Ensimmäinen mannermaakongressi

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ensimmäinen mannermaakongressi (engl. First Continental Congress) oli syksyllä 1774 Philadelphiassa kokoontunut edustajakokous, joka edusti kahtatoista niistä Pohjois-Amerikan kolmestatoista brittiläisestä siirtokunnasta, jotka myöhemmin perustivat Yhdysvallat. Tämä kongressi oli vielä melko maltillinen ja yritti vedota Ison-Britannian kuninkaaseen Yrjö III:een emämaan ja siirtokuntien välisissä kiistoissa. Kun se ei johtanut tuloksiin, kutsuttiin seuraavana vuonna koolle toinen mannermaakongressi, joka meni pitemmälle.

Ensimmäisen mannermaakongressin kokoontumispaikka, Philadelphian Carpenter’s Hall.

Ensimmäisen mannermaakongressin taustalla olivat Britannian parlamentin keväällä 1774 säätämät niin sanotut ”sietämättömät lait”, jotka olivat rankaisseet varsinkin Massachusettsin siirtokuntaa Bostonin teekutsujen vuoksi.[1] Kongressin järjestämisestä vastasivat eri siirtokunnissa toimineet niin sanotut kirjeenvaihtokomiteat (committees of correspondence). Kongressi avattiin Philadelphiassa 5. syyskuuta 1774. Paikalla oli yhteensä 56 edustajaa kahdestatoista siirtokunnasta – vain Georgia jätti osallistumatta. Yhtenäisyyden korostamiseksi kongressin äänestyksissä jokaisella siirtokunnalla oli käytössään yksi ääni niiden koosta riippumatta. Puheenjohtajaksi valittiin yksimielisesti Virginiaa edustanut Peyton Randolph ja sihteeriksi Pennsylvanian Charles Thomson, joka palveli samassa tehtävässä myöhemmissäkin siirtokuntien kongresseissa. Muiden osallistujien joukossa olivat muun muassa John Adams, Samuel Adams, George Washington, John Dickinson, John Jay ja Patrick Henry.[2] Edustajat olivat pääosin ylempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia, kuten suurliikemiehiä ja -maanomistajia.[3] Enemmistö kongressissa oli radikaaleilla, jotka kutsuivat itseään patriooteiksi. Heidän johtajiaan olivat Samuel ja John Adams, Patrick Henry sekä Richard Henry Lee.[1] Silti vain harvat kannattivat vielä tässä vaiheessa suhteiden katkaisemista Britanniaan ja hallitsevana asennoitumisena oli edelleen varovaisuus.[3]

Kongressin alussa Pennsylvanian edustajakokouksen puhemies Joseph Galloway laati ehdotuksen, jonka mukaan siirtokunnat muodostaisivat federaation ja sitä johtaisi kuninkaan nimittämä virkamies (president general). Salaisessa istunnossa kongressi kuitenkin hylkäsi tämän ehdotuksen, joka pyrki sovittamaan yhteen siirtokuntien vapauden Britannian ylivallan kanssa. Tämä merkitsi jo voittoa radikaaleille.[2][3] Sen sijaan kongressi hyväksyi julistuksen, jossa vaadittiin turvattaviksi kansalaisten oikeus elämään, vapauteen, omaisuuteen, kokoontumiseen ja valamiesoikeudenkäyntiin sekä tuomittiin verotus ilman edustusoikeutta ja brittijoukkojen läsnäolo siirtokunnissa ilman niiden omaa hyväksyntää.[2] Lokakuussa 1774 kongressi laati Englannin kuninkaalle anomuksen, jossa pyydettiin kaikkien vuoden 1763 jälkeen suoritettujen epäoikeudenmukaisten toimien kumoamista. Samalla se vakuutti siirtokuntien olevan yhä lojaaleja Britannialle. Koska kauppaboikotti oli jo aiemmin osoittautunut tehokkaaksi, kongressi vaati painostustoimenpiteenä kaikkien Britanniasta tuotavien hyödykkeiden boikotointia sekä asteittain myös kaiken viennin lopettamista emämaahan ja Brittiläiseen Länsi-Intiaan, riisin vientiä lukuun ottamatta.[1][2] Boikotti sai sittemmin nimekseen mannermaaliitto (Continental Association) ja sitä valvomaan luotiin paikallisten komiteoiden verkosto.[1] Tämä organisaatio osoittautui hyödylliseksi Samuel Adamsin johtamille radikaaleille.[3]

Viimeisenä toimenpiteenään ensimmäinen mannermaakongressi päätti uuden kongressin koolle kutsumisesta seuraavana keväänä tarpeellisista jatkotoimenpiteistä päättämiseksi. Ennen toisen mannermaakongressin kokoontumista sotatoimet ehtivät puhkeamaan siirtokuntalaisten ja brittijoukkojen välille Massachusettsin Lexingtonissa.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Sisko Haikala: Vallankumousten aikakausi, teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen, s. 590. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva 1988.
  2. a b c d e Continental Congress (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 21.1.2014.
  3. a b c d Knut Mykland (suom. Heikki Eskelinen): Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 52. Otava, Helsinki 1985.