Porvoon historia

Näkymä Vanhasta Porvoosta.

Porvoon historia alkaa kirjoitettuna Porvoonjoen suiston vanhasta kauppapaikasta vuodesta 1351, jolloin Porvoon pitäjä mainitaan historiallisissa lähteissä ensimmäisen kerran. Kaupunkina Porvoo mainitaan ensi kertaa vuonna 1387. Varhaisimpina aikoina pitäjään ovat kuuluneet myös nykyiset Askola, Pornainen ja Pukkila. Ruotsalaisasutuksen tiedetään saapuneen alueelle 1200-luvulla, kun kruunu suosi viljelijöiden siirtymistä Uudellemaalle.

Suomeen perustettiin keskiajalla kuusi kaupunkia, joista Turun jälkeen ensimmäisinä Porvoo sekä Ulvila, joka kuitenkin myöhemmin menetti kaupunkioikeutensa pitkäksi aikaa. Porvoo sai nimensä Porvoonjoen lähellä sijainneen Ison Linnanmäen linnoituksen ruotsinkielisen nimen Borgå perusteella (borg = linna, å = joki). Ensimmäinen tieto Porvoonjoen ylittävästä sillasta on vuodelta 1421. Porvoo joutui luopumaan kaupunkioikeuksista pariinkin otteeseen, kun Ruotsi halusi 1500-luvulla eri syistä siirtää asutusta Santahaminaan ja nykyisen Helsingin seudulle. Ruotsin suurvalta-aikana Porvoolla oli jonkin aikaa jopa tapulioikeudet, mutta jatkuvat sodat muun muassa Venäjän kanssa hankaloittivat elämää ja toivat välillä pakolaisaaltojakin. Käsityö ja manufaktuuri kehittyivät merenkulun ohella 1700-luvulla. Kaupunki paloi vuonna 1760. Venäjän vallattua Suomen keisari Aleksanteri I järjesti Porvoon valtiopäivät, mistä voi katsoa Suomen valtion saaneen alkunsa. Rautatie tuli kaupunkiin 1870-luvulla, ja Suomen itsenäistyttyä on suomenkielisen väestön osuus noussut kaupungissa huomattavasti.

Esihistoria

Porvoonjokivarsi on ikivanhaa asutusaluetta, jolta on tehty esihistoriallisia löytöjä kivikauden lopulta asti. Joen suu toimi kauppapaikkana. Porvoon seudun vanhimmat asuinpaikat on löydetty Kerkkoon kylästä, jossa on useita kivikautisia asuinpaikkoja. Tutkimuksissa on löydetty kvartsia, piikiveä, kiviesineitä, saviastianpaloja, tulisijoja ja mahdollisia kodanpohjia. Kerkkoon jokilaakso oli tuohon aikaan merenrannan matalikkoja ja rantaniittyjä, jotka olivat merkittäviä laitumia. Kerkkoossa alettiin viljellä noin 4 000 vuotta sitten.

Porvoonjoki on ollut alun perin hämäläisten kauppareitti, ja sen alkuperäinen nimi on mahdollisesti ollut Kukinjoki. On oletettu, että nimi juontaisi juurensa friisiläisperäiseen kugg-nimistöön (vrt. koggi), joka näin vastaisi muita rannikon samankaltaisia kauppapaikkoja. Porvoon varhainen keskus oli Saksala eli saksalaisten kylä, jonka nimi juontui paikalla käyneistä saksalaisista kauppiaista.

Linnanmäeltä löytyneistä esineistä ensimmäinen oli arkeologi J. R. Aspelinin löytämä kivikautinen keramiikanpala. Koristelujen perusteella esine on varhaiskampakeramiikkaa. Porvoosta on myös löydetty irrallisina kaksi kourutalttaa, jotka ovat kampakeramiikkaa. Vuonna 1993 Porvoosta Skaftkäristä löydettiin puolivalmis vasarakirves. Todennäköisesti keskiajan rakentaminen ja nykyajan hiekanotto ovat tuhonneet muut asutusvaiheen jäljet.

Nimistön perusteella alueella on ollut rautakaudella suhteellisen vankka suomalaisasutus. Porvoonjoki oli hämäläisten reitti merelle, ja hämäläistä asutusta on ollut muun muassa Kallolan, Teisalan, Vessilän, Finbyn, Kiialan ja Hattulan kylissä. Hattulan (myöhemmin Strömsberg) kylä on saanut nimensä sisämaan samannimisestä pitäjästä Hämeessä. Porvoon pitäjän pohjoisosassa sijaitsi suomalaisten kylä (myöhemmin Karlsby), jossa tiedetään sijainneen Vilppulan, Klemolan, Airolan, Pietilän, Peltolan ja Sihvolan tilat. Myös Pernajan pitäjän Koskenkylässä (Forsby) on aikanaan ollut suomalaisasutusta. Hämäläisten lisäksi paikannimet kertovat varsinaissuomalaisten purjehtineen alueelle jo varhain. Porvoota ovat asuttaneet erityisesti Varsinais-Suomen länsiosasta, kuten Nousiaisista ja Lemusta peräisin olleet väestöt.

Täyttä varmuutta Porvoon viikinkiasutuksesta ei ole, mutta Isolta Linnamäeltä on tehty 800–900-luvuille radiohiiliajoitus. Viikinkiasutuksesta ei kuitenkaan ole jäänyt jäljelle esineitä. Lienee kuitenkin varmaa, että asutusta on ollut jo viikinkiajalla.

Keskiaika

Varhaiskeskiaika ja Porvoon ilmestyminen historiaan

Iso Linnamäki

Itä-Uudenmaan ruotsalaisasutus on syntynyt 1200-luvulla. Turunmaalle tuli ruotsalaisia jo noin 1100-luvulla, ja vuosisadan aikana ruotsalaiset siirtyivät aina Länsi-Uudellemaalle. Muutto kiihtyi tämän ruotsalaishallinnon asettumisen ja ensimmäisen ristiretken jälkeen. Toisen aallon mukana asutus saapui Itä-Uudellemaalle. Linnanmäkeä lukuun ottamatta Porvoossa ei ollut näkyviä merkkejä asutuksesta ennen ruotsalaisten saapumista.

Vanhin asiakirja, jossa Porvoo mainitaan, on Turun tuomiokirkon Mustakirja vuodelta 1327. Sen mukaan Andreas Flaxögan myi oman ja veljensä tilan Stensbölessä Porvoon kirkkoherralle Henrikille. Viisi vuotta myöhemmin se mainitaan Stensbölen tilana Porvoon pitäjässä.

Linnamäen varustelu sijoittuu 1300-luvun loppuun Albrekt Mecklenburgilaisen valtakaudelle. Linnan rakentajana toimi todennäköisesti Jeppe Djäkn, joka sai vuonna 1387 kuninkaalta luvan rakentaa linnoja. Linnan käyttöaika on kuitenkin jäänyt hyvin lyhyeksi. Sen kohtalo on ollut siis todennäköisesti ollut sama kuin muiden Meckenburgilaisen ajan pienten linnojen kanssa. Se jätettiin autioksi ja hävitettiin vuonna 1398 Nyköpingissä tehdyn päätöksen mukaisesti.

Porvoo kaupunkina

Laki säädettiin Porvooseen vuonna 1363. Säädökset koskivat niin rikos- kuin siviilioikeutta sekä kunnallishallintoa. Pormestari ja raati tuli valita siten, että toinen puolisko edusti kotimaista porvaristoa ja toinen valittiin saksalaisista. Saksan kaupunkien tapaan pormestareita tuli olla 6 ja raatimiehiä 30. Kuitenkin Suomessa kaikissa kaupungeissa oli joko 4 pormestaria ja 20 raatimiestä tai 2 pormestaria ja 10 raatimiestä. Brunkebergin taistelun (1472) jälkeen raatiin, pormestariksi tai muihin töihin sai ottaa vain kotimaisia miehiä.

Porvoon kaupunki perustettiin todennäköisesti 1380-luvun alussa. Ensimmäisen kerran Porvoo mainitaan kaupunkina vuoden 1387 kirjeessä, ja ensimmäisen kerran Porvoon kaupunkina (Borgha stad) vuonna 1405. Olav Paneliuksen mukaan kaupunki perustettiin yksityisille maille, ja C. J. Gardbergin mukaan Bo Joninpoika Grip osti vuonna 1380 kirkon luona olleet tilat ja alkoi soveltaa niihin Maunu Eerikinpojan kaupunginlakia. Kaupunki perustettiin Porvoonjoen itärannalle kirkon, pappilan ja Ison Linnamäen viereen. Kaupungin syntyyn vaikutti sen otollinen sijainti: se oli Turusta Viipuriin kulkevan Kuninkaantien ja Porvoonjoen risteyksessä. Porvoosta kehittyikin Hämeestä Tallinnaan suuntautuneen kaupan välipisteeksi, vaikkakaan kaupungilla ei ollut mahdollisuuksia kilpailla paljon suurempien Viipurin ja Tallinnan kanssa. Porvoossa oli 1380-luvulla vain noin 150 asukasta.

Vaikka Porvoon kaupunki perustettiinkin vasta 1300-luvun loppupuolella, kaupungissa juhlittiin vuonna 2021 Porvoon 675-vuotisjuhlapäivää. 1346 on joka tapauksessa virheellinen perustamisvuosi, mutta se jäi käytännöksi vuonna 1846, jolloin kaupungissa vietettiin Kustaa Vaasan antamien kaupunkioikeuksien 300-vuotisjuhlaa. Borgå Tidning -lehdessä perustamisvuodeksi väitettiin tuolloin vuotta 1346, ja siitä asti Porvoossa on juhlittu merkkivuotta 25 tai 50 vuoden välein.

Porvooseen ei keskiajalla rakennettu niin sanottua kaupunginkirkkoa, vaan kirkko oli sekä kaupunkilaisten ja pitäjäläisten palveluksessa. Porvoon kirkon ensimmäinen kivinen runkohuone rakennettiin todennäköisesti vuosien 1410 ja 1420 välillä. Nykyisen kokonsa kirkko sai 1450-luvulla. Kivikirkkoa ennen paikalla lienee ollut viimeistään 1300-luvun alussa rakennettu puukirkko.

Keskiajan rauhaton loppuvaihe

Porvoo oli vaikeassa tilanteessa, kun vuonna 1495 Moskovan suuriruhtinas Iivana Suuri kävi sotaa Ruotsin valtakuntaa vastaan tarkoituksena vallata koko Suomen alue. Vaaran havaitsi hyvin varhain Turun piispa Maunu Särkilahti, ja koko maasta kutsuttiin koolle suuret määrät sotaväkeä. Taistelun huippu koettiin marraskuun 30. päivänä, jolloin venäläiset joukot olivat valtaamassa Viipuria. Päivä päättyi Viipurin pamaukseen, jonka jälkeen venäläiset keskeyttivät piirityksen ja lähtivät pois. Vaara ei kuitenkaan ollut vielä ohi, ja siksi Sten Sture vanhempi asetti joukko-osastoja Porvooseen ja Pernajaan. Venäläiset hyökkäsivät odotetusti mutta kulkivat ylempää tietä Hämeeseen, missä he polttivat Hattulan Pyhän Ristin kirkon ja uhkasivat Hämeen linnaa. Tämän jälkeen venäläiset kuitenkin vetäytyivät, ja maaliskuussa 1497 solmittiin rauha.

1500-luku

Privilegiokirje Kustaa Vaasan aikana

Kustaa Vaasa

Kustaa Vaasan valtaantulo merkitsi sellaisen kansallisen kuningaskunnan ja kansallisvaltion syntyä, missä kuningas hallitsi yksinvaltiaana. Keskusvaltaa vahvistettiin alueellisen itsemääräämisen kustannuksella. Valtaannousua edeltänyt uskonpuhdistus teki muutoksista suuria yhteiskunnan kaikilla alueilla. Kustaa Vaasalla oli valtaan asettuessaan kansan laaja tuki, ja hänet koettiin tervetulleena muutoksena Kristian II:n kovasta voudinvallasta.

Kustaa Vaasa kirjoitti Porvoolle 3. joulukuuta 1546 privilegiokirjeen, joka on porvoolaisille historiallisesti tärkeä. Vaikka kaupunki sai kirjeet myöhemmin myös Juhana III:lta, Sigismundilta ja Kaarle IX:ltä, Kustaa Vaasan antamaan kirjeeseen yleensä viitattiin, kun haluttiin vedota oikeuksiin.

Taistelu kaupungin säilymiseksi

Vajaat neljä kuukautta privilegiokirjeen jälkeen Turussa kokoontui aatelisia, piispa, kapituli ja porvaristoa pohtimaan, mitä Suomessa voitaisiin tehdä kaupunkien kehittämiseksi. Kokouksesta laadittiin Kustaa Vaasalle pitkä kirjelmä, jonka alussa mainitaan, että Viipuriin haluttaisiin ”hyviä varakkaita miehiä”, mikä onnistuisi helpoiten, jos Porvoon, Tammisaaren ja Ulvilan kaupungit lakkautettaisiin. Myöhemmin mainitaan, että Rauman ja Naantalin asukkaiden tulisi muuttaa Turkuun. Kaikki nämä kaupungit lakkautettaisiin, koska kuninkaalla oli suurempi hyöty kahdesta pääkaupungista kuin monista ”kurjista länteistä”.

Helmikuun 1. päivänä 1550 annetussa kauppa- ja purjehdussäännössä mainitaan suunnitelma Santahaminan kaupungista, jossa asuisi Tammisaaren ja Porvoon väestö. Kaupungin toivottiin houkuttelevan suomalaisia ja ruotsalaisia Tallinnasta, kun Suomenlahden yli käytävää kauppaa oli vaikeutettu erilaisin rajoituksin. Myöhemmin Kustaa Vaasa määräsi Ulvilan, Tammisaaren ja Porvoon asukkaat muuttamaan äärimmäisen rangaistuksen uhalla uuteen kaupunkiin, jonka paikka oli määritelty Santahaminan sijaan Vantaanjoen Helsinginkoskeen. Santahaminaa pidettiin liian avoimena paikkana kaupunkiyhteisölle. Muutto ei kuitenkaan tapahtunut aivan kuninkaan toivomaan tahtiin, sillä kuninkaan 18. kesäkuuta lähettämästä kirjeessä kerrotaan: ”Osa alamaisistamme, jotka ovat asuneet Rauman, Ulvilan, Porvoon ja Tammisaaren kaupungeissa ovat haluttomia muuttamaan Helsinkiin, vaikka me olemme heitä käskeneet.” Porvoon kaupunkia ei enää tyhjentämisen jälkeen ollut, ja se pieni asutus, joka oli kirkon ääreen jäänyt, oli nyt ”Porvoon kylä”.

Kaupunginoikeuksien palautus ja uusi menetys

Tarkkaa tietoa siitä, miksi Porvoo sai kaupunginoikeudet takaisin, ei ole. Porvoolaisten paluutoiveita ruokki varmasti se, että jo aiemmin Tammisaaren, Rauman ja Ulvilan asukkaat olivat saaneet palata entisiin koteihinsa. Luultavasti siksi porvoolaiset kääntyivät keväällä 1579 Juhana III:n puoleen ja pyysivät Porvoolle oikeuksia. Kuningas allekirjoitti uuden privilegiokirjeen 8. heinäkuuta 1579.

Helsingin porvarit eivät kyllästyneet taistelemaan porvoolaisia vastaan, ja vuonna 1594 he lähettivät pitkän valituskirjelmän Tukholmaan valtaneuvostolle. Kirje oli suuresti liioiteltu, ja siinä väitettiin porvoolaisten kaupan vahingoittavan helsinkiläisiä. Helsinki veti riidassa pidemmän korren, ja kirjeessä, jossa puhutaan Ruotsin kaupunkien privilegioista yleensä, mainitaan, että Helsingin tulee jäädä valtaan ja sillä olkoon vapaa purjehdus ulkomaille, mutta Porvoo on poistettava.

1600-luku

Kaupunginoikeudet takaisin

Kaarle IX

Kuningas Sigismundin ja Kaarle-herttuan välinen skisma leimasi merkittävästi Porvoon ja Helsingin suhteita. Helsinki tuki Sigismundia, kun taas Porvoo tukeutui Kaarle IX:een. Sigismundin poistuttua Puolaan porvoolaiset valittivat, että helsinkiläiset veivät heiltä kauppaoikeuden, jonka kuningas Kustaa Vaasa oli heille myöntänyt.

Kaarle-herttua oleskeli talvella 1602 Suomessa ja järjesti Turussa aateliskokouksen. Porvoon valtuutettu tapasi Turussa herttuan ja pyysi kaupungin privilegioiden vahvistamista. Kaarle suostui ja allekirjoitti asiaa koskevan kirjeen 11. tammikuuta 1602. Kirjeessä hän totesi Helsingin kaupungin anoneen joitakin kertoja Porvoon lakkauttamista ja Porvoon asukkaat muuttamista Helsinkiin. Helsinkiläiset olivat väittäneet, että nykyinen tilanne söisi Helsingin kaupan kokonaan. Kaarle kuitenkin huomautti, että kaupungit olivat sen verran kaukana toisistaan, ettei niistä ollut haittaa toisilleen. Kaarle-herttua vahvistikin Kustaa Vaasan 1546 ja Juhana III:n 1579 Porvoolle antamat etuoikeudet. Porvoo säilytti asemansa kauppakaupunkina, ja sillä oli oikeus käydä kauppaa kotimaassa ja ulkomailla. Herttua kuitenkin huomautti, että mikäli hän tekisi erityisjärjestelyn Norlannin kaupunkien suhteen, tulisi myös Porvoon noudattaa sitä. Porvoota ei ilmeisesti kuitenkaan pidetty täysin tasavertaisena tapulikaupunkien kanssa.

Herttua myönsi Porvoolle samalla Sikosaaren tiluksineen sekä Veckjärven kylän, jossa oli veromaata kuusi manttaalia. Porvoolaiset olivat valittaneet laidunmaan ja halkometsän puutteesta ja anoneet tiluksia, jotka korvaisivat kaupan hiljenemisestä aiheutuneen vahingon.

Verorasitus 1600-luvun alussa

Porvoota painoi 1600-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä ankara verorasitus ja muut esivallan asettamat velvoitteet. Sota Venäjää vastaan jatkui aina vuoteen 1617, jolloin solmittiin Stolbovan rauha. Sen jälkeen suurvalta-asemaa luova Ruotsi jatkoi sotimista Baltian ja sitten Puolan puolella. Sodat hallitsivat koko yhteiskuntaa, ja kaupunkien niskoille asetettiin rahaverojen suorittaminen, armeijan huolto ja laivamiesten luovuttaminen laivastolle.

Samana vuonna 1602, kuin Porvoo oli saanut kaupunginoikeutensa takaisin, hallinto määräsi kaupungeille maksettavaksi ylimääräisen sotaveron. Kaikille kaupungeille asetettiin tietty summa, joka sen tuli itse kantaa porvaristoltaan. Vaikka Porvoo oli saanut kahden vuoden verovapauden, se joutui silti maksamaan sotaveroa. Vuonna 1601 oli määrätty veroa maksettavaksi karjan perusteella, ja vuonna 1602 kaupungeille määrättiin kiinteä varallisuusvero, joka perustui veroäyreihin ja kiinteään omaisuuteen. Lisäksi Tukholman valtiopäivillä 1609 säädettiin lyhytaikainen talo- ja pariskuntavero. Porvoo oli uuden olemassaolonsa ensivuodet selvästi Helsinkiä kevyemmin verotettu. Kaupunki oli myös toipumassa, mikä näkyi selvästi talo- ja pariskuntaveron taksoituksesta, jonka mukaan Porvoo oli nopeasti tavoittamassa Helsinkiä sekä perheiden määrän että rakennettujen tonttien osalta.

Elinkeinot

Merenkulku ja kauppa

Porvoolle myönnettiin vuonna 1602 rajoittamaton tapulioikeus, ja porvoolaiset alukset saivat siten purjehtia esteettä ulkomaiden satamiin käymään kauppaa, ja Porvoo sai myös vastaanottaa ulkomaisia aluksia. 1600-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Ruotsin valtakunnassa tehtiin kuitenkin suuria taloudellisia muutoksia: perustettiin muun muassa uusia kaupunkeja ja annettiin kaupungeille erilaisia etuja, mutta ennen kaikkea haluttiin kuitenkin turvata Tukholman asema. Vuonna 1614 annetussa erityisessä kauppajärjestyksessä, jossa lueteltiin Öregrund, Pori, Helsinki, Tammisaari ja Porvoo, kaupunkien asema muuttui, eivätkä ne saaneet enää vastaanottaa ulkomaisia aluksia. Täydet tapulioikeudet jäivät vain Turulle ja Viipurille. Porvoolaiset kokivat kärsivänsä rajoituksista, ja vuoden 1616 maapäivillä Porvoon valtuutettu esitti Kustaa II Aadolfille rajoitusten vieneen kaupunkilaisilta elinkeinot.

Kuningas antoi Porvoolle kaksivuotiset erikoisoikeudet ulkomaisten alusten käymiseen kaupungin satamassa, sillä porvoolaisten aluskanta oli niin pieni, ettei niillä päässyt purjehtimaan ulkomaille. Kustaa II Aadolf käsitteli asiaa uudelleen kaksi vuotta myöhemmin, jolloin Porvoo ja Helsinki saivat väliaikaisesti aseman kaupunkina, jossa ulkomaiset alukset saavat käydä kauppaa. Samana vuonna 1617 vahvistettiin Porvoon tapulioikeudet.

Porvoon merikaupan tullitilejä on säilynyt vuosilta 1610 ja 1614–1616 sekä Tallinnaan suuntautuneesta kaupasta vuodelta 1618. Tilien mukaan Porvoon tärkeimpiä vientitavaroita olivat muun muassa terva, voi, vilja, pellava ja halot.

Käsityö

Käsityön merkitys 1600-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä oli lähes täysin paikallista. Käsityöläisiä oli vähän, ja he olivat köyhiä. Vuonna 1613 Porvoossa oli arvioiden mukaan kymmenen käsityöläistä, joista viisi räätäliä, kaksi suutaria sekä nahkuri, kankuri ja seppä. Toisaalta kaupungista on paljastunut paljon sellaisiakin käsityöläisiä, joita ei näihin luetteloihin ole kirjattu. Porvoosta on säilynyt 1630-luvun lopusta kuuden pistoolisepän valitus, jossa sepät valittavat kaupungin kauppiaista, jotka ostavat pistoolinsa kalliista Saksasta, vaikka paikalliset osaisivat tehdä yhtä hyviä pistooleja. Kyseessä ei kuitenkaan ollut ammattikunta, vaan valituksessa yritettiin hyödyntää ryhmäetua.

Porvoon käsityöläisten ammatillinen järjestäytyminen oli varsin vähäistä, mikä ei ole aikaan nähden harvinaista, sillä ensimmäinen yleisvaltakunnallinen ammattikuntajärjestys annettiin vasta vuonna 1669. Silti Porvoossa oli jo tuolloin todettavissa vanhojen tapojen noudattamista ja paikallista käsityönharjoitusta koskevia tapoja.

Maalaiselinkeinot

Porvoolaiset pyrkivät omasta elinkeinostaan riippumatta pitämään myös karjaa ja viljelemään maata. Hevoset olivat elintärkeitä kauppiaiden kuljetusten kannalta, ja lehmät ja lampaat tarjosivat rahattomille lisäruokaa. Porvoon henkirahaa maksaneiden ruokakuntien määrä, 158 ruokakuntaa, merkitsi sitä, että yli puolet perheistä piti karjaa. Sen sijaan maanviljely ei ollut kovin yleistä. Käytettävissä olevan maan vähyys sääteli myös karjanhoitotapoja. Porvooseen tuotiin oikeastaan vain täysikasvuista karjaa, ja maanpuute ilmenee varsinkin peltoveron maksajien määrästä, sillä heitä oli vain noin 10–19 prosenttia porvoolaisista. Kaupunkilaisten harjoittamalla kalastuksella ei ollut suurta merkitystä, koska kalaa pyydettiin vain kotitarpeisiin.

Väestönkehitys 1600-luvulla

1600-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Porvoo oli väestöltään pieni ja köyhä, mutta tiedot sen ajan väkiluvusta ovat hyvin vähäiset. Ensimmäinen maininta väkiluvusta on vuoden 1610 pariskuntaveron taksoituksessa, jonka mukaan kaupungissa asui 79 perhettä sekä yksi naimaton. Tarkempia tietoja on saatu vuosilta 1613–1617 Älvsborgin toisten lunnaiden taksoituksesta. Niiden mukaan Porvoon väkiluku oli 181 henkeä vuonna 1613 ja 146 henkeä vuonna 1617. Väkiluvun arviointi on vaikeaa, koska luetteloista on jätetty pois alle 15-vuotiaat lapset, joiden määrästä 1600-luvulta ei ole tietoa.

Vuoden 1634 henkikirjassa on lueteltu koko kaupungin väestö perheenjäsenittäin, ja siihen on lisätty myös loisväestö. Henkikirjan mukaan Porvoon väkiluku vuonna 1634 oli 294. Vuoden 1639 henkikirjoissa kaupungin väkiluvuksi ilmoitettiin 360 henkeä. Porvoon perustaminen uudelleen aiheutti melko voimakkaan muuttoliikkeen nimenomaan Tallinnasta, johon porvoolaisia yhdistivät niin kauppa- kuin sukulaissuhteet. Porvooseen muutti myös paljon saksalaisia, joista merkittävimmät olivat 1630-luvulla Porvooseen tulleet Stockmannin veljekset.

Porvoon lama

Porvoonjoen suu

Tapulioikeuksien menettäminen

Porvoon asema laillista ulkomaankauppaa käyvänä tapulikaupunkina vaarantui uudestaan 1630-luvun lopulla merkantilistisen kauppapolitiikan seurauksena. Vientiä ulkomaille tuli kaikin tavoin suosia ja tuontia rajoittaa. Merkantilismi suosi kaupunkeja, mutta sen kannattajien mukaan kauppa tulisi keskittää vain muutamiin kaupunkeihin ja muista kaupungeista tulisi suurempia keskuksia tukevia maakuntakaupunkeja. Valtaneuvoston yksimielisen kannanoton sai toteuttaakseen kenraalikuvernööri Pietari Brahe, joka määrättiin perustamaan uusi tapulikaupunki Turun ja Viipurin välille Hämeen lääniä varten. Helsinki, Porvoo ja Vantaa voitiin sijaintinsa vuoksi jättää suoraan maakuntakaupungeiksi. Alkuperäisessä päätöksessä uusi tapulikaupunki perustettaisiin Santahaminaan, mutta vuonna 1639 Brahe totesi paikan sopimattomaksi.

Brahen suhtautuminen Porvooseen oli kielteinen, ja esimerkiksi juuri ennen toisen kenraalikuvernöörikautensa alkua Brahe esitti useaan kertaan, että Porvoo tulisi hävittää ja jättää autioksi. Valtakunnankansleri Axel Oxenstierna kuitenkin totesi, ettei Brahella ollut syytä hävittää kaupunkia, vaan hänen tulisi perustaa uusia. Porvoo siis säilyi kaupunkina mutta ilman tapulioikeuksia. Tapulioikeuden palauttamisesta tuli Porvoon kaupungin valtiopäivävalitusten keskeinen ja useimmin toistuva asia koko Ruotsin vallan ajaksi. Ensimmäinen valitus tehtiin jo 1640 ja seuraavat vuosina 1642 ja 1643.

Lama ja köyhtyminen 1600-luvulla

Tapulioikeuksien menettämisen vuoksi monet ulkomaiset kauppiaat halusivat heti kantaa saatavansa porvoolaisilta. Maaherraa käskettiin auttamaan niiden kantamisessa joko rahana tai tavarana. Varsinkin Tallinnan pormestari Johan Thier oli huolissaan saatavistaan. Niitä selvitellessä kävi ilmi, että Porvoossa oli käyty sekä vaihtokauppaa että myyty tavaraa luotolla.

Porvoo teki vuoden 1639 jälkeen lukuisia valtiopäivävalituksia tapulioikeuksien seurauksena tapahtuneesta köyhtymisestä. Vaikka valtiopäivillä esitetyt valitukset ovat tunnetusti liioiteltuja, Porvoon valitusten takana oli todellinen köyhtyminen ja väestön väheneminen. Köyhtymisen seurauksena perheen tulot saattoivat painua sen rajan alle, jolta henkirahat voitiin katsoa vaadittaviksi.

Laman jälkeinen toipuminen

1600-luvun neljä viimeistä vuosikymmentä merkitsivät Porvoolle tasaista väkiluvun kasvua. Kasvu oli seurausta muuttovoitosta ja palkollisten määrän kasvusta. Varsinkin jälkimmäinen sai aikaan pitkäaikaisempaa kasvua. 1660-luvulla ruokakuntien määrä nousi nopeasti noin 50 ruokakunnalla. Koko 1670-luvun määrä pysyi samana, mutta seuraavana vuosikymmeninä kasvu jatkui taas. Vuoden 1694 henkikirjassa ruokakuntien määrä oli jo yli 300.

Suomen kartta 1660-luvulla.

Porvoolla oli 1600-luvun toisella puoliskolla 1630- ja 1640-lukujen vaihteessa tehtyjen kauppapoliittisten päätösten takia purjehdusoikeus vain kotimaan tapulikaupunkeihin. Käytännössä porvoolaisten purjehduksen pääkohteiksi tulivat Tallinna ja Tukholma, ja matka molempiin tuli suorittaa Helsingin tullikamarin kautta. Porvoolaisille näytti 1600-luvun lopulla avautuvan uusi reitti Helsingin ohi, kun Pellinkiin perustettiin uusi tullikamari. Se palveli kuitenkin vain talonpoikaispurjehtijoita, ja porvoolaiset jatkoivat siis Helsingin tullikamarin käyttämistä. 1600-luvun lopussa Porvoon merenkulku oli täysin ammattilaisten hoivissa, varsinkin jos kyse oli isommista aluksista.

Porvoosta muualle vietävät tavarat hankittiin joko maaseudulta tai kaupungista. Kaupankäynti oli luvallista markkinoilla säädettyyn aikaan ja kaupungissa ympäri vuoden. Sen sijaan merkantilistiset periaatteet aiheuttivat sen, että porvareita kiellettiin poistumasta kaupungista markkina-aikojen ulkopuolella käymään kauppaa. Vuonna 1669 Porvoon läänin maaherra ilmoitti, että porvaristo ei saanut mennä maaseudulle ostamaan mitään tavaraa. Porvaristo sai kuitenkin mennä maalle vaatimaan velkojaan, mutta vain pormestarin luvalla. Ahvenkosken markkinat olivat läänin tärkeimmät, ja siksi mahdollisuus järjestää markkinat herättivät intohimoa. Helsinki ja Porvoo sopivat vuonna 1680 poikkeuksellisesti yhdessä, että kummankin kaupungin kauppiaat saisivat käydä näillä markkinoilla. Sopimuksen tarkoituksena oli saada viipurilaiset kauppiaat suljetuksi pois näiltä markkinoilta.

Huomattavasti kauppiaiden määrää suuremmaksi kasvoi vuosisadan loppua kohden käsityöläisten määrä. Vuonna 1675 maaherra Axel Stålarmin käskystä laaditussa luettelossa mainitaan 35 kaupunkilaisen ammatiksi käsityöammatti. Vuoden 1675 luetteloa lukuun ottamatta ei ole muita lähteitä, joista käsityöläisten määrä voitaisiin laskea. Joka tapauksessa epävarmojen tietojen mukaan Porvoossa käsityöläisten määrä lähti kasvuun 1680-luvulla ja ylitti kauppiaiden määrän kolminkertaisesti 1690-luvulla. Tämä johtui useiden käsityöalojen kehittymisestä ja kaupunkiin asettautuneista uusista käsityöläisistä. Käsityöläisten määrän kasvu merkitsi luonnollisesti myös tuotannon lisäystä. Ero vuosisadan alkuun, jolloin kaupungissa ei valmistettu mainittavissa määrin mitään vientiin kelpaavaa, on hyvin merkittävä.

1700-luku

Kuvakollaasi Suuresta Pohjan sodasta.

Pelon vuodet 1700–1721

Ruotsin suurvallan kukistuminen alkoi vuonna 1700, kun sen naapurit Puolan vaalikuningas August Väkevä sekä Tanska-Norja ja Venäjän tsaari hyökkäsivät Ruotsiin. Suuri Pohjan sota pysyi pitkään kaukana Porvoosta, mutta kaupungissa tunnettiin sen aiheuttama taakka. Porvooseen muutti paljon pakolaisia, ja heidän kertomansa kauhutarinat sodan raakuudesta olivat omiaan levittämään pelkoa ja uhkaa. Porvoolaisia rasittivat myös lisääntyvät sotarasitukset, joista suurin oli verotus. Porvoolta jäi monia veroja rästiin, kun se ei pystynyt maksamaan suuria lisäveroja.

Porvoon taistelu

Porvoo joutui toukokuussa 1708 venäläisen laivasto-osaston yllätysiskun kohteeksi. Tieto uhkaavasta vaarasta tuli kaupunkiin aamupäivällä kylästä kylään kulkeneen tiedon avulla. Pormestari määräsi porvariston aseistautumaan ja lähetti kymmenen miestä tiedustelemaan vihollisten joukkojen vahvuutta. Miehet kuitenkin joutuivat tulitaisteluun venäläisten kanssa, eikä kaupunkiin saatu tietoa joukkojen vahvuudesta. Kello 16 kaupunkiin tuli tieto vihollisen saapumisesta selälle. Noin 80 miehen vahvuinen porvoolaisjoukko lähetettiin Näsinmäelle, jossa heitä vastaan asettui yli 300 miehen vahvuinen vihollisjoukko, mikä pakotti porvoolaiset perääntymään. He yrittivät hajottaa siltaa, etteivät viholliset pääsisi kaupunkiin, mutta siitä ehdittiin purkaa vain kaksi palkkia, ennen kuin venäläiset hyökkäsivät kolmena linjana yhteislaukauksia ampuen. Tällöin osa porvoolaisista lähti kohti kaupunkia, ja vain kolmekymmentä porvoolaista jäi sillalle. Apua yritettiin saada lähettämällä viestinviejä Uudenmaan kaksikasratsuväkirykmentin komentajalle, eversti Anders Erik Ramsaylle. Eversti miehineen vastasi vasta seuraavana aamuna saapuvansa paikalle mahdollisimman nopeasti, kunhan ensin saisi joukot kokoon.

Uusi tiedustelupartio lähti yöllä ottamaan selvää vihollisen toimista. Partio havaitsi, että venäläisten tarkoituksena oli tehdä uusi maihinnousu, mutta tällä kertaa joen itärannalle. Puolustajien tehtävä oli sen vuoksi oikeastaan mahdoton, sillä ilman joen kaltaista estettä venäläisten ylivoima oli entistä murskaavampi. Kutistunut porvoolaisjoukko marssi silti torjumaan venäläisiä ja onnistuikin siinä kahdeksan tunnin ajan, kunnes venäläiset pääsivät maihin Ruskiksen mailla. Porvoolaiset pidättelivät venäläisiä vielä seuraavaan aamuun, kunnes heidän oli pakko perääntyä, kun apua ei tullut. Raatihuone sisustuksineen ja arkistoineen tuhoutui täysin, mutta kirkosta säilyi ehtoollisastiat ja messukasukat. Kirkosta pelastettiin myös kolme kirkonkelloa, joista ilmeisesti kaksi päätyi myöhemmin venäläisten haltuun, mutta yksi löytyi myöhemmin turvassa.

Toipumisyrityksestä pimeisiin vuosiin

Kaupunkielämä yritettiin aloittaa uudelleen heti taistelun päätyttyä. Aiempaa enemmän huomiota pyrittiin kiinnittämään turvallisuuteen, ettei näin pääsisi enää tapahtumaan. Syksystä 1708 Pernajan rannikolla pidettiin erityistä rantavartiota. Kaupungin väestömäärä oli kuitenkin romahtanut yli kolmanneksen. Porvoon toipumista haittasi koko ajan käynnissä ollut sota ja sen työntyminen yhä lähemmäs kaupunkia. Sodan aikana esivalta vaati yhä enemmän veroja. Kaupungin kärsimysten takia veroja ei kuitenkaan voitu periä ollenkaan, joten verorästit kaksinkertaistuivat kahdessa vuodessa. Normaalioloissa kaupungit olisivat tällaisten onnettomuuksien jälkeen saaneet muutamia vuosia verovapautta, mutta tilanne ei ollut normaali, ja kuningas Kaarle XII oli armeijansa kanssa ensin kaukana Venäjällä ja sitten paossa Turkissa. Kaupungin tuhon jälkeen alettiin periä tullia ja aksiisia aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Myös jumalanpalveluksia alettiin pitää normaalisti.

Venäläiset joukot alkoivat tulvia kaupunkiin toukokuussa 1713, jolloin alkoi yli kahdeksan vuotta kestänyt miehitysaika. Venäläiset eivät kuitenkaan miehityksen jälkeen polttaneet kaupunkia vaan tyytyivät ryöstelyyn. Pidäkkeettömän terrorin vaihe näyttää kuitenkin jääneen varsin lyhyeksi, vain noin muutaman viikon mittaiseksi. Tämän jälkeen venäläiset organisoivat paikalleen jääneelle väestölle hallinnon. Jo vuonna 1713 eli ensimmäisenä miehityksen vuonna mainitaan solmitun laillinen tonttikauppa.

Vaikka paikallishallinto saatiin nopeasti toimimaan, lain ja oikeudenkäytön riippumattomuudesta ei voida puhua. Oikeudenkäynneissä noudatettiin Ruotsin perustuslakia, mutta vain jos se sopi venäläisille miehittäjille. Lisäksi kaikkien virkamiesten tuli tinkimättä noudattaa venäläisten käskyjä. Venäläiset alkoivat periä Porvoossa myös tullia. Tulliluettelojen mukaan Porvoon kauppa Tallinnan kanssa kohosi miehitysvallan loppua kohden vilkkaaksi. Molemmat kaupungit olivat Venäjän vallan alla, eikä Porvoosta Tallinnaan tarvinnut enää purjehtia Helsingin kautta.

Rauhan aika ja toipuminen

Ruotsalaisen esivallan paluu

Sodan päätyttyä oli Porvoolle ja sen asukkaille tärkeää tutun ruotsalaisen esivallan paluu. Sodan aikana Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherraksi oli nimitetty Peter Stierncrantz, joka alkoi rauhan tultua selvittää kaupunkien kärsimiä vahinkoja ja niiden oloja. Porvoon hän totesi joutuneen maksamaan miehitysaikana raskasta veroa, minkä vuoksi kaupunkilaiset eivät pystyneet korjaamaan kirkkoa. Venäläisten asettama maistraatti oli tuolloin jo syrjäytetty ja oikeutta kävivät vanhat raatimiehet, koska pormestari oli vielä paossa Ruotsissa.

Verovapaus

Porvoo ei ollut saanut verohelpotuksia vuoden 1708 tuhosta sodan vaatimusten ja sen aiheuttamien tuhojen vuoksi. Verorästit kruunulle olivat suuret, ja rauhan tultua ne päädyttiin pyyhkimään pois. Valtioneuvosto myönsi helmikuussa 1722 Porvoolle kahdeksi vuodeksi vapautuksen kaikista maksuista. Porvoo sai lisäksi vuonna 1724 anomuksestaan luvan kantaa kolehtia julkisten rakennusten kunnostamiseksi. Anteliaan kuuloisista vapauksista ei lopulta kuitenkaan ollut paljon apua, ja siksi kaupunki vuonna 1726 anoi vapauden pidentämistä. Vapaavuodet loppuivat 1729, ja maistraatti valitti läänin maaherralle, että porvaristo oli edelleen hyvin köyhtyneessä tilassa. Maaherran välittäessä valitusta hän myönsi tuntevansa hyvin Porvoon heikon taloudellisen tilanteen. Hän myös kertoi, että kolehdit olivat tuottaneet hyvin vähän ja kaikki tulli- ja aksiisitulot olivat käytetty julkisiin rakennuksiin eivätkä kaupunkilaiset päässeet kohentamaan omia olojaan. Vuonna 1731 kaupunki sai uuden vapautuksen, joka kesti neljä vuotta. Vuodesta 1735 lähtien Porvoo joutui taas maksamaan kaikkia veroja.

Piispanistuin

Porvoo oli vielä 1700-luvun alussa ollut varsin vaatimaton kaupunki, jossa turvekatot ja hirsipintaiset harmaat julkisivut olivat olleet yleisiä. Yksinkertaisimmillaan rakennukset olivat yksihuoneisia savutupia. Vuosisadan alussa Porvoossa oli lähes 300 asuttua tonttia, ja varakkailla porvareilla oli tontteja eri puolilla kaupunkia. Tonttien välissä oli myös pieniä aidattuja kasvimaita.

Venäjä oli saanut suuren Pohjan sodan jälkeen Viipurin, minkä jälkeen sekä piispanistuin että kymnaasi siirrettiin Viipurista Porvooseen. Tämän seurauksena kaupunkiin alkoi muuttaa hallintomiehiä ja opettajia ja kaupunki alkoi kasvaa. Kirkkokatua ja Vuorikatua levennettiin ja suoristettiin ja porvarit perustivat uusia puoteja. Rakennustoiminta oli varsin vilkasta ja puutarhakulttuuri kukoisti.

Porvoo kasvoi 1700-luvun alkupuoliskolla varsin nopeasti, ja vuosisadan puolivälissä kaupungissa oli noin 1 500 asukasta. Se oli tuolloin Suomen suurimpia kaupunkeja. Vuonna 1724 asukkaita oli ollut 367.

Kirkkoriita

Porvoon kivinen tuomiokirkko.

Kivikirkkoa oli vuoden 1708 tuhon jälkeen korjattu vain välttävästi. Lehtereiden tuhouduttua oli kirkon tungos jo tuntuva. Vuonna 1724 ehdotettiin, että kivikirkon korjaamisen sijaan rakennettaisiin uusi puukirkko. Porvaristoa varoitettiin putoavista kivistä, sorasta sekä pystyyn jääneistä holveista, ja he päättivät neuvotella piispan kanssa uuden kirkon rakentamisesta. Suunnitelmat hylättiin kuitenkin melkein heti.

Kivikirkon rakentamista hidastutti kaupungin ja pitäjän välinen riita. Pitäjän puolella päähenkilöksi riidassa nousi Anders Erik Ramsay. Ramsay esitti 30. syyskuuta 1724 maaherralle anomuksen, jonka mukaan kaupunkiseurakunta tarvitsi ehdottomasti erillisen kirkon, koska molemmat seurakunnat, kaupunki ja pitäjä, eivät mahtuisi samaan kirkkoon. Vaikka pitäjä oli rakentanut kivikirkkoa pitkään yksin ja lahjoittanut sille paljon koristeita, oli kaupungille pysytetty oikeus kirkkoon aikaisemmin vuonna 1724. Pitäjä taas määrättiin hankkimaan kaikki rakennustarpeet ja suorittamaan kirkon kunnostustyöt. Porvooseen siirtynyt tuomiokapituli totesi omassa lausunnossaan , että kirkossa oli tosiaan kova tungos, mutta rakentamalla lehterit ja kunnostamalla kirkko kunnolla ei valituksen aihetta enää olisi. Maaherra totesi, että kirkon korjaaminen oli tärkeää, ja se olisi jo alkanut, ellei Ramsay olisi sekoittanut asiaa valituksella. Kaupunki oli aina käyttänyt kirkkoa ja haudannut sinne kuolleet. Lisäksi kaupunki puolusti kirkkoa mahdollisimman pitkään vuoden 1708 tuhon aikaan. Valtioneuvosto käsitteli riitaa istunnossaan vuonna 1725. Se päätti pitää voimassa Kaarle XII:n vuonna 1698 antaman päätöksen kirkon yhteiskäytöstä.

Elinkeinot

Tupakkateollisuus

1700-luvulla valiovalta pyrki tukemaan teollisuuslaitoksia eli manufaktuureja. Yleisimpiä tehtaita olivat tupakkatehtaat. Tupakka oli aluksi vain tuontitavaraa, mutta merkantilistisen talousajattelun mukaan tuontia rajoitettiin ja vientiä edistettiin. Niinpä tupakkaa alettiin kasvattaa ja valmistaa kotimaassa.

Porvoon tupakkatehtaan perusti porvari Georg Haikman. Tupakan käsittelyn hän oli oppinut työskennellessään Hovingin tupakkamanufaktuurin vahtimestarina. Aluksi yrityksen yksin omistanut Haikman siirtyi kuitenkin pian palkkatyöntekijäksi, ja tehtaan omistivat porvoolaiset porvarit. Manufaktuuri vuokrasi seurakunnalta suuren kirkkopellon tupakan viljelyyn. Tehtaan tuotanto ei kovasta yrityksestä huolimatta koskaan ollut kovin suuri. Manufaktuuri tuhoutui kaupungin palossa 1760.

Kauppa ja merenkulku

Rajan siirtyminen lähemmäs Porvoota uudisti markkinajärjestelyt. Haminasta paenneet porvarit saivat jo vuonna 1744 luvan perustaa uuden kaupungin Pikku-Ahvenkosken tienolle, Porvoon vanhalle markkinapaikalle, jonka Porvoo näin ollen menetti. Kaupunki sai silloin nimen Degerby, mutta se tunnetaan nykyään nimellä Loviisa. Ahvenkosken markkinoiden sijaan markkinat siirrettiin suoraan Porvoon kaupunkiin.

Porvoolaisten maaseudulta keräämät tavarat kuljetettiin eteenpäin pääosin porvoolaisten omilla aluksilla. Vieraat laivat Porvoon satamassa olivat harvinaisia. Porvoolaisten ylivoimaisesti tärkein kohde oli Tallinna, vaikka purjehdus sinne olikin kiellettyä. Siitä syystä sinne suunnattujen purjehdusten määrästä ei ole virallista tietoa.

Käsityö

Jo ennen pikkuvihaa Porvoon käsityöläisten määrä oli kasvanut huomattavan suureksi. Sama kasvu jatkui sodan jälkeenkin. Käsityöläisten määrä lisääntyi kahdella tavalla. Samaa ammattialaa harjoittamaan saapui enemmän ja enemmän mestareita, ja lisäksi Porvooseen sai porvarisoikeuden yhä useamman ammatin käsityöläinen. Huipussaan kehitys oli 1780-luvulla, jolloin Porvoossa työskenteli yli 30 alan mestareita.

Porvoon palo 1760

Porvoon palo alkoi 11. kesäkuuta 1760. Porvoossa oli vallinnut pitkään pohjoistuuli, ja olosuhteet olivat hyvin kuivat. Porvari Anders Bergmanin äiti Maria Holm oli aamuyöllä keittämässä kalaa väelle, jota oli tulossa seuraavana päivänä taloon töihin. Keitoksen valmistuttua hän meni nukkumaan. Tunnin päästä Bergmanin vaimo oli herännyt suureen möykkään ulkoa ja huomannut hänen kattonsa olevan ilmiliekeissä. Lyhyessä ajassa palo oli levinnyt koko kaupunkiin. Palo oli hyvin voimakas ja alkoi siksi hiipua jo aamulla, kun kaikki oli palanut. Maistraatti ilmoitti palon tuhonneen ainakin kolme neljäsosaa kaupungin rakennuksista.

Palon jälkeen maistraatti yritti rakentaa kaupungin entistä säännöllisemmäksi. Siihen tarkoitukseen se anoi Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherralta, että maanmittari Nils Westermark määrittelisi kaupungin kadut, kujat ja tontit. Se ei kuitenkaan onnistunut. Porvoolaiset joutuivat siten rakentamaan kaupunkinsa uudelleen vanhalle paikalle.

1800-luku

Porvoon valtiopäivät

Emanuel Thelning: Porvoon valtiopäivien avajaiset 1809 (1812).

Pääartikkeli: Porvoon valtiopäivät

Suomen sota oli vielä käynnissä, keisari Aleksanteri I antoi Suomen säädyille käskyn kokoontua Porvooseen valtiopäiville. Tällöin 600 vuotta Ruotsin olleesta Suomesta tuli autonominen osa Venäjän keisarikuntaa. Valtiopäivät avattiin 28. maaliskuuta 1809, ja ne kestivät neljä kuukautta. Sinä aikana osallistujien oli tarkoitus laatia ehdotuksia, miten Suomen asioita tulisi hoitaa osana keisarikuntaa. Valtiopäivien päättäjäisissä heinäkuussa Aleksanteri I julisti Suomelle autonomian. Seuraavat valtiopäivät pidettiin vasta vuonna 1863.

Kokoontumista on kutsuttu vakiintuneesti Porvoon valtiopäivinä, mutta joidenkin nykytutkijoiden mielestä olisi parempi käyttää termiä Porvoon maapäivät, koska se vastaa paremmin kokoontumisen sisältöä ja tarkoitusta. Porvoon maapäivät on myös suora käännös ruotsinkielestä Borgå lantdag.

Valtiopäivien jälkeen

Suomen liittäminen Venäjään muutti Porvoon yleissuomalaista asemaa sekä hallinnollisesti että taloudellisesti. Porvoo oli Pietarista päin katsoen läpikulkukaupunki. Pääkaupungin siirtäminen Turusta Helsinkiin oli porvoolaisille suotuisa muutos, sillä uusi pääkaupunki oli paljon lähempänä kuin entinen. Turkulaisten porvoolaisvastaisuus oli näkynyt useina yrityksinä siirtää piispa Porvoosta Viipuriin. Viipurin maaherra Carl Johan Walleen halusi Suomeen viisi hiippakuntaa ja samalla Porvoon piispan siirtämistä Helsinkiin.

Pääkaupungin siirto vaikutti autonomian ensimmäisinä vuosikymmeninä Porvoon valtiolliseen asemaan pääosin myönteisesti. Koska Porvoo oli lähellä Helsinkiä, se hyötyi etenkin sivistyksellisesti ja taloudellisesti. Porvoo kuului autonomian alkuvuosikymmeninä Kymenkartanon eikä Uudenmaan ja Hämeen lääniin, joten se ei hyötynyt heti siitä suuresta mielenkiinnosta, jota Helsingin ansiosta suuntautui koko lääniin. Läänijakoa tosin suunniteltiin uudistettavaksi jo 1811, mutta hanke toteutui vasta 20 vuotta myöhemmin. Läpikulkuasemansa vuoksi Porvoo kiinnitti sekä keisarin että muiden viranomaisten huomiota.

Kulttuurin kannalta Helsingin läheisyys oli jatkuvasti myönteistä, mutta Porvoo menetti 1800-luvun vaihteessa läpikulkukaupungin luonnettaan, kun Itämeri alkoi saada ensimmäistä matkustusliikennettä ja rautateitä alettiin rakentaa. Jo Helsingin ja Hämeenlinnan välinen rata eristi kaupunkia vanhoista hämäläisyhteyksistä.

Empire-Porvoo

Maanmittari Claes Wilhelm Gyldénin tekemä Porvoon kaupungin kartta vuodelta 1843. Gyldén piirsi samaan karttaan sekä uuden asemakaavan että sen pohjalle vanhan katuverkoston.

Porvoossa alettiin 1840-luvulla rakentaa uutta, empiretyylistä keskustaa. Suunnitelmat aloitti keisari Nikolai I, joka oli huomannut läpikulkumatkalla kaupungin epäsäännöllisyyden. Hän määräsi vuonna 1830 alueen uudelleen kaavoitettavaksi, ja seuraavana vuonna maanmittari Johan Barck teki mittauksia ja valmisteli ehdotuksen uudesta asemakaavasta. Kaavan laatiminen annettiin arkkitehti Carl Ludvig Engelille, jonka suunnitelma valmistui 1832. Se pohjautui Barckin ehdotukseen. Engelin ruutukaava-aluetta pidetään yhtenä Suomen merkittävimmistä empireihanteiden mukaan rakennetuista asemakaavoista.

Engelin kaava oli joen suuntainen ja suorakaiteen muotoinen ruutukaava, joka laajensi Porvoota etelään Ånäsin säterin maille. Empirekaudelle tyypillisesti paloturvallisuuteen kiinnitettiin huomioita, jotta vältyttäisiin Turun palon kaltaisilta onnettomuuksilta. Kaupunginosat erotettiin toisistaan leveillä puistokaduilla ja mansardikatot ja yhtä kerrosta korkeammat talot kiellettiin. Joen suuntainen kaava edisti kaupankäyntiä, mutta se myös varmisti tehokkaan vedensaannin.

Empire-Porvoon rakennustyöt alkoivat hitaasti, ja ne saatiin käyntiin vasta 1840-luvulla. Tyylisuunta muuttui 1800-luvun aikana empirestä uusrenessanssiin, ja alueen rakentuminen kesti 1800-luvun lopulle asti. Alueelle valmistui vuonna 1849 Ernst Lohrmannin suunnittelema Porvoon lyseo, Carl Rupert Rosenbergin suunnittelema Porvoon kaupungintalo ja 1898 Porvoon kuurojenkoulun kolme laitosrakennusta. Porvooseen oli jo vuonna 1846 perustettu Suomen ensimmäinen kuuromykkien koulu, jonka oli perustanut itsekin kuuromykkä Carl Oscar Malm.

Porvoo–Kerava-rautatie

Pääartikkeli: Porvoon rata

Porvoolaiset alkoivat suunnitella omaa rautatietä vuosi Helsingin ja Hämeenlinnan välisen radan valmistumisesta. Fredrika Runeberg mainitsi asiasta Walter-pojalleen lähettämässään kirjeessä. Hanke kiinnosti häntä, koska poikien aikuistuessa ja muuttaessa kotoa äiti kaipasi parempia liikenneyhteyksiä ja odotti aikaa, jolloin Porvoosta tulisi Helsingin esikaupunki. Hän ehti nähdä rautatien tulon mutta teki ensimmäiset aviomiehensä sairauden aikaiset matkat Helsinkiin höyrylaivalla.

Rautatie oli Porvoon historian suurin yhteishanke. Porvoo menetti 1800-luvun puolivälin jälkeen yhteiskunnallisesti keskeistä asemaansa, kun Helsinki kasvoi ylivertaisesti ja Kuopio sai tuomiokapitulin. Helsingin nousu ei sinällään haitannut Porvoota, mutta 1850-luvun liikennepoliittiset ratkaisut olivat Porvoolle kohtalokkaita. Vuonna 1856 avattu Saimaan kanava oli murtanut Porvoon kaupallisia yhteyksiä itään. Toisella suunnalla Porvoon syrjäytti Suomen ensimmäinen rautatie Helsinki–Hämeenlinna-rata, jolloin Häme liitettiin selvästi pääkaupungin vaikutuspiiriin. Kohtalokkain kaikista muutoksista oli Suomen ja Venäjän välisen yhteyden eli Pietarin radan rakentaminen. Kaikki kaupunkilaiset pääsivät osallistumaan keskusteluun, ja lopulta kaupungin sanomalehdessä esiteltiin insinööriluutnantti Stjernvallin suunnitelma. Sen mukaan Keravalta Porvooseen rakennettaisiin 660 000 ruplalla 31 virstaa pitkä rata, jossa yksi asema tulisi Helsingistä ja Hämeestä tulevien maanteiden yhtymiskohtaan ja siitä edelleen sivuraide lastauspaikalle.

Radalla kulkeneet lättähattujunat liikennöivät edelleen Porvoon museorautatiellä.

Oikeuden radan rakentamiseen Porvoo sai maaliskuussa 1871, ja rakentaminen aloitettiin seuraavana vuonna. Kaupunkilaiset saivat seurata rakennustöitä vain silmillään ja kuulopuheiden varassa. Suuret obligaatioilmoitukset täyttivät lehtien sivuja, mutta varsinaista informaatiota annettiin hyvin vähän. Kuulopuheissa puhuttiin valtavasta yli 200 000 työläisen projektista, mutta muutamaa viikkoa myöhemmin tieto todettiin tuhatkertaisesti liioitteluksi. Maanvyörymä sorti rataa Veckkoskella, ja tuleva asema oli sekä liian matala että epäkäytännöllinen, koska se ohjasi kaikki vedet ja lumet matkustajien niskaan. Kaupungissa ongelmia tuotti rautatien ja sataman yhdistäminen. Asema oli kustannusten hillitsemiseksi sijoitettu kaupungin pohjoispuolelle, josta oli hankala rakentaa sivurataa satamaan. Liikemiehet ja kaupunki päättivät myydä hanketta valtiolle, mutta valtio ei ottanut rataa. Silti kesällä 1875 rata pystyi aloittamaan yhteisen tavara- ja matkustajaliikenteen Valtion rautateiden kanssa.

Rahapulan ja teknisen osaamattomuuden vuoksi radalla oli koko ajan vaikeuksia. Vaikeuksista huolimatta se toimi vain pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta koko vuoden 1875. Vaikka matkustajavaunuja oli vain kolme, junayhteyttä käytti vuoden aikana 14 668 matkustajaa. Rata sai suurimman osan tuloistaan tavarasta ja matkustajista. Koska valtio ei ostanut rataa, se toimi yksityisin avustuksin. Rautatien yksityinen omistus loppui vuoteen 1917, kun työläiset menivät lakkoon. He vaativat samaa palkkaa kuin valtion rautateiden työläiset. Neuvotteluissa ei onnistuttu ja ne päättyivät siihen, että VR osti rautatien ja työläisistä tuli valtion virkamiehiä. Matkustajien määrän vähennyttyä 1900-luvun loppupuolella VR lopetti matkustajaliikenteen 30. toukokuuta 1981. Tavaraliikennekin lopetettiin muutamaa vuotta myöhemmin 1. joulukuuta 1990.

Tapulioikeudet

Porvoon kaupungin vuonna 1830 takaisin saama tapulinoikeus yhdistettynä uuteen entistä laajempaan asemakaavaan loivat uusia mahdollisuuksia talouselämän kehittymiselle. Tapulioikeudet saanut Porvoo houkutteli suomalaisia ja ulkomaalaisia miehiä, naisilla oli mahdollisuuksia päästä elinkeinoelämään vasta poikkeustapauksissa ja myöhemmin. Ennen vuoden 1879 elinkeinovapautta Porvooseen pyrki asettautumaan 650 miestä ja 59 naista. Useimmat paikkaa anoneista saivat paikan, mutta kaikki eivät. Väkiluku kasvoi, ja samalla kaupunki naisistui entisestä. Kun sukupuolten välinen ero oli 1850-luvulla tasainen, se oli jo 1870-luvulla painottunut niin, että miehet olivat selvä vähemmistö.

Runebergin ja hänen perheensä elämä Porvoossa

Runebergin koti Porvoossa.

Pääartikkeli: Johan Ludvig Runeberg

Suomen kansallisrunoilijaksi mielletty pietarsaarelainen Johan Ludvig Runeberg mielletään porvoolaiseksi, koska hän teki elämäntyönsä juuri Porvoossa. Muutto pois Helsingistä johtui siitä, että hänelle tarjottiin töitä Porvoon kymnaasin lehtorina. Hänen puolisonsa Fredrika Runeberg oli kasvanut tärkeimmät nuoruusvuotensa kulttuurikaupungeissa Turussa ja Helsingissä. Akateemisen perhetaustansa vuoksi Fredrikan oli vaikeampi luopua Lauantaiseurasta ja sopeutua porvoolaisympäristöön kuin puolisonsa. Kaikesta huolimatta Johan Ludvig Runeberg kieltäytyi muuttamasta takaisin pääkaupunkiin. Muutamassa vuodessa Fredrika Runeberg oppi kuitenkin viihtymään Porvoossa, löysi omia ystäviä, joiden kanssa hän perusti elokuussa 1844 Suomalaisen lukuseuran. Laajemmasta yrityksestä hän teki aloitteen vuonna 1846, jolloin hän sekä Albertina Öhman ja Gustava Borenius kutsuivat koolle Rouvasväenyhdistyksen ensimmäisen kokouksen. Sen suurin saavutus oli köyhäinkoulu. Runebergin poika, kuvanveistäjä Walter Runeberg suosi synnyinkaupunkiaan taiteilijana.

Porvooseen vuonna 1837 saapunut Johan Ludvig Runeberg toimi opetusvirassaan ja samalla tuomiokapitulin jäsenenä tasan 20 vuotta. Runebergin 65-vuotisjuhlilla opiskelijat yllättivät kaupunkilaiset marssimalla satamasta talolle, jossa asui ”kaupungin ylpeys”. Tämän jälkeen kaupunkilaiset alkoivat laulaa Maamme-laulua, ja kunniasta kiitollinen Runeberg antoi Tukholmassa tekeillä olleelle höyrylaivalle luvan käyttää nimeään.

Johan Knutsonin maalaus Runebergin haudasta vuodelta 1877.

Kaupunkilaisten erityisen kunnioituksen vuoro tuli vuonna 1877 Johan Ludvig Runebergin kuoltua. Hänen hautajaisistaan tuli siihen mennessä suurin ja mahtavin porvoolaisjuhla. Runebergin hautajaisiin osallistui enemmän ihmisiä kuin Porvoon valtiopäiville. Hautajaiskulkue käveli havutettua tietä aina hautausmaalle asti, ja koko kaupunki oli verhoutunut suruasuun. Kansakunnan puolesta puhuessaan J. V. Snellman ennusti jälkimaailman arvostavan Runebergin runoutta, ja samaa unohtumattomuutta ennusti Zachris Topelius Narvan marssiin runoilemissaan sanoissa.

Historiantutkimuksen kannalta nuoren lehtoriperheen muutto kaupunkiin 1837 rikasti suuresti Porvoon menneisyyttä, koska runoilijasta ja hänen perheestään on säilynyt ja koottu enemmän aineistoa kuin kenestäkään muusta kaupunkilaisesta. Vaikka Runeberg eli Porvoossa osallistumatta kaupungin johtoon tai edes kaikkeen seuraelämään, häneen liittyvässä materiaalissa on silti paljon aikansa porvoolaisuutta.

Edelfelt ja Sparre

Edefeltin ateljee on nykyään museo

Yksi Suomen historian merkittävimmistä taidemaalareista, Albert Edelfelt, omisti vuosina 1879–1905 Porvoossa kesäkodin, mihin hän rakennutti ateljeen vuonna 1883. Edelfeltin kerrotaan rakastaneen Porvoota ja sen saaristoa. Ne edustivat hänelle suomalaisuutta parhaimmillaan ja olivat suuri innoituksen lähde. Kaiken kaikkiaan Edelfelt maalasi Porvoossa 220 teosta 26 kesän aikana. Hän kuoli kesäkodissa elokuussa 1905.

Edelfelt ja toinen Porvoossa toiminut taiteilija Louis Sparre olivat ensimmäiset, jotka alkoivat vaatia Vanhan Porvoon suojelua ja jotka pyrkivät teoksillaan ja toiminnallaan edesauttamaan sen säilymistä. Sparre piti vuonna 1898 tunnetun puheensa, jossa hän vakuutti kaupungin päättäjät Vanhan Porvoon merkityksestä. Sparre perusteli kaupunginosan säilyttämistä sekä kulttuurihistoriallisilla ja kansainvälisillä merkityksillä. Taiteilijana hän piti kaupunginosaa maalauksellisena ja totesi sen avaavan uusia näkymiä jokaisella käännöksellä. Sparre ei kuitenkaan vaatinut vanhan kaupungin säilyttämistä sellaisenaan, vaan asemakaavarakenteen ja merkittävimpien julkisten rakennusten suojelua. Vanhan Porvoon suojelu toteutui lopulta vuonna 1933.

1900-luku

Venäjän vallankumous

Venäjällä puhkesi kevättalvella 1917 vallankumous, jossa keisari erotettiin ja tilalle asetettiin väliaikainen hallitus. Vain muutaman päivän päästä Pietarin ja Helsingin kumoustapahtumista tilanne alkoi vaikuttaa myös Porvoon oloihin. Ensimmäinen merkki järjestysvallan epävarmuudesta tuli, kun paikallinen sotilas Prohor Demidov otti vallan poliisilta. Porvoossa tuolloin vallinneelle poliittiselle asemalle oli luonnollista, että perinnäisten valtainstituutioiden edustajat tunsivat asemansa järkkyneen ja että paikallinen työväenliike ryhtyi yhä aktiivisempaan toimintaan.

Sisällissota

Porvoon suojeluskunta perustettiin arviolta 25. heinäkuuta 1917, ja ensimmäisessä muodossaan se sai paikkakunnalta noin sata jäsentä. Aseensa suojeluskunta hankki venäläisiltä sotilailta, ja se esiintyi ulospäin vapaaehtoisena palokuntana. Porvoon ensimmäinen suojeluskunta joutui hajaantumaan punakaartin toimien vuoksi 17. marraskuuta 1917. Porvoon toisen suojeluskunnan perustaminen aloitettiin 8. tammikuuta 1918. Tuolloin suojeluskunnan johto päätti pitää yhden komppanian Porvoossa pitämässä yllä järjestystä. Suojeluskunta otti huolehtiakseen poliisin tehtävät, vaikka Porvoo oli yksi harvoja Etelä-Suomen kaupunkeja, joissa poliisilaitos oli valkoisten hallussa.

Työmies-lehdessä 29. tammikuuta 1918 julkaistu artikkeli antaa jonkinlaisen kuvan Porvoossa toimeenpannuista sotilaallisista valmisteluista. Siinä sanotaan, että Porvoon toreja ympäröivät talot on varustettu kiväärein ja ampumahaudoin. Lundininkadulla sijaitsevaa Lähetyseuran taloa samoin kuin Puistokadulla sijaitsevaa oluttehtailija Ekblomin taloa on jonkin verran linnoitettu. Tuomiokirkon sakaristosta on tehty asevarasto ja kirkon asemanpuoleiseen päähän on tuotu ainakin yksi kivääri. Näsinmäellä on suoritettu salaperäisiä töitä. Sillalla, tullissa ja kaupunkiin johtavilla teillä on vartioita, ja varmistuspartioita oli rautatien varressa aina Sipoon Martinkylään asti. Joen suulle komennettiin osasto, jonka tehtävänä oli estää punakaartin osastojen mahdolliset toimet Tolkkisissa ja Hamarissa.

27. Jääkäripataljoonan 1. komppania.

Porvoon esikunnalla oli tammikuun 1918 lopulla 27. päivään asti yhteys Mannerheimiin ja Vaasaan siirtyneeseen senaattiin. Vielä punaisten otettua vallan Helsingissä Porvoon esikunnalla oli puhelinyhteys Mannerheimin päämajaan Vaasaan. Yhteys katkesi tammikuun lopulla, eikä sitä yrityksistä huolimatta pystytty palauttamaan. Porvoolaisten väärien tietojen mukaan Pohjanmaan prikaati oli vallannut Tampereen, Savon prikaati oli saanut Viipurin hallintaan ja oli matkalla kohti Kouvolaa, kun taas Jääkäripataljoona 27 ja vapaaehtoiset ruotsalaiset olivat nousseet maihin ja etenivät kohti Turkua. Alkuun tietoihin uskottiin yleisesti.

Gustav Silfverhjelm

Punaiset joukot ryhmittyivät 5.–6. helmikuuta 1918 Porvoon luoteis- ja itäpuolelle. Porvoon esikunnalla oli kuitenkin hyvä kuva punakaartin joukkojenkeskityksestä, koska puhelinteknikko Emil W. Hunaeus kuunteli kaartin sisäistä puhelinliikennettä. Lisäksi suojeluskuntien johdolla oli salainen puhelinlinja punaisten päämajaan Smolnaan Helsinkiin. Sen avulla saatiin tietoja, kun puhuja oli esittäytynyt kuuluvansa punaisiin. Porvoossa suojeluskuntaa johtaneella Silfverhjelmillä oli näin hyvä kuva punaisten joukoista ja niiden liikkeistä. Tosin hän yliarvioi pahasti Porvoota lähestyvien punaisten joukkojen vahvuuden.

Silfverhjelmin laskelmien mukaan Porvoota uhkasi suoranaisesti 3 500 miestä. Kurt Reuterin antaman tiedon mukaan Porvoon ympäristössä oli 5 000 miestä, mutta oikeasti Porvoota kohti marssi enintään tuhat miestä. Porvoon sekava ja levoton tilanne yhdistettynä liioiteltuihin tietoihin punaisista johti päätökseen suojeluskunnan hajottamisesta. Tämän jälkeen suojeluskuntalaiset marssivat samana yönä pois Porvoosta enimmäkseen kohti sisäsaaristoa. 300 suojeluskuntalaisen lisäksi kaupungista lähti punaisia pakoon myös suuri joukko siviilejä ja noin 80 hevosta. Samana yönä Porvoossa vankeina olleet punaiset pääsivät pois vankiloista ja ottivat vallan.

Punaisten vallan alla

Eero Haapalainen

Punakaartien ylipäällikkö Eero Haapalainen antoi 9. helmikuuta 1918 Suomen kansanvaltuuskunnalle selvityksen, jossa hän ilmoitti punaisten vallanneen Porvoon ja Loviisan kaupungit. Punaisten joukkoja Porvoossa johti Kustaa Salminen. Porvoosta tuli helmikuun 1918 ajaksi punaisten joukkojen sotilaallisen toiminnan keskus, minkä seurauksena kaupunkiin tarvittiin paljon majoituspaikkoja ja muonaa. Majoituspaikat järjestettiin Seurahuoneelle ja Borgå Lyceumin tiloihin. Muonituksesta taas vastasi punakaartin muonituskomppania, joka toimitti Porvooseen satoja patjoja, kymmeniä säkkejä riisiä, leipää, hernettä, sianlihaa, juustoa ja voita.

Saksalaisten maihinnousu Loviisan lähistölle 7. huhtikuuta 1918 ja saksalaisten joukkojen saapuminen Helsinkiin viikkoa myöhemmin synnyttivät levottomuutta Porvoon punaisiin, jotka alkoivat valmistella kaupungin tyhjentämistä ja omien joukkojen pelastamista. Porvoon punainen esikunta päätti, etteivät joukot marssi sittenkään itään Koskenkylään, vaan hakeutuisivat maanteitse Mäntsälän kautta Riihimäen–Lahden-radalle. Punaiset joukot poistuivat Porvoosta keskellä päivää 13. huhtikuuta 1918. Lähtijöitä oli hieman yli 300.

Takaisin valkoisten valtaan

Punaisten poistuttua Porvoosta vapautettiin valkoiset vangit, joita oli kaupungin vankilassa kolmetoista ja lyseon tiloissa seitsemäntoista. Muutamia miliisimiehiä määrättiin vartioon seurahuoneelle, jossa vallitsi sekasorto. Valkoiset organisoivat muutamassa päivässä uuden poliisikunnan. Poliisit valvoivat esimerkiksi voimassa ollutta ulkonaliikkumiskieltoa ja puhelinliikennettä. Uusi suojeluskunta organisoitiin 14. huhtikuuta 1918. Kaupunginvaltuusto hankki suojeluskunnalle aseita ja ampumatarvikkeita, joita saapui seitsemän hevoskuormallista. Vasta saksalaisen tiedusteluosaston ja pataljoonan saapuessa Porvooseen 19. huhtikuuta kaupungin valkoinen väestö rauhoittui. Saksalaisten saapuminen merkitsi sitä, että oltiin turvassa ”yllätyksiltä”.

Punaiset vangit Porvoossa keväällä 1918

Suojeluskunnan otettua valta-aseman Porvoossa ja sen lähiseudulla lukuisia punaisia vangittiin. Porvoossa vangittiin 13.–22. huhtikuuta noin 70 henkeä, ja Porvooseen lähetettiin myös muissa Itä-Uudenmaan kunnissa vangittuja henkilöitä. Vankimäärästä huolimatta Porvooseen ei perustettu vankileiriä, vaan se toimi lajittelukeskuksena, josta punaiset vangit tilanteen mukaan lähetettiin muualle. Porvoossa pidettiin vankena kaikkiaan 344 miestä ja 51 naista, useimpia heistä kuitenkin vain lyhyen aikaa.

Sisällissodassa kuolleet

Porvoon työväenyhdistys koosti vuonna 1919 luettelon sodassa kuolleista jäsenistään. Listalla oli 34 miestä ja yksi nainen eli yhteensä 35 henkeä. Suojeluskunnan päällikkö Mårten Ekblom ilmoitti vuonna 1922 Porvoon kaupungin ja maalaiskunnan kärsimistä henkilötappioista, että 9 valkoista oli kaatunut, 14 haavoittunut, 2 kadonnut ja 38 murhattu. Tämän mukaan yhteensä 49 porvoolaista valkoisiin kuuluvaa olisi saanut surmansa. Porvoolaisten sodan uhrien kokonaislukumäärä on todennäköisesti enemmän kuin 70 henkeä. Listatuista neljäsosa kaatui taisteluissa, runsas kolmasosa teloitettiin ja vajaa kolmasosa kuoli vankileireillä. Valkoisten ja punaisten kärsimät tappiot eroavat kuitenkin rakenteellisesti toisistaan. Valkoisista kaatui kolmasosa ja kaksi kolmasosaa joutui punaisten teloittamaksi, kun taas punaisista sodan uhreista melkein puolet kuoli vankileireillä, neljäsosa teloitettiin ja vain viidesosa kuoli taisteluissa.

Sisällissodan jälkeen

Kaikki keskeiset suojeluskuntien johtajat ylenivät vuoden 1918 sodan jälkeen arvoasteikossa. Kapteeni Torsten Nummelin ja aliluutnantti Gustav Silfverhjelm ylennettiin majureiksi. Porvoo oli myös yksi merkittävimpiä Viroon talvella 1919 lähteneiden suomalaisten vapaaehtoisten rekrytointipaikkakuntia. Vapaaehtoisjoukkoihin liittyneistä vähintään 27 oli porvoolaisia.

Jääkäripataljoonan ja saksalaisten joukkojen saapumisen vuosipäivänä 19. huhtikuuta 1919 Porvoossa järjestettiin suuret juhlallisuudet. Paikalle saapui jopa silloinen valtionhoitaja Gustaf Mannerheim. Mannerheimin Porvoo-vierailun taustalla oli paikallisten säätyläispiirien käsitys, jonka mukaan valtionhoitaja ei antanut arvoa Etelä-Suomelle. Mannerheimin saapuessa hänet otti vastaan maistraatti, kaupunginvaltuusto sekä maalaiskunnan kunnanvaltuusto. Myös tavallisia kaupunkilaisia oli kerääntynyt suuri joukko. Porvoon-vierailunsa aikana Mannerheim asui kenraali Mexmontanin luona ja kävi tutustumassa Porvoon naisopistoon. Asemalaiturilla odotti Sipoon suojeluskuntalaisista koostuva kunniavartio, kun taas sekä Sipoon että Porvoon kaupungin ja maalaiskunnan suojeluskuntien miehet olivat muodostaneet kunniakujan, jota pitkin vaunut ajoivat rautatieasemalta naisopistolle. Torille järjestäytyi kolme suojeluskuntapataljoonaa nelikulmion muotoiseksi sulkeisosastoksi puhujankorokkeen ja kutsuvieraiden, soittokunnan ja pienten koulupoikien kuoron ympärille.

Uusia alueita Porvoolle

Vuonna 1923 hyväksyttiin arkkitehti Bertel Jungin laatima laajentamiskaava kaupungille. Se käsitti rakentamista ja kaupungin laajentamista joen länsipuolelle. Kaupunki oli jo aiemmin pyytänyt länsirannan alueiden liittämistä kaupunkiin. Anomusten syynä oli monien merkittävien rakennusten ja alueiden, kuten Kansanpuiston ja hautausmaan sijaitseminen länsipuolella.

Sotavuodet 1939–1944

Talvisota

Jo ennen talvisodan syttymistä Porvooseen sijoitettiin jääkärikapteeni August Mobergin johtama ErP19. Se piti kenttä- ja kuulovartioita erityisesti saaristossa siltä varalta, että neuvostojoukot hyökkäisivät alueelle meren yli Virosta. Saaristossa oli myös rannikkotykistön yksikköjä. Porvoossa toimi sodan aikana neljä sotasairaalaa.

Suomalaisia sotilaita

Sodan uhatessa syksyllä 1939 Porvoossa oli varauduttu mahdollisiin ilmapommituksiin. Suhteellisen laajamittaiset varotoimet kaupungissa osoittivat viranomaisten ottaneen jo etukäteen huomioon, että Porvoo saattoi joutua vaaraan. Kaupungissa oli alettu suorittaa suuria väestönsuojeluharjoituksia. Lisäksi kauppatorille, Rihkamantorille ja Borgströmin puistoon rakennettiin suojahautoja. Ilmavalvontaa varten oli rakennettu tähystystornit korkeille paikoille Espooseen ja Kulloohon, Ilolaan ja Kaarenkylään. Tornit yhdistettiin puhelinlinjoin Porvoossa toimivaan ilmavalvontakeskukseen.

Porvoossa suoritettiin talvisodan aikana 116 kertaa ilmahälytys, mutta useimpien vihollisen pommikoneiden kohteena oli Helsinki, ja ne lensivät Porvoon ja Loviisan välillä kulkevaa reittiä. Pienet neuvostoilmavoimien osastot pommittivat Porvoota neljästi.

Ensimmäisessä hyökkäyksessä lentokoneista pudotettiin yhdeksäntoista palo- ja miinapommia, jotka kuitenkin putosivat metsään aiheuttamatta vahinkoa. Toinen hyökkäys tapahtui joulupäivänä 1939, kun kahdesta lentokoneesta pudotettiin yhdeksän sadan kilon painoista pommia. Hyökkäyksessä vaurioitui rakennuksia, ja kolmetoista sotilasta ja yksi siviili saivat surmansa. Lisäksi useita sotilaita haavoittui.

Kolmannessa pommituksessa yksi lentokone pudotti kahdeksan pommia Tarmolaan, jossa tuhoutui kaksi rakennusta ja kaksi vaurioitui. Neljäs ja tuhoisin pommitus tehtiin 13. helmikuuta 1940. Kyseessä oli suurehko pommitus, johon kuului kaksi hävittäjää ja seitsemäntoista pommikonetta, jotka pudottivat kaupunkiin 88 raskasta pommia ja noin 500 pientä palopommia. Osa pommeista oli räjähdyspommeja, osa 50 kilon naftapommeja ja osa puolen kilon elektronipalopommeja.

Kansallisarkiston nimitietokannan mukaan talvisodassa kaatui tai kuoli muuten sotatoimien yhteydessä 67 Porvoossa asunutta sotamiestä, aliupseeria ja upseeria. Näistä 36 oli ruotsin- ja 31 suomenkielisiä.

Jatkosota

Tuhoisimman pommituksen uhrien hautoja Näsinmäen hautausmaalla.

Ennen sodan alkua kesällä 1941 Porvoon seudulle muodostettiin kolme ilmasuojelukomppaniaa Porvoossa toimivan ilmavalvontakeskuksen alaisuuteen. Komppanioista käytettiin lyhennettä IS-komppania. Porvoon seudun IS-organisaatioon kuului kaksi alakeskusta, seitsemän vartioryhmää sekä Ilolan ja Sondbyn uudet ilmavalvontatornit. Ilmasuojelujoukkojen tehtäviin kuului Porvoon seudulla toimivien neuvostoliittolaisten desanttien etsiminen ja tekeminen vaarattomiksi.

Kauppalipun alla kulkeneet saksalaiset alukset olivat toimittaneet suomalaisille laivasto-osastoille miinoja, jotka laskettiin miinakentäksi Porvoon edustalla sijaitsevan saariston ja Viron rannikolla sijaitsevan Jumindan niemen välille. Miinakentän tarkoituksena oli sulkea neuvostolaivasto Suomenlahden itäosaan.

Jatkosodassa porvoolaisia kuului noin sataan eri joukko-osastoon. Jalkaväkirykmentti 24 (JR 24) koostui pääasiassa Porvoon kaupungin ja maalaiskunnan sekä Sipoon miehistä. Rykmentti osallistui kesällä ja syksyllä 1941 hyökkäyksiin Karjalan ja Maanselän kannaksilla. Se menetti sodassa 369 miestä, ja siitä muodostettiin vuoden 1944 alussa ErP 18, joka osallistui jatkosodan loppuvaiheessa käytyihin torjuntataisteluihin.

Jatkosodan aikana Porvoota pommitettiin kolme kertaa, ja kaikki pommitukset osuivat vuoden 1941 kesään. Ensimmäisen hyökkäyksen teki neuvostoliittolainen pommituslentue 25. kesäkuuta 1941. Hyökkäyksen syynä oli neuvostojoukkojen väärä käsitys siitä, että kaupungin lähistöllä olisi lentokenttä. Kun lentokenttää ei löytynyt, lentäjät valitsivat pommituksen kohteeksi rautatieaseman ja satamarakennukset.

Toisessa hyökkäyksessä yöllä 12.–13. heinäkuuta 1941 kaupunkiin tehtiin noin 45 minuutin pituinen hyökkäys, jossa pudoteut pommit tuhosivat taloja kuudelta kadulta. Lisäksi kahdelta muulta kadulta tuhoutuivat talot täysin. Kolmas ja tuhoisin hyökkäys tehtiin aamupäivällä 27. elokuuta, jolloin WSOY:n talon väestönsuojan sisäänkäynnille osui kaksi 50 kilon painoista sirpalepommia. Rakennuksen pihalla oli tuolloin satakunta ihmistä, joista 28 kuoli joko heti tai muutaman päivän kuluessa. Lisäksi viereisissä taloissa kuoli muutamia ihmisiä. Suurin osa uhreista oli naisia ja lapsia. Kuolleiden lisäksi yli 50 ihmistä loukkaantui, ja päivää kutsutaan Porvoossa ”onnettomuuden päiväksi”.

Jatkosodassa kaatui tai kuoli muuten sotatoimien yhteydessä 203 Porvoossa asunutta sotamiestä, aliupseeria ja upseeria. Kuolleista 103 oli ruotsin- ja 100 suomenkielisiä. Suurin osa kuolemista tapahtui hyökkäysvaiheessa syksyllä 1941 sekä perääntymisvaiheessa kesällä 1944.

Sotien muistomerkit

Raskas patteristo 21 muistomerkki Porvoossa.

Näsin hautausmaalta varattiin erityinen alue porvoolaisia sotilaita varten, kun valmisteltiin ensimmäisten kotiin kuljetettujen ruumiiden hautaustoimitusta joulunpyhinä 1939. Vuonna 1943 alueelle pystytettiin suuri puinen risti, jonka oli valmistellut taiteilija Lennart Segerstråle. Se oli tarkoitettu vain väliaikaiseksi muistomerkiksi, ja vuonna 1947 sen tilalle pystytettiin uusi risti. Lisäksi hautausmaalla on muistomerkki Karjalaan jääneille porvoolaisille.

Sotavuosien jälkeen

Väestö

Väestönkasvu oli hidasta 1930-luvulla, jolloin keskimääräinen väkiluvun kasvu oli vain noin 30 henkeä vuodessa. Muuttoliikkeen vaikutus oli vähäistä ja luonnollinen väestönkasvu hidasta. Toisen maailmansodan aikana kuolleisuus ylitti syntyvyyden, mutta sodan jälkeen väkiluvun kasvu alkoi. Korkea syntyvyys ja siirtoväen asuttaminen lisäsivät väestönkasvua. 1950-luvulla kasvu jatkui edelleen voimakkaana, ja vuonna 1954 tehty Pappilanmäen liittäminen Porvooseen nosti väkilukua noin 1 500 hengellä. Porvoon kaikkein nopein ja suurin kasvuvaihe 1960-luvun puolestavälistä 1970-luvun puoleenväliin johtui Porvooseen suuntautuneesta muuttoliikkestä. Muuttoliikkeen alkusysäyksen antoi Neste Oy:n päätös perustaa Porvoon maalaiskuntaan Kilpilahteen uusi tuotantolaitos vuonna 1963. Tänä ajanjaksona Porvoon kaupungin väkiluku kasvoi suuremmaksi kuin maalaiskunnan, ja vuosina 1965–1975 Porvoon alueen asukasluku kasvoi noin 550 hengellä vuodessa. 1970-luvun lopulla väestönkasvu laantui ja asukasluku pieneni, kun muuttoliike alkoi suuntautua enemmän kohti Helsinkiä ja Ruotsia. 1980-luvulta lähtien väkiluku kasvoi taas, vaikkakin maltillisesti. Väestönkasvu kuitenkin kiihtyi 1980-luvun loppua kohden ja pysyi suhteellisen korkealla tasolla myös 1990-luvulla.

Teollisuus

Porvoon öljyjalostamo

Toisen maailmansodan aikana valtion sotatarviketilaukset kasvattivat Porvoossa varsinkin metalliteollisuuden ja graafisen teollisuuden tuotteiden kysyntää. Porvoossa syntyi myös uusia teollisuudenaloja, kuten sähkötarvike- ja muoviteollisuutta sekä puuteollisuutta, jotka saivat suuren osan tilauksistaan valtiolta. Kasvu jatkui sodan jälkeen, jolloin teollisuustuotantoa Porvoossa pitivät yllä Neuvostoliittoon toimitetut sotakorvaukset. 1950-luvulla kasvu oli hyvin voimakasta, minkä seurauksena Porvoon teollisuuden tuotannon reaaliarvo lähes kymmenkertaistui kolmessakymmenessä vuodessa. Teollisuuden työntekijämäärä oli huipussaan Porvoossa 1980-luvun vaihteessa, jolloin teollisuuden palveluksessa Porvoossa töissä oli yli 3 000 työntekijää ja toimihenkilöä. Sen jälkeen työntekijämäärä hiipui vähitellen, mutta teollisuuden tuotanto ja tuottavuus kuitenkin kasvoivat. Tuotannon arvoa mitatessa huippu saavutettiin juuri ennen 1990-luvun alun lamaa.

Urheilu

Sotien jälkeen urheiluseuroihin liittyi paljon ihmisiä. Tavarapulasta kärsineessä maassa oli kuitenkin pulaa urheiluvälineistä, eikä koulutettuja valmentajia ollut. Joukkuelajit koettiin kiinnostavampina kuin yksilölajit. Porvoossa erityisesti jääpallo, jääkiekko, jalkapallo, käsipallo sekä koripallo veivät huomion perinteisemmin harrastetuilta maastohiihdolta ja yleisurheilulta. Urheiluseurojen lajivalikoima väheni, eivätkä mitkään syyt estäneet seurojen välistä yhteistyötä. 1970-luvulla Porvoon Tarmo lopetti toimintansa yleisurheilussa ja hiihdossa. Samoin Porvoon Urheilijat lopetti kori- ja lentopallon. Porvoon uimahallin valmistuttua yritettiin luonnollisesti tuoda takaisin vuonna 1937 perustettu uinnin erikoisseura Porvoon uimarit. Porvoo Huntersin perustamisen yhteydessä päätettiin jääkiekko lopettaa Porvoon urheilijoissa ja Porvoon Akilleksessa.

Yhdistäminen

Kartta Porvoon alueliitoksista. Porvoonjoen länsirannan Näsin ja Hornhattulan alueet liitettiin maalaiskunnasta kaupunkiin vuonna 1927 sekä Pappilanmäen ja Järnbölen alueet vuonna 1954. Porvoon maalaiskunta liitettiin kokonaisuudessaan kaupunkiin vuonna 1997.

Ennen kuntaliitosta Porvoon maalaiskunnan maapinta-ala oli 644 neliökilometriä ja asukasluku 22 343, kun taas Porvoon kaupungin maapinta-ala oli vain 19 neliökilometriä ja asukasluku 21 313. Kaupungilla ja maalaiskunnalla oli yhteinen maaraja pohjoisessa, idässä ja lännessä. Etelässä kaupunki rajoittui mereen. Molemmat kunnat olivat kaksikielisiä.

Yhteenliittymistä edelsi kansanäänestys, joka pidettiin 21. tammikuuta 1996. Maalaiskunnassa kuntaliitosta kannatti 56 prosenttia ja vastusti 44 prosenttia. Kaupungissa liitosta kannatti 64 prosenttia ja vastusti 30 prosenttia. Porvoo ja Porvoon maalaiskunta liitettiin yhteen 1. tammikuuta 1997 lakkauttamalla vanhat kunnat ja perustamalla uusi kunta.

Kuntien yhdistyessä kaupungin taloudellinen liikkumavara oli hieman maalaiskuntaa parempi. Kaupungin veroprosentti oli 17 ja maalaiskunnassa 17,5. Heti liitoksen jälkeen Porvoon taloudellinen tilanne heikkeni. Vuosikate painui miinukselle, ja lainojen määrä kasvoi lähes puolitoistakertaiseksi. Liittymisavustusta Porvoo sai 1997 13,3 miljoonaa, 1998 10,6 miljoonaa ja 1999 1,1 miljoonaa markkaa.

Lähteet

• Edgren, Torsten & Gardberg, Carl Jacob: Porvoon kaupungin historia I. Suomentanut Irma Savolainen. Porvoo: Porvoon kaupunki, 1996. ISBN 951-96331-2-X.
• Hakanpää, Päivä: Porvoon kaupunkiarkeologinen inventointi (PDF) 2008. Museovirasto. Viitattu 8.11.2021.
• Haveri, Arto & Nieminen, Juri: Mitä hyötyä on kuntien yhdistymisestä?: kuntien yhdistymisen vaikutukset luottamushenkilöiden ja viranhaltijoiden kokemana Heinolassa, Lohjalla ja Porvoossa. Kunnallistieteen aikakauskirja, 2003, 1. vsk. Artikkelin verkkoversio. (Elektra-haku)
• Mäntylä, Ilkka: Porvoon kaupungin historia II. Porvoo: Porvoon kaupunki, 1994. ISBN 951-96331-0-3.
• Mäkelä-Alitalo, Anneli: Porvoon kaupungin historia III:1. Porvoo: Porvoon kaupunki, 2000. ISBN 951-96331-7-0.
• Westerlund, Lars & Koskimies, Jan: Porvoon kaupungin historia IV. Porvoo: Porvoon kaupunki, 2008. ISBN 978-951-95143-8-3.

Kirjallisuutta

• Mäkelä-Alitalo, Anneli: Porvoon kaupungin historia III:2. Porvoo: Porvoon kaupunki, 2004. ISBN 9789519514321.
• Olav Panelius: Gårdar och gårdsägare i Borgå på 1600- och 1700-talen, 1983
• Carl Jacob Gardberg: Gamla staden i Borgå : bebyggelse och sociala miljöer intill mitten av 1800-talet, 2000