Vuoden 1812 sota

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vuoden 1812 sota
War of 1812 Montage.jpg
Päivämäärä:

18. kesäkuuta 181224. joulukuuta 18141

Paikka:

Itäinen ja keskinen Pohjois-Amerikka, Atlantin valtameri ja Tyynimeri

Lopputulos:

Gentin rauha
status quo ante bellum
(”niin kuin asiat olivat ennenkin”)

Osapuolet

Flag of the United States (1795–1818).svg Yhdysvallat

Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta
Tecumsehin intiaaniliitto

1Sota päättyi virallisesti jo joulukuussa 1814, mutta tiedon hitaan kulun takia sotatoimet jatkuivat vielä tammikuussa.

Vuoden 1812 sota oli 18. kesäkuuta 181217. helmikuuta 1815 käyty sota Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian välillä. Sodan taustalla olivat Napoleonin sotien aiheuttamat jännitteet maiden välillä esimerkiksi kauppaan liittyen. Sodan päätti Gentin rauha 24. joulukuuta 1814, mutta tiedon hitaan liikkumisen takia sodan suurin taistelu New Orleansista käytiin rauhan solmimisen jälkeen tammikuussa 1815. Gentin rauha päättyi status quo ante bellum, eli tilanteeseen ennen otaa. Britit pitivät joidenkin amerikkalaisten havitteleman Kanadan, kun taas yhdysvalloissa sotaa pidettiin voittona maan säilyttäessä itsenäisyytensä.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartta sodan kulusta.

Vuoden 1812 sodan taustalla oli Euroopassa alkaneet Napoleonin sodat.[1] Euroopassa Ranska oli asettanut Britannialle mannermaasulun ja brittialukset estivät vastineeksi muiden maiden aluksia käymästä kauppaa Ranskan kanssa. Pysätetyksi päätyivät myös amerikkalaiset laivat, vaikka Yhdysvallat olikin puolueeton ja vetosi merten vapauteen. Brittien pysäyttämillä amerikkalaislaivoilla oli usein töissä brittilaivastosta karanneita merimiehiä, jotka saivat parempaa palkkaa amerikkalaisilla aluksilla. Kun laivat pysäytettiin, britit käyttivät tätä syynä amerikkalaisalusten miehistön pakottamiselle omille laivoilleen usein riippumatta siitä, olivatko he brittejä tai amerikkalaisia. Vastauksena brittien toimille presidentti Thomas Jefferson päätti kieltää amerikkalaislaivoja purjehtimasta Atlantilla. Taloudellisesti päätös oli isku etenkin Uuden Englannin satamille. Vuonna 1808 presidentiksi noussut Jeffersonin ulkoministeri James Madison päätti avata kaupan uudestaan.[2] Ranska suostui tekemään poikkeuksen Yhdysvaltojen suhteen mannermaasulussaan, mutta britit eivät luopuneet merisaarrostaan. Yhdysvallat kielsi jälleen kaupan Ison-Britannian kanssa vuonna 1810 ja jännitteet lisääntyivät. Amerikkalaisten mielestä britit kohtelivat heitä edelleen, kuin siirtomaataan ja brittien näkemyksen mukaan amerikkalaiset osallistuivat toiminnallaan Ranskan mannermaasulkuun.[1]

Jännitteet Yhdysvaltojen ja Yhdistyneen kuningaskunnan välillä olivat kasvaneet myös Yhdysvaltojen länsirajalla. Britit miehittivät esimerkiksi sopimuksen vastaisesti rajalinnakkeita. Ylä-Kanadan kuvernööri John Graves Simcoe oli yrittänyt perustaa linnoituksen lähelle nykyistä Toledoa Ohiossa. Suunnitelmat sotkeutuivat kuitenkin amerikkalaisten voitettua brittien intiaaniliittolaiset Fallen Timbersin taistelussa vuonna 1794. Napoleonia vastaan tällä välin Ransksassa sotaan ajautunut Iso-Britannia pyrki nyt rauhoittelemaan välejään Yhdysvaltoihin ja veti joukkonsa läntisiltä linnakkeilta niin sanotun Jayn sopimuksen nojalla. Brittien intiaaniliittolaiset jäivät näin ilman aiempaa tukea. Heidän johtajakseen nousi kuitenkin shawneetaustainen Tecumseh, josta tuli merkittävin intiaanien sotilasjohtajista sitten Joseph Brantin. Intiaanit olivat avoimessa sodassa amerikkalaisia vastaan vuoteen 1811 mennessä.[2] Amerikkalaiset siirtolaiset uskoivat brittien olevan intiaanien sodankäynnin taustalla, kun taas britit pitivät syytöksiä tekosyynä sodan aloittamiseksi.[1]

Madison kutsui [yhdysvaltain kongressi]]n koolle marraskuussa 1811. Kongressin kokoontuessa äänessä olivat etenkin republikaanien niin sanotut sotahaukat, kuten edustajainhuoneen puhemieheksi valittu kentuckylainen Henry Clay.[1] Sotahaukat näkivät sodan Isoa-Britanniaa vastaan mahdollisuutena liittää Kanada Yhdysvaltoihin. Ylä-Kanadan englanninkielisen väestön uskottiin liittyvän sodassa amerikkalaisten puolelle.[2] Presidentti Madison allekirjoitti sodanjulistuksen Isolle-Britannialle 18. kesäkuuta 1812 ja sodanjulistus menti läpi edustajainhuoneesta äänin 79–49 ja senaatista äänin 19–13. Vain kaksi päivää aiemmin 16. kesäkuuta uusi Robert Banks Jenkinsonin johtama hallitus Britanniassa oli poistanut kaupan rajoituksen amerikkalaisilta, mutta uutinen saapui Atlantin yli Yhdysvaltoihin vasta kuuakuden sodan julistuksen jälkeen. Sitä paitsi muita jännitteitä päätös ei olisi ratkaissut.[1]

Sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Thamesin taistelu 5. lokakuuta 1813.
Taistelu Eriejärvellä 10. syyskuuta 1813.

Vuoden 1812 sodan pääsotanäyttämöt olivat Suurien järvien alue ja Atlantin valtameri. Amerikkalaiset olivat suunnitelleet hyökkäyksen tekemistä Kanadan tiheimmin asutulle alueelle Niagaralla ja Detroitista käsin. Ylä-Kanadaa puolustanut kenraalimajuri Isaac Brock oli kuitenkin valmistautunut sotaan. Aluelle oli tuotu vahvistuksia, minkä lisäksi hän oli nyt tuhansia intiaaneja 30 heimosta johtaneen Tecumsehin henkilökohtainen ystävä. Tecumsehin joukot eristivät Detroitin ja auttoivat brittejä valtaamaan Michilimackinacin tärkeä turkiskauppakeskuksen. Saman vuoden elokuussa Main Pocin johtamat potawatomit valtasivat nykyisen Chicagon paikalla sijainneen Fort Dearbornin ja surmasivat suurimman osan sen varuskunnasta. Detroitissa kenraali William Hull antautui briteille muutamaa päivää myöhemmin ilman taistelua uskoen väärin vihollisen johtavan ylivoimaista joukkoa.[2]

Niagarassa amerikkalaisten hyökkäys torjuttiin Queenston Heightsissa 13. lokakuuta John Brantin johtamien mohawkien tuella. Isaac Brock sai kuitenkin taistelussa surmansa tarkka-ampujan luodista. Hänen seuraajakseen nousi Henry A. Procter.[2] Amerikkalaiset yrittivät vielä myöhemmin hyökkäyksiä Niagaran suunnalla kenraali Alexander Smythin johdolla, mutta hyökkäykset epäonnistuivat surkeasti.[1] Amerikkalaiset menestyivät paremmin vuoden 1813 puolella. He valtasivat Yorkin kaupungin ja Fort Georgen linnoituksen brittien joutuessa vetäytymään Ontariojäeven länsipäähän. Etenemenine pysähtyi vasta brittien onnistuneeseen vastahyökkäykseen Burlington Heightsissa. Toinen huomattava brittivoitto oli Majavapadon taistelu 24. kesäkuuta, mikä pakotti amerikkalaiset viimein vetäytymään Yorkista.[2]

10. syyskuuta 1813 Oliver Hazard Perry voitti brittilaivaston Eriejärvellä käydyssä taistelussa, mikä mahdollisti Detroitin takaisinvaltauksen.[1] 5. lokakuuta käytiin puolestaan Thamesin taistelu Morawiantownissa Ontariossa. Tecumsehin johtamat intiaanit perlastivat Procterin brittijoukot, mutta Tecumseh itse sai surmansa.[2] Tecumsehin kuolema johti puolestaan hänen johtamansa intiaaniliittouman hajoamiseen.[1] Britit eivät odottaneet taistelun selviämistä vaan kääntyivät pakoon jo ennen sen loppua. Ylä-Kanadan länsiosat menetettiin näin amerikkalaisille. Muilla suunnilla britit olivat puoelstaan ottaneet voitot Châteauguayssa, Montrealin eteläpuolella ja marraskuussa Chryslerin farmin taistelussa. Samaan aikaan amerikkalaiset vetäytyivät valtaamastaan Fort Georgesta, mutta ennen lähtöään he polttivat Newarkin kaupungin.[2] Kostona brittikomentaja Gordon Drummond hävitti amerikkalaisasutuksia New Yorkissa.[1]

New Orleansin taistelu 8. tammikuuta 1815.

Vuodteen 1814 mennessä amerikkalaisten riveihin oli liittynyt uusia kyvykkäitä upseereja, kuten Jacob Brown, Winfield Scott ja Andrew Jackson. Jackson voitti sotaan ryhtyneet creek-intiaanien niin sanotut Punaiset kepit Alabamassa maaliskuussa ja Brown valtasi Fort Erien Niagarajoen Kanaadan puolella. 5. heinäkuuta hän voitti Phineas Riallin johtamat britit Chippewan taistelussa. Sodan verisin taistelu Lundy’s Lanen taistelu Riallin ja Brownin joukkojen välillä päättyi ilman selvää voittajaa osapuolten yhteistappioiden ollessa yli 800 miestä. Britit olivat kuitenkin tällä välin voittaneet Napoleonin Euroopassa ja he alkoivat tuoda vahvistuksia Amerikkaan. 5. elokuuta kenraali Robert Rossin johtamat britit valtasivat Yhdysvaltojen pääkaupunki Washingtonin.[1] Washingtonissa britit polttivat presidentin virkatalon, joka sai myöhemmin tehdyissä korjauksissa mustuneille seinilleen uuden valkoisen maalipinnan. Rakennus tuli sittemmin tunnetuksi Valkoisena talona.[2]

Britit alkoivat nyt olla valmiita rauhaan. Kansa alkoi olla väsynyt jo yli 20 vuotta jatkuneen sodan takia Euroopassa. Venäjän tsaari oli tarjoutunut välittämään neuvottelut osapuolten välillä heti sodan alettua, mutta ajatus oli aluksi hylätty Britanniassa. Neuvottelut Belgian Gentissä alkoivat elokuussa 1814. Rauhansopimus allekirjoitettiin lopulta 24. joulukuuta ja sen lopputuloksena oli status quo ante bellum eli tilanne ennen sotaa.[1] Vuoden 1814 sodan suurin taistelu käytiin kuitenkin rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen tammikuussa 1815.[2] Brittikomentaja Edward Pakenham ei ollut saanut tietää rauhan solmimisesta, vaan 8. tammikuuta hän johti jo aiemmin suunniteltua hyökkäystä New Orleansia vastaan. Taistelu päättyi kuitenkin Andrew Jacksonin johtamien amerikkalaisten puolustajien voittoon.[1]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gentin rauhansopimuksen allekirjoittaminen

Gentin rauha ei ollut ratkaissut jännitteitä Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian välillä. Molemmat osapuolet rakensivat varustuksia toisiaan vastaan vielä sodan päätyttyä.[2] Kanada säilyi osana Isoa-Britanniaa ja maalle kehittyi sittemmin Yhdysvalloista erillinen identitteettinsä. Tärkeä osa identiteetin rakentumisessa oli voitto amerikkalaisten hyökkäysjoukoista. Toisaalta britit olivat menettäneet sodan aikana vaikutusvaltansa luoteisalueiden intiaanien keskuudessa, mikä mahdollisti sittemmin ydhysvaltojen levittäytymisen kohti länttä.[1] Yhdysvalloissa vuoden 1812 sotaa on pidetty voittona, koska maan itsenäisyys säilyi.[2] Tunnetta voitosta vahvisti etenkin voitto new Orleansissa. gentin rauhaa juhlittiin kansan keskuudessa yleisesti.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n Jeanne T. Heidler David S. Heidler: War of 1812 Encyclopædia Britannica. Viitattu 4.10.2018. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j k l Markku Henriksson: Kanada : Vaahteralehden maa, s. 115-118. Gaudeamus, 2006. ISBN 978-952-495-975-9.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]