Aleksandr Solženitsyn

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Aleksandr Solzhenitsyn)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Aleksandr Isajevitš Solženitsyn
Алекса́ндр Иса́евич Солжени́цын
Aleksandr Solženitsyn 1974.
Aleksandr Solženitsyn 1974.
Henkilötiedot
Syntynyt11. joulukuuta 1918
Kislovodsk, Neuvosto-Venäjä
Kuollut3. elokuuta 2008 (89 vuotta)
Moskova, Venäjä
Kansalaisuus venäläinen
Ammatti kirjailija, historioitsija
Kirjailija
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Palkinnot

Nobel-palkinto Nobelin kirjallisuuspalkinto

Aiheesta muualla
www.solzhenitsyn.ru ja www.solzhenitsyncenter.org
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Aleksandr Isajevitš Solženitsyn (ven. Алекса́ндр Иса́евич Солжени́цын); (11. joulukuuta 1918 Kislovodsk, Neuvosto-Venäjä – 3. elokuuta 2008 Moskova, Venäjä) oli venäläinen kirjailija ja historioitsija.

Hänet tunnetaan erityisesti Neuvostoliiton ojennustyöleirijärjestelmästä kertovista teoksistaan, joihin kuuluvat muiden muassa Ivan Denisovitšin päivä (1962), Syöpäosasto (1968), Ensimmäinen piiri ja Vankileirien saaristo (1973–1976). Hänen kuollessaan maailmassa oli myyty yli 30 miljoonaa hänen kirjoittamaansa kirjaa. Niitä oli käännetty noin 40 eri kielelle.[1] Solženitsynille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1970.

Solženitsyn eli kahdeksan vuotta vankileireillä ja 17 vuotta maanpaossa ja häntä kohtaan nostetusta valtiopetossyytteestä luovuttiin vuonna 1991.[2]

” Luultavasti kukaan yksityinen ihminen ei edistänyt yhtä paljon neuvostojärjestelmän hajoamista kuin kirjailija Aleksandr Solženitsyn. ”

– Jukka Mallinen[3]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solženitsyn syntyi älymystöön kuuluvaan kasakkaperheeseen Kislovodskissa Pohjois-Kaukasuksella. Hänen Venäjän keisarillisessa armeijassa palvellut isänsä kuoli tapaturmassa ennen poikansa syntymää. Äiti kasvatti hänet Rostov-na-Donussa (Donin Rostovissa). Hän opiskeli matematiikkaa Rostovin valtionyliopistossa ja samanaikaisesti filosofiaa, kirjallisuutta ja historiaa Moskovan filosofisen instituutin kirjekursseilla. Loppututkinnon hän suoritti matematiikassa.[4]

Nuorena Solženitsyn oli neuvostojärjestelmän kannattaja. Opiskeluaikana hän toimitti Komsomolin lehteä ja sai ansioistaan Stalinin stipendin.[5] Yliopistossa hän alkoi kirjoittaa novelleja ja suunnitteli valtavan tolstoilaisen romaanin kirjoittamista lokakuun vallankumouksesta.[5]

Sota ja vangitseminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solženitsyn taisteli puna-armeijassa toisessa maailmansodassa. Hän yleni kapteeniksi, ennen kuin hänet pidätettiin helmikuussa 1945 syytettynä neuvostovastaisesta agitaatiosta ja neuvostovastaisen järjestön perustamisen yrityksestä Wormdittissa Itä-Preussissa (nykyisin Orneta Puolassa). Solženitsyniä vastaan esitetty todiste oli hänen koulutoverilleen lähettämä kirje, jossa hän käytti viranomaisten mukaan Stalinista epäkunnioittavaa nimitystä ”viiksimies”. Solženitsyn joutui kahdeksaksi vuodeksi työleirille.[1][6]

Kirjailija vankivaatteissa.

Rangaistuksen aluksi Solženitsyn oli kahdessa vankilassa Moskovassa. Sitten hänet siirrettiin lähiseudulle ojennustyöleirille (Gulag), jossa hän kuljetti puutavaraa, ja seuraavaksi toiselle, jota kutsuttiin ”Uudeksi Jerusalemiksi”, jossa hän kaivoi savea. Sieltä hänet vietiin leirille, jota kutsuttiin ”Galogan portiksi”, jossa hän koki moraalisen ja henkisen murtumisen yrittäessään vältellä vartijan vaatimuksia raportoida vankitovereistaan. Hän ei antanut tietoja. Hän viittasi noihin yhdeksään kuukauteen Galogan portissa elämänsä alhaisimpina aikoina.

Solženitsynin oltua vankina useissa muissa laitoksissa hänet siirrettiin heinäkuussa 1947 Moskovan ulkopuolelle erikoisvankilaan ”Numero kuusitoista”. Tämä oli niin sanottu šaraška, laitos jonne joutuivat korkeasti koulutetut vangit, tiedemiehet, joiden pakkotyöhön kuului pitkälle viety tieteellinen tutkimus. Hänet sijoitettiin sinne matemaattisen lahjakkuutensa takia, jonka ansiosta hän arveli pelastuneensa. Päivisin Solženitsyn työskenteli elektronisen äänentunnistusprojektin parissa, jonka eräs sovellus oli viestien koodaus. Vapaa-aikanaan hän alkoi kirjoittaa itsekseen runoja, luonnostelmia ja kirjojen hahmotelmia. Kokemukset ”Numero kuudessatoista” olivat perusta romaanille Ensimmäinen piiri, joka julkaistiin Neuvostoliitossa vuonna 1968. Solženitsynillä oli taipumusta suorasanaisuuteen, ja se koitui hänen kohtalokseen. Hänen pilkattuaan laitoksen johtajaeverstin tieteellistä työtä hänet karkotettiin kolmeksi vuodeksi[4] kauas Kazakstaniin ojennustyöleirille nimeltä "Ekibastuz". Sieltä tuli kimmoke romaanille Ivan Denisovitšin päivä,[1] joka on kuvaus työleirin elämästä.

Aika vankileireissä päättyi helmikuussa 1953, mutta Solženitsyn jäi asumaan Kazakstaniin, jossa hän työskenteli muun muassa opettajana. Karkotuksessa hän sairastui syöpään, josta sai aineistoa teokseensa Syöpäosasto. Hänet rehabilitoitiin vuonna 1955,[4] ja hän pääsi 1956 takaisin Venäjälle Rjazaniin.

Moskovaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karkotuksen jälkeen Solženitsynin onnistui hiljakseen hankkiutua takaisin Moskovaan ja päästä lopulta Lev Kopelevin ansiosta kosketuksiin kirjallisten piirien, erityisesti Novyi mir -kirjallisuuslehteä päätoimittaneen rintamarunoilija Aleksandr Tvardovskin kanssa. Tvardovski oli kiltti maalaismies ja ihanteellinen kommunisti, joka kaikesta sydämestään tuki Nikita Hruštšovin uudistuslinjaa uskoessaan auttavansa uudistuksia julkaisemalla Solženitsynin ensimmäisen leiriaiheisen kertomuksen Ivan Denisovitšin päivä. Julkaisuluvan antoi itse Hruštšov. 1960-luvun alussa ja erityisesti 22. puoluekokouksen jälkeen jatkuva Stalin-kritiikki tulkittiin olojen vapautumiseksi, ja Ivan Denisovitšin päivän julkaisemista pidettiin lopullisena liberalismin voittona.[7] Tavatessaan myöhemmin kirjailijoita Hruštšov kertoi maaliskuussa 1963 kustantajien saaneen Solženitsynin kirjan julkaisemisen jälkeen tuhansittain samantyyppisiä leirikuvauksia. Mutta tässä vaiheessa oli otetta taas kiristetty, eikä teoksia kustannettu.[8]

Hruštšov joutui luopumaan vallasta vuonna 1964. Tämän jälkeen Solženitsyniin kohdistui yhä enenevää arvostelua siksi, että hän vastusti valtion sortopolitiikkaa. Leonid Brežnevin tultua Neuvostoliiton johtoon vuonna 1964 maan virallinen taho alkoi suhtautua Solženitsyniin aiempaa kielteisemmin. Viranomaiset pyrkivät ohjaamaan kirjailijaa ”toverillisessa hengessä oikealle tielle”, sillä he olivat ”syvästi huolestuneita Solženitsynin tulevaisuudesta kirjailijana”. Kun Solženitsyn kuitenkin pysyi vankkumatta omaksumallaan linjalla, hänet erotettiin marraskuussa 1969 Neuvostoliiton kirjailijaliitosta ”neuvostovastaisen toiminnan” vuoksi. Sen jälkeen Solženitsynin kirjoja ei saanut julkaista Neuvostoliitossa. Kaksi hänen 1960-luvun lopulla kirjoittamaansa romaania, Syöpäosasto (1968) ja Ensimmäinen piiri (1969) julkaistiin ulkomailla, ja ne saivat välittömästi suurta huomiota. Neuvostoliitossa ne kuitenkin kiellettiin, mutta ne saivat lukijoita samizdat-kirjallisuutena.[4]

Kun Neuvostoliiton kirjailijaliitto piti vuonna 1967 kokouksen vallankumouksen 50-vuotispäivän yhteydessä, Solženitsyn ei saanut tilaisuutta esittää siellä ajatuksiaan. Sen sijaan hän lähetti kokoukselle kirjeen, jossa hän arvosteli sensuuria sekä turvallisuuspoliisin toimia häntä ja kollegoitaan kohtaan. Kongressille lähettämässään kirjeessä Solženitsyn luetteli ne teokset, jotka hänellä olivat valmiina, mutta joita hän ei saanut julkaista Neuvostoliitossa.[9]

Myöhemmin kirjailijaliiton johto painosti Solženitsyniä katumaan julkisesti vuoden 1967 kirjailijakokoukselle lähettämäänsä kirjettä, jossa hän oli vaatinut sensuurin lopettamista ja joka tunnettiin hyvin lännessä. Julkinen anteeksipyyntö oli Syöpäosaston ja muiden teosten Neuvostoliitossa julkaisemisen ehto. Aleksandr Tvardovski oli sinnikkäästi yrittänyt julkaista Syöpäosaston Novyi Mir -lehdessä.[9] Neuvostoliitosta karkotuksensa jälkeen Solženitsyn kertoi länsimaisille lehtimiehille antamassaan haastattelussa huolehditun siitä, että jos hänet olisi vangittu tai surmattu, hänen julkaisemattomat teoksensa olisivat kyllä päässeet julkisuuteen.[9]

Taistelu Solženitsynistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solženitsyn onnistui salakuljetuttamaan kiellettyjen kirjojensa käsikirjoituksia Neuvostoliitosta. Hän kirjoitti valtion elimille pyyntöjä ja avoimia kirjeitä, kokosi tuekseen ystäviä ja taiteilijoita ja kävi kirjeenvaihtoa ulkomailla asuvien kanssa. Solženitsyniin kohdistetun vainon pääarkkitehti ja karkotuskäskyn antaja oli turvallisuuspoliisi KGB:n päällikkö, myöhemmin NKP:n pääsihteeri ja Neuvostoliiton presidentti Juri Andropov.[10][11] Hänen vaientamistaan vastaan kirjoittivat anomuksia sadat tunnetut intellektuellit, joista vasemmistoon suuntautuneilla henkilöillä, kuten Jean-Paul Sartrella, oli erityistä vaikutusta Moskovassa. Muita tukijoita olivat muun muassa Graham Greene, Muriel Spark, W. H. Auden, Günter Grass, Heinrich Böll, Yukio Mishima, Carlos Fuentes, Arthur Miller, John Updike, Truman Capote ja Kurt Vonnegut.[1]

Solženitsynille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1970, mutta hän ei uskaltanut lähteä noutamaan sitä Tukholmasta, koska se olisi merkinnyt maanpakoa. Mikrofilmit Vankileirien saaristosta toimitettiin salaa kustantamoille Pariisiin ja New Yorkiin, mutta Solženitsyn halusi aluksi teoksen ilmestyvän Neuvostoliitossa ja pyysi viivyttämään julkaisua lännessä. Syyskuussa 1973 Solženitsyn muutti mielensä julkaisemisesta, koska hänelle selvisi, että Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi KGB oli löytänyt kappaleen hänen kirjaansa kuulusteltuaan hänen konekirjoittajaansa, joka oli hirttäytynyt pian sen jälkeen.[1] Kuten Boris Pasternakin tapauksessa, Neuvostoliitto tuomitsi Solženitsynin Nobel-palkinnon poliittisesti vihamieliseksi teoksi. "Jos Solženitsyn jatkaa asumistaan maassa saatuaan Nobel-palkinnon, se vahvistaa hänen asemaansa ja sallii hänen levittää propagandaa näkemyksistään aktiivisemmin", kirjoitti Juri Andropov eräässä salaisessa muistiossa.[12]

Solženitsynin maastakarkotuksen oli Juri Andropov ottanut esille NKP:n politbyroossa ensimmäisen kerran marraskuussa 1970, mutta neuvostobyrokratian kankeus ja päätöksenteon hitaus viivyttivät asian etenemistä. Jarl Hellemann arvelee, että ne seikat suojelivat Solženitsyniä tehokkaammin kuin ulkomainen painostus.[13] Pääministeri Teuvo Aura suututti Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettilään Aleksei Beljakovin ilmaisemalla tälle tuoreeltaan lokakuussa 1970 ilonsa suuren neuvostokirjailijan Nobel-palkinnosta. Historioitsija Jukka Tarkan mukaan Aura oli esittänyt onnittelunsa vilpittömässä mielessä tietämättä, millaisesta kirjailijasta oli Neuvostoliiton johdon kannalta kysymys. Auralle itselleen tästä ei koitunut erityisempiä seurauksia, koska Beljakov kutsuttiin kotiin alkuvuodesta 1971.[14]

Julkaisu ja karkotus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solženitsyn Kölnissä 14. helmikuuta 1974.

Vankileirien saaristo julkaistiin Pariisissa venäjäksi heti joulun 1973 jälkeen. Sen jälkeen neuvostoviranomaiset aloittivat Solženitsynin ankaramman painostuksen. Hänet karkotettiin 13. helmikuuta 1974 Neuvostoliitosta Frankfurtiin Länsi-Saksaan, ja hän menetti kansalaisuutensa. Solženitsyn asui aluksi Kölnissä kirjailija Heinrich Böllin luona. Kirjan julkaisemisen vaikutusta on verrattu pommiin. Se ei ainoastaan paljastanut ojennustyöleirien Gulagia, Neuvostoliiton rangaistus- ja ihmisten säilytysjärjestelmän laajuutta ja laatua, vaan myös kyseenalaisti neuvostojärjestelmän perustan.[15]

Vankileirien saaristo on kolmiosainen teos Neuvostoliiton ojennustyöleirijärjestelmästä. Se perustuu Solženitsynin omiin kokemuksiin, 227 vangin todistuksiin ja Solženitsynin omiin tutkimuksiin rankaisujärjestelmän historiasta. Siinä pohditaan järjestelmän alkuperää kommunistihallinnon perustamisesta asti, josta Lenin itse otti vastuun. Se kuvaa kuulusteluja, vankien kuljetuksia, vankilakulttuuria, vankien vastarintaa ja kapinointia sekä sisäisen karkotuksen harjoittamista. Kirjan julkaisu toi sanan "gulag" länsimaiden poliittiseen sanastoon ja takasi pikaisen rangaistuksen neuvostoviranomaisten taholta.

Solženitsyn vangittiin ja karkotettiin Neuvostoliitosta vuonna 1974. Hän asettui aluksi Zürichiin Sveitsiin ja sitten Vermontiin Yhdysvaltoihin. Vasta 1980-luvun lopulla Solženitsynin kirjat vapautettiin Neuvostoliitossa julkaisukiellosta. Vuonna 1989 Moskovan kirjamessuilla neuvostoliittolainen uudistusten myötä vapautunut tiedonvälitys otti uuden kannan Solženitsynin tuotantoon, ja seitsemän lehteä alkoi julkaista hänen teoksiaan. Vankileirien saaristo ilmestyi Neuvostoliitossa syksyllä 1989, ja seuraavana vuonna se sai Venäjän kirjallisuuden valtionpalkinnon. Vuonna 1990 Solženitsyn sai takaisin Neuvostoliiton kansalaisuuden, ja hän palasi vuonna 1994 Venäjälle.

Kirjassaan Puskipa vasikka tammeen (suom. 1976) Solženitsyn kertoo, että hänen kirjoittamisensa tärkein vaikutin oli tuoda esiin ojennustyöleirien asukkien kurja asema. Sensuurin välttääkseen hän puki sanottavansa romaaneiksi. Solženitsyn itse piti pääteoksenaan vuosina 1983–1991 julkaistua romaanisarjaa Krasnoje koleso, joka kuvaa Venäjän keisarikunnan ajautumista vuoden 1917 vallankumoukseen ja sen seurauksia. Sarjan osat (eli solmut, uzly) ovat Avgust 1914, Oktjabr 1916, Mart 1917 ja Aprel 1917. Näistä toisen kirjan ensimmäinen osa on suomennettu nimellä Punainen pyörä. Toinen solmu: Lokakuu 16 (Tammi 1985).

Huolimatta vahvasta kommunisminvastaisuudestaan Solženitsyn arvosteli myös länsimaiden kulttuurin rappiota. Hän päätyi Yhdysvalloissa sanasotaan muiden toisinajattelijoiden kanssa, minkä jälkeen hän vetäytyi eristyksiin Vermontiin työstämään Punaista pyörää. Hänen uskonnollisella nationalismillaan on kuvattu olleen eniten yhteistä 1800-luvun slavofiilien kanssa.

Paluu Venäjälle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solženitsyn katsoo ulos junasta Vladivostokissa kesällä 1994 palattuaan Venäjälle lähes 20 vuotta kestäneen karkotuksen jälkeen.
Solženitsyn vuonna 1998.

Solženitsyn kieltäytyi ottamasta vastaan Mihail Gorbatšovin ja Neuvostoliiton hallituksen hänelle vuonna 1990 ehdottamaa palkintoa Vankileirien saaristosta, koska ei halunnut palkintoa "miljoonien verellä kirjoitetusta kirjasta".[16] Myöhemmin Solženitsyn kieltäytyi myös Boris Jeltsinin hänelle myöntämästä valtionpalkinnosta, koska ei halunnut palkintoa hallinnolta, joka oli johtanut Venäjän romahduksen tilaan.[16] Sen sijaan hän kirjoitti kirjan Venäjän romahduksesta.

Solženitsyn palasi Venäjälle vuonna 1994. Hänellä oli televisiossa oma puheohjelma, joka usein päätyi kirjailijan pitkiin yksinpuheluihin. Ohjelma lopetettiin myöhemmin pienten katsojalukujen takia. Venäjän virallisen tietotoimiston Ria Novostin edustajan Anatoli Korolevin mukaan hänellä ei paluunsa jälkeen ollut merkittävää roolia Venäjän poliittisessa dialogissa.[17] Solženitsyn valittiin vuonna 1997 Venäjän tiedeakatemian akateemikoksi. Hän perusti nimeään kantavan kirjallisuuspalkinnon. Vuonna 2007 Solženitsyn sai valtionpalkinnon humanitaarisesta työstään. Palkinnon luovutti presidentti Vladimir Putin Solženitsynin kotona Moskovassa.

Vuonna 2004 Solženitsyn julkaisi teoksen 200 vuotta yhdessä, joka käsitteli juutalaisten asemaa Venäjällä ja osallisuutta lokakuun vallankumouksen. Nimi viittaa vuoden 1772 Puolan jakoon, jossa Venäjään liitettiin suuri osa Itä-Puolaa ja se sai suuren juutalaisvähemmistön. Aihetta juutalaisten osallisuudesta vallankumoukseen pidetään tabuna, ja Solženitsyniä syytettiin antisemitismistä.[18] Solženitsynin Ensimmäinen piiri sovitettiin seitsenosaiseksi televisiosarjaksi Venäjällä vuonna 2006 ohjelmasarjaan, johon tehtiin sovituksia lähinnä neuvostoaikoina kielletyistä teoksista.[17]

Viimeiset vuotensa Solženitsyn vietti datšallaan Länsi-Moskovassa, jossa hän jatkoi työskentelyä heikosta terveydentilastaan huolimatta toimittaen 30-osaista koottuja teoksiaan.[19] Hänet haudattiin vuonna 2008 Donskoin luostariin Moskovassa.

Vastaanotto Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvan esityskielto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jörn Donner yritti 1970-luvun alussa tuoda Suomeen esitettäväksi suomalaissyntyisen Casper Wreden ohjaamaa Solženitsyn-elokuvaa Ivan Denisovitsin päivä. Elokuvatarkastamo kielsi filmin vuonna 1972 kokonaan, ja Donnerin valitettua asiasta korkein hallinto-oikeus vahvisti kiellon. Kun Ruotsin televisio esitti elokuvan vuosina 1972 ja 1974, Suomen viranomaiset sulkivat Ahvenanmaan lähettimen, jotta esitystä ei voitaisi katsella Suomessa. Elokuvatarkastamon esityskielto loppui vuonna 1994, ja elokuva esitettiin Yle TV1:ssä lokakuussa 1996.[20]

Kustannuskielto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solženitsynin kirjoja julkaissut kustantamo Tammi torjui kohutun Vankileirien saariston julkaisemisen ulkopoliittisista syistä.[21] Kirjan pelättiin vahingoittavan Suomen virallista neuvostoystävällistä ulkopolitiikkaa vuonna 1974. Silloin elettiin kaikkein voimakkainta suomettuneisuuden aikaa, ja lehdistö ja myös kirjakustantamot taipuivat itsesensuuriin aiheissa, joiden oletettiin olevan Neuvostoliitolle kiusallisia. Yhtiön johtokunta teki yksimielisen kielteisen päätöksen 4. maaliskuuta 1974. Perusteluna kustantaja totesi että kirjan ympärille syntynyt kohu on tehnyt sen julkaisemisesta poliittisen kysymyksen, minkä vuoksi teoksen kustantaminen Suomessa ei olisi "yleisen edun mukaista".[22]

Alea-Kirjan toimitusjohtaja Kauko Kare oli ilmaissut aiemmin kiinnostuksensa Vankileirien saariston kustantamiseen, mutta sanoi maaliskuun 1974 alussa ettei halua tässä vaiheessa kommentoida asiaa. "Parasta pikkuisen katsella jonkin aikaa ympärilleen. Kirja pitäisi kuitenkin saada suomeksi, se on aivan välttämättömyys", totesi Kare.[22]

Esimerkiksi Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtaja puntaroi Solženitsynin asemaa hänen karkotuspäivänään seuraavasti:

»Niin ikään on ilmeistä, että hänen suosionsa kirjailijana on Neuvostoliitossa laskenut romahdusmaisesti sitten hänen esikoisteoksensa Päivä Ivan Denisovitšin elämässä ilmestymisen jälkeen. Kuva, joka suuren yleisön piirissä on muotoutunut hänestä, on jatkuvasti saanut yhä kielteisempiä piirteitä. Dramatiikalla, joka ympäröi hänen henkilöään ulkomailla, ei ole kaikupohjaa Neuvostoliitossa. Näin ollen on todennäköistä, että valtaosa neuvostoyleisöstä hyväksyy karkotuspäätöksen, joka epäilemättä vastaa suuren enemmistön oikeuskäsityksiä»

[23]

Kirjailijan teoksia aikaisemmin julkaissut kustantaja Tammi joutui painostuksen alla luopumaan hankkeesta. Tapahtumien polttopisteeseen tahtomattaan joutunut ja sen vuoksi suomettajaksi leimattu Tammen silloinen toimitusjohtaja Jarl Hellemann kertoi myöhemmin, että toivomus kirjan julkaisematta jättämisestä tuli presidentti Urho Kekkoselta pääministeri Kalevi Sorsan välittämänä. Ei tiedetä, toimiko Kekkonen oma-aloitteisesti vai painostiko Neuvostoliitto häntä. Professori Juhani Suomen mukaan Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä lähetystösihteerinä työskennellyt Juri Derjabin oli ottanut asiassa yhteyttä Tammeen ja Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen, mutta ei Suomen ulkoministeriöön eikä tasavallan presidenttiin. Hellemanniin itseensä Neuvostoliiton lähetystöstä ei kuitenkaan oltu yhteydessä.[10]

Jarl Hellemannin mukaan Tammen "syntilista" oli jo ennen Vankileirien saaristoa ollut Tehtaankadun suunnasta katsottuna "pitkä ja painava", koska kustantamo oli julkaissut muun muassa Väinö Tannerin ja Arvo Tuomisen muistelmat sekä Boris Pasternakin Tohtori Živagon. Lisäksi Yrjö Leinon muistelmateos Kommunisti sisäministerinä hiersi suhteita julkaisemattomanakin, ja Hellemannin mukaan Tehtaankadulta kyseltiinkin, "miksi juuri Tammen piti kustantaa niin paljon neuvostovastaista kirjallisuutta". Hellemannin mukaan Tammi miellettiin yleisesti sosialidemokraattiseksi kustannusyhtiöksi siitä huolimatta, että puolue ei koskaan omistanut siinä ainoatakaan osaketta.[10]

Suomen Kuvalehdessä julkaistussa artikkelissa sanottiin, että Suomen ulkopoliittinen johto ei pitänyt Vankileirien saariston julkaisemista suotavana, jolloin Kokoomuksen kansanedustaja Tuure Junnila teki asiasta eduskuntakyselyn. Ulkoministeri Ahti Karjalainen kiisti kaiken koti- ja ulkomaisen painostuksen ja vakuutti, että kirjan hylkäämisestä oli päättänyt kokonaan kustantaja. Tämä säilyikin pitkään virallisena totuutena, kunnes Kalevi Sorsa myönsi haastattelussa vuonna 1991 sekä hallituksen että Neuvostoliiton kehottaneen Tammea luopumaan Vankileirien saariston julkaisemisesta.[24]

Juhani Suomen toimittamissa Urho Kekkosen päiväkirjoissa Solženitsynin tapaus esiintyy vain kerran. Kyseessä on Helsingin Sanomista leikattu uutinen, jonka aiheena on Tuure Junnilan Vankileirien saariston pohjalta tekemä eduskuntakysely. Presidentin omaa kommenttia asiasta ei ole.[25]

Ensimmäinen nide Ruotsissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen niteen suomeksi julkaisi Esa Adrianin käännöksenä Tukholmassa Wahlström & Widstrand -kustantamo, joka oli kustantanut myös Hans Björkegrenin ruotsinnokset. Niteeseen sisältyi myös runsaasti Björkegrenin keräämää tausta- ja selitysmateriaalia, kuten henkilöhakemisto. Vaikka kirja oli myyntimenestys Suomessa, eivät ruotsalaiset jatkaneet kustannustoimintaa, vaan loput osat julkaisi myöhemmin Kustannuspiste-niminen pienkustantamo. Oikeistolaiseksi leimautunut kustantamo tunnettiin neuvostovastaisista ja kommunisminvastaisista teoksista. Se julkaisi erityisesti Viron ja Baltian miehitysaikaa käsitteleviä kirjoja, mikä vahvisti taistolaisten kylvämiä epäluuloja Solženitsynia kohtaan.

Kustantamon aiemmin julkaisema Solženitsynin Kirje Neuvostoliiton johtajille käännettiin välikielen kautta ja oli kieliasultaan kehno käännös. Vankileirien saariston suomennos on kuitenkin kauttaaltaan Esa Adrianin ilmeikästä ja onnistunutta kieltä.lähde?

Keskustelua Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton lehdistö oli jo vuonna 1970 arvostellut SKDL:n pää-äänenkannattajaa Kansan Uutisia, koska lehti oli kirjoittanut Nobelin palkinnon saaneesta Solženitsynista ja hänen tuotannostaan myönteiseen sävyyn. Vankileirien saaristo -kohun esinäytös oli Suomi–Neuvostoliitto-Seuran yritys estää Elokuu neljätoista -romaanin julkaiseminen Suomessa syksyllä 1972. Vähemmistökommunistien Tiedonantaja puolestaan ilmaisi ilonsa siitä, ettei Tammi "eksynyt valheiden saaristoon" vaan pidättäytyi julkaisemasta Vankileirien saaristoa. Useimmat porvarilliset ja sosiaalidemokraattiset sanomalehdet eivät halunneet kommentoida asiaa sen ulkopoliittisen arkaluonteisuuden vuoksi, vaan julkaisivat ainoastaan STT:n uutisen sellaisenaan. Poikkeuksellisen voimakkaasti reagoi Ilta-Sanomat, jonka mielestä Tammi oli siirtynyt "tiedonvälittäjästä tiedon kieltäjäksi". Kritiikkiä Vankileirien saariston tapauksen johdosta alkoi ilmaantua laajemminkin Carl-Gustav Liliuksen viitattua siihen alkuvuonna 1975 Kanava-lehteen kirjoittamassaan kirpeässä artikkelissa suomalaisesta itsesensuurista.[24]

Ruotsin sanomalehdet, muun muassa Dagens Nyheter ja Expressen, tulkitsivat tapauksen, samoin kuin suomalaisten sanomalehtien yleisen haluttomuuden kommentoida sitä, vakavaksi oireeksi itsesensuurista ja suomettumisesta. Expressen totesi pääkirjoituksessaan 5. maaliskuuta 1974 (uutinen oli julkaistu Helsingin Sanomissa samana päivänä):[22]

»Jo itsesensuurina päätös on vakava. Mutta vielä paljon masentavampaa on kuulla, että päätös tehtiin hallituksen poliittisen painostuksen jälkeen. Suomella on katkeria kokemuksia Stalinin hyökkäävästä ulkopolitiikasta. Silloin pantiin vastaan. Mutta nyt estetään Stalinin hirmuvallan selostus väärästä hienotunteisuudesta Neuvostoliiton yksinvaltiaan seuraajia kohtaan.[26]»

Silloinen Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtaja Max Jakobson katsoi vuonna 1992 julkaistuissa muistelmissaan tapauksen aiheuttaneen arvaamattoman paljon vahinkoa Suomen kansainväliselle maineelle. Hänen mukaansa Vankileirien saariston julkaiseminen — neljä vuotta myöhemmin, kahdessa osasssa vuosina 1976 ja 1978 — myös Suomessa ei enää ylittänyt uutiskynnystä maailmalla.[27]

Suomennettu tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ivan Denisovitšin päivä. (Odin den Ivana Denisovitša, 1962). Suomentanut Markku Lahtela. Keltainen kirjasto 50. Tammi, 1963.
  • Tapahtui Kretšetovkan asemalla. (Slutsai na stantsii Kretsetovka, 1963). Suomentanut Markku Lahtela. Tammi, 1963.
  • Matrjonan talo. (Matrenin dvor, 1963). Suomentanut Markku Lahtela. Tammi, 1963.
  • Asian etu ja muita novelleja. (Dlja polzy dela, 1964; Pravaja kist, 1968; Zahar Kalitá, 1966; Pashalnyi krestnyi hod; Krohotnyje rasskazy, 1964). Suomentanut Esa Adrian. Tammi, 1974. ISBN 951-30-2174-2. Keltainen kirjasto 117
  • Syöpäosasto. (Rakovyi korpus, 1968–1969). Suomentanut Esa Adrian. Tammi, 1968. Kaksi osaa. Keltainen kirjasto 86, 88
  • Ensimmäinen piiri. (V pervom krugu, 1968). Suomentanut Esa Adrian. Tammi, 1970. Keltainen kirjasto 100
  • Elokuu neljätoista. (Avgust tšetyrnadtsago, 1971). Suomentanut Esa Adrian. Tammi, 1972. ISBN 951-30-2155-6. Keltainen kirjasto 109
  • Vankileirien saaristo 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. (Arhipelag GULAG, 1973) Vankeusteollisuus, Ikuinen liike. Suomentanut Esa Adrian. Wahlström & Widstrand, 1974. ISBN 91-46-12142-0.
  • Kirje Neuvostoliiton johtajille ja muita kirjoituksia, Kustannuspiste, 1975.
  • Lenin Zürichissä. (Lenin v Tsjurihe, 1975). Suomentanut Esa Adrian. Kustannuspiste, 1976. ISBN 951-95191-8-1.
  • Puskipa vasikka tammeen: Tutkielma kirjallisesta elämästä. (Bodalsja telenok s dubom, 1975). Suomentanut Esa Adrian. Kustannuspiste, 1976. ISBN 951-95191-7-3.
  • Vankileirien saaristo 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. 3–4: Tappotyöleirit, Sielu ja piikkilanka. (Arhipelag GULAG, 1973). Suomentanut Esa Adrian. Kustannuspiste, 1976. ISBN 951-95191-5-7.
  • Vankileirien saaristo 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. 5–7: Pakkotyö, Karkotus, Stalinia ei enää ole. (Arhipelag GULAG, 1973). Suomentanut Esa Adrian. Kustannuspiste, 1978. ISBN 951-95192-7-0.
  • Punainen pyörä. Toinen solmu, Lokakuu 16: Ensimmäinen osa. (Oktjabr šestnadtsatogo, 1975). Suomentanut Esa Adrian. Tammi, 1985. ISBN 951-30-6001-2.
  • Gulag. Vankileirien saaristo, Silberfeldt, 2012 ISBN 978-952-67534-2-3
  • Preussin yöt. Runoelma. Suomentanut Olli Hyvärinen. Sammakko 2014.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Solženitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo:(Arhipelag GULAG) 1918-1956 Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. Tukholma: Wahlsröm & Widstrand, 1974. ISBN 91-46-12142-0.
  • Beesley, Simon & Joughin, Sheena: 1900-luvun kirjallisuus. (History of 20th century literature, 2001.) Suomentanut Päivi Paappanen. Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 2001. ISBN 951-20-5838-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e Kaufman, Michael T.: Solzhenitsyn, Literary Giant Who Defied Soviets, Dies at 89 The New York Times. 4.8.2008. Viitattu 6.8.2008. (englanniksi)
  2. ↑ https://www.nytimes.com/1991/09/18/world/the-soviet-transition-soviets-drop-solzhenitsyn-treason-charges.html
  3. ↑ Mallinen, Jukka: Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan – Solzhenitsyn: Neuvostoliitto sana sanalta (Punainen heinäkuu -ohjelma) 25.7.2005. Yle Radio 1. Viitattu 5.8.2008. [vanhentunut linkki]
  4. ↑ a b c d Beesley & Joughin: 1900-luvun kirjallisuus, s. 94.
  5. ↑ a b Damien Francis: Solzhenitsyn, Soviet dissident writer, dies at 89 Guardian. 4.8.2008. Viitattu 7.8.2008. (englanniksi)
  6. ↑ Solženitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo:(Arhipelag GULAG) 1918-1956 Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. Tukholma: Wahlsröm & Widstrand, 1974. ISBN 91-46-12142-0.
  7. ↑ Jugar, Sune: ”Neuvostoliitto – supervalta.” Venäjän historia, s. 475. (Päätoimittaja Heikki Kirkinen.) 2000.
  8. ↑ Jugar, Sune: ”Neuvostoliitto – supervalta.” Venäjän historia, s. 476. (Päätoimittaja Heikki Kirkinen.) 2000.
  9. ↑ a b c ”Solženitsynin uusi realismi.” Kansojen kirjallisuus, osa 12, s. 220. Sodanjälkeinen aika 1945–1970. (Suomalaisen laitoksen toimittaja Lauri Viljanen.) WSOY, Helsinki 1979.
  10. ↑ a b c Hellemann, Jarl: ”Tapaus Solzhenitsyn.” Entäs kun tulee se yhdestoista? – suomettumisen uusi historia, s. 189–206. (Toim. Johan Bäckman.) WSOY, Helsinki 2001.
  11. ↑ Schmid, Ulrich: Die begrenzte Macht des Wortes Tagblatt. 5.8.2008. Viitattu 6.8.2008. (saksaksi)
  12. ↑ Liukkonen, Petri: Aleksandr Solzhenitsyn (1918–2008). Books and Writers. Viitattu 8.8.2008.
  13. ↑ Hellemann 2001, s. 200–201.
  14. ↑ Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 270. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25796-7.
  15. ↑ Dutli, Ralph: Der Prophet im Rad der Geschichte Frankfurter Allgemeine Zeitung. 4.8.2008. FAZnet. Viitattu 4.8.2008. (saksaksi)
  16. ↑ a b Christian Neef ja Matthias Schepp,'I Am Not Afraid of Death' haastattelu Der Spiegel. 23.7.2007. Spiegel Online International. Viitattu 24.2.2024. (englanniksi)
  17. ↑ a b Myers, Steven Lee: Solzhenitsyn returns, on Russian TV (Web Archive 2007) International Herald Tribune. 9.2.2006. Arkistoitu 15.8.2007. Viitattu 24.2.2024. (englanniksi)
  18. ↑ Walsh, Nick Paton: Solzhenitsyn breaks last taboo of the revolution The Guardian. 25.1.2003. Viitattu 7.8.2008. (englanniksi)
  19. ↑ Solzhenitsyn battles illness to complete final volumes The Observer. 6.4.2008. Viitattu 24.2.2024. (englanniksi)
  20. ↑ One Day in the Life of Ivan Denisovich (Release Dates (27 October 1996 (TV premiere))) imdb.com. Viitattu 10.1.2018. (englanniksi)
  21. ↑ Lehtinen, Aki Petteri: Toisinajattelija oli aina Venäjän puolella. Helsingin Sanomat 5.8.2008.
  22. ↑ a b c Tammi ei ota Solzhenitsyniä Helsingin Sanomat 5.3.1974. Historia. Helsingin Sanomat 50 vuotta sitten.
  23. ↑ Solženitsyn karkotettu Neuvostoliitosta Elävä arkisto. Yle. [vanhentunut linkki]
  24. ↑ a b Hellemann 2001.
  25. ↑ Suomi, Juhani (toim.): Urho Kekkosen päiväkirjat 3 (1969–1974), s. 396. Helsinki: Otava, 2003.
  26. ↑ Küng, Andres: Mitä Suomessa tapahtuu, s. 225. Helsinki: Kirjayhtymä, 1976.
  27. ↑ Jakobson, Max: Vallanvaihto: Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974–92, s. 141. Otava, Helsinki 1992.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Adrian, Esa: Elokuu -14. Parnasso 4/1972.
  • Anhava, Martti: ”Koteloiva ihminen Aleksandr Solženitsyn.” Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta. Avain 2012.
  • Jussila, Osmo: Solzenitsyn ja historian pelko. Kanava 1/1977.
  • Lindeberg, Leo: Suurta linjaa. Parnasso 8/1968.
  • Mikkola, Marja-Leena: Tyrannit, kavaltajat, vangit. Parnasso 5/1971.
  • Sipilä, Juhani: Menneisyyden vanki vai elävä klassikko? Parnasso 2/2012.
  • Toivola, Lea: Dudintsevin Valkeat vaatteet Solženitsynin Ensimmäisen piirin vastateoksena. Kanava 7/1997.
  • Vettennemi, Erkki: Solženitsyn: Elämä ja eetos. Helsinki: Teos, 2015. ISBN 978-951-851-517-6.
  • Vettenniemi, Erkki: Toinen hallitus: Aleksandr Solženitsyn, venäläinen kirjailija. Helsinki: Taifuuni, 1994. ISBN 951-581-031-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aleksandr Solženitsyn.
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Aleksandr Solženitsyn.
Kansainväliset
Kansalliset
Tieteilijät
Taiteenala
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aleksandr_Solženitsyn&oldid=22273754”