Toinen mannermaakongressi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Toinen mannermaakongressi (engl. Second Continental Congress) oli Pohjois-Amerikan kolmeatoista siirtokuntaa edustanut kokous, joka oli kokoontui alkujaan Philadelphiassa vuonna 1775. Se teki Yhdysvaltain syntymisen kannalta ratkaisevat päätökset vapaussodan aloittamisesta kesällä 1775 ja itsenäisyysjulistuksen hyväksymisestä 4. heinäkuuta 1776. Tämän jälkeen mannermaakongressi alkoi käytännössä toimia uuden valtion väliaikaisena hallituksena. Sodan vuoksi se joutui kokoontumaan eri kaupungeissa. Sen työ päättyi vasta vuonna 1781, jolloin perustuslakina toimineet konfederaatioartiklat astuivat voimaan ja konfederaation kongressi aloitti toimintansa Yhdysvaltojen ensimmäisenä varsinaisena lainsäädäntöelimenä.

Vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen mannermaakongressin alkuperäinen kokoontumispaikka, silloinen Pennsylvania State House Philadelphiassa. Rakennus tunnetaan nykyisin nimellä Independence Hall, koska itsenäisyysjulistus allekirjoitettiin siellä.

Toinen mannermaakongressi syntyi alkujaan vuosina 1774–1775 kokoontuneen ensimmäisen mannermaakongressin suoraksi jatkajaksi. Se kokoontui ensi kerran Pennsylvania State Housessa Philadelphiassa 10. toukokuuta 1775. Läsnäolleet edustajat olivat pääosin samoja henkilöitä kuin ensimmäisessäkin mannermaakongressissa, mutta mukana oli myös eräitä merkittäviä uusia kasvoja, kuten Benjamin Franklin ja Thomas Jefferson. Kongressin puheenjohtajina olivat sen toiminnan aikana muun muassa John Hancock ja John Jay.[1] Kolmestatoista siirtokunnasta Georgia ei aluksi lähettänyt edustajia toiseen mannermaakongressiin, kuten ei ensimmäiseenkään.[2]

Toisen mannermaakongressin aloittaessa toimintansa enemmistö sen jäsenistä vastusti edelleen suhteiden katkaisemista Britanniaan ja toivoi jonkinlaisen sovinnon löytämistä. Massachusettsilaiset olivat kuitenkin tässä vaiheessa jo ottaneet yhteen brittijoukkojen kanssa Lexingtonin ja Bunker Hillin taisteluissa. Laajemman konfliktin uhatessa John Adams sai 15. kesäkuuta 1775 mannermaakongressin hyväksymään päätöksen siirtokuntien armeijan perustamisesta ja George Washingtonin nimityksestä sen ylipäälliköksi.[3] Armeijaa ryhdyttiin rakentamaan ”kansallistamalla” Uuden-Englannin kansalaismiliisijoukot. Kongressi ryhtyi myös toimimaan käytännössä kolmentoista siirtokunnan yhteisenä väliaikaisena hallituksena huolehtiessaan finanssiasioista ja luodessaan siirtokunnille yhteisen postilaitoksen sekä laivaston.[1] Silti vielä heinäkuun 1775 alussa se yritti sovintoa Britannian kanssa hyväksymällä niin sanotun ”oliivipuun oksa -anomuksen” (Olive Branch Petition) eli kuningas Yrjö III:lle osoitetun vetoomuksen, jossa korostettiin siirtokuntien rauhanomaisia tavoitteita ja anottiin kuninkaalta suojaa parlamentin säätämiä veroja ja kieltoja vastaan.[4] Kuningas kuitenkin vastasi tähän julistamalla siirtokuntalaiset kapinoitsijoiksi. Kuninkaan tiukentunut asenne osoitti aseellisen vastarinnan olevan ainoa vaihtoehto täydelliselle alistumiselle.[3]

Vielä tämänkin jälkeen yleinen näkemys mannermaakongressisa oli, että taistelua käytiin vain siirtokuntalaisten perinteisistä oikeuksista osana brittiläistä imperiumia. Thomas Painen tammikuussa 1776 julkaisema pamfletti Common Sense käänsi kuitenkin yleisen mielipiteen täyden itsenäisyyden kannalle ja kongressikin keskusteli itsenäisyysajatuksesta koko kevään 1776. Epäröinti jatkui silti vielä senkin jälkeen, kun Etelä-Carolinan siirtokunta oli julistautunut ominpäin itsenäiseksi Britanniasta 12. huhtikuuta ja Rhode Island 5. toukokuuta. Kesällä brittien kokoaman suuren armeijan maihinnousu oli jo pian odotettavissa, ja tämä riitti ratkaisevaksi yllykkeeksi. Virginiaa toisessa mannermaakongressissa edustanut Richard Henry Lee teki 7. kesäkuuta 1776 ehdotuksen siirtokuntien julistamiksesta itsenäisiksi, ja seuraavana päivänä kongressi nimitti itsenäisyysjulistusta valmistelemaan komitean, johon kuuluivat John Adams, Benjamin Franklin, Thomas Jefferson, Robert R. Livingston ja Roger Sherman.[3][5] Mannermaakongressi hyväksyi 2. heinäkuuta 1776 yksimielisesti (tosin New Yorkin edustajien pidättäytyessä äänestämästä) päätöksen, jonka mukaan ”nämä yhdistyneet siirtokunnat ovat ja oikeuden mukaan niiden pitääkin olla vapaita ja itsenäisiä valtioita”. Kaksi päivää myöhemmin se hyväksyi varsinaisen itsenäisyysjulistuksen, joka perustui Jeffersonin laatimaan tekstiin pienin muutoksin.[1][3] Äänestyksestä pidättäynyt New York ilmoitti sekin yhtyvänsä julistukseen muutamaa päivää myöhemmin ja elokuun alkuun mennessä julistuksen allekirjoittivat lähes kaikki mannermaakongressin 56:stä edustajasta.[4]

Itsenäisyysjulistuksen jälkeen toinen mannermaakongressi valmisteli konfederaatioartiklat, joista tuli Yhdysvaltain ensimmäinen perustuslaki. Ne hyväksyttiin jo vuonna 1777, mutta lähinnä läntisiä maa-alueita koskeneiden omistuskiistojen vuoksi ratifiointi kaikissa osavaltioissa venyi kestämään neljä vuotta. Konfederaatioartiklat astuivat lopulta voimaan maaliskuussa 1781, ja ne loivat uudesta maasta tasa-arvoisten osavaltioiden valtioliiton. Siirtokuntien kongressi jatkoi toimintaansa tämän jälkeenkin, mutta omaksui nyt erotuksena aiempaan uuden nimen konfederaation kongressi (Congress of the Confederation).[1][6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Continental Congress (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 22.1.2014.
  2. Ihmiskunnan kronikka 1739–1860, s. 610. Gummerus 1988.
  3. a b c d Knut Mykland (suom. Heikki Eskelinen): Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 53–56. Otava, Helsinki 1985.
  4. a b Ihmiskunnan kronikka, s. 613.
  5. Sisko Haikala: Vallankumousten aikakausi, teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen, s. 591. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva 1988.
  6. Haikala 1988, s. 593.