Palokärki
| Palokärki | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Linnut Aves |
| Lahko: | Tikkalinnut Piciformes |
| Heimo: | Tikat Picidae |
| Suku: | Palokärjet Dryocopus |
| Laji: | martius |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Dryocopus martius |
|
 Palokärjen levinneisyys |
|
| Alalajit | |
|
|
| Katso myös | |
Palokärki (Dryocopus martius) on isokokoinen, peloton tikkalaji, johon liittyy paljon kansanperinnettä: sanotaan, että kuolema vierailee talossa, jonka pihaan palokärki asettuu.[2]
Sisällysluettelo
Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Palokärjen pituus on noin 45–50 cm, ja sen paino on noin 300–400 g. Palokärjen höyhenpeite on hiilenmusta. Koiraalla päälaki on punainen, naaraalla on punaista vain takaraivossa. Sysimustaa, variksenkokoista palokärkeä ei Suomessa voi sekoittaa muihin lintulajeihin. Sen lento on syväaaltoista, ja se ääntelee ahkerasti ja kuuluvasti ympäri vuoden.
Keväällä palokärki rummuttaa kauas kuuluvia sarjoja ja huutelee kiihkeästi ”kui-kui-kui…”. Lennossa se huutelee ”kry-kry-kry…” ja laskeutuessaan puuhun ”kliiie”. Pesäpoikasten ääni on kiivasta kimitystä.
Vanhin tavattu suomalainen rengastettu palokärki on ollut 13 vuotta, 11 kuukautta ja 18 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin palokärki.
Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Palokärjen esiintymisaluetta on lähes koko Eurooppa ja Aasia. Euroopan populaation kooksi arvioidaan 1,5–2,9 miljoonaa yksilöä. Suomessa sitä tavataan miltei koko maassa, laji puuttuu vain aivan pohjoisimmasta Tunturi-Lapista. Parimäärä Suomessa on 10 000–15 000. Nuoret yksilöt vaeltavat syksyisin vaihtelevassa määrin.
Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Palokärki suosii vanhoja havumetsiä, mutta pesii myös varttuneissa talousmetsissä. Reviiri saattaa olla hyvin laaja, joskus useita neliökilometrejä. Kelvollisen reviirin vaatimuksena on hevos- ja kekomuurahaisten runsaus. Palokärki pesii puuhun hakkaamaansa koloon.
Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Palokärki hakkaa ison pesäkolon, mutta pesii joskus myös vanhaan koloon. Pesä on useimmiten männyssä tai haavassa. Pesäkolo voi olla suurelle hakkuuaukolle jätetyssä ainoassa säästöhaavassa. Lintu munii huhtikuun lopussa 3–6 hohtavan valkeata munaa, joita emot hautovat 12–15 vuorokautta. Poikaset jättävät pesän noin 24–29 vuorokauden ikäisinä. Palokärjellä on vain yksi pesue vuodessa.
Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lajin pääasiallista ravintoa ovat hyönteiset, joita palokärki etsii ennen kaikkea lahovaurioisista ja kuolleista puista. Palokärki saalistaa ainakin mäntypuupistiäisiä (Sirex noctilio), sinipuupistiäisiä (Sirex juvencus), jättipuupistiäisiä (Urocerus gigas), porapuupistiäisiä (Xeris spectrum) ja Sirex cyaneus -pistiäisiä.[3] Palokärki kaivelee myös muurahaiskekoja, joista se syö sekä muurahaisia että niiden toukkia. Joskus se syö myös marjoja.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Järvinen, Antero: Maakuntalinnut. Otava, 1995.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ BirdLife International: Dryocopus martius IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 11.6.2014. (englanniksi)
- ↑ Järvinen, Antero: Linnut liitävi sanoja. Romanttinen tietokirja suomalaisesta lintuperinteestä. Otava 1991 (Osio Kansanperinne)
- ↑ Centre for Agriculture and Biosciences International (CABI): Dryocopus martius (englanniksi)
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hautala, Hannu: Palokärki. 135 s. Metsäkustannus, 2016. ISBN 9789526612737.
