Palokärki (maalaus)

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Palokärki
Akseli Gallen-Kallela - Great Black Woodpecker - Google Art Project.jpg
Nimi Palokärki
Tekijä Akseli Gallen-Kallela
Valmistuspaikka Paanajärvi (Kuusamo)
Valmistumisvuosi
Taiteenlaji Maisemamaalaus
Teostyyppi Maalaus (en)
Materiaali Guassi ja paperi (maalauspohja)
Korkeus 145,00 cm
Leveys 90,00 cm
Kokoelma Kansallisgalleria
Sijainti Ateneumin taidemuseo

Palokärki on Akseli Gallen-Kallelan kesällä 1892 valmistunut guassimaalaus. Gallen-Kallela maalasi Palokärjen Paanajärvellä ja viimeisteli sen seuravana talvena. Maalaus on kooltaan 145 x 90 senttimetriä. Se on maalattu paperille joka on vuorattu pellavakankaalla. Teos ostettiin Ateneumin taidekokoelmiin vuonna 1995.[1]

Syntyvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1892 Akseli Gallen-Kallela kirjoitti Pariisista ystävilleen kaipaavansa erämaan rauhaa ja etsivänsä korpiseudulta maalaistaloa jonne voisi asettua maalaamaan. Suomeen saavuttuaan Akseli, hänen vaimonsa Mary ja pieni Marjatta-tytär pääsivät matkaan vasta heinäkuussa myöhäisen kevään takia. Matkalla pysähdyttiin Ouluun isorokkorokotusten takia. Oulusta tuohon aikaan Kuusamon kunnan Paanajärvelle matkustettiin hevoskyydillä. Perhe asettui Rajalan talon tupaan, missä he viipyivät elokuusta lokakuun puoliväliin. Sää oli kylmä, vielä heinäkuun lopulla oli ollut lunta maassa ja paikalliset asukkaat kärsivät nälkää. Hallavuoden kokemuksista nuori Eino Leino kirjoitti runonsa Pohjan kansalle.[2]

Paanajärvellä perheen luona vierailivat myös muun muassa Emil Wikström, Louis Sparre ja opas Renne Matokangas.

Maalausjakso oli tuottelias, kankaat loppuivat ja maalaustarvikkeita piti tilata lisää. Gallen-Kallelan museon teosluettelosta löytyy parikymmentä Paanajärven mukaan nimettyä teosta. Siellä syntyi myös lukuisia luonnoksia, jotka toteutuivat myöhäisemmissä maalauksissa. Kuuluisimpia Paanajärvellä syntyneitä töitä ovat Paanajärven paimenpoika, Mäntykoski ja Palokärki.

Palokärki on maalattu Rajalan talon takaisella louhikkovuorella, missä näköala avautuu yli Paanajärven Nuorustunturin huipulle päin. Gallen-Kallela kirjoitti myöhemmin Kallela-kirjassaan:

»Nuorusta paremmin nähdäkseni nousin Paanajärven Rajalan talon takaiselle korkealle louhikkovuorelle. Kiikarilla koetin tähystää näkyisikö Nuorusen vaaleanpunaisia siekkilöitä. Oikealla kädellä näkyi Vaskivaaran selkä, jossa kullankarvaiset, kuparinvihreät ja tummansiniset malmimöhkäleet on ammuttu sikin sokin metsien syliin vuoren kyljistä. Erämaa on tässä ainoa tuntu, sillä asumuksista ei näy mitään ja takana on asumaton taipale aina Sallaan saakka.

Palokärki on aina ollut ystäväni. Aina kun kuulen sen raikkaan kimakkaa ääntä, saan tunnelman kuin olisin kaikesta ihmisasutuksesta niin kaukana, ettei mitään kosketusta enää ole, - vaikkapa tämä tapahtuisi juuri kodin nurkilla. Perin vastenmielisesti ammuin sen, sillä rakastan tätä lintua ja iloitsen siitä, että sekin nyt on rauhoitettu. Tapoin sen vain mallikseni, sillä minun täytyi saada se tähän kuvaani kohottaakseni erämaisen yksinäisyyden tunnetta. Tämä punainen täplä on yksilön elämän huuto korven hiljaisuudessa.[3]»

Taiteilija ei ollut valmistuneeseen ”vesimaalaukseen” lainkaan tyytyväinen, hän repi sen kappaleiksi ja rutisti vielä palaset käsissään. Vasta kun rouva Gallen seuraavana talvena liimasi kappaleet yhteen ja silitti taulun kuumalla raudalla tasaiseksi, maalarikin keksi ettei se ollutkaan niin huono. Silloin maalausta ehkä retusoitiin hiukan. Koristeellisen männynoksareunuksen, jossa on mukana metsän pikku eläimiä, maalasi Galle-Kallela itse, Kalelassa vieraillut Elin Danielsson maalasi Mäntykosken reunaornamentit.[4]

Tulkintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palokärki symboloi Gallen-Kallelalle yksinäisyyttä ja vapautta. Maalauksessa on japanilaisvaikutteiden ohella syntetistisiä elementtejä, joissa korostuvat viivan ja muodon kokonaisuus sekä pintavaikutelma. Nämä piirteet alkoivat tästä lähtien ilmetä Gallen-Kallelan tuotannossa. Hänellä toistui tarve hakeutua turmeltumattomaan luontoon puhdistautumaan kaikesta kuonasta ja saamaan taiteellista innoitusta sekä vapauden tunnetta. Kaipuu alkuperäisyyteen puhtaiksi miellettyjen kokemusten äärelle johdatti samaan aikaan Paul Gauguinin Tahitille ja muutamia vuosia aikaisemmin Pont-Avenin koulukunnan maalarit Bretagneen.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Palokärki Kansallisgalleria, taidekokoelmat. Kansallisgalleria. Viitattu 21.2.2015.
  2. Kainuun Eino Leino seura: Eino Leinon varhaisrunot Kainuun Eino Leino seura r.r.. Viitattu 21.2.2015.
  3. Akseli Gallen-Kallela: Kallela-kirja. Iltapuhde-jutelmia. Porvoo: WSOY, 1924.
  4. Onni Okkonen: ”Matka Kuusamoon”, Akseli Gallen-Kallela, elämä ja taide, s. 248-261. Posvoo: WSOP, 1961.
  5. Timo Huusko: Palokärki Kansallisgalleria, Taidekokoelmat. Kansallisgalleria. Viitattu 23.2.2015.