Brutalismi

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ison-Britannian sisäministeriön entinen rakennus Lontoossa.

Brutalismi eli betonibrutalismi on modernistisen arkkitehtuurin suuntaus, joka kehittyi 1950-luvulla reaktiona hillitylle modernismille.[1] Suuntausta kutsutaan joskus myös uusbrutalismiksi. Brutalismi suosi rakennusten selkeän konstruktiivista hahmotusta ja viimeistelemättömiä materiaalipintoja.[2] Käsite syntyi alun perin Englannissa.[3] Suuntaus kukoisti 1950–1970-luvuilla.

Nimen pohjalla on karkeaa tarkoittava sana brutaali. Puhdaslinjainen muotokieli ja viimeistelemättömät betonipinnat ovat tyypillisiä brutalismia edustaville rakennuksille. Betonirakenteet ovat pelkistettyjä eikä raakabetonipinnoille ole tehty silottavaa käsittelyä. Seinäpinnoissa ja julkisivuissa näkyvät valumuottien jäljet ja pinta jätetään maalaamattomaksi.[4]

Arkkitehti Viljo Revell on mainittu betonibrutalismin edustajaksi.[4] Vuosina 1958–1961 hän suunnitteli betonisen Vatialan siunauskappelin,[5] jonka parabolisen holvikaaren muotoon rakennetun kirkkosalin seinät käsiteltiin ruiskubetonilla. Revellin yhdessä Heikki Castrénin kanssa suunnittelema Helsingin Kaivokadulla sijaitseva City Center eli Makkaratalo valmistui 1967. Rakennuksessa oli Keskuskadun puolella isot betoniset ajorampit, joita pitkin ajettiin autolla betonisen parvekekaiteen eli ”makkaran” taakse parkkitasanteelle.[4]

Myös Järvenpään kirkkoa on luonnehdittu tyyliltään betonibrutalistiseksi.[6][7] Brutalismin tunnetuimpiin edustajiin kuului myös Aarno Ruusuvuori. Kansainvälisesti maineikas tyylin edustaja on Le Corbusier, joka myös käytti termiä ensimmäisenä 1950-luvulla.[4] Marjatta ja Martti Jaatisen Oulun monumentaalikeskustan suunnitelma voitti 1962 asemakaavan suunnittelukilpailun. Tästä betonibrutalismin edustajasta valmistui kuitenkin vain osa, teatteri ja kirjasto.[8][9]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Louis Kahnin suunnittelema Phillips Exeter Academy Library, 1965–1971.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Standertskjöld, Elina: Arkkitehtuurimme vuosikymmenet 1960–1980. Helsinki: Suomen rakennustaiteen museo & Rakennustietosäätiö RTS, 2011. ISBN 978-951-682-981-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lindqvist, Mikko & Sirén-Valanta, Susanna: Arkkitehtuurisanasto Virtuaalinen arkkitehtuurikävely. 16.10.2000. Helsingin yliopiston avoin yliopisto/Tutkimus- ja koulutuskeskus Palmenia. Viitattu 11.02.2018.
  2. Leena Valkeapää (toim.): Taidehistorian sanasto (pdf) 1997. Jyväskylän yliopisto. Viitattu 10.1.2018.
  3. Viljo Revell Didrichsenin taidemuseo. Viitattu 10.02.2018.
  4. a b c d Standertskjöld, s.20
  5. Vatialan siunauskappeli Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. 22.12.2009. Viitattu 10.02.2018.
  6. Kirkon suunnittelija on Erkki Elomaa Keski-Uusimaa. 21.2.2011. Viitattu 10.02.2018.
  7. Hannes Pakarinen: Järvenpään Kirkko ja betonibrutalismi SidePlayer. Viitattu 10.02.2018.
  8. Arkkitehtitoimisto Pia Krogius: Oulun pääkirjaston rakennushistoriaselvitys (s. 4) 2.11.2012. Viitattu 10.02.2018.
  9. Oulun rantakorttelien julkinen kaupunkitila Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. 22.12.2009. Viitattu 10.02.2018.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Highmore, Ben: The Art of Brutalism: Rescuing Hope from Catastrophe in 1950s Britain. New Haven: Yale University Press, 2017. ISBN 978-0-300-22274-6.
  • Holmila, Paula: Arkkitehtuurimuseon 60-lukunäyttelyä varten tutkittiin perusteellisesti vuosikymmenen ristiriitaisia ilmiöitä: Betonibrutalismin kunnian palautus koittaa. Betoni, 2016, nro 3, s. 62–69. Artikkelin verkkoversio (PDF).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta brutalismi.
Tämä arkkitehtuuriin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.