Yhdysvaltain historia

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
John Trumbull: Declaration of Independence, 1817–1819. Maalaus kuvaa valmistelukomiteaa esittelemässä toiselle mannermaakongressille luonnostaan Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseksi.

Yhdysvaltain historia voidaan jakaa eri vaiheisiin: varhaishistoriaan (ennen 1500-lukua), eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden aikaan (1500-luku), siirtokuntien aikaan (1600- ja 1700-luvut), sekä itsenäistymistä 1776 seuranneeseen itsenäisen valtion historiaan. Yhdysvallat laajeni ja kasvoi huomattavasti 1800-luvulla. 1860-luvulla käyty sisällissota oli tärkeä vedenjakaja maan historiassa, sillä sen myötä maa säilyi yhtenäisenä. 1900-luvulla Yhdysvallat nousi maailman johtavaksi supervallaksi.

Esikolumbiaaninen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimmat tutkimustulokset viittaavat siihen, että asutus levisi Pohjois-Amerikkaan Aasiasta Beringinsalmen kautta noin 15 000 vuotta sitten.[1]

Pohjois-Amerikan esikolumbiaanisen kauden kulttuurillisesti merkittävin ajanjakso alkoi noin 1000 eaa. – 200 jaa. vaikuttaneesta Adena-kulttuurista. Kummunrakentajien tekemät erikokoiset maakummut toimivat kunnioitettujen johtajien hautaholveina ja alueen kaupankäynti laajeni. Adenan kanssa osittain päällekkäinen Hopewellin perinne jatkui noin vuoteen 700 jaa. Kaupankäynti laajeni etelässä Floridaan, pohjoisessa Kanadaan ja lännessä lähelle Kalliovuoria.[2]

Taiteilijan näkemys Mississippin kulttuurin aikaisesta kylästä joskus 1050–1400 jaa.

Hopewellin perinnettä jatkoi Mississippin kulttuuri, jonka piiriin luokiteltuja arkeologisia paikkoja on löydetty Mississippijoen varrelta aina Floridasta Wyomingiin läntisten rajojen yltäessä Oklahomaan. Tässä kulttuurissa kummunrakentajat erikoistuivat suuriin temppelikumpuihin.[3]

Merkittävin varhaisen Pueblo-kulttuurin keskus oli Chato Canyonissa New Mexicossa. Alueen kukoistuskausi ajoittui vuosiin 600–1200 jaa., ja se sisälsi useita kaupunkeja noin 13 neliökilometrin alueella.[4]

Pohjois-Amerikan koilliselle ja itäiselle metsäalueelle levittäytyneiden intiaanien elinkeinoista tärkein oli maanviljely lukuun ottamatta pohjoisimpia alueita, joissa viljely oli vähäistä vuotuinen kasvukauden lyhyyden vuoksi. Myös metsästys ja intiaaniriisin keruu oli yleistä. Lähes kaikki alueen intiaanit olivat Irokeesinkielisiä tai algonkinejä. Irokeesit asuivat suurissa kylissä, jotka yleisen tavan mukaan suojattiin tukevin paaluvarustuksin. Kylät muodostuivat pitkistä taloista, joihin mahtui runsaasti asukkaaita. Algonkinit puolestaan käyttivät pääosin wigwameita.[5]

Kaakkoisen metsäalueen tunnetuimmat kansat olivat cherokeet, creekit, choctawit ja chickasawit. Cherokeet puhuivat irokeesimurretta, muut kolme olivat muskogee-kieliryhmää. Nykyisen Mississippin osavaltion lounaisosissa asuneet natchezit lasketaan samaan kulttuuriryhmään kuluviksi.[6]

Tasangoilla eläneet intiaanit olivat joko Missourijoen ympäristön maanviljelijöitä tai läntisen lyhytheinäpreerian biisoninmetsästäjiä. Vielä ennen 1600-luvun puoliväliä lyhytheinäpreeria oli lähes vailla asutusta. Tasankojen laidoilla elävät heimot tekivät sinne jalkaisin metsästysretkiä biisonien perässä, mutta eivät asuneet siellä.[7]

Lounaisalueen alkuperäisiä intiaaneja ovat Arizonan ja Uuden Meksikon pueblointiaanit.[8] Pueblo-kylät muodostuvat taloryhmistä, jotka oli penkereittäin rakennettu yhteen. Varsinaiset pueblot asuvat pääasiassa Rio Granden varrella ja heidän länsipuolellaan elivät hopi-intiaanit, jotka edustivat samaa kulttuuria.[9] Apassit ja navajot asettuivat pueblojen ympäristöön 1400–1600-lukujen aikana ja omaksuivat näiden maanviljelyn.[10]

Pohjois-Amerikassa nykyisen Meksikon pohjoispuolella eläneiden intiaanien määräksi noin vuonna 1500 on arvioitu 1–16 miljoonaa.[11] Matalimman arvion mukaan 750 000 asui nykyisten Yhdysvaltain alueella ja runsaat 250 000 Kanadassa sekä Alaskassa.[12]

Tutkimusmatkat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen vahvistettu eurooppalainen havainto nykyisille Yhdysvalloille kuuluvasta alueesta on Kristoffer Kolumbuksen maihinnousu toisella matkallaan Puerto Ricolle 19. marraskuuta 1493. Ensimmäisen eurooppalaisen asutuksen sinne perusti Juan Ponce de León 1508. Ponce de León saapui Floridaan 1513[13] ja oli siten ensimmäinen Yhdysvaltain mantereelle saapunut eurooppalainen, vaikka on viitteitä siitä, että John Cabot olisi saapunut nykyisen Uuden-Englannin alueelle 1498.[14][15]

Espanjalaiset ja portugalilaiset keskittyivät vierailemaan vain Pohjois-Amerikan eteläosissa, mutta englantilaiset ja ranskalaiset kävivät pohjoisempana. Ranskan kuninkaan lähettämä Giovanni da Verrazzano purjehti vuonna 1524 Pohjois-Amerikan rannikkoa Georgiasta Uuteen-Englantiin.[16] Ensimmäisen pysyvän eurooppalaisen siirtokunnan nykyisen Yhdysvaltain alueelle perustivat espanjalaiset vuonna 1565 St. Augustineen Koillis-Floridaan. Espanjalaiset perustivat siirtokuntansa myös Uuteen Meksikoon ja Kaliforniaan.[17]

Siirtokuntien aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mayflower satamassa. Laiva kuljetti pyyhivaeltaja-uudisasukkaat nykyiseen Massachussetsiin.

Ensimmäinen brittien siirtokunta nykyisten Yhdysvaltojen alueella oli Roanoke nykyisessä Pohjois-Carolinassa 1587, mutta se katosi pian. Vuonna 1607 britit perustivat nykyiseen Virginiaan Jamestownin siirtokunnan. Virginiaan oli tullut 1600-luvun puoliväliin mennessä jo noin 40 000 englantilaista siirtolaista. Ensimmäiset orjat tuotiin viimeistään vuonna 1619.[18]

Mayflower-laivalla uskonnollista vainoa Hollantiin paenneet Pohjois-Englannin separatistit, pilgrimit eli ‘pyhiinvaeltajat’, laskivat 1620 maihin nykyisen Cape Codin niemellä ja perustivat siirtokunnakseen Plymouthin nykyisessä Massachusettsissa.[19] Paikalliset intiaanit auttoivat heitä selviytymään talvesta ja seuraavasta kesästäkin, ja pyhiinvaeltajat viettivät vuoden 1621 sadonkorjuujuhlaa yhdessä intiaanien kanssa ensimmäisenä kiitospäivänä.

Vuosista 1628–1629 alkaen Amerikkaan alkoi muuttaa Englannin valtiokirkkoja vastustaneita puritaaneja, jotka perustivat ensimmäisen siirtokuntansa 1630. Puritaanit kehittivät oman hallintojärjestelmänsä ja alkoivat perustaa pieniä kaupunkeja. Puritaaneilla on katsottu olleen vaikutuksensa koko amerikkalaisen kansanvallan syntyyn, mutta toisaalta heidän ankarat säädöksensä kahlitsivat ajattelun ja toiminnan vapautta.[20]

Kanadaan oli asettunut ranskalaisia ja itärannikolle turkiskauppaa hallitsevia hollantilaisia. Englantilaiset siirtokunnat saivat kuitenkin tukea emämaastaan ja olivat siksi kilpailijoitaan elinvoimaisempia. Englannin hallituksen tavoitteet Pohjois-Amerikassa olivat sekä taloudellisia että uskonnollisia, kun kiusalliset eriuskoiset kuten puritaanit ja kveekarit muuttivat Uuteen-Englantiin. Lähtijät tavoittelivat aluksi lähinnä uskonnonvapautta, mutta myöhemmin tulijat etsivät myös vapaan ja vauraan elämän ehtoja, joita Euroopaa ei kyennyt antamaan.[21]

Brittien alueet vuonna 1750 kartassa punaisella

Pohjois-Amerikan itärannikolle oli 1740-lukuun mennessä muodostunut kolmentoista brittisiirtokunnan ketju pohjoisen New Hampshirestä etelän Georgiaan. Rannikosta 150 kilometriä sisämaahan oli asuttua aluetta; sen takana oli intiaanien ja ranskalaisten maata. Florida kuului tuolloin Espanjalle ja Kanada Ranskalle. Englanti ja Ranska kilpailivat Pohjois-Amerikan herruudesta lähes kahden vuosisadan ajan. Suuren siirtomaasodan 1756–1763 jälkeen Pariisin rauhassa Ranska joutui luopumaan kakista Pohjois-Amerikan omistuksistaan, ja se menetti Mississippin itäpuoliset alueet ja Kanadan Britannialle.[21]

Brittisiirtokunnissa näkyi jo 1700-luvulla omaleimaisen amerikkalaisia piirteitä. Väestönkasvu oli nopeaa, ja amerikkalaisia oli vuoden 1775 tienoilla jo noin 2,5 miljoonaa. Amerikkalaisten keski-ikä oli korkeampi ja ravitsemustilanne parempi kuin eurooppalaisten. Syntyvyys oli korkea ja väestönkasvua vauhditti myös siirtolaisuus. Vuonna 1775 jo lähes kolmasosa amerikkalaisista oli syntyperältään ei-englantilaisia.[21]

Nykyisten Yhdysvaltain alueelle tuotiin vuoteen 1770 mennessä 400 000 – 500 000 orjaa Afrikasta. Orjia oli kaikissa siirtokunnissa. Pohjoisessa heidän asemansa vastasi valkoisten palkollisten asemaa, mutta etelän plantaaseilla he elivät omistajilleen alistettuina. Orjakapinoita ei kuitenkaan juurikaan ollut.[21]

Amerikkalaisten tehtävänä oli tuottaa emämaalle raaka-aineita kun englantilaiset pyrkivät Pohjois-Atlantin kaupalliseen hegemoniaan. Vastikkeeksi amerikkalaiset saivat brittiläisiä manufaktuurituotteita. Merkantilististen oppien mukaisesti siirtokuntien ja emämaan välinen merenkulku ja kauppa oli monopolisoitu amerikkalaisten ja englantilaisten yksinoikeudeksi, ja ulkomainen kilpailu oli kielletty. Tämä asetti tiettyjä esteitä siirtokuntien talouselämän kehitykselle, vaikka se takasikin hyvät markkinat amerikkalaisille tuotteille. Amerikkalaiset kävivät myös salakauppaa espanjalaisten ja ranskalaisten kanssa Länsi-Intian saarilla. Siirtokuntien talouden perustana oli maatalous ja omavaraiset perheviljelmät, farmit. Maata oli runsaasti tarjolla. Pennsylvania tunnettiin “leipäkorina”, ja muista siirtokunnista saatiin tupakkaa, riisiä ja indigoa. Merenkulku, kalastus sekä rauta- ja tekstiiliteollisuus olivat keskittyneet Uuteen-Englantiin.[21]

Valtion synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

13 siirtokuntaa ovat punaisella, vaaleanpunaisen alueen Britannia sai sodassa Ranskaa vastaan ja oranssi alue oli Espanjan alla.

Yhdysvaltojen valtion historia alkaa kapinoivista brittiläisistä siirtokunnista. Yhdysvaltojen lipun 13 raitaa edustavat näitä osavaltioita.

Englanti, joka oli velkaantunut seitsenvuotisessa sodassa, sääti siirtokunnille vuodesta 1764 useita epäsuosittuja veroja ja tullimaksuja. Siirtokuntalaiset vastustivat niitä, sillä heidän mielestään parlamentilla ei ollut oikeus asettaa veroja siirtokunnille, vaan ainoastaan siirtokuntien omilla edustajakokouksilla (”Ei verotusta ilman edustusta”). Vastalauseena teeverolle järjestettiin vuonna 1773 ns. Bostonin teekutsut, joissa emämaasta saapunut teelasti heitettiin Bostonin satamassa mereen. Vuonna 1774 siirtokuntia edustanut ensimmäinen mannermaakongressi totesi Philadelphiassa, että hallitusten valta ulottuu vain niin pitkälle kuin alamaiset sallivat, ja että hallitusten valta perustuu hallittavien suostumukseen. Seuraavana vuonna Britannian parlamentti katsoi Massachusettsin olevan kapinassa ja siirtokunnat päätettiin saartaa. Tästä seurasi Yhdysvaltain vapaussota. Toinen mannermaakongressi nimitti 15. kesäkuuta 1775 George Washingtonin armeijan ylipäälliköksi. Amerikkalaisilla oli pula varusteista ja Benjamin Franklin ajatteli jopa turvautua jousipyssyihin, mutta kaksi päivää myöhemmin vallattiin Bunker Hill.

Siirtokunnat julistautuivat itsenäisiksi 4. heinäkuuta 1776, kun mannermaakongressi hyväksyi itsenäisyysjulistuksen. Sen oli laatinut valiokunta, johon kuuluivat John Adams, Roger Sherman, Robert R. Livingston, Thomas Jefferson ja Benjamin Franklin. Sotaonni ei ollut aina suosiollinen amerikkalaisille, ja englantilaiset kieltäytyivät neuvottelemasta ellei itsenäisyysjulistusta peruutettu. Ranska liittyi itsenäisyystaisteluun siirtokuntien puolella solmimalla liittosopimuksen Benjamin Franklinin kanssa ja lähetti Lafayetten ja Rochambeaun joukkoineen Amerikkaan. Samalla Ranska sai vahingonkorvausta seitsenvuotisesta sodasta. Englantilaiset lyötiin Saratogan taistelussa vuonna 1777.

Britannia tunnusti Yhdysvaltain itsenäisyyden 3. syyskuuta 1783. Tämän jälkeen noin 70 000–80 000 Britannialle uskollista lähti maasta. Heistä noin 50 000 siirtyi brittien Kanadan provinsseihin.[22] Liittovaltion luonut Yhdysvaltain perustuslaki säädettiin vuonna 1787 ja George Washington valittiin ensimmäiseksi presidentiksi 1789.

Alusta lähtien Yhdysvaltojen alue ulottui lännessä pitkälle alku­peräisten kolmen­toista siirto­kunnan ulko­puolelle. Vuonna 1787 annetulla säännöksellä näistä siirto­kuntien ulko­puolisista alueista muodostettiin Luoteisterritorio, joka on myöhemmin jaettu uusiksi osa­valtioiksi.[23]

1800-luku: valtakunta kasvaa ja välttää hajoamisen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sota Britanniaa vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvallat julisti vuonna 1812 sodan Britanniaa vastaan, sillä Britannia oli estänyt yhdysvaltalaisten merenkulkua. Britit saarsivat Yhdysvaltain rannikon ja polttivat Washingtonin kaupungin. Britannialla oli kuitenkin kädet täynnä Euroopassa, joten sota päättyi rauhansopimuksella tasapeliin 1814.[24]

Laajeneminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain osavaltiot sen mukaan, milloin niistä tuli osavaltioita.
  1776–1790
  1791–1799
  1800–1819
  1820–1839
  1840–1859
  1860–1879
  1880–1899
  1900–1950
  1959

1800-luku oli nopean kasvun aikaa Yhdysvalloille. Uutta maata valloitettiin ja loputon virta siirtolaisia saapui itärannikon satamiin. Vuodesta 1803 vuoteen 1848 Yhdysvaltain pinta-ala lähes kolminkertaistui, kun uudisasukkaat valtasivat länttä. Vuonna 1860 Yhdysvalloissa asui 31 500 000 ihmistä, heistä 14 500 000 kuului viimeisen 20 vuoden väestölisäykseen. Enin osa, ehkä noin 10 miljoonaa, oli orjavaltioiden ulkopuolista lisäystä. Suuri osa meni länteen uudisfarmareiksi, mutta myös kaupungit kasvoivat ennenkemättömiinmittoihin. 1860-luvulle tultaessa New York oli jo ylittänyt miljoonan asukkaan rajan, muita suurkaupunkeja olivat Philadelphia, Baltimore, Boston ja etelän suurin kaupunki New Orleans. Chicago syvällä sisämaassa oli kasvanut 110 000 asukkaan keskukseksi.

Historiansa suurimman maalisäyksen USA sai kun vuonna 1803 Thomas Jeffersonin hallitus osti Ranskan Napoleonilta Mississippijoen länsipuolelle ulottautuvan Louisianan alueen. Aluekauppa oli huomattavasti nykyistä Louisianan osavaltiota suurempi – hankitut alueet käsittävät nykyisin 23 % maan pinta-alasta. Vuonna 1845 Yhdysvaltoihin liittyi Meksikosta 1836 itsenäistynyt Texas. Meksikon kanssa käydyn sodan tuloksena Yhdysvaltoihin liitettiin 1848 suunnilleen nykyisten Kalifornian, Nevadan, Utahin, Arizonan ja New Mexicon osavaltioiden alueet Guadeloupe Hidalgon rauhassa 2. helmikuuta 1848. Arizonan ja New Mexicon alue laajeni etelään Gilajoen eteläpuolelle Meksikon kanssa 1853 tehdyllä kymmenen miljoonan silloisen Yhdysvaltain dollarin Gadsdenin kauppalla. Venäjän keisari Aleksanteri II myi 9. huhtikuuta 1867 Alaskan Yhdysvalloille.

Ne tuolloin vielä harvaan asutut alueet, jotka liitettiin Yhdysvaltoihin Louisianan aluekaupalla ja myöhemmin Guadeloupe Hidalgon rauhansopimuksella, eivät aluksi kuuluneet mihinkään osavaltioon, vaan olivat liittovaltion hallinnassa. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun niiden asukasluku oli huomattavasti kasvanut, alueelle perustettiin nykyiset osavaltiot. Vasta vuodesta 1912 lähtien Yhdysvaltojen koko manneralue oli jaettu osavaltioiksi, muista erillään sijaitsevaa Alaskaa lukuun ottamatta, joka muodostettiin osavaltioksi vuonna 1959.

Rautateiden rakentaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvun loppua kohti Yhdysvaltain laajojen maa-alueiden poikki rakennettiin kasvavia määriä rautatielinjoja. 1860 mennessä niihin oli sijoitettu 1,5 miljardia dollaria, suunnaton summa sen ajan mittapuulla, joka vastasi 25 % kaikista maan investoinneista. Jo 1840 USA oli 45 00 rautatiekilometrillään maailman johtava maa alalla, seuraavalla vuosikymmenellä tuo luku kasvoi 8 000 kilometrillä. Aluksi rautatiet palvelivat pääasiassa idän satamakaupunkeja ja ympäröivää talouselämää, mutta todella henkeäsalpaavaksi kasvu kävi, kun alettiin rakentaa pitkiä mannerta halkovia ratalinjoja. 1850-luvulla rakennettiinkin hämmästyttävät 31 000 kilometriä rautatietä. Ensimmäinen Tyynenmeren rannikolle saakka johtanut rautatie valmistui vuonna 1869. Linjojen rakentamisesta puuttui kuitenkin suunnitelmallisuus, sillä sitä tekivät hallitsemattomasti mellastavat yksityiset ratayhtiöt, jotka kilpailivat keskenään usein rinnakkaisilla reiteillä. Yhtenäistä rataverkkoa ei syntynyt, ja radat olivat usein yhtä huonossa kunnossa kuin ratayhtiöiden talous. Rautatie oli panssarilaivan ja konekiväärin ohella yksi niistä tekijöistä, jotka tekivät Yhdysvaltain sisällissodasta ensimmäisen ”nykyaikaisen” sodan.[25]

Orjuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Orjuus Yhdysvalloissa

1500-luvulta alkaen noin puoli miljoonaa mustaa afrikkalaista kuljetettiin Pohjois-Amerikkaan työskentelemään orjina. Kysymys orjuuden lakkauttamisesta oli 1800-luvulla vuosikymmenien ajan Yhdysvaltojen suurimpia sisäisiä kiistakysymyksiä. Pohjoisissa osavaltioissa orjuus kiellettiin pian maan itsenäistymisen jälkeen, mutta etelävaltioissa orjuus jatkui 1860-luvulle saakka. Sen jatkamista vaadittiin, koska pelättiin puuvillateollisuuden muussa tapauksessa lamaantuvan. Niillä läntisillä raja-alueilla, jotka tuolloin eivät vielä kuuluneet mihinkään osavaltioon, orjuus oli vuonna 1820 säädetyn lain (Missourin kompromissin) mukaan sallittua vain leveyspiirin 36° 30' eteläpuolella.[26] Samaa leveyspiiriä pitkin tulivat myöhemmin kulkemaan alueelle perustettujen uusien osavaltioiden rajat.

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Spotsylvanian taistelu sisällissodassa

Orjuuden ohella huomattavaksi kiistakysymykseksi muodostuivat osavaltioiden oikeudet ja liittovaltion rooli. Kiistat kärjistyivät siinä määrin, että ne johtivat vuosina 1861–1865 käytyyn Yhdysvaltain sisällissotaan. Teollistunut pohjoinen voitti maatalousvaltaisen etelän ja estivät eteläisten osavaltioiden itsenäistymisyrityksen. Pohjoisvaltioiden voiton jälkeen orjuus lakkautettiin kaikkialla Yhdysvalloissa ja lähes neljä miljoonaa orjaa vapautettiin.[27] Sisällissota oli merkittävä ja traumaattinen tapahtuma maan historiassa.

Sisällissodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain teollistuminen lähti toden teolla käyntiin sisällissodan jälkeen. Siirtolaisia virtasi Yhdysvaltoihin muun muassa kasvavan teollisuuden työvoimaksi. Vuonna 1829 oli määritelty ”pysyvä intiaaniraja” jonka rikkomisesta rangaistaisiin valkoisia. Sen mukaan koko Mississipin länsipuoli olisi intiaanien. Ennen kuin laki ehdittiin saattaa voimaan olivat uudisasukkaat jo Iowassa saakka. Koska ”pysyvän intiaanirajan” rikkominen oli päivittäistä keksi hallitus ”ilmiselvän kohtalon”. Sen mukaan eurooppalaiset oli ”kohtalo” ennalta määrännyt kaitsemaan Amerikkaa. Valkoiset olivat sen mukaan ”hallitseva rotu” joka oli vastuussa koko maasta. Tämä johti siihen että 27. maaliskuuta 1866 presidentti Johnson kieltäytyi kirjoittamasta kansalaisoikeuslakia sen epäselvyyden takia mutta 1. huhtikuuta kongressi kumosi presidentin ja hyväksyi lain joka takasi kaikille Yhdysvalloissa syntyneille yhtäläiset oikeudet paitsi intiaaneille.

Siirtolaisuuden aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maahanmuuttajia saapumassa Ellis Islandille vuonna 1902.

Yhdysvaltojen asukasluku kasvoi 1800-luvun ajan voimakkaasti siirtolaisuuden seurauksena, ja maa oli koko tuona aikana maailman tärkein siirtolaisten vastaanottaja. Vuonna 1800 asukasluku oli vain viisi miljoonaa, mutta 1920 jo 106 miljoonaa. 1820-luvulta 1880-luvulle tulijat olivat etupäässä länsierooppalaisia kuten englantilaisia, irlantilaisia, saksalaisia ja skandinaaveja. Vuosisadan lopulla maahan alkoi tulla paljon italialaisia ja itäeurooppalaisia siirtolaisia. Suomesta Yhdysvaltoihin muutti 350 000 siirtolaista. Siirtolaisia vetivät Yhdysvaltoihin etenkin maatalousmaan hyvä saatavuus, työmahdollisuudet sekä poliittinen ja uskonnollinen vapaus.[28] Kaliforniaan tuli hiukan siirtolaisia myös Japanista ja Kiinasta.[29]

Uudisasutus ja villi länsi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maahanmuuttajat toivat teollisuudelle työvoimaa ja loivat monimuotoisia yhteisöjä Amerikan kehittymättömille alueille. Maahanmuuttajat saivat vallata tietyn kokoisen maa-alueen haluamastaan "vapaasta paikasta" ilmaiseksi. Läntisessä Yhdysvalloissa syntyi ristiriitoja valkoisten uudisasukkaiden ja intiaanien sekä pientilallisten ja suurkarjankasvattajien välillä. Rajaseudun vähäisen lainvalvonnan takia erimielisyydet ja ryöstöt yleistyivät, ja syntyi käsite ”villi länsi”. Vuosien 1860–1880 välisestä ajasta muodostui ajanjakso, josta monet lännenelokuvat sittemmin kertoivat: turkiskauppiaista, vuoristojen miehistä, ratsuväestä, höyrylaivoista, kullankaivajista, intiaaneista, uudisasukkaista, lainsuojattomista, saluunoista, revolverisankareista, karjapaimenista ja postivaunuista.

Intiaanien ajaminen reservaatteihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eurooppalaisten tulo verotti vielä 1600- ja 1700-luvulla intiaaneja lähinnä eurooppalaisten tuomien tautien kuten isorokon johdosta, ja kahakoissa kuolleiden määrä oli melko pieni. Vuonna 1830 säädettiin laki, jonka pohjalta Mississippijoen länsipuolelle alettiin pian pakkosiirtää maan itäosan intiaaniheimoja kuten cherokeita ja seminoleja. Intiaaneja siirrettiin etenkin Oklahomaan, “Intiaaniterritorioon”. Kalifornian kultalöydöt 1840-luvulla aiheuttivat sen, että yhdysvaltalaiset alkoivat muuttaa suurin joukoin länteen, jolloin intiaaneja alettiin sielläkin siirrellä paikasta toiseen. Tästä seurasi useiden intiaaniheimojen ja yhdysvaltalaisten välisiä kahakoita ja sotia. Näistä tunnetuimpia on Little Bighornin taistelu, jossa intiaanit surmasivat kenraali Custerin joukot viimeiseen mieheen. Intiaanit joutuivat kuitenkin lopulta tappiolle ja heidät ajettiin asumaan reservaatteihin. Viimeisenä antautui apassipäällikkö Geronimo vuonna 1886. Intiaaneille myönnettiin Yhdysvaltain kansalaisoikeus lopulta vuonna 1924.[30]

Merentakaisten alueiden saaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvun puolivälissä Euroopan suurvallat olivat laajentaneet kauppaoikeuksiaan Kiinassa. Siitä hyötyäkseen Yhdysvallat alkoi kannattaa niin sanottua avoimien ovien politiikkaa, jonka mukaan jonkin ulkopuolisen valtion Kiinassa saamat etuudet siirtyisivät kaikkien ulkopuolisten valtioiden etuuksiksi. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Yhdysvaltain Kiinan-kaupan määrä kasvoikin voimakkaasti. Yhdysvaltain ja Japanin välinen kauppa alkoi kukoistaa 1870-luvulla. Valtameren yli käytävää kaupankäyntiä varten sekä guanoa saadakseen Yhdysvallat perusti itselleen tukikohtia Tyynenmeren saarille.[31]

Havaijisaarille muuttivat ensimmäiset yhdysvaltalaiset 1800-luvun puolivälissä. Yhdysvaltalaisten vaikutusvalta saarilla kasvoi, ja vuonna 1891 he kukistivat kuningaskunnan hallitsijan. Saariryhmästä tehtiin virallisesti Yhdysvaltain osa 1898 ja osavaltio 1959. Samoan itäosan Yhdysvallat sai haltuunsa vuonna 1889.[32]

Yhdysvallat löi heikkenevän Espanjan imperiumin helposti Espanjan–Yhdysvaltain sodassa 1898, ja Pariisin rauhansopimuksessa Puerto Rico, Guam ja Filippiinit siirtyivät Yhdysvalloille. Samalla Espanja luopui vallastaan Kuubassa, ja Yhdysvallat sai oikeuden pitää itsenäistyneellä saarella edelleen joukkojaan. Filippiinit sai rajoitetun itsehallinnon 1916 ja itsenäisyyden 1946.[33]

1900-luvun alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manhattan noin vuonna 1900.

Yhdysvallat oli harjoittanut lähtökohtaisesti koko 1800-luvun ajan Monroen oppia, jonka mukaan Yhdysvallat rajoitti ulkopoliittisen toimintansa läntiselle pallonpuoliskolle ja kielsi Euroopan valtioita harjoittamasta siirtomaapolitiikkaa Amerikoissa.[34] Kun laajeneminen länteen oli saatettu loppuun, katseet suunnattiin Latinalaiseen Amerikkaan, jossa Yhdysvallat alkoi soveltaa taloudellista vaikutusvaltaansa. Presidentti Theodore Roosevelt otti maansa haltuun Panaman kanavan rakennushankkeen 1904.[35] Roosevelt murensi myös presidenttikaudellaan myös suuriksi kasvaneiden yritysten kuten Standard Oilin valtaa.[36]

Ensimmäisessä maailmansodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvallat pysyi ensimmäisessä maailmansodassa aluksi puolueettomana. RMS Lusitanian upottaminen 7. toukokuuta 1915 aiheutti yli sadan yhdysvaltalaisen kuoleman. Yhdysvallat lähetti tämän johdosta nootteja Saksalle ja antoi 24. kesäkuuta 1915 ensimmäisen sotalainan ympärysvalloille.[37] Se liittyi ympärysvaltoihin huhtikuussa 1917, kolme vuotta sodan alkamisen jälkeen. Osasyynä oli Saksan aloittama sukellusvenesota. Yhdysvallat oli myös kuullut Saksan neuvottelevan Meksikon kanssa hyökkäyksestä Yhdysvaltoihin. Historiallisista ja etenkin taloudellisista syistä Yhdysvaltain sympatiat olivat brittien ja ranskalaisten puolella, mutta esimerkiksi monet irlantilaiset vastustivat liittymistä sotaan. Yhdysvaltain panos auttoi ympärysvallat voittoon. Taloudellisesti maa oli ollut maailmansotaan asti velkaa muille, mutta sodan ansiosta tilanne kääntyi toisinpäin.[35] Yhtenä sodan ”suurista voittajavaltioista” (Yhdysvallat, Ranska, Iso-Britannia ja Italia) Yhdysvallat pääsi neuvottelemaan Versailles’n rauhasta.

1920-luvun kasvu ja hyvinvointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heti sodan jälkeen Yhdysvalloissa astui voimaan alkoholin kieltolaki. Sotaa seurasi myös aluksi korkea inflaatio ja voimakas lakkoaalto, johon osallistui neljä miljoonaa työntekijää, etenkin hiilikaivos- ja terästyöläisiä. Anarkistit tekivät näyttäviä pommi-iskuja, ja maassa perustetut pienet kommunistiset puolueet herättivät huolta vallankumouksen vaarasta, minkä seurauksena tuhansia kommunistiksi epäiltyjä pidätettiin ja satoja karkotettiin.[38]

Yhdysvaltain musta väestö jätti maailmansodan aikana Etelän ja muutti Pohjoisen teollisuuskaupunkeihin, missä työvoiman kysyntä oli korkeaa. Mustia ja juutalaisia sekä mätää kaupunkikulttuuria vastustava Ku Klux Klan vahvistui hiljaiselon jälkeen ja kasvoi huippuvuoteensa 1925 mennessä valtakunnalliseksi ja viiden miljoonan jäsenen suuruiseksi. Satoja amerikkalaisia kuoli rotumellakoissa kun mustat ryhtyivät vastaamaan kohtaamansa väkivaltaan väkivallalla.[39]

Vuoden 1920 väestönlaskennassa Yhdysvaltain kaupunkiväestön määrä oli ensi kertaa ohittanut maaseutuväestön määrän. Suurkaupunkeja kuten New Yorkia ja Chicagoa kasvattivat siirtolaisuus ja muuttoliike maaseudulta. Myös länsirannikon Los Angeles ja San Francisco kasvoivat suurkaupungeiksi.[40] Siirtolaisten tulo tyrehtyi 1920-luvun alkuvuosina uuden lain johdosta, joka rajoitti siirtolaisten vuotuisen määrän kahteen prosenttiin vuoden 1890 määrästä.[41]

1920-luku oli Yhdysvalloissa vaurauden ja laajentumisen vuosikymmen. Investointeja syntyi helposti, tekninen kehitys oli nopeaa, työn tuottavuus kasvoi kymmeniä prosentteja, ja kansantulo kaksinkertaistui 1914–1929 välillä. Erityisen nopeasti kasvoivat rakennus- ja autoteollisuus. Toisaalta viljelijöiden asema heikkeni kun maataloustuotteista syntyi ylitarjontaa. Autoistumisen seurauksena tieverkosto uusittiin, ja autosta tuli melkein jokaisen kansalaisen liikkumaväline. Lentäjä Charles Lindbergh nousi kansallissankariksi Atlantin-ylilentonsa 1927 ansiosta.[42]

Vasta keksityt radio ja elokuva nousivat 1920-luvulla koko kansan suosioon. Yhdysvaltalainen kirjallisuus nousi ennennäkemättömään kukoistukseen. Jazz-musiikki nousi koko maailman suosioon, ja myös klassisessa musiikissa Yhdysvallat nousi näkyvään asemaan. High school -järjestelmä rakennettiin, ja colleget ja yliopistot kehittyivät ja alkoivat ottaa aiempaa enemmän opiskelijoita. Moraalinen ilmapiiri vapautui.[43]

1930-luku ja suuri lama[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930-luku oli Yhdysvalloissa synkkää aikaa. Edellisen vuosikymmenen lopulla maataloudessa alkanut lama levisi teollisuuteen, minkä seurauksena New Yorkin pörssi romahti "mustana torstaina" 24. lokakuuta 1929.[44] Lama johti tuotannon ja bruttokansantulon romahdukseen: teollisuustuotanto väheni 47 % ja bruttokansantuote 33 %. Työttömyys nousi pahimmillaan yli 20 %:n.[45]

Kuivuus ja hiekkamyrskyt muuttivat 1934 ja 1936 Pohjois-Amerikan eteläiset ja keskiset tasangot "pölymaljaksi". Lisäksi tulvissa hukkui vuosina 1936–1937 noin 9 000 ihmistä.[44] Monet joutuivat jättämään kotinsa ja muuttamaan huonompiin oloihin siirtotyöläiseksi. Peltojen pölyäminen tuulen mukana pois asettui viranomaisten neuvottua maanviljelijöille sitä estäviä tekniikoita ja kuivuuden lopulta poistuttua vuosien 1938–1941 tienoilla.

Vuonna 1932 presidentiksi valittiin Franklin D. Roosevelt. Hän aloitti New Deal -suunnitelmansa, joka lisäsi hallituksen puuttumista talousasioihin suuren laman lieventämiseksi. Rooseveltin läpi ajama uusi pankkilaki antoi presidentille laajat valtuudet puuttua rahoitustoimintaan ja myöhempi laki myös osakekauppoihin. New Dealin tarkoituksena oli saada talous jälleen pyörimään laittamalla liittovaltion rahaa rattaisiin.[46] Roosevelt valittiin presidentiksi vielä kolme kertaa, mutta lama loppui vasta toisen maailmansodan alkamisen myötä.[47]

Yhdysvallat toisessa maailmansodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1945 Okinawan taistelu oli eräs toisen maailmansodan suurimmista taisteluista, johon Yhdysvallat osallistui.

Toisen maailmansodan alettua Euroopassa 1939 Rooseveltin hallinto allekirjoitti Lend-Lease-ohjelman, jossa yhdysvaltalaisia puolustustarvikkeita toimitettiin Yhdistyneelle kuningaskunnalle, Ranskalle, Neuvostoliitolle ja Kiinalle sodassa akselivaltoja vastaan.

Yhdysvallat liittyi sotaan kun 7. joulukuuta 1941 Japanin keisarikunta teki 2 403 yhdysvaltalaisen hengen vaatineen yllätyshyökkäyksen Yhdysvaltain laivastotukikohtaan Pearl Harborissa Havaijilla. Pian Saksa julisti sodan Yhdysvalloille. Yhdysvallat astui sotaan liittoutuneiden puolella.

Ensimmäisen puolen vuoden yhdysvaltalaiset joutuivat perääntymään Tyynellämerellä. Kesäkuussa 1942 yhdysvaltalaiset saavuttivat voiton Midwayn taistelussa ja sotilaallinen voimatasapaino Tyynellämerellä kääntyi Yhdysvaltain hyväksi. Yhdysvaltalaiset joukot myös osallistuivat brittien kanssa Pohjois-Afrikan sotaretkeen, jonka päätteeksi saksalaiset ajettiin pois Pohjois-Afrikasta. Vuonna 1943 yhdysvaltalaiset osallistuivat maihinnousuihin Sisiliassa ja Italian niemimaalla, mikä aiheutti Italian fasistidiktaattorin Benito Mussolinin kukistumisen.

6. kesäkuuta 1944 operaatio Overlord alkoi länsiliittoutuneiden maihinnousulla Normandian rannikolle Ranskassa. Länsiliittoutuneet vapauttivat Ranskan, Belgian, Luxemburgin ja Alankomaat Saksan miehityshallinnosta. Kun Saksan puolustus alkoi romahtaa, Yhdysvallat ja Yhdistynyt kuningaskunta käynnistivät Saksan asutuskeskusten ilmapommitukset, joissa lähes kaikki saksalaiset suurkaupungit tuhottiin maan tasalle.

Presidentti Roosevelt, Winston Churchill ja Josif Stalin sopivat Jaltan konferenssissa Saksan sotilasmahdin lopettamisesta ja kansallisosialistisen hallinnon muuttamisesta demokraattiseksi valtiomuodoksi. Liittoutuneet päättivät jakaa Saksan ja Itävallan neljäksi miehitysvyöhykkeeksi Yhdysvaltain, Yhdistyneen kuningaskunnan, Ranskan ja Neuvostoliiton kesken. Roosevelt kuoli kesken virkakautensa 1945 ja uudeksi presidentiksi tuli varapresidentti Harry S. Truman. Toukokuussa 1945 Saksa allekirjoitti ehdottoman antautumissopimuksen ja Euroopan-sota päättyi.

Saksan kukistumisen jälkeen Yhdysvaltain sotaponnistelut kääntyivät Tyynellämeren sodan päättämiseksi. Yhdysvaltain laivasto tuhosi täysin Japanin keisarillisen laivaston ja ilmavoimat. Yhdysvaltalaiset pommittajat alkoivat hävittää Japanin kaupunkeja muun muassa Tokion, Osakan ja Koben suurissa palopommituksissa. Iwo Jiman ja Okinawan saarten valtaamisen jälkeen Yhdysvallat laati suunnitelman Japanin maihinnoususta, joka nimettiin operaatio Downfalliksi. Operaatio Downfall kuitenkin peruuttiin, koska yhdysvaltalaiset ja eurooppalaiset tiedemiehet kehittivät Manhattan-projektissa maailman ensimmäisen atomipommin. Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset ja Neuvostoliiton hyökkäys Japanin joukkoja vastaan Mantšuriassa painostivat Japanin hallituksen hyväksymään Potsdamin julistuksen ehdot. Elokuussa 1945 Japanin hallituksen valtuutetut allekirjoittivat ehdottoman antautumissopimuksen Yhdysvaltain laivaston taistelulaivan USS Missourin kannella. Japanin antautuminen päätti toisen maailmansodan.

Toinen maailmansota oli kallein konflikti Yhdysvaltain historiassa ja puoli miljoonaa yhdysvaltalaista uhrasi henkensä siinä.[48] Maailmansodan päättyessä taloutensa sodankäyntiin mobilisoinut Yhdysvallat vastasi yli puolesta maailman teollisuustuotannosta.[49]

Toisen maailmansodan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain uusi maailmanpoliittinen asema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden maailmansodan estämiseksi sodan voittajavaltiot perustivat 24. lokakuuta 1945 maailmanlaajuiseksi rauhanjärjestöksi Yhdistyneet kansakunnat. Järjestö perustettiin Yhdysvalloissa: sen peruskirja allekirjoitettiin San Franciscossa ja sen päämaja sijaitsee New Yorkissa.[50] Yhdysvalloista tuli yksi Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston viidestä pysyvästä jäsenmaasta ja täten vaikutusvaltainen tekijä maailmanpolitiikassa.

Toinen maailmansota mullisti ratkaisevasti Yhdysvaltain maailmanpoliittisen aseman. Euroopan infrastruktuurin lähes totaalinen hävitys, suunnaton taloudellinen velkaantuminen, entisten Afrikan ja Aasian siirtomaiden itsenäistyminen sekä miljoonat sodassa kuolleet eurooppalaiset aiheuttivat Euroopan kansakuntien, erityisesti Yhdistyneen kuningaskunnan, Ranskan ja Saksan, vaikutuksen loppumisen maailmanpolitiikassa. Yhdysvallat oli sen sijaan selvinnyt sodasta ilman vakavia tuhoja lähes täysin. Pitkään kestänyt sotatila johti teollisuuskasvuun ja teknologisiin läpimurtoihin, mikä teki Yhdysvalloista poliittisesti ja taloudellisesti vakaimman valtion sodanjälkeisessä maailmassa. Euroopassa Yhdysvallat valvoi kapitalistisen Länsi-Saksan perustamista Yhdysvaltain, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan miehitysvyöhykkeille ja kustansi Länsi-Euroopan maiden jälleenrakentamisen Marshall-avulla. Yhdysvallat sai Lähi-idässä liittolaisen vuonna 1947 perustetusta Israelin valtiosta. Yhdysvallat perusti miehityshallinnon Japaniin, josta tuli parlamentaarinen demokratia ja vuoden 1952 San Franciscon sopimuksen jälkeen Yhdysvaltain tärkeä liittolainen Kaakkois-Aasiassa.

Kylmän sodan alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvallat edusti maailmassa kapitalismia ja markkinataloutta, jota vastassa oli Neuvostoliiton sosialismi ja suunnitelmatalous. Neuvostoliitto toipui toisen maailmansodan tuhoista, teki Itä-Saksasta ja miehitetyistä Itä-Euroopan maista kommunistidiktatuureja ja alkoi kilpailla Yhdysvaltain kanssa maailmanherruudesta. Kapitalistisen Yhdysvaltain ja kommunistisen Neuvostoliiton maailmanpoliittiset vaikutukset ja vihamielisyydet johtivat kylmäksi sodaksi kutsutulle aikakaudelle, joka dominoi maailmanpolitiikkaa 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen saakka. Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suhteet eivät olleet jatkuvasti vihamieliset vaan maiden suhteet kiristyivät ja lievittyivät kausittain, mutta kapitalismin ja kommunismin kilpailu oli aina läsnä kylmän sodan politiikassa, taloudessa ja kulttuurissa. Vuonna 1949 Yhdysvallat perusti Naton sotilasliitoksi Kanadan ja eurooppalaisten liittolaistensa kanssa. Neuvostoliitto puolestaan perusti Varsovan liiton ja räjäytti ensimmäisen ydinpomminsa. Molemmilla supervalloilla oli hallussaan ydinase, jolla voitiin tuhota ihmiskunta sukupuuttoon ydinsodassa. Yhdysvallat otti käyttöön kaksi antikommunistista linjausta Neuvostoliiton vallan rajoittamiseksi: Trumanin opin ja George F. Kennanin patoamispolitiikan.

1950-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailmansodan jälkeen itsenäistyneen Korean eteläinen puolisko oli Yhdysvaltain suojeluksessa. Kun Neuvostoliiton ja myöhemmin Kiinan tukema Pohjois-Korea hyökkäsi Etelän puolelle 1950, Yhdysvallat asettui johtamaan Yhdistyneiden kansakuntien kansainvälisiä joukkoja Korean sodassa. Sota päättyi aselepoon Dwight D. Eisenhowerin virkakauden 1953–1961 alussa.[51]

Eisenhowerin ulkoministeri John Foster Dulles edusti Yhdysvaltain antikommunisista ulkopolitiikkaa etenkin Kaakkois-Aasiassa ja Lähi-idässä.[52] Latinalaisen Amerikan maissa Yhdysvallat pyrki turvaamaan selustaansa ja pitämään tiukasti kiinni omista eduistaan, kuten Kuubassa ja Guatemalassa, missä se teki sotilaallisen intervention hallituksen kaatamisen tukemiseksi.[53]

Läpi 1950-luvun Yhdysvallat koki vahvan talouskasvun ja kaupungistumisen jakson. Yhdysvallat myös kohosi maailman johtavaksi kulttuuriseksi tekijäksi Hollywoodin elokuvateollisuuden ja rock and roll -musiikin kautta, esimerkiksi John Wayne, Marilyn Monroe ja Elvis Presley kuuluivat aikansa suosituimpiin ja menestyneimpiin viihdetaiteilijoihin.

1960-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain avaruusohjelman Apollo 11 toi ensimmäiset ihmiset kuun pinnalle vuonna 1969.

Presidentiksi vuonna 1960 valittu John F. Kennedy vältti maailman luisumisen ydinsotaan vuoden 1962 Kuuban ohjuskriisissä saatuaan neuvottelemalla Neuvostoliiton vetämään ohjuksensa Kuubasta.[54] Presidentti Lyndon B. Johnson sääti kansallisen sairausvakuutuslain, kumosi lopullisesti valkoisten ja mustien yhdysvaltalaisten rotuerottelun ja sai Tonkininlahden päätöslauselmassa valtuudet torjua kommunistinen aggressio Kaakkois-Aasian maissa sotilaallisin keinoin.

Presidentti Richard Nixonin kauden 1969–1974 hallitseva ulkopoliittinen ja yhteiskunnallinen ilmiö oli vuosien 1964–1975 Vietnamin sota. Sodan pitkittynyt kesto, My Lain verilöylyn kaltaiset yhdysvaltalaisten joukkojen suorittamat sotarikokset ja voimakas kansalaisoikeusliike tuhosivat sodan suosion Yhdysvalloissa. Vietnamin sodassa Yhdysvallat menetti noin 58 000 sotilasta kaatuneina ennen kuin sen joukot poistuivat Etelä-Vietnamista.[35]

Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välinen avaruuskilpa huipentui vuonna 1969 Yhdysvaltain avaruushallinnon NASA:n Apollo 11 -lentoon, joka oli ensimmäinen miehitetty avaruuslento Kuuhun ja toi ihmiskunnan ensimmäistä kertaa vieraan taivaankappaleen pinnalle.

Yhdysvalloissa oli 1960-luvulla voimakasta yhteiskunnallista kuohuntaa. Suuria sisäpoliittisia muutoksia oli Yhdysvaltain afroamerikkalaisten kansalaisoikeuksien tunnustaminen. Kansalaisoikeusliikkeen keulakuvaksi nousi baptistipastori Martin Luther King, Jr., joka palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla.[55] Maassa syntyi useita vastakulttuureja kuten hippiliike. Vietnamin sotaa vastustamaan syntyi sodanvastainen rintama ja opiskelijaprotesteja, joita tukahdutettiin väkivalloin. Myös intiaanit ja naiset nousivat vaatimaan oikeuksiaan.[56] 1960-luvulla salamurhattiin useita merkittäviä poliittisia henkilöitä, kuten presidentti Kennedy ja hänen veljensä Robert Kennedy sekä Martin Luther King.[57]

1970-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Richard Nixon aloitti presidenttikaudellaan liennytyksen, ja Yhdysvallat ja Neuvostoliito aloittivat strategisten aseiden rajoittamista koskevat keskustelut. Nixon joutui eroamaan toisen kautensa alussa Watergate-salakuunteluskandaalin johdosta.[58] Presidentti Gerald Ford (1974–1977) armahti edeltäjänsä Nixonin ja jatkoi tämän aloittamaa vuoropuhelua Neuvostoliiton ja Kiinan kanssa.[59]

1970-luvulla Yhdysvallat sukelsi stagflaation kouriin, mikä huipentui Jimmy Carterin kauden 1977–1981 inflaatioon ja massatyöttömyyteen. Carter ei halunnut käyttää presidentin valtaoikeuksia yhtä laajasti kuin edeltäjänsä, joten kommunistit nousivat valtaan muun muassa Nicaraguassa ja Mosambikissa. Yhdysvaltain todellinen mahti sinänsä säilyi 1970-luvun lopullakin, mutta se ei halunnut käyttää sitä täysimääräisesti, vaan kärsi arvovaltatappioita ja yhdysvaltalaiset menettivät luottamuksensa maansa hallitukseen.[35] Carter sopi Panaman kanavan luovuttamisesta Panaman valtiolle vuosituhannen vaihteessa ja neuvotteli Camp Davidin rauhasta Israelin ja Egyptin välillä. Carterin virkakauden lopulla Yhdysvallat koki ulkopoliittisen kriisin, kun iranilaiset opiskelijat ottivat haltuun Yhdysvaltain suurlähetystön Teheranissa ja Yhdysvaltain erikoisjoukkojen sotilasoperaatio pelastaa yhdysvaltalaiset panttivangit epäonnistui.[60]

Vuonna 1979 Pennsylvaniassa tapahtui Three Mile Islandin ydinvoimalaturma, joka oli Yhdysvaltain vakavin ydinonnettomuus ja lopetti uusien ydinvoimalaitosten rakentamisen Yhdysvalloissa.

1980-luku ja Reaganin kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan ja Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšov vuonna 1985.

Ronald Reagan nousi presidentiksi 1981. Reaganin kauden talouden liberalisointi käynnisti Yhdysvalloissa uuden kasvun.[61] Sisäpolitiikassa Reagan ajoi yritysten sääntelyn vähentämistä ja julkisten menojen leikkauksia. Reagan otti käyttöön aggressiivisen ulkopolitiikan, jossa Yhdysvallat rahoitti antikommunististen sissiliikkeiden toimintaa Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa, muun muassa Angolassa, Afganistanissa, Mosambikissa ja Nicaraguassa. Vuonna 1982 Reaganin hallinto ryvettyi Iran-Contra-skandaalissa, jossa paljastui Yhdysvaltain rahoittaneen Nicaraguan contra-sissejä salaisilla asekaupoilla Iranin kanssa. Reaganin kaudella Yhdysvallat teki ensimmäiset sotilaalliset väliintulot sitten Vietnamin sodan, kun hän toimeenpani Grenadan miehityksen kaataakseen saarivaltion marxilaisen hallituksen ja määräsi Libyan johtajan Muammar Gaddafin hallintoa vastaan suoritettavat ilmaiskut. Vuonna 1983 Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välit kiristyivät äärimmilleen, kun Reagan ilmoitti avaruuteen sijoitettavasta ohjuspuolustusjärjestelmästä, Neuvostoliitto ampui alas Korean Airin lennon 7 tappaen Georgian kongressiedustaja Larry McDonaldin ja Nato järjesti kymmenpäiväisen Able Archer 83 -sotaharjoituksen. Reagan tapasi Genevessä ja Reykjavikissä uuden Neuvostoliiton johtajan Mihail Gorbatšovin, joka halusi liennytystä lännen kanssa ja alkoi uudistaa Neuvostoliittoa. Vuonna 1987 Reagan piti Berliinissä puheen, jossa hän haastoi julkisesti Gorbatšovin kaatamaan Berliinin muurin ja vapauttamaan itäblokin maat. Ulkopolitiikassa Reagan tavallaan vei loppuun Trumanin kaudella alkaneen kylmän sodan ajatuksen.[35]

Kylmän sodan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reaganin toisen kauden lopussa vuonna 1989 kommunismin valta rapistui Itä-Euroopassa ja Neuvostoliitto päätyi talousahdinkoon. Kaikki itäblokin kommunistidiktatuurit luhistuivat vallankumouksissa ja Itä-Eurooppaan valittiin uudet demokraattiset hallitukset. Neuvostoliiton romahdus jätti Yhdysvallat voimakkaimmaksi valtioksi maailmanlaajuisessa poliittisessa, taloudellisessa, sotilaallisessa ja yhteiskunnallisessa vallassa.

George H. W. Bushin kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentti George H. W. Bush (1989–1993) jatkoi Reaganin poliittisella linjalla. Joulukuussa 1989 Yhdysvallat pidätti sotilasoperaatiossa Panaman johtajan kenraali Manuel Noriegan ja vangitsi tämän huumerikoksista. Talvella 1991 Yhdysvallat johti Kuwaitin vapautusta Persianlahden sodassa. Bushin kauden lopussa Yhdysvallat ajautui taantumaan ja valtionvelka kasvoi.[62]

1990-luku ja Clintonin kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Demokraatti Bill Clinton nousi presidentiksi vuonna 1993 aikana, jolloin Yhdysvallat kärsi taloudellisista ongelmista ja tulehtuneista rotusuhteista. Clintonin kaudella 1993–2001 maa koki kuitenkin suurimman taloudellisen kasvun rauhanajan historiassaan. Yhdysvallat solmi Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimuksen ja osallistui maailmalla muun muassa Israelin ja Palestiinan välisiin rauhanneuvotteluihin sekä Kosovon sodan lopettamiseen. Haitissa Yhdysvallat palautti syrjäytetyn Jean-Bertrand Aristiden valtaan vuonna 1994. Yhdysvallat joutui terroristien hyökkäysten kohteeksi New Yorkissa 1993, Keniassa ja Tansaniassa 1998 sekä Jemenissä 2000. Vuonna 1995 liittovaltion vastainen Timothy McVeigh surmasi 168 ihmistä räjäyttämällä virastorakennuksen Oklahomassa.[63]

Sisäinen väkivalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luvulla ja 2000-luvulla Yhdysvaltoja kuohuttivat useat joukkomurhat ja yhteiskunnalliset levottomuudet, kuten Rodney Kingin poliisipahoinpitely 1991, Los Angelesin mellakat 1992, Wacon piiritys ja verilöyly 1993, useat koulusurmat, kuten Columbine High Schoolissa vuonna 1999 ja Virginia Techissä vuonna 2007, Beltwayn ampumistapaukset 2002, Fort Hoodin ammuskelu 2009 ja Tucsonin ammuskelutapaus 2011.

Läpi 1990-luvun Yhdysvalloissa kasvoi sisäinen terrorismi, jossa maan kansalaiset halusivat ajaa yhteiskunnallista muutosta terrori-iskuilla tai osoittaa tyytymättömyyttä valtionhallintoon. Vuonna 1996 Yhdysvaltain viranomaiset saivat kiinni pommimies Unabomberin, joka oli lähettänyt kirjepommeja ympäri Yhdysvaltoja vuosina 1978–1995. Vuonna 1995 Oklahoma Cityn pommi-isku surmasi 168 ihmistä ja haavoitti satoja. Vuonna 2001 pernaruttokirjeet surmasivat viisi henkilöä.

George W. Bushin kausi ja "terrorisminvastainen sota"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Terrori-isku World Trade Centeriin 11. syyskuuta aloitti maailmanlaajuisen terrorisminvastaisen sodan.

George W. Bushin presidenttikautta 2001–2009 leimasi taistelu kansainvälistä terrorismia vastaan. Syyskuussa 2001 noin 3 000 ihmistä kuoli syyskuun 11. päivän iskuissa New Yorkiin ja Washingtoniin. Iskujen seurauksena presidentti Bush julisti ”terrorisminvastaisen sodan”. Sen myötä Yhdysvallat alkoi jahdata iskujen pääsyyllistä Osama bin Ladenia, ja aloitti sodan al-Qaidaa sekä Afganistanissa islamistista Taliban-liikettä vastaan. Vuonna 2003 Yhdysvallat ja kansainvälinen liittouma syrjäyttivät Saddam Husseinin Irakin sodassa mutta eivät onnistuneet palauttamaan järjestystä ja rauhoittamaan useita keskenään sotivia ryhmittymiä. Irakin sodasta sekä yhdysvaltalaisjoukkojen pitkittyneestä ja uhreja vaativasta läsnäolosta maassa tulikin hyvin epäsuosittu.[64]

Bushin kausi muistetaan myös monista kielteistä julkisuutta saaneista aiheista, kuten kidutuksen käyttöönotosta, laittomista vankileireistä, salakuuntelusta, sotarikoksista, poliitikkojen taloudellisista kytköksistä ja valtionhallinnon valehtelusta. Bushin hallintoa arvosteltiin myös elokuussa 2005 iskeneen hurrikaani Katrinan seurausten hoidosta.[64]

Yhdysvaltain talouskriisi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltojen talousjärjestelmä romahti vuonna 2008 maan pankkijärjestelmän lamaannuttua. Työttömyys kasvoi räjähdysmäisesti ja teollisuustuotanto pieneni. Talouden luottamus katosi ja valtava Sub-prime-asuntolainakupla tuli julkisuuteen, kun selvisi, että pankit olivat luotottaneet asunnonostajia ylisuurilla lainoilla, pankkien voittojen kasvattamiseksi. Deutsche Bankin arvion mukaan vuonna 2011 joka toisen yhdysvaltalaisen asunnonomistajan maksamatta oleva asuntolaina oli suurempi kuin heidän ostamansa asunnon arvo. Yhdysvallat veti perässään koko muun maailman syvään lamaan. Etenkin Yhdysvaltojen autoteollisuus koki kovia ja kävi konkurssin partaalla. Monet kansalaiset menettivät asuntonsa ja työttömien määrä nousi 15 miljoonaan. Monissa Yhdysvaltojen kaupungeissa tyhjien ja hylättyjen asuntojen määrä kasvoi ennennäkemättömiin mittoihin: 5,4 miljoonaa asuntoa oli tyhjillään maksamattomasta asuntolainasta johtuvan pakkolunastuksen vuoksi.

Maailmanlaajuinen talouskriisi koetteli Eurooppaa samalla tavalla kuin Yhdysvaltoja, mutta Yhdysvallat toipui siitä Eurooppaa paremmin.[65] Maan työttömyysaste on laskenut kriisinaikaisesta kymmenestä prosentista kuuteen prosenttiin. Osakkeiden hinnat ovat nousseet vuosien 2009–2014 välillä yli kaksinkertaisiksi, rakennustoiminta on vilkastunut, ja asuntoja myydään taas entistä enemmän ja kalliimmalla.[66]

Barack Obaman kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodesta 2009 presidenttinä toiminut Barack Obama.

Barack Obamasta tuli vuonna 2009 Yhdysvaltain ensimmäinen afroamerikkalainen presidentti. Demokraatit hallitsivat aluksi kongressia ja senaattia, ja republikaaninen puolue alkoi näkyvästi jarruttaa Obaman aloitteita. Libertaarikonservatiivit perustivat Teekutsuliikkeen, joka vastusti etenkin Obaman sairausvakuutusuudistusta. Obama pääsi vahvistamaan lain maaliskuussa 2010.[67]

Meksikonlahdella tapahtui vuonna 2010 suuri ja tuhoisa öljyonnettomuus. Vuonna 2012 itärannikolle iskenyt hurrikaani Sandy aiheutti yli 110 ihmisen kuoleman.[67]

Obaman kaudella Yhdysvallat alkoi vähentää osallistumistaan Irakin sotaan, ja Yhdysvaltain joukot lähtivät maasta lopullisesti talvella 2012. Yhdysvallat on osallistunut vuodesta 2014 alkaen Isisin vastaiseen taisteluun Syyriassa ja Irakissa. Yhdysvallat normalisoi suhteensa Kuubaan joulukuussa 2014.[67]

Wikileaks alkoi julkaista vuodesta 2010 alkaen Yhdysvaltain hallinnon salaisia dokumentteja. Yhdysvaltain erikoisjoukot surmasivat terroristijohtaja Osama bin Ladenin Pakistanissa toukokuussa 2011. Occupy Wall Street -liike protestoi vuonna 2011 näkyvästi maan finanssimaailman epäkohtia. Kesällä 2012 Yhdysvaltoihin laittomasti tulleiden siirtolaisten asemaa helpotettiin. Edward Snowden paljasti vuonna 2013 Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusviraston harjoittaneen joukkovalvontaa. Afroamerikkalaisiin kohdistunut poliisiväkivalta on aiheuttanut mielenosoituksia ja mellakoita kesästä 2014 alkaen.[67]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rani-Henrik Andersson & Markku Henriksson: Intiaanit – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia. Gaudeamus, 2010. 978-952-495-162-3. Intiaanit (HTML) (viitattu 12.5.2011).
  • Athearn, Robert G. (1988), American Heritage Illustrated History of the United States, Volume 1: The New World (4th ed.), Great Neck, New York, United States: Choice Publishing, Inc., ISBN 0945260016 (englanniksi)
  • Fagan, Brian: Pitkä kesä: ihmiskunnan historia ja ilmastonmuutos. Gummerus, 2008. ISBN 978-951-20-7595-9.
  • Henriksson, Markku: Siirtokunnista kansakunnaksi: Johdatus Yhdysvaltain historiaan. Gaudeamus, 1990. ISBN 951-662-496-0.
  • Kero, Reino & Kostiainen, Auvo & Virtanen, Keijo: Uuden maailman jättiläinen: Yhdysvaltain historia. Helsingissä: Otava, 1991. ISBN 951-1-11435-2.
  • Mann, Charles: 1491, Amerikka ennen Kolumbusta. 1491. Helsinki: Into kustannus Oy, 2011. ISBN 978-952-264-076-5.
  • Colin F. Taylor, William C Sturtevant: Suuri intiaanikirja. Gummerus, 1995. ISBN 951-20-4749-7. suomi
  • Waldman, Carl: Encyclopedia of Indian Tribes. Checkmark Book, 2006. ISBN 978-0816062744. (englanniksi)
  • Virrankoski, Pentti: Pohjois-Amerikan intiaanit - intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukon-joelle. , 1994. ISBN 951-717-7887. suomi

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Fagan 2008. s. 17–18.
  2. Waldman 2006, s. 180–181.
  3. Waldman 2006. s. 179.
  4. Andersson & Henriksson s. 54.
  5. Virrankoski 1994. s. 80.
  6. Waldman s. 185.
  7. Taylor & Sturtevant 1995. s. 63.
  8. Mann 2011. 349 - 350.
  9. Henriksson 1985. s. 25.
  10. Virrankoski 1994. s. 248, 253.
  11. Anderson & Henriksson, s 40
  12. Waldman 1985. s. 29.
  13. Ponce de Leon, Juan (6. painos) The Columbia Encyclopedia. 2007. (englanniksi)
  14. Cabot, John (6. painos) The Columbia Encyclopedia. 2007. (englanniksi)
  15. Athearn, s. 19.
  16. Henriksson 1990, s. 26.
  17. Henriksson 1990, s. 27–28.
  18. Kostiainen 1991, s. 45–50.
  19. Kostiainen 1991, s. 52.
  20. Kostiainen 1991, s. 52–54.
  21. a b c d e Haikala, Sisko (toim. Seppo Zetterberg): Maailmanhistorian pikkujättiläinen, s. 638–641. WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-30602-4.
  22. http://www.learnquebec.ca/export/sites/learn/en/content/curriculum/social_sciences/documents/loyalistoverview.pdf
  23. Northwest Territory (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 30.1.2014.
  24. Henriksson 1990, s. 113.
  25. Miller, W.: Yhdysvaltain historia, WSOY, 1969.lähde tarkemmin?
  26. Daniel J. McInerney: Yhdysvallat, matkaopas historiaan, Unipress 2005, ISBN 951-579-087-5, s. 175
  27. http://www2.census.gov/prod2/decennial/documents/1860a-02.pdf, s. 7
  28. Kero 1991, s. 262–263.
  29. Kero 1991, s. 270.
  30. Kero 1991, s. 272–277.
  31. Henriksson 1990, s. 184–186.
  32. Henriksson 1990, s. 187–188.
  33. Henriksson 1990, s. 189–190.
  34. Virtanen 1991, s. 141.
  35. a b c d e USA:n painoarvo maailmanpolitiikassa 1901–2009. Aamulehti, 2009, nro 21.1., s. A 12.
  36. Kero 1991, s. 306–307.
  37. Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 74. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  38. Kero 1991, s. 344–347.
  39. Kero 1991, s. 347–348.
  40. Kero 1991, s. 356–359.
  41. Kero 1991, s. 359–360.
  42. Kero 1991, s. 360–370.
  43. Kero 1991, s. 370–375.
  44. a b Henriksson 1990, s. 203.
  45. About the Great Depression University of Illinois.
  46. Henriksson 1990, s. 204–205.
  47. Henriksson 1990, s. 207.
  48. David R. Francis: More costly than "the war to end all wars" 29. elokuuta 2005. The Christian Science Monitor. (englanniksi)
  49. Amerikkalaiset sodassa 27. marraskuuta 2009. Yle Teema. Viitattu 11. elokuuta 2010.
  50. Milestones: 1945–1952 Office of the Historian. Viitattu 11. elokuuta 2010. (englanniksi)
  51. Henriksson 1990, s. 224–226.
  52. Henriksson 1990, s. 228–229.
  53. Henriksson 1990, s. 228.
  54. Henriksson 1990, s. 235–236.
  55. Henriksson 1990, s. 229–233.
  56. Henriksson 1990, s. 243–246.
  57. Henriksson 1990, s. 233, 237.
  58. Henriksson 1990, s. 250–251.
  59. Henriksson 1990, s. 253.
  60. Henriksson 1990, s. 254.
  61. William A. Niskanen: Reaganomics Library of Economics and Liberty. (englanniksi)
  62. United States: The late 20th century: The George Bush administration Encyclopædia Britannica. 22.8.2016. Viitattu 18.10.2016.
  63. United States: The late 20th century: The Bill Clinton administration Encyclopædia Britannica. 22.8.2016. Viitattu 18.10.2016.
  64. a b United States: The 21st century: The George W. Bush administration Encyclopædia Britannica. 22.8.2016. Viitattu 18.10.2016.
  65. Miksi USA:n talous on toipunut Eurooppaa paremmin? Tässä tärkein selitys 26.7.2014. Talouselämä. Viitattu 4.8.2014.
  66. Tuomas Niskakangas: Talouskriisi näytti, miksi Yhdysvaltojen talous on Eurooppaa vahvempi 27.7.2014. Helsingin sanomat. Viitattu 4.8.2014.
  67. a b c d United States: The Barack Obama administration Encyclopædia Britannica. 22.8.2016. Viitattu 18.10.2016.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Yhdysvaltain historia.