Nicaraguan historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Varhainen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väli-Amerikka vuonna 1892

Ensimmäinen Nicagaruan alueelle saapunut eurooppalainen oli Gil Gonzáles de Ávila vuonna 1522. Hernández de Córdoba perusti ensimmäiset pysyvät asutukset alueelle 1524, ja kaksi nykyisenkin Nicaraguan merkittävintä kaupunkia: Granadan Nicaraguajärven rannalle ja Leónin Managuajärven rannalle. Nicaraguaan muutti 1500-luvulla espanjalaisia siirtolaisia ja maa oli pitkään Espanjan siirtomaa. Itsenäiseksi maa julistautui 1821 ja siitä tuli vähäksi aikaa Meksikon keisarinkunnan osa ja myöhemmin Keski-Amerikan liittovaltion. Nicaragua julistautui suvereeniksi itsenäiseksi valtioksi vuonna 1838.

Nicaraguaan muodostui kaksi kilpailevaa puoluetta, konservatiivit ja liberaalit, jotka käyttivät tukialueinaan kahta suurta kaupunkia, Leónia (liberaalit) ja Granadaa (konservatiivit). Pääkaupunki Managua sijaitsi näiden kahden välissä ja oli siksi alati kilpailevien ryhmittymien kädenväännön kohteena. Vuonna 1855 yhdysvaltalainen seikkailija William Walker hyödynsi puolueiden välisiä kiistoja ja aluksi liberaalien konservatiivien vastaiseen taisteluun kutsumana hankkiutui seuraavana vuonna maan presidentiksi. Hän ehti uudelleenlaillistaa orjuuden ja tehdä englannista maan virallisen kielen ennen kuin maan yhdistyneet voimat ajoivat hänet maanpakoon 1857. Tätä seurasi kolme vuosikymmentä konservatiivien valtaa.

José Santos Zelaya johti liberaalien kapinaa ja nousi presidentiksi 1893. Hänen kaudellaan, vuonna 1894, Ison-Britannian Nicaragualle vuonna 1860 luovuttama Atlantin puoleinen alue, Moskiittorannikko, liitettiin Nicaraguan hallinnon piiriin ja siitä muodostettiin Zelayan provinssi. Alueen alkuasukasväestö, miskitointiaanit, saivat autonomisen aseman vasta vuoden 1987 perustuslaissa. Samalla provinssi jaettiin kahteen pohjoiseen RAAN ja eteläiseen RAAS autonomiseen alueeseen. Zelayan aikana kehitettiin myös koulutusta, erotettiin kirkko ja valtio toisistaan sekä sallittiin siviiliavioliitto ja avioero.

Yhdysvaltain miehitys ja Somozan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvun alussa Yhdysvallat suunnitteli kanavaa Väli-Amerikan kannaksen yli ja piti Nicaraguaa alueen tasapainoa vaarantavana voimana. Yhdysvallat tuki vuoden 1909 konservatiivien kapinaa ja miehitti Nicaraguan vuonna 1912 "suojellakseen kansalaisiaan." Lukuun ottamatta yhdeksän kuukauden aikaa 1925–1926, Yhdysvallat miehitti maata 1912–1933.

Yhdysvaltain joukot poistuivat maasta vuonna 1925, mutta palasivat vajaan vuoden kuluttua uudelleen puhjenneen sisällissodan takia. Miehitystä vastustamaan nousi Augusto Cesár Sandinon johtama sissiarmeija, joka ei suostunut tunnustamaan Yhdysvaltain vuoden 1927 neuvottelemaa rauhansopimusta. Sandinon joukkojen vastarinta loppui vasta kun Yhdysvallat vetäytyi maasta vuonna 1933.

Yhdysvaltain vetäydyttyä Nicaraguasta vallan kaappasi Yhdysvaltain kouluttama Anastasio Somoza Garcian kansalliskaarti, jota Somozan suvun sotilasdiktatuuri johti aina vuoteen 1979 asti. Somoza julistautui presidentiksi 1936 surmattuaan Sandinon. Somozan jälkeen maata hallitsi kaksi hänen poikaansa. Nicaraguassa järjestettiin tuonakin aikana vaaleja, jotka tosin olivat rakenteellisesti epärehellisiä. Poliittinen toiminta oli pääosin sallittua, kunhan se ei uhannut Somozan suvun valtaa. Kun kenraali Anastasio Somoza salamurhattiin 1956, häntä seurasi hänen poikansa Luis ja nuorempi poika Anastasio. Vuonna 1962 muodostettiin vasemmistolainen Sandinistien kansallinen vapautusrintama (FSLN) jonka tavoitteena oli syöstä Somozan perhe vallasta.

Sandinistikausi 1979–1990[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Opposition demokraattisen vapautusrintaman johtajan Pedro Joaquin Chamorron murha laukaisi yleislakon ja levottomuuksia ja johti maltilliset samaan rintamaan FSLN:n kanssa.

Somozojen kleptokratiaksikin kutsuttu valta päättyi, kun viimeinen Somoza ajettiin maanpakoon sandinistien vapautusrintaman johdolla 1979. Sandinistien johtama vallankumous asetti maan johtoon Kansallisen jälleenrakennuksen juntan, johon alkuun kuului edustajia kaikista Somozaa vastustaneista ryhmistä. Juntta oli käytännössä sandinistien käsissä ja useimmat muut poliittiset ryhmät erosivat juntasta pian vallankumouksen jälkeen. Nicaraguan hallinto oli yksin sandinistien käsissä alle vuosi vallankumouksen jälkeen. Juntta sääti uuden perustuslain, joka takasi kansalaisvapaudet.

Osittain entisten somozalaisten komennossa toimivat contrat aloittivat 1982 sissisodan sandinistien hallintoa vastaan Hondurasista käsin ja saivat rahoitusta ja muuta tukea Yhdysvalloilta. Maa julistettiin sotatilaan. Sandinistit panivat toimeen yleisen asevelvollisuuden ja saivat aseapua muun muassa Kuubasta ja Neuvostoliitosta. Maan välit Yhdysvaltoihin huononivat nopeasti.

Sandinistit toimeenpanivat taloudessa sosialistisia uudistuksia. Maan pankit kansallistettiin, samoin esimerkiksi ylikansallisille yhtiöille kuuluneita kaivoksia ja maasta paenneiden Somozan kannattajien omaisuutta siirrettiin valtion omistukseen. Merkittävimpien vientituotteiden tuottajat pakotettiin myymään tuotantonsa valtiolle ja monet tuotteet asetettiin hintasäännöstelyyn. Sandinistit käynnistivät myös maareformin ja pyrkivät edistämään maatalousosuuskuntien muodostamista. Sandinistit ilmoittivat kuitenkin etteivät pyrkineet sosialismiin vaan heidän ihanteenaan oli sekatalousjärjestelmä.

Sandinistihallinto toteutti myös mittavan lukutaitokampanjan (Cruzada Nacional de Alfabetización "Héroes y Mártires por la Liberación de Nicaragua") ja otti käyttöön oppivelvollisuuden. Lukutaidottomuus maassa painui 50 prosentista kolmeentoista vuoden 1980 aikana.[1]

Sandinistit ottivat hallintaansa televisioasemat, useimmat radioasemat ja maan kaksi suurinta sanomalehteä. Sandinisteihin kriittisesti suhtautunut katolilainen radioasema Radio Catolica suljettiin ja oppositiolehtien toimintaa rajoitettiin.

Sandinistihallinto järjesti vaalit viisi vuotta valtaannousunsa jälkeen 1984. Sandinistien Daniel Ortega valittiin presidentiksi. Vaalit olivat ulkomaisten tarkkailijoiden näkemyksen mukaan rehelliset. Yli 70 % nicaragualaisista kävi äänestämässä ja sandinistit saivat selvän voiton.

Vaaleja monen muun maan hallinnosta poiketen epärehellisinä pitänyt Reaganin hallinto Yhdysvalloissa jatkoi sandinistihallitusta vastustavien contra-sissien tukemista. Yhdysvaltain tukeen liittyi muun muassa niin sanottu Iran-Contra-skandaali, jossa islamilaisen vallankumouksen jälkeiseen Iraniin myydyistä aseista saatuja varoja kanavoitiin contrille. CIA:n tuella toteutettu Nicaraguan satamien miinoittaminen 1984 sai Nicaraguan haastamaan Yhdysvallat kansainväliseen tuomioistuimeen, jossa Yhdysvallat tuomittiin. Vuonna 1985 Yhdysvallat aloitti Nicaraguaa koskevan taloussaarron, joka lopetti maiden vielä jäljellä olevan vähäisen kaupan. Yhdysvallat tuomittiin kansainvälisessä oikeudessa 16 miljardin dollarin korvauksiin, joita se ei ole suostunut maksamaan. Yhdysvallat esti myös erilaisia kansainvälisiä rahoituslaitoksia myöntämästä Nicaragualle lainoja. Nicaragua sai kuitenkin taloudellista tukea muun muassa monilta Länsi-Euroopan mailta, Kanadalta, Meksikolta, Kuubalta sekä Neuvostoliitolta ja muilta itäblokin mailta. Vielä kesäkuussa 1986 Yhdysvallat antoi 100 miljoonan arvosta lisää tukea contrille.

Ortega suostui neuvotteluihin contrien kanssa alkuvuodesta 1988 ja Yhdysvaltain kongressi kielsi Reagania tukemasta contria. Contra-sota päättyi vuonna 1988 tämän niin sanotun Contadora-prosessin tuloksena. Helmikuussa 1989 naapurimaiden hallitukset riisuivat contrat aseista. Contrat palasivat yhteiskuntaan ja sandinistit lupasivat järjestää vapaat vaalit 1990.

Sandinistien jälkeinen aika 1990–[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun 1990 vaaleihin Nicaraguan oppositiovoimat kokosivat Yhdistyneen kansallisen opposition (Unión Nacional Opositora - UNO), johon kuului koko poliittinen kenttä entisistä somozalaisista Nicaraguan kommunistipuolueeseen asti. Yhdysvaltain presidentti Bushin administraatio rahoitti UNO:n kampanjointia yhdeksällä miljoonalla dollarilla[2] ja sandinistit puolestaan käyttivät omaan kampanjointiinsa Nicaraguan valtion omaisuuttalähde? ja hallitsemiaan tiedotusvälineitälähde?. 25. helmikuuta 1990 järjestetyissä vaaleissa opposition ehdokas Violeta Barrios de Chamorro voitti 55 %:lla äänistä sandinistien Daniel Ortegan ääniosuuden jäädessä 41 %:iin. Yhdysvaltain edustajat tekivät vaalien alla selväksi, että taloussaarto loppuu vain, mikäli sandinistit eivät nouse enää valtaanlähde?. Chamorro vieraili huhtikuussa 1991 Yhdysvalloissa ja sai maalleen apua vastineeksi luovuttuaan oikeuden tuomitsemista 17 miljardin dollarin korvausvaateista. Yhdysvallat kuitenkin katkaisi tukensa uudelleen kesäkuussa 1992 epäiltyään sandinistien vaikutusvallan nousua Chamorron hallituksessa[2].

Vuonna 1992 maanjäristys tappoi 112 ja jätti 16 000 kodittomiksi.

Vielä vuonna 1993 julistettiin hätätila maan pohjoisosassa sandinistien ja contraryhmien otettua yhteen. Rauha näiden niin sanottujen recontrien kanssa saatiin aikaan 1994.

Chamorron jälkeen presidentiksi valittiin liberaalipuolueen Arnoldo Alemán, joka astui virkaansa 10. tammikuuta 1997. Hän sovelsi ääriliberaalia talouspolitiikkaa. El Niño ja hurrikaani Mitch marraskuussa 1998 aiheuttivat tuhoa, 3 000 kuolonuhria ja laajoja menetyksiä maataloudessa. Alemán nimitti seuraajakseen varapresidenttinsä Enrique Bolañosin joka valittiin presidentiksi 2001. Alemán tuomittiin myöhemmin korruptiosta ja valtion varojen väärinkäytöstä omaan vaalityöhönsä 20 vuodeksi vankeuteen[3].

Tammikuussa 2004 Maailmanpankki antoi anteeksi 80 % Nicaraguan veloista ja heinäkuussa Venäjä antoi anteeksi maan monen miljardin neuvostoaikaisen velan.

Daniel Ortega valittiin uudelleen presidentiksi vuoden 2006 presidentinvaaleissa sovittelua korostavalla kampanjalla.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nicaraguan historia.
  1. LA ALFABETIZACIÓN EN NICARAGUA [1] (UNESCO)
  2. a b Tiscali
  3. Nicaragua's former leader jailed BBC. Viitattu 02.01.2007.