Koordinaatit: 68.07°N, 24.05°E

Pallas-Yllästunturin kansallispuisto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pallas-Yllästunturin kansallispuisto
Pallas-Yllästunturin kp.png

Pallas-Yllästunturin kansallispuiston tunnus

Sijainti
Länsi-Lappi
Suomi
Pinta-ala
1 020 km²
Hallinto
Tyyppi
Perustettu
1938 (laajennettu 2005)
Kävijämäärä
561 200[1] (2019)
Hallinto
Metsähallitus

muokkaa - muokkaa wikitekstiä - muokkaa WikidataaTietolaatikon dokumentaatio

Pallas-Yllästunturin kansallispuisto on Suomen kolmanneksi suurin kansallispuisto, ja sen laajuus on 1 020 neliökilometriä. Kansallispuisto sijaitsee Länsi-Lapissa Enontekiön, Kittilän, Kolarin ja Muonion kuntien alueella. Pallas-Yllästunturin kansallispuiston maisemaa hallitsevat noin sadan kilometrin pituinen tunturien ketju sekä pohjoisen havumetsävyöhykkeen taigametsät[2]. Kansallispuistossa sijaitsevat myös Pallas-Ounastunturin ja Ylläs-Aakenuksen Natura 2000 -alueet.[3]

Käyntimäärältään Pallas-Yllästunturin kansallispuisto on Suomen suosituin kansallispuisto. Vuonna 2019 kävijälaskurit tallensivat 561 200 käyntiä.[4] Syitä kansallispuiston suosioon on useita. Kävijätutkimuksen mukaan Pallas-Yllästunturin kansallispuiston vierailijat arvostavat erityisesti alueen maisemia, laajaa polku- ja latuverkostoa sekä yleistä siisteyttä ja turvallisuutta.[5] Pallastunturien maisema on valittu yhdeksi Suomen kansallismaisemista.[6]

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyinen näkymä Kesänkitunturille Kellostapulilta. Tunturit ovat jäänteitä muinaisesta poimuvuoristosta.
Vatikuru Pallastunturilla.

Kansallispuiston 1 020 neliökilometrin laajuinen alue on muodoltaan pitkulainen ja pohjois-etelä-suuntainen. Puiston yläraja sijaitsee Ounastunturiin kuuluvan Pyhäkeron pohjoispuolella, josta puisto jatkuu korkeinta tunturijonoa ja sen lähiympäristöä myötäillen kohti etelää. Puistoalueen leveys vaihtelee monin paikoin etelää kohti mentäessä. Lähes 100 kilometriä pitkän tunturiketjun merkittävän kokoisia tuntureita pohjoisesta etelään ovat esimerkiksi Ounastunturi, Pallastunturi, Lommoltunturi, Sammaltunturi, Keimiötunturi, Äkäskero sekä Ylläksen läheisyydessä olevat useat tunturit, kuten Aakenustunturi, Lainiotunturi ja Kesänki. Itse Ylläs, eli sen korkein huippu, ei kuulu kansallipuiston alueeseen, mutta samassa tunturimuodostelmassa olevat Keskinenlaki ja Kellostapuli sen sijaan kuuluvat. Kansallispuiston eteläraja kulkee siis keskeltä Yllästunturin jonoa, lähellä Äkäslompoloa ja Ylläsjärveä.[7][8]

Kansallispuiston maisemaa hallitseva tunturijono on jäänne muinaisesta poimuvuoristosta noin kolme miljardia vuotta sitten. Nykyiset pyöreämuotoiset tunturit ovat poimuvuorten kuluneita tyviosia. Kansallispuiston korkein kohta on Pallastunturien Taivaskero, jonka huippu on 809 metriä merenpinnasta. Muita korkeita huippuja ovat esimerkiksi Pyhäkero, Lumikero, Laukukero ja Palkaskero.[9][7][8] Kerot ovat puuttomia pyöreitä tuntureiden lakia.

Kallioperässä on vaihtelua eri puolilla kansallispuistoa. Kivilajit ovat syntyneet joko muinaisista tulivuorista tai jokien, merenrantojen tai tuulen kuljettamista hiekkakerrostumista. Alueella sijainneen muinaisen vuoriston poimuttuessa kerrostumista tuli kiteisiä kiviä. Tulivuorien kiviaines muuttui amfiboliitiksi, ja hiekoista tiivistyi kvartsiittia. Ounastunturit koostuvat lähinnä kvartsiitista, mutta niiden itäpuolella on myös merkittävästi niin kutsuttua ”Hetan graniittia”. Hieman etelämpänä sijaitsevat Pallastunturit ovat puolestaan enimmäkseen amfiboliittia, mutta ainakin niiden seuduilla esiintyy myös pienempiä syväkivialueita. Linkukeron ja Pyhäjärven koillispuolella on pääasiassa emäksisistä tuliperäisistä kivilajeista, kuten vulkaniiteista, amfiboliitista ja muista vihreäkivistä, koostuva alue. Paikoin esiintyy myös kiilleliusketta ja kiillegneissiä. Sen sijaan Ylläs-Aakenustunturin paikkeilla kvartsiitti on yleisin kivilaji.[10]

Viimeisen jääkauden loppuvaiheessa etelästä pohjoiseen virrannut mannerjää jätti jälkeensä Pallas-Yllästunturille maaperäkerrostumia ja -muodostumia, joissa vallitsevana maalajina on moreeni. Tavanomaisesti kallioiden pintoja peittää pohjamoreeni, joka oli kerrostunut aluetta peittäneen jäätikön pohjalle. Moreeni toimii alueen metsien pääasiallisena kasvualustana. Moreenimuodostumat, harjut, supat ja deltat ovat alueelta löydettäviä jälkiä mannerjään liikkeistä sekä sulamisvesien ja tuulen vaikutuksista. Moreenikummuista ja moreeniselänteistä muodostuvia kenttiä löytyy Ounastunturin ja Rietsamon alueilta. Moreenin peitossa olevien lakien muodostamia polygonimaita löytyy tuntureilta. Pippoharjut, Kukas- ja Pyhäjärvien välisellä alueella olevat harjut ja Ylisenpään–Pallasjärven harju ovat esimerkillisiä harjumuodostumia. Niiden muodostama selänne johtaa Lainiojoen laaksoon asti. Tuulen ja sulamisvesien yhteisvaikutuksessa ovat syntyneet myös Kellotapulien ja Kiimaharjujen suppa-harjumuodostumat. Aakenustunturin länsirinteen luona, lähellä Varesparkuman ja Vareslaen välistä rotkoa on myös matala harjumuodostuma, joka jatkuu myötäillen Aakenustunturin pohjoisrinnettä. Hietajärven lähistöllä on paljaita kansallispuistoon asti yltäviä hiekka-alueita, jotka kuuluvat laajaan Ounajoen länsipuolella olevaan dyynialueeseen.[10]

Merkittävä maaston muotoihin vaikuttanut tapahtuma oli muinaisen Muonion jääjärven purkautuminen. Jäätikön patoamasta järvestä peräisin olevat vesimassat kuluttivat uomaan kallioisia rotkoja ja kuruja, joita on nähtävillä varsinkin Ruoppakönkään Kulkujoen laaksossa. Jääjärven lasku-uomia löytyy Pahtavuomalta, Kukastunturin ja Hangasmaan välistä sekä Pyhäjoen kurusta. Kun mannerjää suli, sulamisvesi kulutti tuntureiden väleihin kuruja, joita ovat myös satulakurut, kuten Vaulokuru Aakenuksella sekä Taivaskeron ja Laukukeron välissä olevan Liisansatulan kuru. Talvien jäljiltä kuruissa virtaavat lumien sulamisvedet jatkavat yhä kuluttavaa prosessia. Pahtajärvi–Pahakuru–Hannukurun kanjoni ja Suaskuru ovat eräitä näyttäviä sulamisvesien huuhtomia kalliojyrkänteisiä jokilaaksoja. Rinteillä on näkyvissä lieveuomastoja. Tällaisia on esimerkiksi Pyhätunturin pohjoisrinteellä ja Lainiotunturilla, jossa pienempiä sulamisvesien uomia on peräti toista sataa. Siellä täällä sulamisjoet ovat myös muodostaneet kivivirtoja tuntureiden rinteisiin.[10]

Luonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metsää Pallasjärven lähistöllä.
Talvinen näkymä Laukukeron puolipaljakalla. Puolipaljakalle tyypillisiä ovat yksittäiset puut ja pyyryhmät.
Hanhivuoma on eräs puiston laajimmista suoalueista.

Pallas-Yllästunturin kansallispuiston luonto on monipuolinen ja vaihteleva. Alueella on useita eri luontotyyppejä: soita, kangasmetsää, luonnontilaisia vanhoja metsiä, avotuntureita sekä lehtoja.[9]

Kasvillisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasvillisuudeltaan kansallispuisto on rikas. Moreeni toimii kasvualustana alueen metsille, ja kivennäismailla yleisiä kasvillisuustyyppejä ovat jäkälä-sammal-varpukankaat, sammal-varpukankaat sekä pohjoisen jäkälä-varpukankaat. Kasvillisuuteen vaikuttaa muiden tekijöiden ohella kallioperä. Kvartsiittikallioperällä kasvillisuus on keskimäärin köyhempää kuin emäksisellä kallioperällä. Kansallispuiston pohjoisosa kuuluu Metsä-Lapin metsäkasvillisuusvyöhykkeeseen ja eteläosa puolestaan Peräpohjolan metsäkasvillisuusvyöhykkeeseen, ja näiden välissä sijaitsee laajahko Pallakselta Pahakurulle yltävä vaihettumisalue. Puulajeista kansallispuistossa viihtyvät erityisesti mänty, kuusi ja tunturikoivu. Havumetsien puurajan korkeus merenpinnan tasosta riippuu kasvupaikan rinteen suunnasta, jyrkkyydestä, kivikkoisuudesta ja tykkyisyydestä, ja vaihtelee 350 metrin ja 550 metrin välillä. Tyypillisesti havumetsän puurajalla kasvavat kansallispuiston eteläosissa kuusi ja pohjoisessa mänty. Kuusimetsän pohjoisraja sijaitsee Pippovuoman ja Pahakurun luona kulkien kansallispuiston poikki. Havumetsien yläpuolinen tunturikoivuvyöhyke on selvimmin erotettavissa kansallispuiston pohjoisosassa, kun taas etelässä vyöhyke voi puuttua kokonaan tai olla hyvin kapea. Tunturikoivut eivät nimittäin kestä hyvin runsaaksi kertyvää tykkylunta, mikä on puiston eteläosissa tyypillistä.[9][10][11]

Metsien ja paljakoiden välissä sijaitsee puolipaljakka eli orohemiarktinen vyöhyke. Boreaalisen kasvillisuuden luonnehtima vyöhyke on useilla kansallispuiston tunturialueilla varsin leveä. Vyöhykkeelle ominaista ovat yksittäiset puut ja puuryhmät. Puiston etelä- ja keskiosissa kuuset ja männyt ovat vyöhykkeen tyypillisiä puita, kun taas pohjoisessa puolipaljakalla kasvavat tunturikoivut. Vaivaiskoivu ja mustikkakankaat ovat puolipaljakalle ominaisia.[12]

Puuttomille tunturialueille eli paljakoille tyypillisiä kasveja ovat erilaiset matalakasvuiset kasvit kuten vaivaiskoivu, uuvana, riekonmarja ja variksenmarja. Alapaljakka eli alaoroarktinen vyöhyke kattaa suurimman osan tuntureiden paljakasta, ja keskipaljakan eli keskioroarktisen vyöhykkeen kasvillisuuden piirteitä on löydettävissä vain korkeimmilta tuntureilta. Jäkäläiset variksenmarjakankaat ja kurjenkanervakankaat värittävät alapaljakan maisemaa. Ounastunturilta löytyy vähäisissä määrin lapinvuokkokankaan peittämää maisemaa. Ylemmillä keskipaljakoilla esiintyy tunturivihviläkankaita. Tuntureiden välisissä puuttomissa kuruissa on lumenviipymäkasvillisuutta, joista laaja-alaisimmat ovat Pyhäkurussa ja Ounastunturien Pyhäkerolla ja Lumikurussa.[9][12]

Tuntureiden alarinteillä on puronvarsikorpia ja lehtoja. Rehevissä puronvarsilehdoissa on löydettävissä muun muassa lapinpunaherukkaa, kotkansiipeä, väinönputkea sekä näsiää. Esimerkillisiä lehtoja löytyy mm. Varkaankurusta ja Pyhäjoen varresta. Kangasmetsissä viihtyvät varpukasveista varsinkin mustikka ja puolukka. Vanhoissa kosteissa ikimetsissä kasvaa metsäkurjenpolvea ja ruohokanukkaa sekä monia harvinaisia sammal- ja sienilajeja.[9][11]

Suot ovat Pallas-Yllästunturin kansallispuiston tyypillistä maisemaa tunturien ja havumetsien lisäksi. Kansallispuistossa ovat erotettavissa Metsä-Lapin ja Peräpohjolan luonnontilaiset aapasuovyöhykkeet. Metsien soistuminen on johtanut useimpien soiden syntymiseen. Karut ja puuttomat aapasuot tuovatkin vaihtelua metsien peittämään maisemaan. Etenkin tuntureiden alarinteiden ja laaksojen hienompien maa-ainesten päälle on syntynyt selviä turvealueita. Soiden reunoja luonnehtivat tavallisesti vähä- ja keskiravinteiset nevarämeet ja sararämeet, muuttuen soiden keskustoja kohti siirryttäessä saranevoiksi ja rimpinevoiksi. Suotyypeistä runsasravinteiset letot ovat harvemmassa, ja niiden osalta rimpiletot ovat yleisimpiä. Korpityypeistä yleisimpiä ovat purojen varsilla olevat ruohokorvet ja heinäkorvet. Purojen ja jokien varsilla on paikoin myös pieniä luhtasoita. Keidassuosta löytyy esimerkki Pallasjärven pohjoispuolelta. Suomen eteläisimmät palsakummut löytyvät niin ikään kansallispuistosta, Pippovuoman lounaiskulmasta. Myös rinnesoita on havaittavissa mm. Ounastunturilla, Lommoltunturilla ja Aakenustunturin Moloslehdossa. Puolipaljakalle syntyneitä pieniä soita löytyy Ounastuntureilta. Kansallispuiston pohjoisosien suurimmat suot ovat Pyhäkeron itäpuolella, Pippovuomalla, Suasjängällä, Muonion Vuontisjärven lähellä ja Hanhivuomalla. Etelässä suurimmat suoalueet sijaitsevat Neuvo-Pietarinvuomalla ja Aakenustunturin eteläpuolella. Suolla viihtyvät monet kosteikkojen kasvit kuten suopursu, tupasvilla, hilla ja juolukka. Kalkkipitoisilla alueilla kasvaa myös esimerkiksi harvinaisia kämmeköitä.[9][13]

Eläimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poroja Ounastunturilla. Kuva on peräisin 1930-luvulta.

Kansallispuistossa on tavattu noin 30 nisäkäslajia. Kansallispuistossa tavattavia suuria nisäkkäitä ovat poro ja hirvi. Etenkin porot viihtyvät tuntureilla ja suoalueilla kesäaikaan. Tyypillisiä nisäkkäitä ovat myös metsäjänis, kettu, näätä, lumikko, kärppä, minkki ja saukko. Lisäksi erilaisia pikkunisäkkäitä on useita, kuten tunturisopuli ja metsäsopuli, orava, piisami sekä eri myyrä- ja päästäislajit. Myyristä mainittavia ovat metsämyyrä, punamyyrä, harmaakuvemyyrä, peltomyyrä, lapinmyyrä ja vesimyyrä. Puistossa tavattuja päästäislajeja ovat metsäpäästäinen, idänpäästäinen, vaivaispäästäinen, kääpiöpäästäinen ja vesipäästäinen. Suomen suurpedoista Pallas-Yllästunturin kansallispuiston alueella elävät vakituisesti karhu ja ilves.[9][14]

Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa pohjoiset ja eteläiset lintulajit kohtaavat, ja kaikkiaan lintulajeja on tavattu noin 180. Pohjoisia lajeja ovat esimerkiksi kiiruna, riekko ja keräkurmitsa. Tunturilajeista kiirunan ja keräkurmitsan lisäksi punakuiri, tunturikihu ja pulmunen ovat kansallispuistossa levinneisyysalueensa etelärajalla. Rehevät lehtomaiset kuusikot ovat mieluisia eteläisille lajeille kuten mustarastaalle ja sirittäjälle. Metsässä viihtyvät esimerkiksi eri tiaislajit, kuukkelit sekä taviokuurnat. Kun myyriä on runsaasti, voi alueella havaita myös enemmän pöllöjä ja haukkoja. Purojen tyypillinen asukki on koskikara, joka sukeltaa ravintonsa virtaavasta vedestä myös talvella. Muita kansallispuistossa havaittavia lintulajeja ovat muun muassa sinirinta, liro, keltavästäräkki, suokukko ja mustaviklo. Puistosta tunnetaan 48 uhanalaista tai silmälläpidettävää lintulajia. Kiljuhanhi ja tunturikiuru ovat äärimmäisen uhanalaisia lintuja, joiden katsotaan olevan jo puistosta kadonneita lajeja. EU:n lintudirektiivi I:n lajeja on laskettu 39, joita ovat alueella säännöllisesti havaitut pyy, keräkurmitsa, laulujoutsen, palokärki, ampuhaukka, kuikka, kaakkuri, kurki, sinirinta, vesipääsky, suokukko, pohjantikka, kapustarinta, metso ja liro.[9][14]

Vesistöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pallasjärven rantaa taustallaan Pallastunturin huippuja.

Kansallispuisto on vedenjakajaseutua, ja vedenjakaja kulkee pääosin tunturijonoa pitkin. Länsipuolella olevat vesistöt ovat Tornionjoen päävesistöaluetta, kun taas itäpuolella vedet virtaavat Ounasjokeen ja edelleen Kemijokeen. Kansallispuistossa on useita järviä ja lampia sekä puroja. Puiston suurin järvi on Pallastunturin kaakkoispuolella sijaitseva Pallasjärvi, ja muita suuria puiston pohjoisosassa sijaitsevia järviä ovat Ketomellan Hietajärvi ja Keimiöjärvi. Puiston eteläosan merkittävimpiä järviä ovat Pyhäjärvi, Linkujärvi ja Mieletönjärvi. Monet puiston järvistä ovat muodostuneet jään kuluttamiin painanteisiin. Järvet ovat yleensä matalia, sillä ne sijaitsevat pääasiassa tasaisilla suoalueilla. Syvempää kastia olevan Pallasjärven syvyys on 36 metriä ja Aakenuksen Pyhäjärven syvyys 25 metriä.[15][7]

Merkittäviä kansallispuiston jokivesistöjä ovat Siosjoki, Onnasjoki, Pahajoki, Pyhäjoki, Kulkujoki, Levijoki, Aakenusjoki, Linkujoki ja Lainiojoki. Enontekiöllä Ounasjoen ranta muodostaa osalta matkaa kansallispuiston itärajan. Kansallispuistossa on monia luonnontilassa olevia ja valtakunnallisesti arvokkaita puroja, pieniä jokia ja lähteitä. Eutrofinen huurresammallähde on Euroopan unionissa määritelty erityisen tärkeäksi luontotyypiksi, ja tällainen löytyy Linkulampien pohjoispuolelta. Eräät järvistä ja lammista ovat myös uhanalaisien ja harvinaisien vesikasvien elinpiiriä. Kallioperä ja maaperän eloperäiset ainekset vaikuttavat veden laatuun. Suoalueilta vesistöihin irtoaa humusaineita, minkä vuoksi monet järvistä ja lammista ovat humuspitoisia ja ravinteikkuudeltaan karuja tai keskiravinteisia.[15]

Sää ja luonnonilmiöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Revontulia Pallastunturin yllä tammikuussa.

Pallas-Yllästunturin kansallispuiston sijainti pohjoisen napapiirin pohjoispuolella tuo mukanaan vuodenaikojen vaihteluun liittyviä tyypillisiä sää- ja luonnonilmiöitä. Talveen kuuluvat kaamosaika joulu-tammikuussa, lumisateet, jopa -30 ºC pakkaset ja vähäinen auringonvalo. Iltaisin ja öisin pilvettömältä taivaalta voi havainnoida taivaankappaleita ja revontulia.[16]

Lumipeite on kansallispuistossa paksuimmillaan maalis-huhtikuussa, jolloin tuntureilla ja metsissä voi olla lunta yli metri. Kevättalvella valon määrä lisääntyy nopeasti. Keväällä lumet sulavat, ja valon määrä lisääntyy edelleen. Kesä alkaa kesäkuun puolivälissä, ja kesä-heinäkuussa aluetta valaisee keskiyön aurinko. Yöttömän yön aikaan aurinko ei laske horisontin alapuolelle.[17]

Ruska-aika alkaa Länsi-Lapin tuntureilla yleensä syyskuun puolivälissä ja kestää kahdesta kolmeen viikkoa. Ensilumi sataa alueelle lokakuun puolivälin jälkeen, mutta satunnaisia lumikuuroja tavataan myös kesäkuukausina etenkin Pallas-Ounastunturien alueella.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pallaksen vuonna 1938 valmistunut alkuperäinen hotelli tuhoutui Lapin sodassa.

Merkkejä asutuksesta Ounasselänteen ympäristössä on kivikaudelta saakka yli 7 000 vuoden takaa. Sonkamuotkan, Muonion kirkonkylän ja Jerisjärven rannalla on merkkejä esikeraamisesta asutuksesta. Pallasjärven rannalla Pyhäjoen suulla ja Jerisjärven rannoilla sijaitsevat vanhimmat tunnetut asuinpaikat. Lisäksi Hangasojankurussa Lainiotunturin ja Kesängin välissä sekä Kesänkijärvellä ja Aakenusjoen Uujärämässä on esihistoriallisen asumisen merkkejä. Pronssikaudella Länsi-Lapin alueen kaupankäynti yleistyi, mikä näkyi alueella vilkkaana turkiskauppana. Lisäksi alueelle alkoi rakentua siellä viipyvien tukikohtia, mikä johti mm. Jerisjärvellä olevan Keimiöniemen kalakentän ja pirkkalaisten kalapirttien syntyyn. Porojen hyötykäyttö kuljetusjuhtina yleistyi niin ikään varhaisella pronssikaudella. Kesymmillä poroilla houkuteltiin villiporoja lähistölle, jolloin niiden metsästämisestä tuli helpompaa. Maatuneet peuranpyyntikuopat vihjaavat alueen muinaisesta metsästyskulttuurista, ja niiden käyttö pyynnissä on päättynyt viimeistään 1800-luvulla. Toisella vuosituhannella kansallispuiston jokilaaksoihin alkoi ilmestyä vakituista talonpoikaisasutuksta. Asukkaat hyödynsivät ympäröiviä eräalueita sekä puiston rantaniittyjä karjataloudessa. Poropaimennuskulttuuri on alkujaan 1300-luvun Norjan ja Ruotsin Lapista, mistä se levisi Suomeen 1500-luvun lopulla. Varsinkin tunturien reunojen metsänraja-alueilla tapahtuva poronhoito tuli Lapissa yleisemmäksi 1600-luvulla. 1900-luvun alkupuolella alueen poropaimentolaisuus kuitenkin päättyi. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun välillä kansallispuiston alueella, jokien ja järvien luona tehtiin joitakin poimintahakkuita. Hakkuut liittyivät Muoniossa ja Kolarissa harjoitettuun tervan- ja hiilenpolttoon, joka oli erityisen suosittua jo 1700-luvulla.[18]

Ajatus kansallispuistojen perustamisesta Suomessa on esitetty ensimmäisen kerran jo vuonna 1910. Silloin suojametsäkomitea ehdotti mietinnössään kansallispuistojen perustamista Pallastuntureille sekä Pelkosenniemen Pyhätunturille. Suomalainen kasvitieteilijä Kaarlo Linkola vaikutti omalta osaltaan vahvasti siihen, että Pallastunturien alueelle perustettaisiin kansallispuisto.[19][20]

Suomessa tuli voimaan luonnonsuojelulaki vuonna 1923. Esitys Pallas-Ounastuntureille perustettavasta yleisestä luonnonsuojelualueesta hyväksyttiin vuoden 1928 valtiopäivillä, ja lopulta vuonna 1938 useiden mietintöjen ja esitysten jälkeen Suomen ensimmäiset kansallispuistot perustettiin. Näiden ensimmäisten joukossa oli myös Pallas-Ounastunturin kansallispuisto.[20]

Myös Pallas-Yllästunturin kansallispuiston alueen varsinainen matkailukäyttö alkoi 1930-luvulla, jolloin alettiin järjestää tunturihiihtokursseja Ounastunturien Pyhäkerolla ja Pallastuntureilla. Matkailu yleistyi myös Äkäslompolossa samoihin aikoihin. Vuonna 1934 merkitty Hetta–Pallas-vaellusreitti on perua samoilta ajoilta, ja se onkin Suomen vanhin tunturialueiden retkeilyreitti. Reitin lisäksi vanhaa retkeilykulttuuriperintöä ovat autiotuvat sekä Pyhäkeron matkailumajan ja Pallastunturin vanhan hotellin rauniot. Ensimmäinen vuonna 1938, eli kansallispuiston perustamisen aikaan, valmistunut tunturihotelli edusti funktionalistista arkkitehtuurin tyylisuuntausta. Kolmikerroksinen hotelli piti sisällään 150 vuodepaikkaa. Vain kuusi vuotta myöhemmin, lokakuussa 1944, saksalaisjoukot tuhosivat hotellin vetäytyessään Lapin sodasta. Toinen maailmansota päättyi, ja meni vain 4 vuotta, kun nykyisin Pallaksella olevan hotellin ensimmäinen osa rakennettiin vuonna 1948. Uusi hotelli sijaitsee huomattavasti alempana tunturin rinteellä kuin aikaisempi hotelli.[18]

1950-luvulla Ylläs–Aakenustunturin alue rauhoitettiin puunhakkuilta, ja vuonna 1955 Metsähallitus perusti Äkäsjoen tunturialueen erikoismetsän. Uuden rauhoitetun metsäalueen laajuus oli noin 14 000 hehtaaria. 1960-luvulla vanha luonnonniittyihin perustuva karjatalousperinne loppui kansallispuiston alueella. Samalla vuosikymmenellä alkoi myös kansallispuiston palvelurakenteiden kehittäminen. Vuonna 1966 Soidensuojelutoimikunta esitti Ylläs–Aakenustunturia omaksi kansallispuistokseen. Suunnitelma eteni ja laajeni vuosina 1967 ja 1968, kun Suomen luonnonsuojeluyhdistyksen luonnonsuojelualuetoimikunta, Suomen luonnonsuojeluyhdistys ja Metsähallitus esittivät Ylläs–Aakenustunturin alueen liittämistä osaksi laajempaa kansallispuistoa. Esitys johti Ylläs–Pallas-luonnonhoitometsän perustamiseen vuonna 1970. Erikoismetsän pinta-ala oli kasvanut 41 000 hehtaariin. Neuvo-Pietarin ja Kellojängän–Latvavuoman alueista tuli soidensuojelualueita vuonna 1983. Kyseisiä alueita koskevassa mietinnössä oli eriävästi esitetty jälleen kerran myös Ylläs–Aakenustunturin kansallispuiston perustamista.[18][20]

Varkaankurun lehtojensuojelualue perustettiin vuonna 1992, ja Ylläs–Pallas-luonnonhoitometsä liitettiin vanhojen metsien suojeluohjelmaan vuonna 1996. Suomi asetti Pallas–Ounastunturin kansallispuiston, Ylläs–Aakenustunturin vanhojen metsien suojeluohjelma-alueen ja muut alueen suojeluohjelmakohteet sekä suojelualueet ehdolle Euroopan unionin Natura 2000 -suojelualueverkostoon vuonna 1998. Niin ikään vuonna 1998 Metsähallitus esitti ympäristöministeriölle jo pitkään keskustellun Ylläs–Aakenustunturin kansallispuiston perustamista, jotta perustavanlaatuinen luonnonsuojelu mahdollistuisi. Vuonna 2003 Euroopan komissio hyväksyi Natura 2000 -verkostoon liitettävät alpiiniset alueet, joihin Pallas–Ounastunturi kuuluu. Vuonna 2004 laki Pallas–Yllästunturin kansallispuistosta vahvistui. Laki astui voimaan vuonna 2005, mistä lähtien kansallispuisto on tunnettu sen nykyisellä nimellä. Ylläs-Aakenuksen suojelualue liitettiin Pallas-Ounastunturin kansallispuistoon, ja Pallas-Yllästunturin kansallispuisto oli syntynyt. Vuonna 2005 Euroopan komissio vahvisti myös Natura 2000 -verkoston boreaaliset alueet, jolloin myös Ylläs–Aakenustunturi sai liittyä Natura 2000 -verkostoon. Yllästunturin korkein huippu ja sillä sijaitsevat hiihtokeskukset eivät kuulu kansallispuiston alueeseen, mutta Pallastunturin Laukukerolla sijaitseva hiihtokeskus kuuluu.[21][20]

Retkeilymahdollisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koiravaljakkoajelua Pallasjärvellä.
Maastopyöräilijöitä Kukastunturilla.

Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa on kymmeniä erilaisia retkeilyyn ja hiihtoon tarkoitettuja reittejä, jotka soveltuvat eri tasoisille retkeilijöille. Reittien varrella on nähtävissä kansallispuiston luontoa monipuolisesti. Osa reiteistä vie tunturien huipuille, ja osa esittelee alueen metsäluontoa sekä suomaisemia.[22]

Kansallispuistossa saa liikkua lihasvoimin mm. kävellen, maastopyörällä, meloen, hiihtäen sekä lumikengillä. Monipuoliset retkeilyreitit tarjoavat mahdollisuuden eri mittaisiin päiväretkiin sekä pidempiin vaelluksiin. Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa myös päiväretkeilijöillä on mahdollisuus kiivetä tunturien huipuille. Suosittuja päiväretkiä ovat esimerkiksi Pyhäkeron päiväretki, Taivaskeron kierros, Pirunkurun ponnistus, Varkaankurun polku, Kesänkijärven kierros sekä Tuomikurun kierros.

Valtaosa reiteistä on rengasreittejä, ja kaikkien reittien varrella on huollettuja taukopaikkoja. Taukopaikkoina toimivat kodat, laavut, nuotiopaikat, maisemapaikat sekä autio- ja varaustuvat. Merkittyjä kesäretkeilyreittejä kansallispuiston alueella on yhteensä 340 kilometriä. Lisäksi kansallispuiston lähialueiden kesäretkeilyreittejä on yhteensä noin 200 kilometriä. Maastopyöräily on sallittu merkityillä kesäretkeilyreiteillä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Hiihtoreittejä on yli 500 kilometriä ja talviretkeilyn reittejä on yli 100 kilometriä. Talviretkeilyreiteillä kulkeminen on mahdollista kävellen, lumikengillä sekä maastopyöräillen.[23]

Tunnetuin kansallispuiston vaellusreiteistä on Hetta-Pallas -vaellusreitti, joka on Suomen vanhin merkitty vaellusreitti. Reitti linjattiin vuonna 1934. Noin 50 kilometrin mittaisen Hetta-Pallas -vaellusreitin voi vaeltaa kumpaan suuntaan tahansa. Reitti kulkee tunturiylängöillä ja kuruissa. Vaellusreitti vie usean tunturin huipulle. Reitin varrella on useita huollettuja autio- ja varaustupia.[24]

Vastuullisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pallas-Yllästunturin kansallispuistolle on myönnetty European Charter 1 -sertifikaatti 2013-2018 sekä 2019-2023. Sertifikaatin on myöntänyt Euroopan suojelualueliitto EUROPARC.[25]

Suomen kaikissa kansallispuistoissa noudatetaan roskattoman retkeilyn periaatteita. Roskattoman retkeilyn tavoitteena on, että kulkijat huolehtivat itse omat roskansa pois maastosta ja toimittavat ne huollettuihin ekopisteisiin. Näin pyritään vähentämään luontoon päätyvän jätteen määrää.[26]

Jätteiden lajittelua varten Pallastunturin, Tunturi-Lapin ja Yllästunturin luontokeskuksessa on ekopisteet, joihin voi toimittaa paperi-, pahvi-, lasi- ja metallijätteet sekä paristot. Biojätteet voi kompostoida kuivakäymälöissä ja pieniä määriä palavia roskia voidaan polttaa tulentekopaikoilla.

Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa mitataan ilman puhtautta Ilmatieteenlaitoksen Sammaltunturin mittausasemalla. WHO:n tiedotteen mukaan Sammaltunturilla sijaitseva mittausasema on yksi paikoista, joilla mitataan maailman puhtainta ilmaa. Siellä pienhiukkaspitoisuudet jäävät alle 4 µg/m3.[27]

Luontokeskukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pallas-Yllästunturin kansallispuistolla on kolme luontokeskusta: Yllästunturin luontokeskus Kellokas, Pallastunturin luontokeskus ja Hetassa sijaitseva Tunturi-Lapin luontokeskus. Luontokeskusten asiakasneuvojat kertovat kansallispuistosta ja retkeilymahdollisuuksista. Luontokeskusten Meän elämää-, Metsästä paljakalle ja Vuovjjuš - Kulkijat -näyttelyt esittelevät alueen luontoa ja kulttuuria. Luontokeskuksissa on mahdollista katsoa myös elokuvia ja taidenäyttelyitä. Lisäksi kävijät voivat ostaa luontoaiheisia tuotteita.[28]

Kuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pallas-Yllästunturin kansallispuistoa Muonion alueella

  • Vaellusreittien alku Pallastunturin juurella, kuvassa keskellä Taivaskero

  • Tunturipuro Montellin majan läheisyydessä

  • Kansallispuistoa kesäkuussa 2006

  • Montellin maja on nimetty Justus Montellin mukaan. Maja ei ole alkuperäinen.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Käyntimäärät maastossa www.metsa.fi. Metsähallitus. Viitattu 25.6.2020.
  2. ↑ Pallas - Yllästunturin kansallispuisto www.luontoon.fi. Metsähallitus. Viitattu 12.3.2020.
  3. ↑ Suomen ympäristökeskuksen karttapalvelu Suomen ympäristökeskus. Viitattu 2.10.2021.
  4. ↑ Käyntimäärät www.metsa.fi. Metsähallitus. Viitattu 12.3.2020.
  5. ↑ Kuusisto, Kirsi – Erkkonen, Joel – Ylläsjärvi, Jari: Kansallispuiston kävijätutkimus 2016 Pallas–Yllästunturin kansallispuiston kävijätutkimus 2016. 26.9.2017. Metsähallitus. Viitattu 1.10.2021.
  6. ↑ Kansallismaisemat www.ymparisto.fi. Ympäristöhallinto. Viitattu 12.3.2020.
  7. ↑ a b c Kansalaisen Karttapaikka Maanmittauslaitos. Viitattu 1.10.2021.
  8. ↑ a b Pallas–Yllästunturin kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 15–16
  9. ↑ a b c d e f g h Pallas - Yllästunturin luonto www.luontoon.fi. Metsähallitus. Viitattu 12.3.2020.
  10. ↑ a b c d Pallas–Yllästunturin kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 16–17
  11. ↑ a b Pallas–Yllästunturin kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 18
  12. ↑ a b Pallas–Yllästunturin kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 19
  13. ↑ Pallas–Yllästunturin kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 17–18
  14. ↑ a b Pallas–Yllästunturin kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 20–22
  15. ↑ a b Pallas–Yllästunturin kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 17
  16. ↑ Ilmasto-opas.fi: Suomen muuttuva ilmasto: Keski-Lappi – mannerilmastoa aapasoilla ja tuntureilla Ilmasto-opas. Ilmatieteen laitos. Viitattu 12.3.2020.
  17. ↑ Lumitilastot www.ilmatieteenlaitos.fi. Ilmatieteen laitos. Viitattu 12.3.2020.
  18. ↑ a b c Pallas–Yllästunturin kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 24–25
  19. ↑ Sippola, Anna-Liisa – Rauhala, Juha-Pekka: Acerbin keinosta Jerisjärven tielle. Pallas-Ounastunturin kansallispuiston historiaa. Metsäntutkimuslaitos, 1992. ISBN 978-951-40-1209-9. Teoksen verkkoversio (viitattu 12.3.2020). FI
  20. ↑ a b c d Pallas–Yllästunturin kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 11–12
  21. ↑ Siira, Heidi – Sulkava, Pekka: Pallas–Yllästunturin kansallispuiston luontomatkailusuunnitelma. Metsähallitus, 2019.
  22. ↑ Kyöstilä, Maarit – Sulkava, Pekka – Ylläsjärvi, Inari – Ylläsjärvi, Jari: Pallas–Yllästunturin kansallispuiston reitistösuunnitelma 2017 julkaisut.metsa.fi. Metsähallitus. Viitattu 12.3.2020.
  23. ↑ Pallas-Yllästunturin reitit www.luontoon.fi. Metsähallitus. Viitattu 12.3.2020.
  24. ↑ Suositellut retkeilyreitit Hetassa www.luontoon.fi. Metsähallitus. Viitattu 12.3.2020.
  25. ↑ Palace - http://palace.co:+Network of EUROPARC Sustainable Destinations www.europarc.org. EUROPARC Federation. Viitattu 12.3.2020.
  26. ↑ Roskaton retkeily www.luontoon.fi. Metsähallitus. Viitattu 12.3.2020.
  27. ↑ WHO: Suomen ilma maailman kolmanneksi puhtainta - Tiedotearkisto Ilmatieteen laitos. Viitattu 12.3.2020.
  28. ↑ Luontokeskukset www.luontoon.fi. Metsähallitus. Viitattu 12.3.2020.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Suomen kansallispuistot
Koli Etelä-Konnevesi | Helvetinjärvi | Hiidenportti | Hossa | Isojärvi | Itäinen Suomenlahti | Kauhaneva–Pohjankangas | Koli | Kolovesi | Kurjenrahka | Lauhanvuori | Leivonmäki | Lemmenjoki | Liesjärvi | Linnansaari | Nuuksio | Oulanka | Pallas–Yllästunturi | Patvinsuo | Perämeri | Petkeljärvi | Puurijärvi ja Isosuo | Pyhä-Häkki | Pyhä-Luosto | Päijänne | Repovesi | Riisitunturi | Rokua | Saaristomeri | Salamajärvi | Salla | Seitseminen | Selkämeri | Sipoonkorpi | Syöte | Tammisaaren saaristo | Teijo | Tiilikkajärvi | Torronsuo | UKK | Valkmusa
Muonio.vaakuna.svg
Muonio
Kylät ja alueet

Kangosjärvi · Kerässieppi · Kihlanki · Kirkonkylä · Kotimaa · Kätkäsuvanto · Liepimä · Särkijärvi · Ylimuonio · Muonion järvialue

Nähtävyydet

Keimiöniemen kalapirtit · Kirkko · Pakasaivo · Pallas-Yllästunturin kansallispuisto · Äkäsmylly · Äkäsaivo

Tunturit ja vesistöt

Jerisjärvi · Muonionjoki · Olostunturi · Pallastunturi

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pallas-Yllästunturin_kansallispuisto&oldid=20532611”