Yhdysvaltain arkkitehtuuri

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Shreve, Lamb & Harmon, Empire State Building, 1929–1931 (etualalla) ja William Van Alen, Chrysler Building, 1928–1930 (vasemmalla takana), New York. Kumpikin on art deco -tyyliä.

Yhdysvaltojen arkkitehtuuri koostuu erilaisista arkkitehtuurisista tyyleistä maan yli neljän vuosisadan itsenäisyyden ajalta sekä aikaisemmalta ajalta Britannian vallan alla.

Maan arkkitehtuuri on yhtä moninaista kuin sen monikulttuurinen yhteiskunta, ja sitä ovat muokanneet monet sisäiset ja ulkoiset tekijät sekä alueelliset erot.

Amerikan alkuperäiskansojen arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mesa Verde, Colorado, Amerikan alkuperäisasukkaiden arkkitehtuuria.

Yhdysvaltojen itäosista löytyy todisteita varhaisesta kumpurakentamisen kulttuurista, jonka alueella rakennettiin hautakumpuja ja maapyramideja.

Yhdysvaltojen lounaisosissa on jälkiä Kristoffer Kolumbuksen aikakauteen sijoittuneesta myöhemmin kadonneesta sivilisaatiosta. Tunnetuimmat arkeologiset esimerkit tästä pueblojen anasazi-kulttuurista ovat Mesa Verde Coloradossa ja Aztec Ruins National Monument New Mexicossa. Acoman pueblo lähellä Albuquerquen kaupunkia on Yhdysvaltojen vanhin jatkuvasti asutettu paikka.[1]

Siirtomaakauden arkkitehtuuri 1500-luvulta Yhdysvaltojen itsenäistymiseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eurooppalaiset siirtolaiset toivat uuteen maailmaan arkkitehtuuriperinteensä ja rakennustapansa, ja varhaisen siirtomaakauden arkkitehtuuri oli länsimaalaisvaikutteista. Rakentamisessa käytettiin paikallisia materiaaleja, Uuden-Englannin rakennukset olivat puuta ja tiiltä.

Aikakauden arkkitehtuurissa näkyy myös eurooppalainen hallinto. Alueelle rakennettiin kuvernöörien palatsien tai linnoitusten kaltaisia hallinnollisia rakennuksia sekä tulli- ja plantaasirakennuksia ja varastoja kaupankäyntiä varten.

Katolisten ja protestanttisten kirkot sekä fransiskaanien ja jesuiittojen lähetysasemat olivat esimerkkejä aikakauden uskonnollisesta arkkitehtuurista.

Etelän espanjalaiset vaikutteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taos, Uusi-Meksiko. Esimerkki pueblo-intiaanien savitiilirakennelmasta.

Espanjalaisten tutkimusmatkat Amerikan lounaisosissa alkoivat 1540-luvulla. Konkistadori Francisco Vásquez de Coronado vaelsi hedelmättömällä ja kuivalla alueella etsien pueblo-intiaanien myyttistä kultaista kaupunkia. Alueen alkuperäisasukkaat rakensivat talonsa savitiilistä, joita tuki puurakenne. Kylien kubististinen ja maanpintojen muotoja joustavasti mukaillut yhtenäinen muotokieli nimettiin myöhemmin pueblo-tyyliksi.[2] Rakennusten lämpötila pysyi vakaana ja viileänä.

Espanjalaiset valloittivat pueblojen kylät ja perustivat paikalle hallintoalueensa pääkaupungin Santa Fen vuonna 1609. Vuosina 1610–1614 rakennettu kuvernöörin palatsi yhdisti intiaanien savitiili- ja espanjalaisten takorautarakentamista.[2] Pitkä rakennus sisälsi pation. Myös vuonna 1610 rakennetussa San Miguel de Santa Fe-kappelissa käytettiin savitiilitekniikkaa. Rakennus on massiivinen ja muotokieleltään ankara.

1600–1700-luvuilla espanjalaiset perustivat ryhmän linnoituksia (presidios) nykyisten Los Angelesin ja San Franciscon kaupunkien välille. Espanjalaisten hallitsemille alueille perustettiin myös lähetysasemien verkosto. Tunnetuin lähetysasemista on Alamo San Antoniossa Texasissa ja vanhin 1595 rakennettu San Gabriel de Yungue-Ouinge New Mexicossa.[1]

New Mexicon Isleta Pueblon koristelemattomassa savitiilikirkossa on suorakulmainen laiva, ulkoiset tukipilarit ja kaksi symmetristä kellotornia.[3] San Xavier del Bac-lähetysasema Arizonassa on esimerkki latinalaisessa Amerikassa suositusta churrigueresco-tyylistä. Julkisivu on ympäröity kahdella massiivisella tornilla ja portaali on rytmitetty vain ornamenteiksi tarkoitetuilla koristeellisilla estipite-pylväillä.

Espanjalaiset hallitsivat ajoittain myös nykyisen Floridan aluetta vuosien 1559–1821 välillä. Pensacolasta ja New Orleansin ranskalaiskortteleista Lousianassa löytyy esimerkkejä "simpukkatyylistä" (conch style), jossa taloja koristivat takorautaparvekkeet. Espanjalaisten rakentamat linnoitukset Pensacolassa ja St. Augustinessa (Castillo de San Marcos National Monument, 1565) ovat harvoja jäänteitä 1600-luvun arkkitehtuurista Yhdysvalloissa.[4]

Itärannikon englantilaiset vaikutteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Massachusettsin vanha Capitolium (1713), Boston. Georgiaaninen tyyli.

Itärannikon kolmentoista siirtokunnan siirtomaa-arkkitehtuurissa näkyvät englantilaiset vaikutteet, johon uuden mantereen ilmasto ja uskonto lisäsivät kotoperäisiä amerikkalaisia piirteitä.

Uudessa-Englannissa Topsfieldissä Massachusettsin osavaltiossa pastori Capenin taloa (1683) hallitsee savupiippu: rakennus oli pidettävä lämpimänä talvella.[3] Tyypillisiä amerikkalaisia piirteitä ovat rakennuksen limivuorauslaudoitus ja puukehikkorakenne.

Puritanismin vaikutuksesta uskonnolliset rakennukset olivat yksinkertaisia, pidättyväisiä ja ornamentiikasta riisuttuja. Kokoontumistaloja (’’meeting house’’) käytettiin uskonnollisiin tarkoituksiin, mutta myös yhteisön sosiaalisina keskuksina.[5] Old Ship Meeting House (1681) Hinghamissa Massachusettsissa on Yhdysvaltojen vanhin puukirkko.[6] Sen pohjakaava ei ole katolisten kirkkojen tapaan latinalainen risti. Saarnastuoli on sijoitettu keskelle rakennusta ja katon puuristikko on jätetty tarkoituksella näkyviin. Rakennuksessa ei ole koristelua tai apsista.[6]

Kuvernöörien palatsi (1706-1720), Williamsburg, Virginia. Georgiaaninen tyyli.

1700-luvulla itärannikolla yleistyivät Virginian osavaltion Williamsburgista levinneet georgiaaninen tyyli ja palladionismi. Vuosina 1706–1720 Williamsburgiin rakennetun arkkitehtonisesti symmetrisen Kuvernöörien palatsin pääsisäänkäynnin yllä on valtava kattopääty, jonka kruunaa balustradeilla lepäävä kattolyhty.[7] Rakennuksessa on käytetty Uudesta-Englannista saatavilla olleita punatiiltä ja valkoiseksi maalattua puuta. Harjakatto on rakennettu sinisestä savuliuskeesta. Arkkitehtuurissa on vaikutteita Christopher Wrenin englantilaisesta barokkiarkkitehtuurista.[8]

Kuvernöörien palatsista tuli esikuva Atlantin rannikon plantaasinomistajille ja alueen varakkaille kauppiaille. Philadelphian Independence Hallin suunnitellut Andrew Hamilton otti vaikutteita rakennuksen julkisivuun Christopher Wreniltä ja torniin James Gibbsiltä.[9]

Aikakauden uskonnollisen arkkitehtuurin yhteisiä elementtejä olivat punatiili, kiveä jäljittelevä stukko ja yksi ainoa torni. Saint Michael-kirkossa (1752–1761) Charlestonissa ja Saint Paul's Chapel of Trinityssä (1764–1766) New Yorkissa näkyvät vaikutteet Lontoon St Martin-in-the-Fields-kirkosta. First Baptist Church in America-kirkossa Providencessa Rhode Islandissa esiintyvät ensimmäisen kerran palladionismille tyypilliset muodot ja toskanalaiset pylväät.[10]

Kauden arkkitehteihin vaikuttivat voimakkaasti vanhan maailman perinteet. Peter Harrison (1716–1755) sovelsi matkoillaan omaksumiaan eurooppalaisia tekniikoita Rhode Islandiin suunnittelemissaan Redwood-kirjastossa ja Newportin torissa (1748–1761). Bostonin ja Salemin arkkitehtuurissa englantilaiset vaikutteet olivat karsitumpia ja amerikkalaiseen elämään sovellettuja. Arkkitehti Charles Bulfinch suunnitteli vuosina 1795–1798 Massachusetts State Houselle omaleimaisen kultaisen kupolin. Hän suunnitteli synnyinkaupunkiinsa Bostoniin myös Louisburg Squaren aukion ja useita rakennuksia Beacon Hillin kortteliin.[11]

Itsenäisen Yhdysvaltojen varhainen arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Henry Walters: Columbuksen capitolium (1861), Ohio. Uusklassismi.

Vuonna 1776 kongressi julisti 13 aiemmin brittiläistä siirtokuntaa itsenäisiksi ja Pariisin rauhansopimus tunnusti vuonna 1783 Amerikan Yhdysvallat. Uuden valtion talous ja väestö kasvoivat ja sen hallitsema alue laajeni. Vaikka poliittiset suhteet Yhdistyneeseen kuningaskuntaan katkesivat, arkkitehtuurin brittiläiset vaikutteet eivät kadonneet.

Tuoreen liittovaltion hallinnollisten ja oikeuslaitoksen uudisrakennusten uusklassinen pylväiden, kupolien ja päätykolmioiden muotokieli viittasi kreikkalaiseen ja roomalaiseen antiikkiin. Arkkitehtuuria käsittelevien julkaisujen määrä moninkertaistui, ja vuonna 1797 Asher Benjamin julkaisi erittäin merkittävän The Country Builder's Assistant-teoksen.[12] Amerikkalaiset halusivat varmistaa itsenäisyytensä kaikilla elämän osa-alueilla: politiikassa, taloudessa ja kulttuurissa ja uuteen valtioon perustettiin yliopistoja ja museoita.

Thomas Jeffersonin visio: arkkitehtuuri, tasavalta ja demokratia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Thomas Jefferson: Virginian yliopiston rotunda (1817). Palladionismi.

Yhdysvaltojen presidenttinä vuosina 1801–1809 toiminut Thomas Jefferson oli laaja-alainen ihminen, jonka kiinnostuksen kohteisiin kuului myös arkkitehtuuri. Euroopassa useita kertoja matkaillut Jefferson pyrki levittämään palladionismin ja antiikin tyylillistä synteesiä sekä julkisissa että yksityisissä rakennuksissa. Virginian yliopiston kirjasto (1817) oli Jeffersonin tilaisuus soveltaa arkkitehtonisia käsityksiään. Projektin suunnitteli loppuun Benjamin Henry Latrobe. Yliopiston kirjasto sijaitsee rotundassa, jonka yllä on Rooman Pantheonista vaikutteita saanut kupoli.[13] Tiilistä ja valkoiseksi maalatusta puusta rakennettu kokonaisuus on yhtenäinen.

Virginiassa sijaitsevaan Richmond Capitolium-rakennukseen (1785–1796) Jefferson otti vaikutteita Nîmesissä Ranskassa sijaitsevasta Maison Carréesta, ja lisäsi rakennukseen joonialaiset pylväät. Jefferson oli tutustunut esikuvaan Charles-Louis Clérisseaun kanssa vieraillessaan Pariisissa.[14] Valistusajan ihmiselle Jeffersonille taiteella oli rooli demokratian palveluksessa ja hänen roolinsa uuden maailman arkkitehtuurin muotoutumisessa oli merkittävä.[15] Hän edisti federal stylenä tunnetun amerikkalaisen uusklassismin kehittymistä ja haki vaikutteita eurooppalaisesta uusklassisesta arkkitehtuurista. Jefferson inhosi Williamsburgin arkkitehtuuria, sillä se symboloi hänelle englantilaista siirtomaavaltaa.[16]

Aristokraattien maalaistalot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltojen itärannikolla varakkaat asukkaat ja plantaasinomistajat rakensivat 1600-luvulta alkaen ylellisiä asuintaloja, jotka jäljittelivät englantilaisia esikuvia. Siirtomaan aristokratian asuinakennuissa yleistyi georgiaaninen tyyli. John McPhersonin Philadelphiaan suunnitteleman Mount Pleasantin (1761–1762) uloskäynnissä on doorilaisten pylväiden tukema päätykolmio. Uusklassisen tyylin mukaisesti rakennuksessa on myös balustradein koristeltu katto ja symmetrinen julkisivu. Samuel McIntire suunnitteli John Gardner-Pingreen talon (1805) Salemiin. Rakennuksessa on matala katto, balustradeja ja se on rakennettu tiilistä. Puoliympyrän muotoisen pylväsportiikin esikuva on palladiolainen.

1780-luvulla federal style syrjäytti vähitellen georgiaanisen tyylin ja korvasi sen kokonaan itsenäisyyssodan aikoihin. Asuinrakennuksissa ei enää ollut suorakulmion muotoisia pohjapiirrokssia. Kaarevat muodot ja koristeelliset yksityiskohdat kuten köynnökset ja uurnat yleistyivät. Jotkut eteiset ovat ellipsin muotoisia ja yksi tai useimmat huoneet olivat ovaaleja tai pyöreitä.

Thomas Jefferson: Monticello. Palladianismi.

Thomas Jefferson rakennutti omaan käyttöönsä Monticellon kartanon Virginiassa lähellä Charlottesvilleä. Rakennus on esimerkki palladionismista ja muistuttaa Pariisissa sijaitsevaa hôtel de Salmia, johon Jefferson oli tutustunut asuessaan Pariisissa suurlähettiläänä. Jeffersonin suunnittelemassa rakennuksessa on antiikin komponentteja, kuten doorilaisia pylväitä, tetrastyylinen portiikki ja keskuskupoli. Myös useita muita Etelävaltioiden siirtomaa-ajan asuintaloja rakennettiin palladiolaiseen tyyliin. Esimerkkejä ovat Robert Carter I:n suunnittelema Shirley House (1720–1740), Drayton Hall Etelä-Carolinassa ja Mount Airyn plantaasirakennus Richmondissa Virginiassa. Myös Pohjoisvaltioissa rakennettiin palladiolaisia kartanoita, esimerkiksi Isaac Royall House Medfordissa Massachusettsissa.[17]

Louisianassa joissakin siirtomaa-ajan rakennuksissa oli uuskreikkalainen päätykolmio ja pylväitä, esimerkkinä Belle Meade Plantation Tennesseessä. Rakennus on ulkonäöltään symmetrinen. Siinä on pylväin varustettu kuisti ja lähekkäin olevat ikkunat. Etelän maalaisarkkitehtuuri rikkoi klassisia malleja laittamalla parvekkeen talon keskikohtaan ja jättämällä päätykolmion pois pääsisäänkäynnin yläpuolelta. Esimerkkejä ovat Charleston-rakennukset Etelä-Carolinassa ja Oak Alley Plantation Louisianassa. Rakennusten arkkitehtuuri sopeutui alueen ilmastoon ja plantaasitalouteen

Washingtonin julkinen arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoinen talo, Washington.

Ranskalaisen Pierre Charles L'Enfantin kokonaissuunnitelmaa noudattava Yhdysvaltojen pääkaupunki Washington on esimerkki yhtenäisestä kaupunkisuunnittelusta. Kaupungin monumentaaliarkkitehtuurissa ja uusklassismissa näkyvät Yhdysvalloissa vaikuttaneen city beautiful-kaupunkisuunnitteluliikkeen ajatukset. Useita muitakin kaupunkeja pyrittiin rakentamaan saman uusbarokkisen beaux-arts-ajattelun pohjalta, mutta Washington on suunnittelultaan onnistunein. Valkoinen talo rakennettiin kongressin joulukuussa 1790 säätämän lain perusteella. Irlantilaistaustainen James Hoban voitti suunnittelukilpailun ja työt alkoivat lokakuussa 1792. Rakennuksen ensimmäisen ja toisen kerroksen esikuvana on Irlannissa sijaitseva entinen herttuan palatsi Leinster House, joka on nykyisin Irlannin parlamentin rakennus. Vuoden 1812 sodan aikana suuri osa Washingtonista tuhoutui ja Valkoinen talo turmeltui pahoin. Vain ulkoseinät jäivät jäljelle, mutta rakennus rakennettiin uudelleen. Ulkoseinät maalattiin valkoisiksi tulipalovahinkojen peittämiseksi ja 1900-luvun alussa rakennukseen lisättiin kaksi siipeä hallinnon lisääntyneen tilatarpeen vuoksi.

United States Capitol (1815–1830), Washington. Uusklassismi.

Yhdysvaltain nykyinen kongressirakennus United States Capitol rakennettiin useissa vaiheissa vuodesta 1792 alkaen. Projektin johdossa oli ensin ranskalainen Étienne Sulpice Hallet, mutta sen viimeisteli englantilainen William U. Walter.[14] Pian valmistumisensa jälkeen rakennus osittain paloi englantilaisten sytytettyä sen tuleen vuoden 1812 sodassa. Jälleenrakennus alkoi vuonna 1815 ja päättyi vasta vuonna 1830. 1850-luvulla rakennusta laajennettiin merkittävästi Thomas U. Walterin suunnitelmien mukaan. Rakennuksen kupolin päälle sijoitettiin vuonna 1863 valtava vapaudenpatsas Pariisin Panthéonin esikuvaa jäljitellen.[14]

Washington Monument on obeliski, joka pystytettiin Yhdysvaltain ensimmäisen presidentin George Washingtonin muistoksi. Alkuperäiset suunnitelmat teki Robert Mills vuonna 1838. Noin 170 metriä korkea monumentti valmistui 1884 ja avattiin yleisölle 1888. Rakennustyö keskeytyi välillä rahapulan vuoksi, ja seurauksena monumentin väri muuttuu matkalla kohti huippua.

Lincoln Memorial (1915–1922) on marmorista ja kalkkikivestä rakennettu kreikkalaista temppeliä jäljittelevä rakennus, jossa on doorilainen pylväistö ilman päätykolmiota.[18] Beaux-Arts-tyylisuunnalta vaikutteita saanut arkkitehti Henry Bacon halusi rakennuksen pylväiden lukumäärän kuvaavan Yhdysvaltain osavaltioita, joita oli Lincolnin kuoleman aikaan 36.

1940-luvulla rakennettu Jefferson Memorial on viimeinen Beaux-Arts-traditioon pohjannut suuri julkinen monumentti. Arkkitehti John Russell Pope halusi korostaa Jeffersonin mieltymystä roomalaisiin rakennuksiin ja jäljitteli Rooman Pantheonia, johon lisättiin näyttävä 39 metrin korkeuteen yltävä kupoli. Rakennus sai voimakasta kritiikkiä Bauhaus-tyylisuuntaa Yhdysvalloissa mukailleen international style-arkkitehtuurisuuntauksen tukijoilta.

1800-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuskreikkalainen greek revival -tyylisuunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Federal Hall (1830-luku), New York. Uuskreikkalainen tyyli.

Uusklassinen uuskreikkalainen tyyli viehätti useita Yhdysvalloissa 1800-luvun alussa työskennelleitä arkkitehteja. Englantilaisten hallinnasta vapautunut nuori kansakunta näki itsensä uutena Ateenana, demokratian kotina. Vuonna 1787 laaditussa Yhdysvaltain perustuslaissa julistettiin kansallinen suvereniteetti, hajautettiin valtarakenteita ja perustettiin uusia instituutioita. Uudet instituutiot tarvitsivat toimiakseen myös tiloja.

Hallinnollinen, uskonnollinen ja yksityinen arkkitehtuuri heijastelivat näitä ajatuksia ja ottivat vaikutteita Akropoliin temppelistä. Itärannikon maalaistaloihin rakennettiin propylaia-porttirakennuksia. Benjamin Henry Latrobe (1764–1820) sekä hänen oppilaansa William Strickland (1788–1854) ja Robert Mills (1781–1855) suunnittelivat pankkeja ja kirkkoja Philadelphiaan, Baltimoreen ja Washingtoniin.

Yhdysvaltojen nykyinen kongressirakennus United States Capitol, Pohjois-Carolinan osavaltion hallintorakennus (joka rakennettiin myöhemmin uudelleen vuosina 1833–1840 tulipalon jälkeen) ja Indianan osavaltion hallintorakennus Indianapolisissa olivat esimerkkejä uuskreikkalaisesta tyylistä. Myöhempi esimerkki on Henry Waltersin suunnittelema Ohion osavaltion hallintorakennus (1861) Columbuksessa. Symmetriseen pohjapiirrokseen perustuvan rakennuksen yleisilme on riisutun julkisivun, rakennuksen mittaisen korniisin ja puuttuvan kupolin ansiosta kookas ja ankara. Rakennuksessa sijaitsevat kirjasto ja osavaltion korkeimman oikeuden tilat.

Uusgoottilainen tyyli ja keskiaikaisten muotojen paluu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mieltymys goottilaiseen arkkitehtuuriin ei ollut koskaan täysin kadonnut Euroopassa ja Yhdysvalloissa. 1700–1800-luvuilla Yhdysvaltojen väestönkasvu oli nopeaa ja maassa rakennettiin lukuisia kirkkoja. Yhdysvalloissa voimistui 1840-luvulta alkaen uusgoottilainen tyyli vastareaktiona uusklassiseen arkkitehtuuriin. Taustalla vaikutti myös romantiikan aatemaailma. Uusgoottilaisen tyylin keskeisiä vaikuttajia oli Andrew Jackson Downing (1815–1852).[19] Rakennuksiin palasivat piippujen, kattopäätyjen, hammastettujen tornien, holvattujen ikkunoiden, gargoilien ja lasimaalausten kaltaiset keskiaikaiset muodot. Katot olivat jälleen jyrkkiä. Pohjakaavat eivät olleet symmetrisiä ja klassisen kurinalaisia.

Harvardin yliopisto ja useita kirkkoja rakennettiin uusgoottilaiseen tyyliin. Richard Upjohn (1802–1878) suunnitteli maalaiskirkkoja maan koillisosassa, mutta hänen päätyönsä on Trinity Church New Yorkissa. Rakennuksen punaisen hiekkakiven käyttö viittaa eurooppalaiseen 1300-lukuun.[19] Nykyisin rakennus puristuu Manhattanin valtavien pilvenpiirtäjien väliin.

James Renwick Jr suunnitteli vuonna 1888 New Yorkiin Pyhän Patrikin tuomiokirkon, joka on Reimsin Notre-Damen ja Kölnin tuomiokirkon elegantti synteesi. Koska rakennuksessa käytettiin kiveä kevyempiä materiaaleja, ei tukikaaria ja ulkoisia tukipilareja tarvittu. Renwick suunnitteli myös Smithsonian-instituutin pääkaupunkiin Washingtoniin. Rakennusta kritisoitiin, sillä sen katsottiin rikkovan pääkaupungin arkkitehtonisen harmonian. Punatiilistä rakennusta pidettiin sekavana kokonaisuutena bysanttilaisia, romaanisia ja lombardialaisia lainoja sekä arkkitehdin omia lisäyksiä. Uusgoottisen tyylisuunnan vaikutus jatkui 1900-luvun alkuun saakka ja on nähtävissä useissa New Yorkin ja Chicagon pilvenpiirtäjissä.

1800-luvun yksityiskartanot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alexander Jackson Davis: Lyndhurst Tarrytowniisa (1864–1865), New Yorkin osavaltio. Uusgoottilainen asuntorakennus.

Itärannikon mahtisuvut alkoivat rakentaa valtavia suurtiloja ja villoja uusgoottilaiseen tyyliin vastareaktiona uusklassismille. Rakennusten esikuva oli englantilainen, Sir Horace Walpolen Strawberry Hillistä. Alexander Jackson Davis (1803–1892) työskenteli Hudson-joen huvilaprojektien parissa. Hänen suunnittelemansa rakennukset verhoiltiin mielikuvituksellisilla, keskiajasta johdetuilla yksityiskohdilla. George Merrittin residenssissä Lyndhurstissa oli monimutkainen pohjapiirroksen ja lukuisia erkkereitä. Kokonaisuus muistutti kirkkojen lasimaalauksia.

1800-luvun jälkipuoliskolla arkkitehdit Richard Morris Hunt, Henry Hobson Richardson ja Frank Furness suunnittelivat Amesien ja Vanderbiltien kaltaisille rikkaille suvuille uusromaanisen ja uusrenessanssin tyylisuuntien mukaisia residenssejä.[20] Ajanjakso oli McKim, Mead and White-toimiston kaltaisten suurten arkkitehtitoimistojen ja kertaustyylien kulta-aikaa ja arkkitehtuurin avulla ilmaistiin arvovaltaa. Teollisuus- ja liikennepohatat tilasivat eurooppalaisia palatseja muistuttavia kivihuviloita. Biltmore Estate lähellä Ashevilleä Pohjois-Carolinassa oli maan suurin yksityinen asuinrakennus. Richard Morris Hunt kopioi rakennukseen Ludvig XII ja Frans I:n Blois’n linnan siipirakennukset.

Aikakauden pienet asuinrakennukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viktoriaanisia italialaisvaikutteisia taloja San Franciscossa. 1800-luvun loppu.

1800-luvun alussa levisi pattern books-nimellä tunnettuja rakentamisen käsikirjoja. Uudisraivaajat käyttivät rakennuksissaan 1840–1850-luvuilla balloon frame-tekniikkaa, jonka ensimmäinen esimerkki oli ilmeisesti St. Mary's-kirkko Chicagossa. Tekniikka yleistyi, sillä standardisoiduista laudoista ja nauloista rakentaminen oli nopeaa.[21] Lähes kuka tahansa pystyi rakentamaan puurunkoisen ja limivuorauslaudoitetun talon, jonka sisäseinät vuorattiin kipsillä tai puulla. Kaupungit nousivat nopeasti ja uudisasutus Yhdyisvaltojen alueella levisi. Rakennuksissa ei kuitenkaan ollut hyviä saniteettioloja ja ne paloivat helposti.

Stick style on amerikkalainen rakennustapa, jossa puuseinäisessä talossa on korkea, äkkijyrkkä katto. Pohjapiirros on epäsymmetrinen ja sisätilat avautuvat ulos kuistien kautta. Ulkokuoressa on ylisuurten ja hienostuneiden konsolien kaltaisia koristeita, mutta tavoite on ennen kaikkea asumisen mukavuus. Esimerkki tyylistä on Richard Morris Huntin suunnittelema John N. Griswold House-rakennuksen (1862) Newportissa. Stick style hylättiin vuoden 1873 kriisin jälkeen ja sen korvasi shingle style, jolle tyypillistä on yksinkertaisuus ja pyrkimys asumisen mukavuuteen. Henry Hobson Richardson suunnitteli William Watts Sherman Housen (1874–1875), jossa puurakenne jätettiin näkyviin. Mrs. F. Stoughtonin talossa (1882–1883) Cambridgessa ja Newportin kasinossa (1879–1881) limivuorauslaudoitus on jätetty näkyviin. Länsirannikolla asuinrakennusarkkitehtuuri kehittyi yhä modernimmaksi.

Haight-Ashbury’n kortteli (1860–1900) San Franciscossa on esimerkki italianisoituneesta viktoriaanisesta arkkitehtuurista. Rakennukset ovat äärimmäisen koristeellisia ja värikkäitä, niissä on useita kerroksia ja erkkereitä. Kortteli säästyi vuoden 1906 maanjäristyksessä talojen rakennusmateriaalin punapuun ansiosta. Rakennuksissa oli kaikki nykyajan mukavuudet: keskuslämmitys, sähkö ja juokseva vesi. Talojen mitat on standardisoitu: niiden julkisivu 8 metriä leveä ja syvyys 30 metriä.

1910-luvulla Irving Gill suunnitteli Kaliforniaan useita tasakattoisia rakennuksia. Talojen rakennusmassoittelu ja ulkoinen koristelu yksinkertaistaistuivat. Esimerkki Gillin suunnittelemista rakennuksista on Walter Luther Dodge House talo Los Angelesissa. Rudolf M. Schindler ja Richard Neutra toivat 1920-luvulla eurooppalaisen modernismin kalifornialaiseen kontekstiin. Esimerkkejä heidän suunnittelemistaan rakennuksista ovat Lovell Beach House Newport Beachissä ja Health House Los Angelesissa.

1800-luvun lopusta vuoteen 1914[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eklektismi ja Beaux-Arts (1860–1914)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

John Augustus Roebling: Brooklynin silta (1867–1883), New York. Uusgotiikka.

.Eklektismi vaikutti arkkitehtuurin tyylisuuntauksena läntisessä maailmassa 1860-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Pariisin Académie des beaux-arts-koulussa syntynyt suuntaus yhdisti elementtejä eri traditioista, toisin kuin uusklassinen arkkitehtuuri, jonka yhdenmukaiset rakennukset saivat vaikutteita vain kreikkalais-roomalaisesta antiikin perinteestä.

Académie des beaux-arts-koulutetut amerikkalaiset arkkitehdit noudattivat tarkoin Ranskassa oppimiaan periaatteita: he suunnittelivat symmetrisiin pohjakaavoihin perustuneita suurellisia ja monumentaalisia rakennuksia, joissa oli runsasta koristelua ja suuria puoliympyrän muotoisia ikkuna-aukkoja. Esimerkiksi rautatieasemarakennuksissa käytettiin runsaasti klassista ornamentiikkaa. Trinity Church Bostonissa on tyylisuunnan merkittävimpiä esimerkkejä. Arkkitehti Henry Hobson Richardson suunnitteli rakennuksen keskeiskirkoksi ja pinosi lukuisia geometrisia kappaleita pyramidin muotoon. Rakennuksen materiaalit olivat hiekkakiveä ja graniittia.[22] Lasimaalauksia kehystävät pyörökaaret ovat tyypillisiä uusromaaniselle tyylille.

New York ja Washington ovat merkittävimpiä kertaustyylikaupunkeja. Esimerkkejä tyylistä ovat New Yorkin julkinen kirjasto (New York Public Library), Columbian yliopiston kampus, Metropolitan Museum of Art, American Museum of Natural History ja Brooklyn Museum. Vuonna 1913 valmistunut Grand Central Terminal on Manhattanin suurin rautatieasema, jonka monumentaalista julkisivua rytmittävät pylväät ja suuret pyörökaariset ikkuna-aukot. Myös Brooklyn Bridge on esimerkki kertaustyylistä. Silta oli positiivisen edistyksen symboli, jota verrattiin Eiffel-torniin.[23] Insinööri John Augustus Roeblingin mestariteosta kritisoitiin myös liian moderniksi. Suippokaaret vaikuttavat historiallisilta, mutta silta oli näyttö nykyaikaisesta teknisestä osaamisesta. Teräskaapelien kannatteleman sillan kantama on 480 metriä ja se oli yksi aikakautensa korkeimmista rakennuksista.

Art deco-tyylisuunta haastoi kertaustyylejä 1920-luvulta alkaen. Merkittäviä kertaustyylien mukaisia rakennuksia valmistui silti yhä, esimerkkeinä Paul Philippe Cretin Detroit Institute of Arts (1927) sekä Bertram Grosvenor Goodhuen Rockefeller Memorial Chapel (1928) ja Nebraskan osavaltion hallintorakennus (1919–1932). John Russell Popen suunnitteleman National Gallery of Artin (1940) taustalla oli edelleen Rooman Pantheon.

Teollinen vallankumous ja cast-iron-rakentaminen (1800-luvun jälkipuolisko)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haughwout-tornitalo (1857), Greene Street, New York. Cast-iron-rakentaminen.
Clevelandin arkadit (1890).

1800-luvun jälkipuolisko Yhdysvalloissa oli sisällissodan jälkeisen jälleenrakennuksen ja talouskasvun aikaa. Teollinen vallankumous toi rakentamiseen teräksen ja betonin kaltaisia uusia materiaaleja. Kaupungistuminen, väestönkasvu ja kapitalismi mullistivat amerikkalaisen yhteiskunnan. Sekä valtiolle että nousevalle porvaristolle työskennelleiden arkkitehtien työ keräsi myös virallista tunnustusta. Aikakausi synnytti elokuvan kaltaisia uusia viihdemuotoja, joita varten tarvittiin uudenlaista arkkitehtuuria. Elokuvateattereiden suunnittelijana New Yorkiin tunnettiin erityisesti Thomas W. Lamb.

1800-luvulla yleistyi uusia teräksen valmistusmetodeja, esimerkiksi Thomas-Gilchristin menetelmä, Bessemer-prosessi ja Siemens-Martin-uunit. Keksinnöt mahdollistivat laadukkaan teräksen massatuotannon. Teollisuuspohatat halusivat näyttää metallin arvon rakennusmateriaalina ja syntyi valurautarakentamiseksi (cast-iron building) kutsuttu tyylisuunta. Standardisoidut osat laskivat rakentamisen hintaa ja tulipaloriskiä saatiin pienennettyä palosuojaustöillä.

James Bogardus (1800–1874) oli cast-iron-rakentamisen keskeisiä nimiä. New Yorkissa rakennettiin useita cast-iron-tekniikkaa soveltaneita tehtaita ja myymälöitä. Haper-tornitalo (1854) imitoi renessanssipalatsin julkisivua. Daniel Badger (1806–1884) valmisti metalliosia, joilla koristeltiin Haughwout-tornitalo. Rakennukseen asennettiin ensimmäinen Otisin höyrytoiminen hissi, joka kuljetti kävijöitä viiden kerroksen välillä. Rakennuksen julkisivun koristelu piilotti sen metallisen sisärungon. Tornitalon ikkunat ympäröitiin korinttilaisilla pylväillä ja kokonaisuuden viimeisteli perusteellisesti ornamentoitu korniisi.

Cast-iron-arkkitehtuuriin kuuluivat lasimaalaukset, joista valo heijastui sisälle rakennukseen. John Eisenmann suunnitteli Clevelandiin arkadeja (1890) esikuvanaan Galleria Vittorio Emmanuele Milanossa Italiassa. John D. Rockefellerin ja Marcus Hannan rahoittamissa holvikaarissa on 1800 lasiruutua.

Pilvenpiirtäjien synty (1878–1914)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pilvenpiirtäjien rakentamisesta tuli teknisesti mahdollista kun terästeollisuus ja hissit kehittyivät.[24] Pilvenpiirtäjien yleistymisen taustalla olivat myös kaupunkien ruutuasemakaavat, markkinoiden kiihtyvä kilpailu ja yritysten koon kasvu.

Historian ensimmäinen pilvenpiirtäjä on joko Richard Morris Huntin suunnittelema 78 metriä korkea New York Tribune Building (1878) tai Chicagon Home Insurance Building (1884–1885), jonka suunnittelivat Chicagon koulukunnan arkkitehdit Louis Sullivan, William Le Baron Jenney, Daniel Burnham, William Holabird ja Martin Roche. Jälkimmäisen rakennuksen yksinkertaisuuden ja funktionaalisuuden on nähty ennakoivan myös tulevaa rationalismia. Louis Sullivanin Saint Louisiin suunnittelema Wainwright Buildingin (1890) on esimerkki Chicagon koulukunnan työstä. Rakennuksen rautarunko on vahvistettu betonilla.[25]

Arkkitehti Cass Gilbertin vuonna 1913 suunnittelema 60-kerroksinen Woolworth Building New Yorkissa on uusgoottilaisista pilvenpiirtäjistä onnistunein.[26] Kolme ensimmäistä kerrosta on rakennettu kalkkikivestä, jonka korvaa seuraavissa kerroksissa terrakotta.[27] Uusgoottilainen tyyli näkyy rakennuksen valetukipilareissa ja gargoileissa. Rakennus on niin kookas, että koriste-elementit ovat ylisuuria näkyäkseen alas kadulle saakka. Chicago Tribune-lehden rakennuksen (1925) suunnittelivat Raymond Hood ja John Mead Howellsille. Kaupungin merkittävä uusgoottilainen maanmerkki on kuin maallinen katedraali.

Useat amerikkalaiset arkkitehdit, esimerkiksi Louis Sullivan, alkoivat pian kritisoida uutta pystysuuntaista arkkitehtuuria. Rakennusten korkeus esti auringonvalon tulon kadulle. Suorakulmainen asemakaava edisti liikenteen puuroutumista. Riskinä oli myös kaupunkien keskustojen yhdenmukaistuminen. Rakennuksiin liittyi myös turvallisuusongelmia, erityisesti tulipalovaara. New Yorkissa tuli vuonna 1916 voimaan uusi kaavoituslaki (zoning law), joka velvoitti arkkitehdit sopeuttamaan tornitalojen korkeuden tontin kokoon. Laki oli voimassa vuoteen 1961 saakka. Uudet rakennukset tuli rakentaa pyramidin muotoon ja ylimpien kerrosten oli oltava pohjakerroksia kapeampia (Empire State Building). Toisaalta voitiin rakentaa vain osalle tontista, kuten Ludwig Mies van der Rohen ja Philip Johnsonin Seagram Buildingissa (1958), joka vetäytyy 28 metriä Park Avenuelta. Nykyisinkin pilvenpiirtäjien rakennusoikeus on erittäin säädelty.

Vuonna 1904 Frank Lloyd Wright kiinnostui valon ongelmasta ja suunnitteli Buffaloon Larkin Buildingin. Rakennus oli ryhmitetty suuren keskuskuilun ympärillä, johon oli näkymä jokaisesta kerroksesta. Tornitalo avautui sisäänpäin ja siinä oli suuri yhteinen sali. Wright hylkäsi pilvenpiirtäjien standardimallin käyttämällä kiveä ja tiiltä ja leikkaamalla kerrokset vaakatasossa.

1900-luvun arkkitehtuuri (1914–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Frank Lloyd Wright[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Frank Lloyd Wright: Robie House (1906–1909), Chicago. Preeriatyyli.

Preeriatyyli (engl. Prairie School) aloitti Yhdysvalloissa orgaanisen arkkitehtuurin aikakauden. Tyylisuunnan pääedustajina pidetään Louis Sullivania ja Frank Lloyd Wrightia. Ensimmäinen preeriatyylinen suuri talo on Wrightin Ward W. Willittsille suunnittelema Highland Park (1902) Illinoisissa. Rakennus on malliesimerkki luontoon avautuvasta horisontaalisesta asuintalosta. Wright suunnitteli rakennukseen takan ympärille jäsennetyn epäsymmetrisen keskeispohjapiirroksen. Sisäänkäynti on vaatimaton ja huoneissa on matala katto: omaelämäkerrassaan (1932) Wright toteaa, että rakennus on suunniteltu 174 senttimetrin pituiselle ihmiselle. Puhtain esimerkki preeriatyylistä on kohoavaa valtamerilaivaa muistuttava Robie-talo (1906–1909) Chicagossa.

Vietettyään aikaa Japanissa Frank Lloyd Wright palasi Yhdysvaltoihin ja kehitti ”textile block”-tekniikan, jossa pinottiin standardisoituja betonilohkoja. Esimerkki rakennustavasta on Alice Millardin talo (1923) Pasadenassa Kaliforniassa. Wright jatkoi kokeilujaan mesenaatti Edgar J. Kaufmannin tuella ja suunnitteli tunnetun Fallingwater-talon vuonna 1936. Rakennuksessa oli ulkonevat kannatuspalkit ja kulmikkaat ikkunat. Kaiken kaikkiaan Frank Lloyd Wright suunnitteli noin 120 rakennusta vuosien 1948 ja 1959 välillä.[28]

Art deco amerikkalaisessa arkkitehtuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

William Val Allen: Chrysler Building (1930), New York. Art deco.

1920-luvun lopussa amerikkalaisessa arkkitehtuurissa voimistui art decon vaikutus. Tyylisuunta yhdisti nykyaikaisen kaupunkiympäristön vaatimukset ja esikolumbiaaniset vaikutteet[29] ja johti geometriseen yksinkertaistumiseen,[30] tyylittelyyn ja ylellisten materiaalien käyttöön. Vaikutus näkyy erityisesti New Yorkin pilvenpiirtäjissä, esimerkkeinä Chrysler Building (1928-1930), Empire State Building (1929–1931) ja Chanin Building (1927–1929). Art deco-rakennuksia ovat myös Board of Trade Building (1930) Chicagossa, Fisher Building (1928) ja Guardian Building (1929) Detroitissa, Argyle Hotel (1931) ja The Eastern Building (1930) Los Angelesissa ja Golden Gate Bridge (1937) San Franciscossa.

Vaikka Wall Streetin pörssi romahti vuonna 1929 pilvenpiirtäjiä rakennettiin edelleen hämmästyttävän nopeasti. Presidentti Franklin Delano Roosevelt tuki rakennusalan työllisyyttä sarjalla suuria julkisia rakennustöitä. Empire State Buildingia pidettiin yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä. Rockefeller Center (1930-1939) oli valtava arkkitehtoninen kompleksi Manhattanin sydämessä. Kunnianhimoinen "kaupunki kaupungissa"[29] rakennettiin vaikeina taloudellisina vuosina.

Floridassa syntyi samaan aikaan omaleimainen tropical art deco-trendi. Vuoden 1926 hurrikaanin tuhojen jälkeen Miami Beachille rakennettiin hotelleja, joiden stukko- ja marmorikoristeet hakivat innoitusta paikallisesta flamingojen kaltaisesta eläimistöstä ja palmujen kaltaisesta kasvillisuudesta. Rakennuksissa käytettiin pastellivärejä. Floridassa on yli 800 tyylisuunnan iloittelevaa rakennusta, valtaosa Lincoln Road Mallin ja Ocean Driven varrella. Floridan tropical art decon korvasivat 1920-luvulta 1940-luvulle tultaessa zig-zag modern-, mediterranean revival-, streamline moderne- ja depression modern-tyylisuunnat.

Kansainvälinen tyyli ja Bauhausin koulukunnan vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albert Kahn, General Motors Building, Detroit, Michigan. Kansainvälinen tyyli.

Ilmausta “kansainvälinen tyyli” (international style) käyttivät ensimmäisen kerran Henry-Russell Hitchcock ja Philip Johnson New Yorkin MoMAssa pidetyn Modern Architecture-näyttelyn jälkeen julkaisemassaan teoksessa. Diktatuurien nousu Euroopassa oli jättänyt Amerikalle aloitteen modernin arkkitehtuurin levittämisessä. Monet eurooppalaiset arkkitehdit, erityisesti saksalaiset ja itävaltalaiset, emigroituivat Yhdysvaltoihin. Bauhausin koulu lopetti natsien painostamana toimintansa vuonna 1935. Monet sen vainotuista arkkitehdeista pakenivat Yhdysvaltoihin, erityisesti Chicagoon, samalla kun heidän työnsä tuhottiin Saksassa.

YK:n päämaja (1951), New York. Kansainvälinen tyyli. Useiden arkkitehtien yhteistyö.

Kansainvälinen tyyli oli selvästi modernia ja laskelmoitua. Sen erottivat aiemmasta arkkitehtuurista paljaiden ulkopintojen lisääntyminen, koristeiden välttäminen, arkkitehtuuristen yksityiskohtien korostaminen ja säännöllisyys. Kansainvälisen tyylin merkittävin esimerkki on John Davison Rockefeller Juniorin lahjoittamalle tontille New Yorkin East Riverin rannalle rakennettu Yhdistyneiden kansakuntien päämaja, joka avattiin 9. tammikuuta 1951. Rakennuksesta tuli kansainvälisyyden ja edistyksen symboli, jossa sovellettiin konseptia rakennusten erittelemisestä käyttötarkoitustensa mukaisesti. YK:n sihteeristön pilvenpiirtäjä kohoaa 194 metrin korkeuteen. Rakennuksessa on kaksi julkisivua, jotka vaikuttavat lasi- ja alumiiniverholta. Muut sivut on päällystetty marmorilaatoilla.

Sodan jälkeisen ajan merkittävimpiä olivat Eero Saarisen suunnittelemat rakennukset. Massachusetts Institute of Technologyn Kresge-auditoriossa (1956), Saint Louisin Gateway Archissa (1967) sekä New Yorkin ja Washingtonin lentokenttäterminaaleissa näkyy arkkitehtoninen ekletismi.

Saksalainen Walter Gropius opetti arkkitehtuuria Harvardin yliopistossa ja suunnitteli yhdessä Pietro Belluschin kanssa kiistellyn Pan Am -rakennuksen (1963) New Yorkiin. Gropius koulutti lukuisia tulevia arkkitehteja. Ludwig Mies van der Rohe saapui Yhdysvaltoihin 1937 ja sovelsi konseptejaan modernista klassismista New Yorkissa (Seagram Building, 1958) ja Chicagossa (Chicagon yliopisto). Hän oli kansainvälisen tyylin arkkitehdeista tuotteliain.

Useat arkkitehdit käyttivät 1960–1970-luvuilla suunnittelemissaan rakennuksissa viimeistelemätöntä betonia. Kuuluisimmat brutalismin edustajat ovat Paul Rudolph, Marcel Breuer, Bertrand Goldberg ja Louis Kahn. Carpenter Center for the Visual Arts Harvardin yliopiston kampusalueella on ainoa Le Corbusierin Yhdysvaltoihin suunnittelema rakennus.[31]

Toisen maailmansodan jälkeisinä talouskasvun vuosina syntyi Pop-taide, joka vaikutti myös arkkitehtuuriin. Robert Venturin ja Charles Willard Mooren suunnittelemissa rakennuksissa oli pittoreskia ja vaihtelevaa koristelua vastakohtana kansainvälisen tyylin pelkistetylle yksinkertaisuudelle.[32] James Winesin nimeämässä California crazy-tyylissä triviaaleista ja jokapäiväisistä objekteista tehtiin arkkitehtonisia muotoja, esimerkkinä hampurilaisen muotoinen elintarvikekioski. Erityisesti huvipuistoihin ja Las Vegasiin rakennettiin tätä värikästä, näkyvää ja eksentristä mielihyvän arkkitehtuuria, jota kritisoitiin laajalti myös fasadismiksi, vulgaariksi ja huonosti aikaa kestäväksi.

Kansainvälisen tyylin kyseenalaistaminen: postmodernismi ja dekonstruktivismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leoh Ming Pei: National Gallery of Art, Washington. Postmodernismi.

1970-luvulla amerikkalaisessa arkkitehtuurissa tapahtui käänne. Arkkitehtien oli huomioitava öljykriisi ja rakennusperinnön vaaliminen. Kansainvälistä tyyliä pidettiin liian minimalistisena. Postmodernismi ajan kulttuuri-ilmiönä näkyi myös arkkitehtuurissa. Arkkitehdit rehabilitoivat kertaustyylejä, esimerkiksi beaux-artsin ja art decon. Postmodernismin merkittävimpiä edistajia ovat Lincoln Center ja Metropolitan Opera (New York, 1962–1966). Tyylisuunta näkyi myös yliopistokampuksilla, kuten Robert Venturin suunnittelemassa Gordon Wu Hallissa (1980) Yalessa. Philip Johnsonin IDS Center Minneapolisissa etääntyi modernien pilvenpiirtäjien yhdenmukaisuudesta. Johnson pyrki sijoittamaan rakennuksiinsa piilotettuja koodeja, viitteitä menneestä ja täysin moderneja elementtejä. American Telephone and Telegraph Companyn (1979) rakenuksessa New Yorkissa on monumentaalinen kahdeksankerroksinen sisäänkäynti ja huippu, joka näyttää keskeneräiseltä päätykolmiolta. Rakennusta kritisoitiin ankarasti sen valmistuttua.

Frank Lloyd Wright: Guggenheim-museo, New York.

Postmoderni arkkitehtuuri näkyy erityisesti ajan museoissa ja kulttuurirakennuksissa. Frank Lloyd Wright suunnitteli Guggenheim-museon New Yorkiin. John Dinkeloon ja Kevin Rochen suunnittelivat Metropolitan Museum of Artiin uusia siipirakennuksia, joissa käytettiin suuria lasipintoja. Edward Larrabee Barnes suunnittelemassa Walker Art Centerissä (1968–1971) Minneapolisissa oli rohkea potkurin muotoinen pohjapiirros. Larrabeen työtä ovat myös Dallas Museum of Art (1984) ja Smart Museum of Art Chicagossa. Leoh Ming Pei ja Richard Meier suunnittelivat useita kulttuurirakennuksia 1980-luvulla. Pei suunnitteli National Gallery of Artin lisärakennuksen. Meier suunnitteli Getty Centerin (1985–1997) Los Angelesiin ja High Museum of Artin (1980–1983) Atlantaan. Muita merkittäviä amerikkalaisia postmoderneja arkkitehteja ovat Charles Willard Moore, Stanley Tigerman, Wallace K. Harrison, César Pelli ja Robert Venturi.

Frank Gehry: Walt Disney Concert Hall.

Frank Gehryn[33] Weisman Art Museum (1993), Walt Disney Concert Hall (2003) ja Pavillon Jay Pritzker (2004) ovat esimerkkejä dekonstruktivistisesta arkkitehtuurista. Michael Gravesista tuli maailmanlaajuisesti tunnettu Disneylle suunnittelemiensa Orlandon Walt Disney World Resort-hotellien ja Kalifornian Burbankin Disneyn pääkonttorin ansiosta.

High-tech-arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

High-tech-arkkitehtuuri on 1970-luvulla syntynyt myöhäismodernistinen tyylisuunta, joka vaikutti samaan aikaan postmodernismin kanssa. Asuntoihin, toimistoihin, museoihin, ja tehtaisiin yhdistettiin korkean teknologian elementtejä. High-tech-arkkitehtuuri voidaan nähdä myös modernistisena arkkitehtuurina, jossa teknologisia keksintöjä käytetään ironisesti ilma piirteitä brutalismista. High-tech-arkkitehtuurin tunnetuin edustaja Yhdysvalloissa oli Richard Buckminster Fuller, joka suunnitteli pallon muotoisen Yhdysvaltain paviljongin vuoden 1967 maailmannäyttelyyn.[34]

2000-luku – kyseenalaistaminen ja uudet haasteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Weisman Art Museum, Minneapolis

Syyskuun 11. päivän iskut olivat haaste Yhdysvaltojen arkkitehtuurille. Pilvenpiirtäjien koko olemassaolo ja varsinkin niiden turvallisuus kyseenalaistettiin. Arkkitehtuurissa nousivat esiin uudet ympäristövaatimukset ja ns. vihreä arkkitehtuuri. Informaatioteknologia mullisti omalta osaltaan arkkitehtuuria.

Globalisaation myötä heräsi huoli siitä, että kaikki megapolien arkkitehtuuri oli identtistä. Rakennusten moninaisuutta haluttiin lisätä käyttämällä uusia materiaaleja ja kannustamalla arkkitehteja rohkeisiin ratkaisuihin. Paikkaansa sopeutettu arkkitehtuuri pyrki otttamaan huomioon ympäristön erityisedellytykset, esimerkiksi maanjäristykset tai kylmyyden, tai käyttämään aurinkopaneeleita energiantuotannossa.

Yhdysvaltojen metropoleissa rakennettiin uutta "vihreiden" pilvenpiirtäjien sukupolvea. Chicagolainen arkkitehtuuritoimisto Skidmore, Owings and Merrill suunnitteli New Yorkin World Trade Centeriin rakennuksen, jossa maksimoidaan luonnonvalon käyttö ja käytetään kierrätysmateriaaleja.[35] US Green Building Council (USGBC) myönsi ekologisen rakentamisen tunnuksia. Yksi merkittävimmistä uuden ekologisen suunnittelun (environmental design) edustajista oli James Wines.[36]

2000-luvun alussa amerikkalaiset arkkitehdit ovat pohtineet kaupunkisuunnittelijoiden kanssa liikekortteleiden uudelleenelävöittämistä. Esimerkkejä tästä ovat loft-asuntojen nousu ja Roberta Washin suunnittelema Harlemin elävöittäminen New Yorkissa. 2000-luvun alun tärkein arkkitehtoninen kohde Yhdysvalloissa oli New Yorkin uusi WTC-kompleksi.

Arkkitehtuuriperinnön suojeleminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Grand Central Terminal New Yorkissa, pelastunut purkamiselta 1970-luvulla

Yhdysvallat säästyi toisen maailmansodan pommituksilta toisin kuin Eurooppa ja Japani. Sen sijaan Yhdysvalloissa on arkkitehtuuriperinnölle haitallisia luonnonilmiöitä, kuten Kalifornian maanjäristykset ja Meksikonlahden hirmumyrskyt. Rakennusten suojelemiseksi yksityisiltä ja taloudellisilta keinotteluilta liittovaltion hallitus on perustanut useita instituutioita: 1900-luvun alussa on perustettu kansallisia monumentteja (National Monument) luonnonkohteiden ja arkkitehtuuristen saavutusten (intiaanikylät, siirtomaa-ajan linnoitukset, espanjalaisten lähetysasemat) suojelemiseksi. Vuodesta 1935 kansallispuisto palvelu (National Park Service) on vastannut kokoelmasta historiallisesti tärkeitä rakennuksia, monumentteja ja kortteleita.

Liike vanhojen rakennusten arvon palauttamiseksi nousi 1970-luvulla. Ihmiset protestoivat tuhoisia kaupungin uudistamissuunnitelmia vastaan (New Yorkissa Pennsylvania Station purettu 1963 ja Singer Building 1968). Vuonna 1975 kampanja, johon osallistui Jackie Kennedy, onnistui pelastamaan 1900-luvun alussa rakennetun Grand Central Terminal -rautatieaseman purkamisen New Yorkissa. Vuonna 1988 sisätilojen restaurointi paljasti rakennuksen tähtikuvioita kuvaavan sisäkaton.

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen 200-vuotisjuhlien vuonna 1976 vuoksi hallitus päätti korjata kansakunnan urbaania ja paikallista arkkitehtuuriperintöä. Myös uudemman ajan historiallisia rakennuksia suojellaan, kuten Little Rockissa sijaitseva lukio luokiteltiin historialliseksi alueeksi 8. marraskuuta 1998 sieltä 1950-luvun lopussa alkaneiden kansalaisoikeustaistelujen vuoksi. Deindustrialisaation myötä on entisten varastojen ja tehtaiden uusiokäyttö tullut erittäin tärkeäksi. Puhutaan Adaptive re-usesta, halusta sopeuttaa vanha struktuuri uuteen käyttöön säilyttäen niiden historiallinen arvo. Lisäksi monet yhdistykset, kuten Historic New England, ovat halukkaita suojelemaan ja ylläpitämään paikallista rakennusperintöä.

Amerikkalaiset arkkitehtuurikoulut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkkitehtuurin opetus 1800-luvun alkupuolella pysyi englantilaisten metodien vallassa. Toisaalta Yhdysvalloissa ei ollut tuolloin asiaan erikoistuneita koulutuspaikkoja. Arkkitehtuuritoimistot ja niiden kirjastot hoitivat koulujen virkaa. Sketching clubs antoivat kursseja suurissa kaupungeissa iltaisin. Ne yhdistyivät vuonna 1891 muodostaakseen Architectural League of America.


Nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkkitehdin työpöytä

Vuonna 2002 arkkitehtuuri- ja insinööritoimistoille tehdyn kyselytutkimuksen mukaan Yhdysvaltain maineikkaimmat arkkitehtikoulut nykyään ovat[37]

Yhdysvaltalaiset arkkitehdit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnettuja yhdysvaltalaisia arkkitehteja tyylikausittain
Varhaiset vuodet 1880-1920 1900-luvulta nykyaikaan
Uusklassisismi Beaux-Arts ja kertaustyylit International Style
Uusgotiikka Chicagon koulukunta Uusrationalismi ja dekonstruktionismi
. Preeriatyyli Postmodernismi
.

Kaupunkinäkymiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaupunkinäkymä Chicagosta.
Kaupunkinäkymä New Yorkin Manhattanilta.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bernard E (toim.) ym.: Histoire de l'art, du Moyen Âge à nos jours, s. 392. Larousse, 2006. ISBN 9782035833204. (ranskaksi)
  • Hughes Robert: American Visions. The Epic History of Art in America. New York: Alfred A. Knopf, 1997. ISBN 0679426272. (englanniksi)
  • Martin J & Thiollier C: L'Art des États-Unis. Citadelles et Mazenod, 1992. ISBN 2850880604. (ranskaksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Hughes Robert: American Visions. The Epic History of Art in America, s. 8. New York: Alfred A. Knopf, 1997. isbn 0679426272. (englanniksi)
  2. a b Martin & Thiollier 1992, L'Art des États-Unis, 1992, s. 26.
  3. a b Martin & Thiollier 1992, s. 27.
  4. Hughes, s. 5.
  5. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 28.
  6. a b Hughes, s. 25,
  7. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 29.
  8. Hughes, s.52
  9. Hughes, s. 39.
  10. Hughes, s. 40-
  11. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 32.
  12. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 38.
  13. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 34.
  14. a b c Bernard E (toim.) ym.: Histoire de l'art, du Moyen Âge à nos jours, s. 392. Larousse, 2006. ISBN 9782035833204. (ranskaksi)
  15. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 35.
  16. Hughes, s. 110.
  17. Hughes, s. 56-61.
  18. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 74.
  19. a b Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 41.
  20. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 71.
  21. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 63.
  22. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 59.
  23. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 62.
  24. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 67.
  25. Bernard, s. 768.
  26. Study for Woolworth Building, New York World Digital Library. 17.12.1903. Viitattu 22.7.2013. (englanniksi)
  27. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 77.
  28. Bernard, s. 817.
  29. a b Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 79.
  30. Bernard, s. 770.
  31. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 109.
  32. Martin & Thiollier: L'Art des États-Unis, 1992, s. 113.
  33. Bernard s.911
  34. Bernard, s. 818.
  35. Caroline Talbot: Les gratte-ciel américains moins gourmands en énergie 05/09/2006. Le Monde. Viitattu 24.3.2012. (ranskaksi)
  36. Bernard, s. 909.
  37. Practitioners’ Rank Best Architecture Schools for 2003 About.com.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • (englanniksi) Philip Jodidio, Contemporary American architects, Taschen, 2003, ISBN 3822894540.
  • Naomi Stungo, Frank Lloyd Wright, Seine, 2004, ISBN 2743451343.
  • Kathryn Smith, Julie David, Frank Lloyd Wright : Maître de l'architecture américaine, éditions Abbeville, 2000, ISBN 2879461359.
  • Jean-Louis Cohen, Hubert Damisch, Américanisme et modernité : l'idéal américain dans l'architecture et l'urbanisme, Flammarion, 1998, ISBN 2080136011.
  • Barbaralee Diamonstein, I. M. PeiIeoh Ming, Architecture américaine d'aujourd'hui, Mardaga, 1995, ISBN 2870091737.
  • Hélène Trocmé, Les Américains et leur architecture, Aubier Montaigne, 1992, ISBN 2700702387.
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: fr:Architecture aux États-Unis