Kristinusko Yhdysvalloissa
Kristinusko on Yhdysvaltojen suurin uskonto jota tunnustaa yli 74 prosenttia väestöstä. Vuoden 2017 tutkimuksen mukaan suurimman kristillisen ryhmän muodostivat protestantit, joihin kuuluu yhteensä 49 prosenttia yhdysvaltalaisista aikuisista. Toiseksi suurin ryhmä on katoliset joihin kuuluu 23 prosenttia väestöstä. Mormonien osuus väestöstä on noin 2 prosenttia. Näin ollen noin kolme neljästä amerikkalaisesta tunnustautuu kristityksi.[1] Suurin protestanttinen kirkkokunta on Eteläinen baptistikonventio, johon kuuluu 13,2 miljoonaa jäsentä[2] eli noin 3,9 % koko väestöstä.
Tunnustuskunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Protestantismi
Katolisuus
Mormonismi
Sitoutumattomat
Yhdysvallat on suurelta osin kristitty kansakunta. Vuonna 2016 74 prosenttia amerikkalaisista tunnustaa kristillistä uskoa. Amerikkalaisista protestanttiisiin ja muihin kristillisiin kirkkokuntiin kuului 48,9 prosenttia kansasta, katoliseen kirkkoon 23,0 prosenttia, mormoneihin 1,8 prosenttia. 1940-luvun ja 1950-luvun vaihteessa yli 90 prosenttia kansasta tunnustautui joko protestanttiseksi tai katoliseksi.[3]
Vuonna 2012 viisi suurinta tunnustuskuntaa National Council of Churches-järjestön mukaan olivat:[4]
- Katolinen kirkko, 68 202 492 jäsentä.
- Eteläinen baptistikonventio, 16 136 044 jäsentä.
- Yhdistynyt metodistikirkko, 7 679 850 jäsentä.
- Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkko, 6 157 238 jäsentä.
- Church of God in Christ, 5 499 875 jäsentä.
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kristinuskolla on ratkaiseva osuus Yhdysvaltojen historiassa. Yhdysvaltain perustana on englantilainen, protestanttinen kulttuuri, josta omaksuttiin yleisiä periaatteita ja ennen kaikkea luja eettinen perusta. Yhdysvalloissa vältettiin eurooppalaiselle klerikalismille ja antiklerikalismille tyypilliset ennakkoluulot ja ristiriidat.[5]
Siirtokunta-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Roomalaiskatolisen uskon toivat Uudelle mantereelle espanjalaiset Uuteen Espanjaan, ranskalaiset Uuteen Ranskaan ja brittiläiset Marylandiin. Pohjois-Eurooppalaisiin protestanttisiin uudisasukkaisiin kuului anglikaaneja, baptisteja, kongregationalisteja, presbyteerejä, luterilaisia, kveekareita ja herrnhutilaisia. Ranskalaiset hugenotit saapuivat nykyisen Floridan alueelle ja perustivat Fort Carolinen.
Mainion vallankumouksen jälkeen vuonna 1689 Englannissa katolisilta kiellettiin äänestäminen, pääsy julkisiin virkoihin, lastensa opettaminen ja jumalanpalvelukset.
Espanjalaiset siirtokunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäinen katolinen hiippakunta perustettiin vuonna 1511 nykyisen Yhdysvaltain alueella Puerto Ricoon ja siitä lähtien kristinusko levisi yhä voimakkaammin Floridasta Kaliforniaan ulottuvalla alueella. Isä Juan de Padilla yritti Kansasissa käännyttää Wichita-heimon, mutta intiaanit surmasivat hänet 1542. Näin hänestä tuli ensimmäinen amerikkalainen marttyyri. 1700-luvulla isä Junipero Serra perusti muutamien fransiskaaniveljien kanssa Kalifornian rannikolle useita lähetysasemia, kuten San Diegon, San Carlosin, San Gabrielin sekä San Antonion. Näiden jälkeen perustettiin vielä kuusitoista asemaa, jotka olivat päivämatkan päässä toisistaan. Lähetystyöntekijät asuttivat maata, mutta Yhdysvaltojen itsenäistyttyä ei tästä katolisesta menneisyydestä jäänyt juuri jälkiä.[5]
Ranskalaiset siirtokunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ranskalaiset nousivat maihin vuonna 1604 Mainen alueella ja munkit aloittivat lähetystyön samana vuonna alkuperäisväestön parissa seuduilla, jonne ranskalaiset tutkimusmatkailijat olivat jo siirtyneet. Vuonna 1608 Samuel de Champlain perusti Québecin kaupungin. Erityisesti jesuiitat tekivät lähetystyötä huroniheimojen keskuudessa, joista monet tosin kärsivät marttyyrikuoleman. Louisiana oli ensin Ranskan hallussaa (1699–1766) ja myöhemmin Espanjan hallussa. Tänä aikana katoliset papit vaikuttivat siellä. Ranskalaisten vaikutus näkyi pääosin Kanadassa ja vähemmän Amerikan mantereen eteläosissa.[5]
Englantilaiset siirtokunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1620 Amerikkaan paenneet pyhiinvaeltajaisät olivat puritaanisia kalvinisteja, jotka pitivät katolista ja anglikaanista kirkkoa harhaoppisina.[5] Pyhiinvaeltajat kannattivat uskonpuhdistusta ja tavoittelivat vapautta elää uskonkäsitystensä mukaisesti. Pyhiinvaeltajat saapuivat nykyisen Massachusettsin alueelle lähelle Cape Codia jonne perustetiin Plymouthin siirtokunta.[6]
Plymouth oli ensimmäinen suoraan uskontopohjainen siirtokunta, jonka yhteisöjärjestys perustui Mayflowerin sopimukseen. Plymouthiin saapuneet puritaanit omaksuivat saman tehtävän. Puritaanit hallitsivat ns. Uuden Englannin mallin mukaan, jossa kirkko ja maallinen esivalta nähtiin yhtä tärkeinä uskonpuolustuksen ja -todistuksen välineinä. Puritaaninen kalvinismi johti teokraattiseen järjestelmään, jossa poliittinen valta oli yhteydessä seurakunnan jäsenyyteen.[6] Protestanteilla oli vakaa aikomus perustaa "Uuteen maailmaan" kristillinen seurakunta, jonka piti olla kuin kaupunki vuorella ja säteillä sieltä valoa maailmaan. Massachusettsin ja Connecticutin asukkaat olivat yleensä perehtyneet kirkkojensa oppiin ja pitivät tiiviisti yhteyttä alkuperäisen kotimaansa kirkkoihin.[5]
Vihamielisyys Englannin siirtomaiden sekä pohjoisessa olevien katolisen Ranskan siirtokuntien sekä samoin katolisen Espanjan etäläisten siirtokuntien välillä kärjisti tilannetta. Vuonna 1647 Massachusettsissa säädetyssä laissa uhattiin katolisia pappeja kuolemalla. Paavin vastaisesta asenteesta huolimatta tilanne pysyi melko rauhallisena, koska Marylandissa, Pennsylvaniassa, Virginiassa, New Yorkissa ja New Jerseyssä eli vain pieni joukko katolisia.[5]
1700-luvun alussa jyrkät kalvinistit olivat menettäneet asemansa. Ryhmä vapaamielisiä kristittyjä sai johtoonsa Harvardin yliopiston 1707 ja yhdeksän vuotta myöhemmin perustettiin Yalen yliopisto.[7]
Suuri herätys: 1740–luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Ensimmäinen suuri herätys
1700-luvun herätysaallosta syntyi liikehdintä, joka teki amerikkalaisten enemmistöstä evankelisesti protestanttisen.[8] 1720-luvulta 1750-luvulle vaikuttanut Ensimmäinen suuri herätys vastusti yhteiskunnan alkavaa maallistumista, Amerikan kirkkojen pysähtyneisyyttä sekä liiallista keskusjohtoisuutta. Liikkeen levittäjiä olivat mm. Yalen yliopiston kasvatti Jonathan Edwards ja John Wesleyn oppilas George Whitefield. Liikkeellä oli merkittävä vaikutus kongregationalisteihin.[9]
Yhdysvaltain vapaussota: 1775–1783[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1770-luvulla kolmetoista siirtokuntaa kävi sotaan siirtomaaisäntäänsä vastaan ja julistautui itsenäiseksi liittovaltioksi. Sota muutti uskontopohjaista järjestelmää. Uusi perustuslaillinen järjestelmä yhdisti vanhaa puritaanista perintöä, uskonpuhdistuksen yleisiä valtio-opillisia periaatteita sekä uuden ajan maallis-rationaalista yhteiskuntateoriaa. Yhdysvaltoja ei kuitenkaan luotu täysin maalliseksi valtioksi.[10]
Itsenäisyyden kannattajat tiesivät, että uskonnonvapaus ja kirkon ero valtiosta olivat Yhdysvalloille historiallinen välttämättömyys. Uskonnonvapautta ei saanut mitenkään rajoittaa ja yleisesti ajateltiin, että uskonto "on välttämätön republikaanisten laitosten säilymiselle", kuten Alexis de Tocqueville totesi. Kaikkien ihmisten olisi saatava nauttia vapaudesta ja riippumattomuudesta, jtoka kumpikin olivat protestanttien ja katolisten amerikkalaisten yhdessä saavuttamia arvoja.[7]
Jokainen uskonyhteisö sai avata omia kouluja, kouluttaa ja palkata itse valitsemansa henkilökunnan, johtaa kirkkoja ja hoitaa lähetystyötä. Yhdysvaltain hallitusmuoto oli ensimmäinen, jossa sallittiin kaikille uskontokunnille samat oikeudet ja vahvistettiin johdonmukaisesti valtion ja kirkon ero.[7]
Kristillinen usko näkyi myös Yhdysvaltain vapaussodan päättäneessä Pariisin rauhansopimuksessa. Yhdysvaltain ensimmäinen presidentti George Washington korosti avajaispuheessaan uskoa Jumalaan. Baptistien määrä kymmenkertaistui Yhdysvaltain itsenäistymistä seuranneiden kahden vuosikymmenen aikana.[8]
Yhdysvaltain perustuslaki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhdysvaltain perustuslain laatijat olivat yksimielisiä Raamatun eettisestä sanomasta yhteiskunnan tasapainon ja hyvinvoinnin ainoana oikeana perustana. Useimmat halusivat taata kirkon keskeisen roolin uudessa tasavallassa. Jakolinjoihin vaikutti käsitys Raamatusta ilmoituksellisesta luonteesta ja kristinuskon moraalijärjestelmästä. Perustulaissa varmistettiin, ettei valtio voisi vaikeuttaa tai häiritä kirkkojen toimintaan. Bill of Rights-lisäykset kielesivät perustamasta valtionkirkkoa ja takasi kaikille vapauden uskontonsa harjoittamiseen.[11]
1789–1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1800-luvusta muodostui evankelisen konsensuksen vuosisata. Erityisesti kansan- ja maallikkovaltaiset ryhmät, jotka perustivat oppinsa arminionismiin osoittavutuivat vetovoimaisiksi ympäristössä, jossa kirkkojen tuli kilpailla jäsenistä. Rinnakkain vaiktutivat vanha kalvinistis-puritanistinen pyrkimys uskon laajentumisesta kaikille elämänaloille sekä toisesta teologisesta juuresta kumpuava uskovaisten henkilökohtaista vastuuta ja aktiivisuutta korostava herätyskristillisyys. 1850-luvulle tultaessa lähes joka neljäs kirkkoihin kuulunut amerikkalainen oli metodisti ja sisällissotaan mennessä baptistit olivat lähes yhtä suuri ryhmä.[8]
1800-luvun alussa Pohjois-Amerikan tärkeimpiä kirkkokuntia olivat kongregationalistit, presbyteeriläiset, anglikaanit, baptistit, luterilaiset, katoliset ja metodistit. Muutamia vuosia myöhemmin tilanne muuttui uusien emigranttien saapuessa eri maista ja uusien järjestöjen ja veljeskuntien syntyessä. Sisällissota ja kysymys orjuudesta jakoivat rauhallista tunnelmaa. Pohjoisen ja etelän kirkot jakautuivat, uskovaiset, papit ja piispat huomasivat siirtyneensä sodan aikana kahteen vihamieliseen leiriin. Sisällissodan haavat arpeutuivat hitaasti.[7]
Orjuuden lakattua vapautetut orjat perustivat omia, yleensä baptistisia ja metodistisia kirkkokuntiaan.[7]
Toinen suuri herätys: 1790-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Toinen suuri herätys
1800-luvun alussa kalvinismin asemaa haastovat erityisesti metodistiset, baptistiset ja restorationistiset liikkeet. Vuosisadan vaihteessa liikkeet järjestivät suuria ulkoilmakokouksia, joissa keskusteltiin hengellisistä kysymyksistä. Matkasaarnaajat julistivat evankeliumia Amerikan syrjäseuduilla, minkä johdosta presbyteerinen ja kongregationalistinen kirkko menettivät runsaasti kannattajia, jotka kääntyivät metodisteiksi ja baptisteiksi.[12]
Liikkeet hylkäsivät oppikokoelmat ja hyväksyivät auktoriteetiksi ainoastaan Raamatun, korostivat kaikkien uskovaisten pappeutta ja etsivät paluuta alkukirkon yhteisöllisiin käytäntöihin. Uudet liikkeet edellyttivät uskovaisilta henkilökohtaista toimintaa, henkilökohtaista Jumala-suhdetta sekä lähetystyötä.[8]
1800-luvun loppuun saakka Yhdysvaltain kansallista keskustelua, vapaaehtoista yhteiskunnallista aktivismia ja lainsäädäntöä määrittivät evankeliseksi yhteisrintamaksi kutsuttu vapaaehtoisjärjestöjen joukko. 1900-luvun alkuun mennessä metodismista muodostui Yhdysvaltain suurin kirkollinen ryhmä. Myös restorationistinen Disciples of Christ-kirkkoon kuului vuosisadan vaihteessa yli miljoona jäsentä.[8]
Kirkon ja valtion ero[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Varsin pian yksityiset ihmiset ja ryhmät eri puolilla Pohjois-Amerikkaa alkoivat ajaa uskonnonvaputta. Rhode Islandin ja Long Islandin päätöksissä säädettiin, ettei ketään saanut häiritä tai vahingoittaa uskonnollisen vakaumuksen takia tai asettaa sitä kyseenalaisiksi. Tämä kehitys johti laajaan uskonnonvapauteen sekä kirkon ja valtion pysyvään eroon, mikä korostui vielä taloudellisten syiden takia.[5]
Afroamerikkalaiset kirkot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1700-luvulla afroamerikkalaiset alkoivat kääntyä kristinuskoon, joka julisti yksinkertaista ja luontevaa liturgiaa sekä vapautta ja tasa-arvoa. Ensimmäinen afroamerikkalinen baptiskrikko perustettitin vuonna 1774 Etelä-Carolinaan ja 1800-luvulla avattiin pohjoisvaltioissa itsenäisiä afroamerikkalaisia baptisti- ja metodistikirkkoja. Orjuuden poistamisesta huolimatta valkoisten kirkoissa oli edelleen voimassa rotuerottelu. Uudet kirkot olivat tiennäyttäjiä afroamerikkalaisille moraali- ja elämäntapakysymyksissä. Afroamerikkalaiset kirkot osoittivat elämäntyylin soveltuvan hyvin amerikkalaisen yhteiskunnan arvoihin.[13]
Ensimmäinen afroamerikkalainen katolinen kirkko perustettiin Baltimoreen vuonna 1863. Siihen kuului ennen toista maailmansotaa vain vähän jäseniä. Kveekarit vastustivat voimakkaimmin orjuutta ja ajoivat erityisesti orjien vapauttamista uskonnollisista syistä. Kveekarit perustivat myös ensimmäiset afroamerikkalaiset koulut.[13]
1900-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1900-luvun alkuun mennessä yksi kuudesosa Yhdysvaltain väestöstä oli roomalaiskatolisia. Tänä aikana katolisten siirtolaisten enemmistö tuli Filippiineiltä, Puolasta ja Latinalaisesta Amerikasta. Helluntaiherätys sai alkunsa Los Angelesissa vuonna 1906 afrikanamerikkalaisen pastori William J. Seymourin aloittamasta Azusa-kadun herätyksestä.
Kristillinen fundamentalismi syntyi liikkeenä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vastineeksi sekulaarille humanismille. Ajan myötä fundamentalisti-sanaa käyttivät enää pienemmät kovan linjan ryhmät. Valtavirta käyttää termiä evankelikalismi.
Ekumeeninen järjestö National Council of Churches perustettiin vuonna 1950 ja sillä on nykyään 35 jäsenkirkkoa, joihin kuuluu noin 45 miljoonaa jäsentä. Carl McIntire perusti fundamentalistisemman American Council of Christian Churchesin vuonna 1941.
Vuonna 1965 afroamerikkalaisia katolisia oli jo yli 700 000.[13]
Toisen maailmansodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toista maailmansotaa seurannut kylmä sota korosti uskonnon merkitystä ja Yhdysvallat katsoi puolustavansa uskontoa ja uskonnonvapautta ateististista ja uskovia vainoavaa kommunismia vastaan. Kirkkokuntiin kuuluminen oli osa amerikkalaista elämänmuotoa ja sodan jälkeiset uudet ihanteet kanavoituivat osittain kirkkojen kautta. Selvimmin tämä näkyi 1950-luvulla alkaneessa kansalaisoikeusliikkeessä, joka baptistipastori Martin Luther Kingin äänellä vaati mustalle väestölle tasa-arvoista asemaa.[14]
1960-luvulla helluntailaisuuden rinnalle syntyi Kaliforniassa karismaattinen liike, joka pystyi ylittämään kirkkokuntien rajat. Karismaattisuuden kautta helluntaiherätys on jossain määrin kyennyt vaikuttamaan olemassa oleviin kirkkokuntiin.[14]
2000-luvun lopulle tultaessa konservatiiviset ja fundamentalistiset kirkot ovat jossain määrin voimistuneet. Poliittisesti tämä on näkynyt kristillisen oikeiston vaikutusvallan kasvuna. Johtavat evankelistat olivat 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä amerikkalaisen kristillisyyden näkyvimpiä edustajia. Esimerkiksi Billy Graham vaikutti laajasti Yhdysvaltain ulkopuolella. Evankelioimisliikkeet ja organisaatiot ovat nousseet median ja television välityksellä merkittäviksi vaikuttajiksi ja ertyisesti ei-kristillisten kulttuurien tavoittaminen on noussut evankelioinnin kohteeksi.[14]
Demografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuoden 2020 tutkimuksen mukaan yli 44 % prosenttia väestöstä tunnustautuu valkoiseksi kristityksi. Suurimmat ryhmät väestöryhmän keskuudessa ovat evankelinen prostentantismi (14 %) ja päälinjan protestantismi (16 %) sekä katolisuus (16 %). 25 prosenttia väestöstä tunnustautuu värilliseksi kristityksi. Suurimpia ryhmiä ovat latinalaisamerikkalaiset katoliset (8 %), mustat protestantit (7 %) sekä latinalaisamerikkalaiset ja muut värilliset protestantit (8 %).[15]
Afroamerikkalaiset kirkot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Afroamerikkalaiset kirkot ovat kirkkoja, joiden jäsenet ovat pääsääntöisesti afroamerikkalaisia. Orjuuden lakkauttamisen jälkeen afroamerikkalaiset perustivat omia kirkkokuntiaan, mihin vaikuttivat ajan segregationistiset asenteet, jotka estivät afroamerikkalaisia käyttämästä valkoisten kirkkoja. Perinne jatkuu edelleen, vaikka asenteet ovat vapautuneet.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Arffman, Kaarlo: Kristinuskon historia. Keuruu: Edita, 2004. ISBN 951-37-4183-4.
- Dué, Andera & Laboa, Juan Maria: Kristinusko 2000 vuotta. Helsinki: Kirjapaja, 1998. ISBN 951-625-516-7.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ 2017 Update on Americans and Religion Gallup. 22.12.2017. Viitattu 12.7.2022. (englanniksi)
- ↑ 2022 SBC Annual Church Profile Statistical Summary Baptist Press. Viitattu 30.12.2023.
- ↑ Five Key Findings on Religion in the U.S. Gallup. 23.12.2016. Viitattu 12.7.2022. (englanniksi)
- ↑ 2012 Yearbook of Churches National Council of Churches. 20.3.2012. Viitattu 12.7.2022. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g Dué 1998, s. 250
- ↑ a b Ruotsila 2008, s. 14–15
- ↑ a b c d e Dué 1998, s. 251
- ↑ a b c d e Ruotsila 2008, s. 22–23
- ↑ Dué 1998, s. 239
- ↑ Ruotsila 2008, s. 17–18
- ↑ Ruotsila 2008, s. 19
- ↑ Dué 1998, s. 239
- ↑ a b c Dué 1998, s. 286–287
- ↑ a b c Arffman 2004, s. 239
- ↑ 2020 Cencus of American Religion PRRI. 7.8.2021. Viitattu 12.7.2022. (englanniksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Antti Haverinen: Uskonto on oleellinen osa Valkoisen talon politiikkaa. Vantaan Lauri 20.1.2005.
- Jenni Järventaus: Jeesuksella päähän (Arkistoitu – Internet Archive). Voima 16.11.2009.