Hevonen
| Kesyhevonen | |
|---|---|
 Erirotuisia työhevosia. |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Kavioeläimet Perissodactyla |
| Heimo: | Hevoseläimet Equidae |
| Suku: | Equus |
| Laji: | Hevonen caballus |
| Alalaji: | caballus |
| Kolmiosainen nimi | |
|
Equus caballus caballus |
|
| Katso myös | |
Kesyhevonen (Equus caballus caballus) on yksi hevosen alalajeista. Se on suurikokoinen kavioeläinten lahkoon ja hevoseläinten heimoon kuuluva nisäkäs.
Ihminen kesytti hevosen arviolta jo noin 5500 vuotta sitten. Hevosta on käytetty muun muassa maidon ja lihan tuottajana, ratsuna sekä veto- ja kantojuhtana maatalous- ja metsätöissä. Traktorit ja autot ovat 1900-luvulla pitkälti korvanneet hevosen aiemmista käyttötarkoituksistaan. Nykyään hevosta pidetäänkin enemmän harrastus- kuin hyötyeläimenä.
Kesyttäminen ja historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kesyhevonen on villihevosen (Equus caballus) kesytetty alalaji. Villihevonen eli nuoremmalla kivikaudella laajoilla alueilla Keski-Aasiassa ja suurimmassa osassa Eurooppaa.[1]
Hevosen kesyttivät luultavasti ensimmäisen kerran Mustanmeren ja Kaspianmeren seutujen arojen heimot.[1] Hevonen kesytettiin arviolta viimeistään vuonna 3500 eaa. Kesyhevosen ensimmäinen tehtävä oli mahdollisesti kärryjen vetäminen, ratsuna toimiminen tai maidon tuottaminen.[2][1] Kun ratsastuksen edut liikkumisen ja ruoan hankinnan kannalta tulivat ilmeisiksi, ihmiset ryhtyivät kasvattamaan ja jalostamaan hevosia. Hevosista tuli tärkeitä myös tutkimusmatkailun, asuttamisen ja sotien apukeinona.[1] Babyloniassa hevoset valjastettiin vetämään sotavaunua.[3]
Noin vuoteen 1000 eaa. mennessä kesyhevonen oli levinnyt Aasian, Euroopan ja Pohjois-Afrikan alueille.[4] Pohjois- ja Etelä-Amerikan mantereilta alkuperäiseen eläimistöön kuuluneet hevoseläimet kuolivat sukupuuttoon noin 8000 eaa. mennessä, ja hevonen saapui näille mantereille uudelleen vasta kesyhevosena eurooppalaisten valloittajien mukana 1500-luvulla.
Varhaisimmat löydetyt kuolaimet valmistettiin noin 1500 eaa. Satula, jalustin ja naulatut kengät otettiin ensimmäisen kerran käyttöön Kiinassa ennen ajanlaskun alkua.[1]
Hevosen käytön monipuolistuminen ja ratsastustyylien kehittyminen johtivat hevosen jalostamiseen moniksi erilaisiksi roduiksi. Hevoset olivat keskeinen osa ihmisten elämää ja tärkein kuljetuskeino höyrykoneen keksimiseen saakka 1760-luvulla. Sen jälkeen hevosen merkitys hyötyeläimenä on laskenut, ja ratsastaminen on muuttunut enemmän harrastukseksi.[1]
Hevonen kloonattiin ensimmäisen kerran Italiassa vuonna 2003.[5]
Levinneisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Yhdistyneiden kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestö arvioi vuonna 2008 maailmassa olevan 58,7 miljoonaa hevosta. Niistä 15 miljoonaa oli Etelä-Amerikassa, 14 miljoonaa Aasiassa, 10 miljoonaa Pohjois-Amerikassa, 8,7 miljoonaa Väli-Amerikassa, 6,3 miljoonaa Euroopassa, 4,5 miljoonaa Afrikassa ja 0,4 miljoonaa Oseaniassa. Rotuja oli ilmoitettu 784 erilaista.[6]
Ennen teollistumista hevosia oli huomattavasti enemmän kuin nykyisin, mutta niiden määrä romahti useissa maissa, kun autot ja traktorit syrjäyttivät hevoset maatalous- ja kuljetustyöstä.
Hevosten määrä Suomessa kaksinkertaistui vuosien 1992 ja 2007 välillä. Suomessa oli hevosia vuonna 2007 runsaat 70 000.[7] Hevosten määrän kääntyminen nousuun 1900-luvun lopulla on johtunut muun muassa ratsastuksen suosion kasvusta varsinkin aikuisten keskuudessa. Suomessa vuonna 2007 rekisteröityneinä olleiden hevosten noin 66 100 yksilön kannasta noin 24 300 (37 %) oli lämminverisiä ravihevosia, noin 19 500 (30 %) suomenhevosia, noin 14 200 (21 %) lämminverisiä ratsuhevosia ja noin 8 100 (12 %) poneja.[7]
Rakenne ja ulkonäkö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Hevosen rakenne
1 otsa, 2 kuonopii, 3 leukaperä, 4 kaulasuoni, 5 niska, 6 harjamarto, 7 harja, 8 säkä, 9 selkä, 10 lanne, 11 lonkka, 12 risti, 13 reisi, 14 hännäntyvi, 15 istuinkyhmy, 16 häntä, 17 rinta, 18 kyynärvarsi, 19 etupolvi, 20 sääri, 21 vuohisnivel, 22 vuohinen, 23 ruunu, 24 kavio, 25 kyynärpää, 26 olkavarsi, 27 lapa, 28 kylki, 29 maha, 30 nivunen, 31 takapolvi, 32 potka, 33 kinner.[8]
Jalat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hevosella on sen runkoon nähden suhteellisen pitkät ja kevyet jalat, joissa on lihaksia vain yläosassaan. Tämä yhdessä lavan ja lonkan vahvan lihaksiston sekä rintakehän joustavan rakenteen kanssa tekee hevosesta hyvän juoksijan.[9]
Hevosen jaloissa on lukitusjärjestelmä, joka tekee sille mahdolliseksi nukkua seisaallaan tuhlaamatta energiaa.[9]
Hevoset yleensä kengitetään metallisilla kengillä, jotta niiden kaviot eivät vahingoittuisi raskaassa käytössä.[10]
Hampaat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hevosella on pilkkovat etuhampaat (insisiivit) ja jauhavat poskihampaat (molaarit). Tammalla on yleensä 36 hammasta ja orilla 40–42. Etuhampaita on 12 ja takahampaita vähintään 24. Etu- ja takahampaiden välissä on hampaaton alue, johon kuolaimet sopivat. Oreilla ja ruunilla voi olla myös kulmahampaat, ja joillakin yksilöillä lisäksi pienet ja terävät hampaat takahampaiden edessä. Maitohampaiden tilalle ovat ilmestyneet kolmeen ja puoleen ikävuoteen mennessä pysyvät etuhampaat ja vuotta myöhemmin kaikki muutkin pysyvät hampaat. Hevosen hampaiden niin sanottujen jyväkuoppien vaiheittaisesta kulumisesta ja katoamisesta pystytään määrittämään hevosen ikä 12-vuotiaaksi saakka. Sen jälkeen iän voi määrittää hampaiden purupintojen muodoista.[5][11]
Karva
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kylmässä ilmastossa kehittyneet hevosrodut ovat pitkäkarvaisia, kuumilla seuduilla kehittyneet lyhytkarvaisia. Hevosen karva nousee pystyyn sen palellessa, jolloin syntyy eristävä ilmakerros. Lämpimällä ilmalla karvat lepäävät ihon myötäisesti, jolloin lämpö pääsee haihtumaan. Hevoselle kasvaa talvella pitkä talvikarva, joka korvautuu keväällä lyhyemmällä kesäkarvalla. Hevosella on pitkä harja, otsatukka ja häntä, jotka auttavat sitä suojautumaan kärpäsiltä.[9]
-
Hallakkovärien uskotaan olevan hevosen alkuperäisin väritys. Kuvassa hiirakko eli ”mustanhallakko” islanninhevonen. -
Ruunikko hevonen. Ruunikon eri sävyt ovat yleisimpiä kesyhevosilla esiintyviä värejä. -
Pään merkkejä. -
Jalkojen merkkejä eli sukkia.
Elintoiminnot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aikuisen hevosen sydän lyö normaalisti 40–50 kertaa minuutissa, ja se hengittää 8–15 kertaa minuutissa. Hevosen normaali ruumiinlämpö on 37,2–38,3 astetta.[12]
Hevonen nukkuu vuorokauden aikana kahdesta neljään tuntia, usein 15–30 minuutin jaksoissa. Hevonen voi nukkua makuulla tai seisaallaan.[13]
Aistit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hevosen näkökenttä on hyvin laaja, noin 340 astetta. Hevonen ei näe aivan päänsä eteen eikä pään osoittaessa suoraan eteen myöskään taakseen tai alleen. Suurin osa näkökentästä on monokulaarista näköä; binokulaarista näköä on vain noin 65 astetta, hieman yli puolet ihmisen vastaavasta.[14] Hevosen silmien koko ja niissä olevien sauvasolujen suhteellinen runsaus viittaa siihen, että hevonen näkee hämärässä ihmistä paremmin. Hevosen värinäköä ei tarkkaan tunneta. Carrolin et. al. vuoden 2001 tutkimus viittaa siihen, että hevonen pystyisi näkemään väreinä vain keltaisen ja sinisen sävyjä.[15]
Laajan, mutta enimmäkseen monokulaarisen näkökentän vuoksi hevosen on vaikea arvioida lähestyvien kohteiden nopeutta tai nähdä lähelle. Liikkeet hevonen kuitenkin näkee tarkasti, ja hevosten välinen kommunikointi koostuukin suurelta osin pienistä liikkeistä.[15]
Hevosen korvat kääntyvät 180 astetta, ja kääntämällä korviaan hevonen tunnistaa tarkasti äänen tulosuunnan. Hevonen aistii ainakin ihmisen kuuloaluetta vastaavat taajuudet, mahdollisesti laajemmankin alueen.[15]
Hajuaisti on hevoselle tärkeä muun muassa toisten hevosten tunnistamisessa ja ne aistivat myös esimerkiksi hormonitoimintaan liittyviä feromoneja. Nenän aistivan limakalvon laajuuden perusteella hevosen hajuaistin arvioidaan olevan 100–1000 kertaa voimakkaampi kuin ihmisen. Hevonen voi tehdä flehmen-eleen rullaamalla ylähuulensa, mikä sulkee sieraimet ja ohjaa hajun kemikaalit herkempiin aistinsoluihin nenässä.[16]
Makuaistin avulla hevonen valikoi ravintonsa, mikä on erityisen tärkeää, koska hevonen ei voi oksentaa. Hevoset voivat erottaa perusmauista ainakin makean, happaman, suolaisen ja karvaan, mutta hevosen makuaistin tarkkuutta ei tunneta.[16]
Hevosen tuntoaisti on niin herkkä, että se tuntee esimerkiksi hyönteisen kyljellään. Toisaalta hevosen hermosto turtuu helposti samanlaisena toistuvaan ”turhaan” ärsykkeeseen kuten ratsastajan vääränlaiseen apuun. Hevosen herkin tuntoelin on sen ylähuuli, jota vastaava aivoalue on suhteellisen suuri. Hevosen turvan alueella kasvaa myös tuntokarvoja.[16]
Ravinto ja ruokinta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hevonen on erikoistunut ruohonsyöjäksi, ja sen luontaisinta ravintoa ovat huonosti sulavat ja runsaskuituiset heinäkasvit. Se tulee hyvin toimeen ravintoarvoltaan köyhällä kasviravinnolla, kunhan sitä on saatavilla runsaasti. Ravinto ei kuitenkaan saa olla esimerkiksi homeista, ja lisäksi hevonen tarvitsee melko runsaasti vettä juodakseen.
Hevonen on yksimahainen, vaikka sillä käytetään samoja rehutaulukkon arvoja kuin märehtijöillä lukuun ottamatta valkuaisarvoja.[17] Hevosen ruoansulatusjärjestelmä on sopeutunut jatkuvaan laiduntamiseen: mahalaukku on kooltaan pieni. Vapaana ollessaan hevonen syö jopa 16–17 tuntia päivittäin eli suurimman osan vuorokaudesta. Olosuhteiden salliessa hevonen syö suurimmaksi osaksi pelkkää uutta lyhyttä ruohoa ja liikuskelee laiduntaessaan hitaasti. Ihmisen käytössä hevonen saa yleensä kuivaa heinää sekä kasvaneen energiatarpeen vuoksi jyvä- tai väkirehua, mihin hevosen ruoansulatus ei ole sopeutunut. Kesyhevonen viettää myös usein suurimman osan aikaansa miltei liikkumattomana tallissa ja saa rehua suurina annoksina muutamia kertoja päivässä. Raskas liikunta, esimerkiksi kilpahevosen harjoittaminen, huonontaa myös hevosen ruoansulatusta. Hevonen onkin herkkä ruokinnan häiriötekijöille, mikä johtaa helposti esimerkiksi ähkyyn.[18]
Hevosille hankitaan joskus myös suolakivi, jota nuolemalla ne saavat tarvitsemiaan mineraaleja.[19]
Mahdollisuus ”napostella” jatkuvasti korsirehua on tärkeää hevoselle myös henkisenä virikkeenä. Mikäli hevoselle annetaan suhteessa liian paljon runsasenergiaista rehua korsirehun määrään nähden, hevonen voi laiduntamisen puutteessa jyrsiä karsinan tai aitauksen puurakenteita tai syödä pahnoja tai jopa ulosteita.
Maan tai puun syömisen syynä saattaa olla kuidun tarve, itselääkintä pieneliöillä tai ikävystyminen.[20]
Elinikä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hevonen tulee täysikasvuiseksi rodusta ja yksilökohtaisista eroista riippuen 4–6-vuotiaana. Kesyhevonen saattaa elää jopa 50-vuotiaaksi mutta yleensä korkeintaan noin 30-vuotiaaksi. Elinikä vaihtelee suuresti roduittain, ja yleisesti ottaen karaistuneet kylmäveri- ja ponirodut elävät noin kymmenen vuotta vanhemmiksi kuin lämmin- ja täysiveriset. Luonnonvaraiset hevoset kuolevat huomattavasti nuorempina, ja moni kesyhevonenkin joudutaan lähinnä ruoansulatuskanavan tai hengityselimistön sairauksien tai jalkavaivojen vuoksi lopettamaan 10–20 vuoden iässä.
Maailman vanhin hevonen oli englantilainen työhevonen Old Billy, joka eli 62-vuotiaaksi.[21]
Elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hevosen luontainen ihanneympäristö on laaja aukea ruohomaa, jossa ruokaa on koko ajan saatavilla, pedot voi havaita jo kaukaa ja niiltä pakeneminen on helppoa. Hevonen myös kaipaa lajitovereita ympärilleen.[22] Hevonen pyrkii suojautumaan kuumalta auringonpaisteelta hakeutumalla varjoon. Se suosii lämpimällä tuulisia paikkoja, joissa kärpäsiä on vähän. Talvella hevonen viihtyy kuivassa ja tyynessä paikassa, ja se kisailee mielellään uudessa lumessa. Hevonen välttelee talvella tuulta, sadetta, räntää, rakeita ja jatkuvaa lumisadetta.[23]
Hevonen viihtyy parhaiten niityllä, joka on vähintään neljän hehtaarin kokoinen. Karsinassa se tutkimusten mukaan tarvitsee vähintään 16 neliömetriä tilaa.[23]
Hevosen elinolot ihmisen järjestämissä tiloissa poikkeavat yleensä selvästi ihanneympäristöstä. Hevosia pidetään paljon sisätiloissa, ne eivät ulkonakaan aina mahdu liikkumaan kunnolla, eikä niillä ole koko ajan ruokaa saatavillaan.[22]
Käyttäytyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Liikkuminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Hevosen askellaji
Hevosella on useita tapoja liikkua eteenpäin. Käynti on nelitahtinen askellaji, joka muodostuu diagonaalisista jalansiirroista: ensin liikkuu vasen etujalka, sitten oikea takajalka, oikea etujalka ja vasen takajalka. Ravi on kaksitahtinen askellaji, jossa ristiin vastakkaiset jalkaparit polkevat peräjälkeen. Laukka on kolmitahtinen askellaji, jossa hevosen jalat ovat hetken ajan kokonaan irti maasta sen ponnistettua johtavalta etujalalta. Se tulee alas ristikkäisille takajaloille, joita seuraa toinen takajalka. Kiitolaukka on nopeaa ja venytettyä laukkaa.[24]
-
Käynti -
Ravi -
Laukka -
Kiitolaukka
Viestintä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hevonen viestii eleillä, asennoilla ja liikkeillä, kuten korvanliikkeillä, silmänväläytyksillä, pään- ja ruumiinasennoilla ja jalankohotuksilla.[25]
Korkea hännänasento kertoo hevosen olevan hallitseva, kiihtynyt tai kiinnostunut. Rentoutunut ja roikkuva häntä kertoo hevosen olevan rento. Kun liikkuvan hevosen häntä heiluu rennosti, hevosella on hyvä olla ja se on tyytyväinen. Koipien väliin vedetty häntä saattaa paljastaa hevosen olevan kiukkuinen ja itsepäisellä tuulella. Ollessaan levoton ja vihainen hevonen huiskii hännällään ympäriinsä.[25]
Säikähtäneen tai jotain kiinnostavaa havainneen hevosen korvat osoittavat eteenpäin. Rennosti sivuilla olevat korvat kertovat että hevonen on tyyni, unessa tai sairaana. Taakse luimuun vedetyt korvat kertovat keskittymisestä tai aggressiosta. Vihaisuudesta kertovat myös alas vedetty pää, ojossa oleva turpa ja kiukkuiset silmät.[25]
Sierainten rypistäminen ylöspäin kertoo kivusta, levottomuudesta tai vihaisuudesta. Pyöreiksi levitetyt sieraimet kertovat innostuksesta, pelosta tai uteliaisuudesta.[25] Jos hevonen nostaa päänsä korkealle ja kääntää ylähuulensa ylös, se pyrkii vangitsemaan hajuja Jacobsonin elimeensä.[25]
Levoton tai ärsyyntynyt hevonen voi kuopia maata etukavioillaan, tosin nuori hevonen voi tehdä sitä muistakin syistä.[25]
Varsojen ja vuotiaiden suun aukominen vanhemman hevosen edessä kertoo alistumisesta ja hyväksymisen tarpeesta. Myös kiimaiset tammat saattavat napsautella suitaan oriille.[25]
Hevonen käyttää samoja merkkejä niin lajitovereidensa kuin ihmistenkin kanssa viestiessään. Hevonen saattaa luopua viestittelystä ihmiselle havaitessaan ettei ihminen ymmärrä sen merkkejä. Ihmisen antamia merkkejä hevonen voi kuitenkin oppia tulkitsemaan hyvin.[25] Niin kutsutussa luonnollisessa hevostaidossa käytetään hevosen ymmärtämää viestintää.
Sosiaaliset suhteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hevoslaumassa on aina arvojärjestys, Jokainen hevonen tietää oman arvonsa laumassa ja tuntee turvallisuutta kun laumassa on kuri. Jos arvojärjestys on joskus epäselvä, se ratkaistaan uhkailujen tai tappelemisen avulla, minkä jälkeen laumassa on taas rauha. Koulutettu hevonen katsoo ihmistä ylöspäin ja alistuu ihmisen tahtoon. Mikäli hevosta käsitellään liian pehmeästi, se saattaa alkaa pitää itseään johtajana ja käyttäytyä hankalasti esimerkiksi välttelemällä kaikkia epämiellyttäviä asioita. Koska hevoset viestivät toisilleen paljon fyysisten kosketusten kuten näykkimisen kautta, myös ihmiselle voi olla tarpeen tönäistä tai lyödä hevosta pyrkiessään palauttamaan oikean arvojärjestyksen.[26]
Vapaudessa elävien hevosten laumoissa arvojärjestys ei ole yhtä selkeästi havaittavissa kuin kesyjen hevosten kotilaumoissa. Nuoremmat hevoset vain osoittavat alistumista ja kunnioitusta vanhemmille, jotka saattavat joskus kurittaa nuorempiaan. On arveltu, että kesyjen hevosten laitumien pienuus saattaa voimistaa kesyjen hevosten välisiä kahnauksia ja kilpailua.[27]
Lisääntyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sukukypsyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Oriit tulevat puberteettiin keskimäärin 14 (10–24) kuukauden iässä, joskin täyden sukukypsyyden ne saavat noin neljän vuoden iässä[28]. Tammat tulevat sukukypsäksi noin 2,5–3,5-vuotiaina.[29]
Vahinkotiineyksien estämiseksi orivarsat yleensä erotetaan tammavarsoista ja ylipäätään tammoista noin puolentoista vuoden iässä tai viimeistään niiden alkaessa käyttäytyä orimaisesti ja osoittaa sukupuolisen kiinnostuksen merkkejä tammoja kohtaan. Yleistä on myös orivarsojen ruunaus 1–2 vuoden iässä, jotta ne voivat ongelmitta jatkaa ulkoilemista tammojen kanssa. Niillä voi silti ruunauksen jälkeen olla orimaisia piirteitä. Yleensä niin oriita kuin tammojakin käytetään tarkoituksella siitokseen aikaisintaan 3-vuotiaina.
Kiima ja tiineys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hevonen on kausilisääntyjä[30] Kausi alkaa tyypillisesti huhtitoukokuun vaihteessa. Kiimaton kausi kestää keskimäärin 101 päivää varsallisilla tammoilla ja 95 päivää muilla tammoilla. Kiimakierron pituus on keskimäärin 18–23 päivää, mutta yksilöllinen vaihtelu on huomattavaa.[28][29] Normaali tiineys kestää 320–365 vuorokautta, keskimäärin noin 335 vuorokautta.[31]
Varsominen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Varsominen
Useimmat varsat syntyvät illalla kello 21:n ja kello 2:n välisenä aikana. Varsan synnytys eli varsominen kestää yleensä noin 20 minuuttia, lyhimmillään vain viisi minuuttia ja normaalisti aina alle tunnin.[32]
Varsan kasvu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Varsa on syntyessään jo pitkälle kehittynyt ja pääsee jaloilleen minuuteissa, normaalisti aina alle kahdessa tunnissa. Se alkaa heti juoda emonsa ternimaitoa, jossa on paljon ravinteita ja runsaasti myös vasta-aineita, jotka suojaavat varsaa infektioilta. Tamman ja varsan suhde on hyvin kiinteä, ja emä imettää nuorta varsaa 40–50 kertaa vuorokaudessa. Emän maito on varsan pääasiallista ruokaa kolmen kuukauden ajan, ja senkin jälkeen se imee emäänsä noin vuoden ikäiseksi. Tällöin varsa on saavuttanut noin 80 prosenttia lopullisesta korkeudestaan. Varsan kasvu loppuu kolmen vuoden ikäisenä.[33]
Käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ihmisen ravintona
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hevosen lihaa käytetään ihmisravinnoksi, ja joissain maissa hevosia kasvatetaan suoraan lihantuotantoon. Suomessa hevosenlihaa kulutetaan suhteellisen vähän, lähinnä meetvurstissa. Joissain maissa hevosenliha on ruokatabu, eikä sitä mielellään teurasteta syötäväksi. Hevosenliha on vähärasvaista ja matalakolesterolista ja sisältää paljon rautaa.[34]
Hevostamman maitoa käytetään ihmisen ravintona esimerkiksi Saksassa, Itä-Euroopassa ja Kirgisiassa. Sen makua on luonnehdittu makeaksi ja mantelimaiseksi.[35]
Ratsuna ja vetojuhtana
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hevosella on menneinä aikoina ollut erittäin suuri merkitys veto- ja kuormajuhtana sekä ratsuna. Vanhimpina hevosajoneuvoina pidetään kaulahihnaa ja purilaita. Pyörän ja satulan keksimisen jälkeen suuria edistysaskeleita hevosvarusteissa olivat länget ja rintahihnavaljaat sekä jalustimet.
Ennen kuin rautatiet 1800-luvulla ja myöhemmin autot yleistyivät, hevosajoneuvot olivat härkien ohella suuressa osassa maailmaa käytännössä ainoita maakulkuneuvoja, joskin paikallisesti myös esimerkiksi aasia, muulia ja kamelia on käytetty veto- ja kantojuhtana. Vankkurien ja kärryjen ohella käytettiin pohjoisilla seuduilla talvisin myös hevosvetoisia rekiä. Lisäksi hevosella oli suuri merkitys myös maataloudessa työjuhtana, mutta tästäkin työstä traktori on sen teollisesti kehittyneissä maissa nykyisin pitkälti syrjäyttänyt. Monissa lähinnä Aasian ja Afrikan maissa hevonen on kuitenkin yhä tärkeä työeläin ja kulkuneuvo erityisesti syrjäseuduilla.
Sodassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hevosella on eri aikoina ollut myös suuri sotilaallinen merkitys. Sen kesyttämisen on arveltu tehneen indoeurooppalaisia kieliä puhuville kansoille aikoinaan mahdolliseksi levittäytyä Ukrainasta lähes kaikkialle Eurooppaan.[36] Samoin se teki hyksoille mahdolliseksi valloittaa Egypti ensimmäisen välikauden alkaessa noin 1700 eaa., sillä egyptiläisillä ei sitä ennen ollut hevosia.[36] Osittain samasta syystä myös espanjalaiset konkistadorit pystyivät paljon myöhemmin helposti kukistamaan asteekkien ja inkojen valtakunnat. Ratsuväellä oli keskeinen sotilaallinen merkitys 1900-luvulle saakka, ja vasta ensimmäisessä maailmansodassa kuorma-autot ja panssarivaunut syrjäyttivät sen tärkeimpänä hyökkäysaseena.[36]
Suomessa hevosten ottamisesta puolustusvoimien käyttöön liikekannallepanossa ja sotatilan aikana säädettiin hevosottolailla ja -asetuksella. Laki hevosten ja ajoneuvojen ottamisesta puolustusvoimien käyttöön annettiin vuonna 1922, ja se uusittiin juuri ennen talvisodan syttymistä syksyllä 1939.[37] Hevosottoa varten maa jaettiin yhden tai useamman kunnan käsittäneisiin hevosottoalueisiin. Ottohevosten ja -ajoneuvojen määrän vahvisti puolustusministeriö rauhan aikana ja ne jaettiin hankittaviksi eri kuntien kesken. Jokaisessa hevosottoalueessa toimi kolmijäseninen hevosottolautakunta. Lautakunnan puheenjohtajana toimi sotilasviranomaisten tehtävään määräämä henkilö, ja kahdesta muusta jäsenestä toisen nimesi lääni ja toisen kunta. Kullakin jäsenellä oli henkilökohtainen varamies. Hevosottolautakunta arvioi otettavien hevosten ja muun materiaalin arvon ja antoi hevosten luovuttajille ottotodistuksen. Sotilasviranomaiset maksoivat hevosten omistajille vuokra- ja korvausrahat.[38] Sotilaskyydityksestä vuonna 1919 annettu laki velvoitti hevosten omistajat, eräitä laissa mainittuja poikkeuksia lukuun ottamatta, kyyditsemään valtakunnan sotaväkeä ja sen kalustoa valtion varoista suoritettavaa korvausta vastaan.[39]
Suurin hevosten käyttäjä Suomen puolustusvoimissa 1920- ja 1930-lukujen sekä sotien aikana oli kenttätykistö, jonka miesvahvuudesta puolet oli hevosmiehiä. Raskaan tykin vetäjiksi tarvittiin kuuden tai kahdeksan hevosen valjakko. Jokaisessa tykkipatterissa hevosten hoidosta ja hevostarvikevarastoista vastasi rehumestari, joka oli erityisesti hevosalaan perehtynyt aliupseeri.[40]
Viimeiset pienimuotoiset ratsuväkihyökkäykset modernissa sodankäynnissä nähtiin toisessa maailmansodassa. Näistä parhaiten muistettaneen puolalaisten ratsuväkiyksiköiden epätasainen kohtaaminen Saksan moottoroidun sotavoiman kanssa 1939. Suomen puolustusvoimien viimeinen ratsuväkiosasto, Nurmon eskadroona osallistui talvisotaan.[41]
Hevonen oli kuitenkin vielä tärkeä armeijassa kuljetustehtävissä. Esimerkiksi Suomen talvisodassa joukkojen liikkuvuus ja huolto oli suurimmaksi osaksi riippuvainen hevosista. Hevosten pienestä kuljetuskyvystä johtuen niitä tarvittiin hyvin suuria määriä. Hevonen saattoi vetää 300-400 kilogramman painoista kuormaa 30-35 kilometriä vuorokaudessa.[42]
Talvisodassa armeijan palveluksessa oli noin 72 000 hevosta, jatkosodassa hevosia oli noin 62 000. Hevosia kuoli tai katosi sodissa yli 20 000. Sotahevoset olivat sotilaille kuin ystäviä, ja niiden menetys oli raskasta. Suomalaisten sotahevosten muistomerkki sijaitsee Seinäjoella ja kaatuneiden sotahevosten muistomerkki Myllykoskella.[43]
Hevosurheilu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Hevosurheilu
Hevosurheilulajeja on lukuisia, niistä maailmanlaajuisesti tärkein on laukkakilpailut kevyillä ja nopeilla täysiverihevosilla, paikallisesti myös muilla roduilla. Muut tärkeimmät lajit ovat ravi- ja peitsauskilpailut ajetuilla hevosilla, koulu-, este- ja kenttäratsastus sekä valjakkoajo. Amerikoissa erilaiset rotukohtaiset erikoisaskellajeja ja muita ratsun miellyttävyyttä mittaavat kilpailut ovat suosittuja. Lännenratsastuksen eri lajit ovat hyvin suosittuja Yhdysvalloissa mutta niitä harjoitetaan myös muualla.
Näiden lajien lisäksi kansainvälisiä kilpailuita järjestetään ainakin matkaratsastuksessa ja vikellyksessä, paikoittain esiintyy myös pooloa ja erilaisia työhevosten voimaa ja taitoja mittaavia lajeja. Paikallisina erikoisuuksina esiintyy lisäksi liuta muita lajeja kuten gymkhana Britanniassa ja Keski-Euroopassa, ban’ei-rotuisten hevosten voima- ja nopeusajot Japanissa ja vuohenruhon hallinnasta kilpailu joukkueina kokpar-pelissä Keski-Aasiassa.
Harrastuksena
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ratsastus ja hevosten hoitaminen on nykyisin erityisesti tyttöjen suosima harrastus, joka viime vuosina on yleistynyt voimakkaasti nuorten ja vanhempienkin naisten harrastuksena. Ratsastusta harrastavat pojat ja miehet ovat yleensä vähemmän kiinnostuneita hevosenhoidosta ja keskittyvät ratsastajana kehittymiseen sekä kilpailemiseen erityisesti esteratsastuksessa. Suomessa on noin 150 000 ratsastuksen harrastajaa.[44] Harrastaminen tapahtuu pääsääntöisesti ratsastuskouluilla, ja ratsastuksen ohella talleilla hoidetaan hevosia ja poneja. Opetushevosilla saattaa kullakin olla oma vapaaehtoinen hoitajansa tai useitakin hoitajia, jotka huolehtivat hoitohevosensa puhdistamisesta ja opetustunneille valmistelemisesta esimerkiksi tiettyinä viikonpäivinä. Oman hevosen pitokaan ei ole ratsastuksen harrastajien keskuudessa harvinaista. Hevosen hoito on kuitenkin vastuullista ja vie päivittäin runsaasti aikaa, ja hevosen ylläpito tulee varsin kalliiksi varsinkin, jos ei asu maaseudulla ja pysty pitämään hevostaan omassa tallissa.
Hevosharrastus saattaa keskittyä myös raviurheiluun. Ravimaailma on ratsastusta miehisempi, mutta nuoretkin tytöt saattavat toimia hevosenhoitajina ja valmennusapulaisina ja päätyä myös työskentelemään ravihevosten parissa hoitajina, ohjastajina tai valmentajina. Ravikilpailujen seuraaminen ja siihen liittyvä veikkaus on myös suosittua ajanvietettä.[45]
Nuoret hevosharrastajat laativat usein hevosaiheisia sometilejä, jossa esimerkiksi kuvaillaan omia ratsastustunteja, internetsivuja, osallistuvat hevosaiheisten foorumien keskusteluihin ja saattavat myös harrastaa virtuaalista hevosenhoitoa. Melko yleistä on myös hevosten valokuvaaminen sekä esimerkiksi jouhinippujen keräily. Ennen Internetin käytön yleistymistä keräiltiin myös esimerkiksi hevosten sukutietoja.
Hevoset kulttuurissa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hevosiin liittyy useita myyttejä ja legendoja. Tarujen hevosilla on usein satumaisia ominaisuuksia, kuten siivet ja yliluonnollisia voimia. Yksisarvinen on tarujen hevonen, jolla on otsassaan kierteinen sarvi. Kreikkalaisen mytologian Pegasos-hevosella on siivet. Muinaisskandinaavinen Odin-jumala ratsasti kahdeksanjalkaisella Sleipnirillä, joka kantoi ratsastajansa taivaaseen ja kuolleiden maahan. Hindujen Uchchaihshravas on seitsenpäinen lentävä hevonen. Monessa mytologiassa tavataan paholaishevosia, kuten kelttien vetehishevonen Kelpie ja hindujen Keshi.[46]
Kirjallisuudessa hevonen on usein päähenkilön luottokumppani, joskus itsekin sankari. Kirjojen tunnetuimpia hevosia ovat esimerkiksi Anna Sewellin Uljas Musta ja Walter Farleyn Musta ori.[47] Valkokankaalla hevoset ovat olleet näkyvässä osassa etenkin lännenelokuvissa.[48]
Hevosten nimitykset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sukupuolen mukaan
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Tamma on naarashevonen.
- Ori on kastroimaton uroshevonen.
- Ruuna (myös valakka) on kastroitu eli ruunattu uroshevonen.
- Ruunatamma on steriloitu tamma.
- Pietturi on piilokiveksinen ori. Pietturin luonne voi olla vaikea ja sen kastrointi on tavallista suurempi toimenpide.
- Varsa on sukupuolen mukaan tammavarsa tai orivarsa.
Iän mukaan
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Maitovarsa eli vieroittamaton varsa, eli emänsä maitoa imevä varsa.
- Varsa on alle nelivuotias hevonen.
- Kansanomaisia nimityksiä vieroitusikäisille varsoille ovat esimerkiksi mullivarsa (kuten naudoilla ”mulli”), sekä varsan takkuiseen talvikarvaan viittaavat takkuvarsa ja takkuri.
- Sälkö on pari–kolmevuotias varsa, jota jo opetetaan; rekiveto on nuoruusikää lähestyvä varsa, joka on opetettu vetämään rekeä (muttei vielä kärryjä).
- Nuori hevonen on 4–6-vuotias hevonen.
- Remontti on ratsuksi koulutettavana oleva hevonen. Se on yleensä nuori (noin 3–5-vuotias) mutta saattaa olla vanhempikin hevonen, jota uudelleenkoulutetetaan esimerkiksi ravurista ratsuksi.
Lähinnä hevosurheilusäännösten vuoksi hevosen ikävuosi vaihtuu virallisesti 1. tammikuuta (eteläisellä pallonpuoliskolla 1. elokuuta).
Tyypin mukaan
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Luettelo hevosroduista
- Ponit ovat pienikokoisia (säkäkorkeus alle 148 cm) ja ”isoja hevosia” suhteellisesti lyhytjalkaisempia ja tanakampia hevosia.
- Kylmäveriset ovat raskaita ja vahvoja hevosrotuja, joita käytetään työhevosina.
- Lämminveriset ovat kevyitä, vilkkaita ja nopeita hevosrotuja, joita käytetään laukka- ja ravikilpailuissa, ratsuina ja ajohevosina.
- Puoliveriset ovat kylmä- ja täysiveristen risteytyksistä syntyneitä lämminverisiä ratsu- ja ajohevosrotuja.
- Täysiveriset ovat erityisen pitkään puhtaina jalostettuja, kevytrakenteisia lämminverirotuja.
- Miniatyyrihevoset ovat poni- tai hevostyyppisiä erittäin pienikokoisia hevosia (säkäkorkeus alle 90 cm, jopa alle 50 cm).
- Hunter on ajometsästykseen, lähinnä ketunmetsästyskäyttöön kehitetty hevostyyppi, jota saatetaan käyttää myös esteratsuna.[49]
- Cob on melko pienikokoinen vankkarakenteinen hevostyyppi, jotka on tarkoitettu lähinnä hyväluonteisiksi yleis- ja metsästysratsuiksi.[49]
- Hack on hevostyyppi, joka on tarkoitettu tyylikkääksi ja miellyttäväksi yleisratsuksi.[49]
- Pooloponi on erityisesti poolon tarpeisiin kehitetty ketterä ja melko pienikokoinen hevostyyppi.[49]
- Ratsuponi on erityisesti lasten kilparatsuksi kehitetty kevytrakenteinen ponityyppi.[49]
Käytön mukaan
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Ratsua (ratsuhevosta) käytetään ratsastukseen.
- Esteratsulla kilpaillaan esteratsastuksessa.
- Kenttäratsulla osallistutaan kenttäkilpailuihin.
- Kouluratsulla kilpaillaan kouluratsastuksessa.
- Lännenratsu on koulutettu lännenratsastukseen.
- Matkaratsulla osallistutaan matkaratsastuskilpailuihin.
- Tuntihevosta (opetushevosta) käytetään ratsastuskoulussa annettavaan opetukseen.
- Ajohevosta (vaunuhevonen) käytetään valjakkoajoon vetämään jonkintyyppistä hevosajoneuvoa.
- Työhevosta (vetohevonen) käytetään vetämään raskaita kuormia esimerkiksi maatalous- ja metsätöissä.
- Ravurilla (ravihevonen) ajetaan kilpaa raveissa.
- Laukkahevosella ratsastetaan kilpaa laukkakilpailuissa.
- Montéhevosella ratsastetaan kilpaa erityisissä montéravikilpailuissa.
- Pooloponi on hevospoolossa käytettävä ratsu (hevonen tai poni).
- Pullahevoseksi tai -poniksi voidaan kutsua lähinnä kevyessä harrastuskäytössä tai pelkästään ”laitumenkoristeena” olevaa lemmikkihevosta.
Villiintyneet kesyhevoset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maailmassa elää useita villiintyneiden kesyhevosten laumoja. Pohjois-Amerikan mustangit polveutuvat espanjalaisten tuomista hevosista. Ranskan camarguenhevoset ovat ikivanhaa alkuperää, mutta niissä virtaa myös vähän arabihevosen ja berberihevosen verta. Osa camarguenhevosista otetaan kiinni ratsukoulutettaviksi. Australian brumbyt ovat sekoitus monista roduista. Britanniassa elää muun muassa villejä exmoorinponilaumoja.[50]
Lajiristeytykset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hevonen voi risteytyä muiden hevoseläinten kanssa. Tällaiset lajiristeymät perivät molempien lajien ominaisuuksia ja ovat lähes aina steriilejä.
- Muuli on aasioriin ja hevostamman jälkeläinen. Muulit ovat hyvinä käyttöeläiminä olleet jo kauan erittäin suosittuja ja haluttuja, ja niitä kasvatetaan edelleen maailmalla runsaasti
- Muuliaasi on aasitamman ja hevosoriin jälkeläinen.
- Sebroidi on hevosen ja seepran risteytys (jota kutsutaan joskus myös tarkemmin nimellä zorse).
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Faurie, Bernadette: Ratsastus & hevosenhoito. Suomentanut Hakanen, Jarmo. Gummerus, 2001. ISBN 951-20-5895-2
- Dossenbach, Monique & Dossenbach, Hans D.: Tammen suuri hevoskirja 1. Suomentanut Heikkilä, Johanna & Niinimäki, Pirkko & Jalo, Marvi & Sevón, Marja. Tammi, 1994 (alkuteos König Pferd, 1991). ISBN 951-31-0513-X
- Holderness-Roddam, Jane: Hevosia! (alkuteos Life of Horses, 1999) Suomentanut Lustig, Elina. Otava, 2013. ISBN 978-951-1-27805-4
- Kidd, Jane: Maailman hevoset: rodut ja kasvatus. WSOY, 1988. ISBN 951-0-15117-3
- Mullen, Gary: Tiesitkö tämän hevosista. Suomentanut Skarra, Petra. Otava, 2009. ISBN 978-951-1-23680-1
- Nieminen, Virpi (toim.): Hevosen käsittely ja käyttäytyminen. Art House, 2003. ISBN 951-884-374-0
- Nieminen, Virpi (toim.): Hevosen käsittely ja käyttäytyminen. 3. uudistettu painos. Art House, 2011. ISBN 978-951-884-466-5
- Woodward, John: Hevosten maailma. Suomentanut Mäki-Kihniä, Nina. Readme.fi, 2012. ISBN 978-952-220-594-0
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f Faurie 2001, s. 14–16.
- ↑ Kesyhevosen historia alkoi maidon tuottajana 13.3.2009. Yle Uutiset. Viitattu 18.1.2019.
- ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia. Osa 2. Etu-Aasia-Kreikka, s. 31. WSOY, 1980. ISBN 951-0-09730-6
- ↑ Equiworld.net: Horse domestication equiworld.net. (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
- ↑ a b Mullen 2009, s. 16.
- ↑ Rupak Khadka: Global Horse Population with respect to Breeds and Risk Status 8/2010. FAO. Viitattu 10.1.2020.
- ↑ a b Hevostalous kukoistaa. Talouselämä, 2007, nro 35, s. 31.
- ↑ Otavan iso tietosanakirja, 3, Gi-Jyrk, Helsinki Otava, 1962, s. 699-700.
- ↑ a b c Holderness-Roddam 2013, s. 20–23.
- ↑ Mullen 2009, s. 160.
- ↑ Faurie 2001, s. 30–31.
- ↑ Mullen 2009, s. 96.
- ↑ Mullen 2009, s. 76, 113.
- ↑ Nieminen 2003: Nieminen, Virpi: Hevosen käyttäytymiseen vaikuttavat tekijät, s. 42-43
- ↑ a b c Nieminen 2003: Nieminen, Virpi: Hevosen käyttäytymiseen vaikuttavat tekijät, s. 44-45
- ↑ a b c Nieminen 2003: Nieminen, Virpi: Hevosen käyttäytymiseen vaikuttavat tekijät, s. 45-47
- ↑ Luke Rehutaulukot Hevoset portal.mtt.fi. Luke. Viitattu 15.10.2018.
- ↑ Nieminen 2003: Palttala, Kristiina: Hevosen luonnonmukainen ruokinta, s. 82
- ↑ Mullen 2009, s. 33.
- ↑ Mullen 2009, s. 13.
- ↑ Mullen 2009, s. 105.
- ↑ a b Nieminen 2003: Nieminen, Virpi: Hevosen käyttäytymiseen vaikuttavat tekijät, s. 39
- ↑ a b Holderness-Roddam 2013, s. 24–26.
- ↑ Faurie 2001, s. 34–35.
- ↑ a b c d e f g h Holderness-Roddam 2013, s. 33–34.
- ↑ Nieminen 2011, s. 58–61.
- ↑ Holderness-Roddam 2013, s. 32–33.
- ↑ a b Hagman, Maija: Hevosen hedelmällisyyteen vaikuttavat tekijät – kirjallisuuskatsaus, s. 16–19. (Tutkielma (Eläinlääketieteen lisensiaatti)) Helsingin yliopisto, Eläinlääketieteellinen tiedekunta, 2008. Teoksen verkkoversio Viitattu 17.10.2018.
- ↑ a b Siitostamma | Hevoseni.fi www.hevoseni.fi. Viitattu 16.10.2018.
- ↑ Tamman kiima Hevostietokeskus. Arkistoitu 16.7.2018. Viitattu 16.10.2018.
- ↑ Siitostamma | Hevoseni.fi www.hevoseni.fi. Viitattu 16.10.2018.
- ↑ Tammen suuri hevoskirja 1 1994, s. 93.
- ↑ Tammen suuri hevoskirja 1 1994, s. 94–95.
- ↑ Timi Kärki: Suomalaiset arastelevat ekologista hevosenlihaa – suurin osa hevosista päätyy hautaan, ongelmajätteeseen tai tuhkattaviksi Yle uutiset. 2.8.2018. Viitattu 6.1.2020.
- ↑ Jouni Koutonen: Tammanmaito on makea lisätienesti hevostilalliselle Yle uutiset. 11.6.2014. Viitattu 10.1.2020.
- ↑ a b c Diamond, Jared: Tykit, taudit ja teräs, s. 97–98. (suom. Kimmo Pietiläinen) Terra Cognita, 2003. ISBN 952-5202-56-9
- ↑ Asetuskokoelma 396/1939.
- ↑ Otavan iso tietosanakirja, osa 3, palsta 706. Helsinki: Otava, 1962.
- ↑ Otavan iso tietosanakirja,osa 8, palsta 42. Helsinki: Otava, 1964.
- ↑ Ilkka Seppälä ym. (toim.): Tykkimies 1974: Suomen Kenttätykistön Säätiön vuosikirja 10, s. 92. Helsinki: Suomen Kenttätykistön Säätiö, 1974.
- ↑ Veteraanien perintö: Maanpuolustajien kertomuksia – Nurmolainen ratsuväki talvisodassa veteraanienperinto.fi. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Veteraanien perintö: Huolto veteraanienperinto.fi. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Yle.fi: Kaatuneille sotahevosille paljastetaan ensimmäinen muistomerkki Suomessa: "Käsi menee lippaan" yle.fi.
- ↑ Ratsastus.fi ratsastus.fi. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Hippos.fi: Raviurheilu hippos.fi.
- ↑ Woodward 2012, s. 34–35.
- ↑ Woodward 2012, s. 52–53.
- ↑ Woodward 2012, s. 112–113.
- ↑ a b c d e Kidd, s. 146-151
- ↑ Woodward 2012, s. 12–13, 22–23, 32.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Manninen, Kirsti (toim.): Hevosvoimat. Maahenki Oy, 2011.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Laji.fi: Hevonen (Equus caballus)
- Suomen Ratsastajainliitto ry
- Suomen Hippos
- Elintarviketurvallisuusvirasto Evira: Hevosten sairaudet (Arkistoitu – Internet Archive)
- Nina Viitamäki: Hevosille myrkyllisiä kasveja
- Anniina Kallioniemi ja Sini Kokkonen: Hevosille haitalliset ja myrkylliset kasvit, Savonia-ammattikorkeakoulun julkaisusarja D5/2/2016, ISBN 978-952-203-218-8 (pdf)
- ITIS: Equus caballus (englanniksi)
- Centre for Agriculture and Biosciences International (CABI): Equus caballus (horse) (englanniksi)
- Pherobase: Semiochemicals of Equus caballus, the Wild horse (englanniksi)