaan Pakistanin tekemään oman ydinkokeensa ja maiden välit kiristyivät entisestään. Ulkomaat tuomitsivat maiden tekemät ydinkokeet ja määräsivät molemmille maille taloudellisia pakotteita. Maiden välit kulminoituivat vuonna 1999 lyhyeksi jääneeseen Kargilin konfliktiin Kashmirin alueella.

Uusi väkivallan aalto syttyi jälleen vuonna 2002, kun hindumielenosoittajia kuljettanut juna syttyi palamaan. Teosta syytettiin muslimeja, mutta junaa ei koskaan todettu tahallaan sytytetyksi. Äärihindut eri puolilla Intiaa hyökkäsivät muslimien kimppuun, pahiten väkivaltaisuuksista kärsi Gujaratin osavaltio. Gujaratin mellakoissa menehtyi virallisen arvion mukaan noin 600 ihmistä.*

BJP:n hallituskausi päättyi vuoden 2004 vaaleissa, kun äänestäjäkunta pettyi BJP:n talousuudistuksiin ja vieroksui sen lietsomia uskonnollisia vastakkainasetteluja. Vuoden 2004 vaaleissa kongressipuolueen johtoon noussut Rajiv Gandhin leski, Sonia Gandhi, johdatti puolueensa vaalivoittoon. Sonia Gandhi kieltäytyi Intian pääministerin virasta ja tehtävään nimettiin hänen suosikkinsa Manmohan Singh, joka oli toiminut Narashima Raon talousuudistuksia tehneen hallituksen talousministerinä. Singhin hallitus alkoi kehittää Intian kauppasuhteita muuhun Aasiaan ja se sai aikaiseksi myös tulitauon Kashmiriin. Maiden välejä hiersi kuitenkin Mumbain pommi-iskut vuonna 2006, kun Lashkar-e-Taiba terroristijärjestön pommi-iskuissa juniin sai surmansa yli 200 ihmistä. Terroristit olivat pakistanilaistaustaisia ja Intiassa iskuista syytettiin Pakistania.

Islamistisen terrorismin ohella toinen ääriliike on maaseudun vähävaraisten keskuudessa syttynyt maolainen naksaliittikapina. Naksaliitit ovat saaneet nimensä Länsi-Bengalissa sijaitsevan Naxalbarin maakunnan mukaan, josta liike sai alkunsa vuonna 1967. Naksaliitit käyvät sissisotaa Intian hallitusta vastaan ja liikkeen suosio on suurinta alueilla, joiden väestön elinkeinoja uhkaa yritysten levittäytyminen Intian maaseudulle. Intian valtio on taistellut naksaliitteja vastaan asein.

Maan talousuudistusten jälkeen ei yksikään puolue ole saanut selvää lok sabhan enemmistöä ja vallassa on ollut koalitiohallitus. Kongressipuolueelle on merkittävimmän opposition muodostanut BJP-puolue. Vuoden 2014 vaaleissa pääministeri Manmohan Singh ilmoitti että ei enää asetu ehdolle ja hänen oletettiin tekevän tilaa Rahul Gandhille, Sonia ja Rajiv Gandhin pojalle. Kongressipuolue kärsi vaaleissa äänikadosta, sillä kansa oli tyytymätön hintojen nousuun ja hallinnon rötöksiin. Vaalivoittajaksi selviytyi hindunationalistinen BJP-puolue ja Intian pääministeriksi nousi Narendra Modi.

Lähteet

• Tammita-Delgoda, Sinharaja: Matkaopas historiaan - Intia. Suomentanut Toppi, Anne. Suomi: Kustannusosakehtiö Puijo, 1996. ISBN 951-579-030-1.
• Miettinen, Jukka O.: Intia - kaupunkeja, kulttuureja, historiaa. Otava, 2002. ISBN 951-1-16234-9.
• Tenhunen, Sirpa; Säävälä, Minna: Muuttuva Intia. Edita Publishing Oy, 2007. ISBN 978-951-37-4697-1.

Viitteet

Aasian valtioiden historia

Afganistan	Arabiemiraatit	Armenia	Azerbaidžan	Bahrain	Bangladesh	Bhutan	Brunei
Etelä-Korea	Filippiinit	Georgia	Indonesia	Intia	Irak	Iran	Israel
Itä-Timor	Japani	Jemen	Jordania	Kambodža	Kazakstan	Kiina	Kirgisia
Kuwait	Laos	Libanon	Malediivit	Malesia	Mongolia	Myanmar	Nepal
Oman	Pakistan	Palestiina	Pohjois-Korea	Qatar	Saudi-Arabia	Singapore	Sri Lanka
Syyria	Tadžikistan	Taiwan	Thaimaa	Turkki	Turkmenistan	Uzbekistan	Venäjä
Vietnam	Hongkong	Macao