Kiillegneissi
Kiillegneissi on eräs yleinen gneissin tyyppi. Gneissien mineraalikoostumus ratkaisee, mitä lisämääreitä gneissin nimeen tulee. Kiillegneissi on rakenteeltaan hiukan liuskeinen gneissi. Sen tummista mineraaleista pääosa on biotiittia eli tummaa kiillettä, jonka lisäksi mukana on maasälpää, kvartsia ja muskoviittia. Näiden mineraalien suhteet voivat vaihdella paljonkin. Kiillegneissin väri vaihtelee mineraalikoostumuksen mukaan harmaasta mustaan.[1]
Kiillegneissi on syntytavaltaan metamorfista kiveä. Maankuorten liikkeiden yhteydessä on syntynyt kova paine ja lämpötila, jolloin sedimentti- ja magmakivilajit ovat muuttuneet rakenteeltaan liuskaiseksi. Alkuperäisenä, metamorfoosia edeltävänä kivilajina on savikivi. Kiilleliuske halkeaa yhdensuuntaisiksi laatoiksi. Kiillegneissiä onkin luonnehdittu rakenteeltaan heikoimmaksi gneissityypiksi.[2][3]
Kiveä käytetään rakennusten pinnoissa ja pihalaattoina. Varsinkin 1950-luvulla rakennusten sokkelien pinnoittaminen liuskekivillä oli muodissa.
Keski-Pohjanmaan maakuntakivi on gneissi ja maakunnan kallioperän yleisin gneissityyppi on kiillegneissi. Alueen kiillegneissi on tyypillisesti väriltään harmaa tai punertava, raitainen ja liuskeinen kivi. Siinä paksummat karkearakeiset kerrokset vuorottelevat ohuiden, hienorakeisten kerrosten kanssa. Punertavat graniittiset suonet ovat suhteellisen yleisiä. Kiillegneississä on voi olla sormenpään kokoisia, vaaleita, alumiinirikkaiden mineraalien muodostamia kyhmyjä.[4]
Esimerkiksi Helsingin Roihuvuoressa toimi aikoinaan kiilleliuskelouhos.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Mikko Turunen: Metamorfisten kivien luokittelu geologia.fi-sivusto. Viitattu 19.7.2016.
- ↑ Kivilajien jaottelu ja syntytavat kaiva.fi-sivusto kaivannaistietoa kaikille. Viitattu 19.7.2016.
- ↑ Teema 1. Korkea ja matala rannikko - Faktat P9. Gneissi (pdf) (Botnia-Atlantica Meret, vuoret ja rajat ylittävä yhteistyö) Maailmanperintö yhteistyössä 63°N. Arkistoitu 7.8.2016. Viitattu 19.7.2016.
- ↑ Maakuntakivet: Keski-Pohjanmaa - Gneissi Geologinen tutkimuskeskus. Arkistoitu 22.5.2018. Viitattu 19.7.2016.