Argentiinan historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
La Platan alueen kartta noin vuodelta 1600.

Argentiinan historia alkoi ensimmäisten ihmisten saapumisesta alueelle noin 14 000 vuotta sitten. Eurooppalaiset löytöretkeilijät saapuivat nykyisen Argentiinan alueelle 1500-luvulla. Espanjalaiset havittelivat aluetta Portugalin saatua jalansijaa Brasiliassa. 1500-luvun loppuun mennessä Espanja oli perustanut siirtokuntia La Plata -joen varrelle, eli nykyisten Argentiinan ja Uruguayn alueille. Alueiden hallinta virallistettiin Espanjan imperiumissa varakuninkaan hallinnassa. Jesuiitoilla oli tuohon aikaan merkittävästi vaikutusvaltaa maan hallinnossa. Samoin kuin Espanjasta, ajettiin jesuiitat pois myös La Platasta vuonna 1767. Napoleonin sotien seurauksena Espanjan hallinto heikkeni ja kriisiytyi, jota itsenäisyysmieliset hyödynsivät ja pitkän vapaussodan jälkeen 1816 siirtokuntien kongressi julisti itsenäisyyden. Seurasi kansallisen hajaannuksen aikakausi, jolloin käytiin ajoittaisia taisteluita. Vasta vuonna 1862 maa sai pysyvän tasavaltaisen hallitusmuodon, vakiintui ja rikastui nopeasti. Toisen maailmansodan jälkeen Perónien juntat hallitsivat maata ajoittain. Vuonna 1982 käyty Falklandin sota kriisiytti sotilasdiktatuurin. Tämän jälkeen valta siirrettiin siviileille ja demokratian vakiintui maahan. 1990-luvun jälkeen maa on ollut usein talousvaikeuksissa.

Varhaishistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käsiä esittäviä luolamaalauksia Cueva de las Manosista yli 10 000 vuoden takaa.

Argentiinan asutushistoria alkaa noin 12 000 eaa. Patagonian alueella. Seudun metsästäjä-keräilijäheimot saalistivat mammuttien ja jättiläislaiskiaisten kaltaisia myöhemmin sukupuuttoon kuolleita eläimiä. Nykyisen Chilen rannikolla myös kalastettiin. Koillisen Argentiinan alueella vaeltava elämäntapa keskeytyi ajoittain ja paikoilleen asettuneet asukkaat viljelivät maissia ja maniokkia. Keski-Andien alueelle syntyi kulttuurien kohtaamispaikka, jossa Chilen, Chacon ja Andien alueelle asettuneet kansat kohtasivat etelän metsästäjä-keräilijöitä. Alueelta löytyneiden luolamaalausten ja kivikaiverrusten symboliikkaa ei ole onnistuttu tulkitsemaan.[1]

Alueen kasvava väestö ei pystynyt elämään pelkällä keräilyllä, ja seudulla alkoi perunan ja maissin viljely noin 1000–500 eaa. Myöhemmin alluviaalitasangoilla ryhdyttiin paimentamaan laamalaumoja. Ajanlaskun alkaessa alueella kudottiin kangasta ja poltettiin tupakkaa.[1]

Vuosina 650–850 alueelle tuli Tiwanaku-kulttuurin vaikutteita. Uudet viljelykasvit levisivät ja muun muassa kullasta ja hopeasta valmistettiin hienoja metalliesineitä. Vuosien 850–1480 välillä aluetta asuttaneet ryhmät rakensivat muurien suojaamia kaupunkimaisia asutuskeskuksia juomavesilähteiden lähelle. Asukkaat valmistivat taidokasta keramiikkaa ja palvoivat maaäiti Pachamamaa.[1]

Inkat saapuivat Calchaquín laaksoihin 1400-luvulla. He rakensivat maantien Tyynenmeren rannalle koko Andien pituudelta. Tiestä tuli vilkas kauppareitti, joka yhdisti alueen inkojen pääkaupunkiin. Ketšuasta tuli virallinen kieli, mutta aikaisempi Pachamaman palvonta sulautui inkojen uskontoon.[1]

Maan harvaan asutussa eteläosassa metsästys-keräilykulttuuri säilyi vielä espanjalaisvalloituksen jälkeenkin. Tulimaassa ja Patagonian eteläosassa eli neljä kansaa. Onat ja haushit pysyivät maalla, metsästivät kettuja ja guanakoita ja rakensivat asumuksikseen jurtan tapaisia vuotatelttoja. Rannikolla elivät yaghanit ja alacalufit, jotka kalastivat keihäillä, metsästivät hylkeitä ja rakensivat kanootteja. Elämäntapa jatkui muuttumattomana 1800-luvulle saakka, mutta alkuperäiskansat katosivat 50 vuodessa kun alueella ryhdyttiin harjoittamaan lampaiden kasvatusta.[1]

Löytöretket La Platan alueella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanja ja Portugali jakoivat Tordesillasin sopimuksella maailman vuonna 1494 pitkin 47° läntistä pituuspiiriä. Aikaa myöten tästä muodostui summittaisesti Argentiinan ja Brasilian sekä espanjan- ja portugalinkielisen alueen rajalinjaksi.

Suurten maantieteellisten löytöjen aikakautta elettiin 1400-luvun lopulta 1500-luvun alkuun. Merkittävimmät merivallat Espanja ja Portugali kilpailivat löytöretkien kunniasta ja tuotoista. Kun Portugali valtasi Molukkien saariston ja löysi Brasilian, kateus sai espanjalaiset varustamaan retkikunnan, jonka perimmäinen tavoite oli ollut löytää läntinen meritie Intiaan. Espanjan taitavimpana merenkulkijana pidetty Juan Diaz de Solis ryhtyi Cadizista lokakuussa 1515 lähteneen retken johtajaksi.

La Platan alueen alkuperäisasukkaita Hendrick Ottsenin maalauksessa vuodelta 1603.

Vastatuuleen purjehtinut Solis saapui La Platan jokisuulle ja nousi maihin saaressa Paranán ja Uruguayn yhtymäpaikalla. Paikalliset alkuasukkaat murhasivat kuitenkin pian Solisin toisessa maihinnousupaikassa virran itäisellä rannalla lähellä nykyistä Maldonadon kaupunkia. Miehistö palasi takaisin Eurooppaan, mutta retkikunta oli löytänyt La Platan.

Kului 12 vuotta ennen kuin eurooppalaisia nähtiin seuraavan kerran Rio Solisen rannoilla. Vuonna 1527 paikalle saapui tunnettu venetsialainen löytöretkeilijä Sebastian Gaboto eli Cabot, joka oli joutunut kapinan vuoksi luopumaan aikeestaan etsiä meritie Atlantilta Tyynelle valtamerelle. Gaboto purjehti Paraguayhin saakka, mutta paikalliset intiaanit suhtautuivat retkikuntaan niin vihamielisesti, että sen oli palattava takaisin.

Carcanalin ja Paraná-jokien yhtymäkohtaan perustettiin ensimmäinen eurooppalainen siirtokunta Fort Sancti Spiritus. Jalometalleja etsineet eurooppalaiset tekivät retkiä sisämaahan ja tapasivat alkuasukkaita, joilla oli hopeisia koristeita, esineitä ja astioita. Valloittajat päättelivät, että seudulla oli suuria hopearikkauksia. Gaboto nimesi virran Rio de la Plataksi (suom. hopeavirta), mutta kultaa tai hopeaa ei kuitenkaan löytynyt. Jonkun ajan kuluttua Gaboto palasi Madridiin tehdäkseen tiliä löydöistään ja hankkeistaan. Fort Sancti Spiritusin siirtokuntaan jätettiin vahva miehitys, joka ajautui pian riitoihin intiaanien kanssa. Voittoisat intiaanit polttivat siirtokunnan. Muutamia eloonjääneitä espanjalaisia pelastautui portugalilaisten hallitsemalle alueelle Brasilian rannikolla.

Ensimmäiset yritykset perustaa siirtokunta olivat epäonnistuneet. Espanjalaiset eivät kuitenkaan lannistuneet. Retkikuntien lähettämiseen ajoi seikkailunhalu ja mahdollisuus rikastua nopeasti uusien siirtokuntien tuotoilla. Don Pedro de Mendoza oli lähtöisin yhdestä maan ylhäisimmistä ja kunnioitetuimmista perheistä. Hän teki kuningashuoneen kanssa sopimuksen, joka valtuutti hänet kaikkien valloittamiensa alueiden maaherraksi jos hän varusti retkikunnan omalla kustannuksellaan.[2]

Ensimmäiset siirtokunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Portugalin (vihreä) ja Espanjan (punainen) vallassa olevat alueet noin 1650. Kartta korostaa Buenos Airesin merkitystä Espanjalle Atlantin puoleisena satamana.

Vuonna 1536 Mendoza saapui La Platan läntiselle rannalle ja laski helmikuun 2. päivänä tulevan Buenos Airesin peruskiven. Kaupunki sai nimekseen Santissima Trinidad, ja sen satama nimitettiin Santa Maria de Buenos Airesiksi. Nimi Buenos Aires ("hyvä ilma") tuli kesäpäivinä puhaltavista raittiista merituulista, jotka tekivät tuskastuttavan kuumuuden siedettävämmäksi.

Buenos Aires vuonna 1536.

Aluksi elintarvikepula ja intiaanien hyökkäykset pakottivat Mendozan jättämään uuden siirtokunnan ja vetäytymään ylemmäksi jokea Fort Sancti Spiritusiin. Sieltä lähetettiin vuonna 1537 retkikunta, joka löysi Paraguayn ja perusti maan nykyisen pääkaupungin Asunciónin. Retkikunnan päällikkö Ayolas teki retken myös Peruun, mutta surmattiin muun retkikunnan tavoin paluumatkalla väijytyksessä. Intiaanit olivat saaneet tietää, että Ayolasin retkikunnalla oli mukanaan Perun hopeaa.

Vähäistä siirtolaisasutusta jatkettiin seuraavina vuosina. Myös Perusta tehtiin retkiä, joiden aikana perustettiin Santiago del Estero (1553), Tucuman (1565), Córdoba (1573), Salto (1582), Rioja (1591) ja Jujuy (1592). Chilestä tulleet uudisasukkaat asettuivat Cuyon maakuntiin, jotka luettiin vielä osaksi Chileä. Vuonna 1555 maa sai ensimmäisen piispansa, Pedro la Torren, joka toimi Madridista siirryttyään virkavahvistuksena uudisasukkaiden itsensä valitsemalle maaherralle Yralalle. Asunción toimi espanjalaisen siirtokunnan pääpaikkana. Kesäkuun 11. päivänä 1580 Juan de Garay perusti Buenos Airesin kaupungin uudestaan. Muutamia vuosia myöhemmin intiaanit surmasivat hänet matkalla Santa Féhen.

Espanjalaiset ja alkuperäisasukkaat suhtautuivat toisiinsa vihamielisesti. Käytännössä elettiin jatkuvassa sotatilassa, jossa espanjalaiset eivät osoittaneet mitään sääliä. Valloittajat tunnettiin julmuudestaan ja kovuudestaan. Espanja oli tullut samaan aikaan tunnetuksi verilöylyistä ja julmuuksista Alankomaissa. Suojellakseen alamaisiaan Paraguayn maaherra kutsui maahan jesuiitat, ja vuonna 1591 alueelle saapuivat isä Tuomas Field ja isä Ortega. 37 vuotta myöhemmin maassa laskettiin 110 000 uutta kastettua katolilaista ja jesuiitat nousivat hallitsevaan asemaan Paraguayssa, joka julistettiin itsenäiseksi siirtomaaksi 1680. Jesuiittojen hallinto oli patriarkaalista, mutta toisin kuin muissa maakunnissa intiaaneja kunnioitettiin.[2]

Varakuninkaiden valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varakuningas Sobremonte.

Buenos Aires oli 1600-luvulla Perun varakuninkaan hallinnassa. Kaupungilla oli kuitenkin oma kuvernööri. Buenos Airesin kasvava kauppa ja vaurastuminen herättivät kateutta Sevillan porvareissa, jotka onnistuivat järjestämään Buenos Airesille maahantuontikiellon muualta kuin Perun kautta. Samalla kaupungin vienti rajoitettiin 16.000 busheliin viljaa, 25 tonniin lihaa sekä samaan määrään talia vuodessa. Kieltojen seuraus oli laaja salakauppa, jota edistääkseen portugalilaiset perustivat vuonna 1680 Colonia de San Sacramenton virran toiselle puolelle Buenos Airesia vastapäätä. Englantilaiset saivat Utrechtin rauhassa monopolin tuoda mustia orjia La Plataan.

1700-luvun kuluessa portugalilaiset ja intiaanit hyökkäsivät Buenos Airesiin lukuisia kertoja. Vuonna 1724 Portugalin laivasto purjehti Montevideon lahdelle, mutta kenraali Bruno de Zabala pakotti laivat vetäytymään. Vuonna 1726 Zabala perusti Montevideon kaupungin. Vuonna 1762 Buenos Airosta jatkuvasti häirinneet portugalilaiset pakotettiin luovuttamaan virran varrella sijainnut varustettu Colonia de San Sacramenton tukikohta. Seuraavana vuonna Portugali onnistui kuitenkin saamaan tukikohtansa takaisin Pariisin rauhassa. Vuoden 1777 alussa päättyneessä lyhyessä sodassa Portugali pakotettiin luopumaan tukikohdastaan lopullisesti.

Buenos Aires julistettiin varakuningaskunnaksi, johon kuuluivat maaherrakunnat Paraguay, Tucuman, Cuyo ja Rio de la Plata. Ensimmäiseksi varakuninkaaksi valittiin Portugalia vastaan taistelleiden sotajoukkojen päällikkö kenraali Zeballos. Vuonna 1780 ryhdyttiin perustamaan siirtokuntia myös Patagonian rannikoille. Vuonna 1767 jesuiittojen toiminta määrättiin lopetettavaksi kaikissa Espanjan valtapiiriin kuuluvissa maissa. Eräänä aamuna heidän luostarinsa saarrettiin ja heidät kuljetettiin laivalla La Platan siirtokunnista Cadiziin. Vuosisadan lopussa alueen kulttuurielämä alkoi muotoutua. Maassa alkoi ilmestyä ensimmäinen sanomalehti ja Buenos Airesiin perustettiin lääketieteellinen koulu, taideakatemia ja ranskankielen oppilaitos.

Napoleonin vastaisen sodan aikana englantilaiset yrittivät vuosina 1806 ja 1807 maihinnousua La Platan alueelle, mutta heidät lyötiin takaisin. Maan varakuninkaalla Rafael de Sobremontella ei kuitenkaan ollut osuutta voitossa. Hän oli paennut sisämaahan englantilaisten lähestyessä. Kun hän palasi englantilaisten poistuttua takaisin kansanjoukot eivät enää halunneet häntä hallitsijakseen ja hänet erotettiin virastaan. Espanjasta lähetettiin uusi varakuningas, joka osoittautui virkaansa sopimattomaksi. Kansa vihasi ankaraa ja kansan mielipiteestä piittaamatonta sotamarsalkka Cisnerosta, joka vastusti jyrkästi kaikkia vapauden ilmauksia. Buenos Airesiin saapui tieto, että Sevillassa hallitseva juntta oli syrjäytetty vallasta. Syntyi epätietoisuus siitä, kuka oli hallitsija: kuningas, joka oli erotettu vai juntta, joka oli syrjäytetty. Buenos Airesissa kutsuttiin kokoon kansalliskokous, joka julisti toukokuun 22. päivänä 1810 varakuninkaiden ajan loppuneeksi. Hallintoa valvomaan päätettiin asettaa hallintoneuvosto.[2]

Vapaussota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali San Martín.

Kevään 1810 vaalit voitti espanjalaismielinen puolue ja Cisneros valittiin neuvoston presidentiksi. Tyytymätön Buenos Airesin väestö pakotti valitsemaan uuden neuvoston, jonka jäseniksi valittiin pelkkiä itsenäisyyden ystäviä. Uutta vaalipäivää 25. toukokuuta 1810 on myöhemmin pidetty Argentiinan vapauden päivänä. Buenos Airesissa tappiolle jäänyt espanjalaismielinen puolue perusti päämajan Montevideoon taistellakseen itsenäisyysliikettä vastaan. Vallankumousliike lähetti asiamiehiä La Platan provinsseihin ja keräsi liittolaisia kaikkialla maassa. Kapinaliike sai apua myös Englannilta, eikä espanjamielinen puolue pystynyt pysäyttämään kansannousua.

Kapinalliset uskoivat vapauttavansa koko espanjalaisen Etelä-Amerikan emämaan ylivallasta. Vuonna 1811 armeija lähti kenraali Manuel Belgranon johdolla liittämään Paraguayn osaksi vallankumousta. Lopputulos oli pettymys. Paraguay julisti itsensä itsenäiseksi valtioksi sen sijaan että olisi liittynyt Buenos Airesiin. Seuraavana vuonna Belgranon joukot voittivat Tucumanin luona Perusta hyökänneen espanjalaisen armeijan. Vuonna 1813 Belgranon joukot osittain tuhosivat ja vangitsivat espanjalaisen sotajoukon Salton läheisyydessä ja marssivat juhlakulkueessa kaupunkiin.

San Martín ylittää Andit.

31. tammikuuta 1813 kaikkien maakuntien edustajat kokoontuivat kongressiin Buenos Airesiin. Kongressi hyväksyi Belgranon ja hänen armeijansa esittämät kansallisvärit (sininen, valkoinen, sininen), vahvisti maan vaakunan ja julisti kaikki maassa tulevaisuudessa syntyvät orjien lapset vapaiksi. Espanja lähetti laivaston ja apujoukkoja Montevideoon, mutta talvella 1813 amiraali Brownin johtamat itsenäisyyspuolueen joukot tuhosivat laivaston ja valloittivat Montevideon. Kansalliskongressi kokoontui 1816 Tucumanissa ja julisti heinäkuun 9. päivänä juhlallisesti yhdistyneiden maakuntien itsenäisyyden.

Argentiinan tilanteen ratkettua myös Chilessä ja Perussa aloitettiin vapaustaistelut. Belgranoa ylipäällikkönä seurannut kenraali San Martín johti vuonna 1818 sotajoukkonsa Andien yli. Voitot Chacobucossa ja Maypússa toivat myös Chilelle vapauden. Heinäkuun 3. päivänä 1821 kapinalliset valtasivat Perun pääkaupungin Liman. Euroopan mannermaalla kuningasvaltaa puolustanut Venäjän, Itävallan ja Preussin valtioliitto pyhä allianssi aikoi lähettää sotajoukon ja laivaston palauttaakseen monarkkien vallan Etelä-Amerikassa, mutta Englanti esti hankkeen. Espanjan valta Etelä-Amerikassa oli nyt kokonaan murrettu.[2]

Kansallisen hajaannuksen aikakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bernardino Rivadavia oli Argentiinan ensimmäinen presidentti. Hän yritti lopettaa maan poliittisen hajaannuksen.

Itsenäisyys oli nyt turvattu, mutta maassa vallitsi anarkia. Vuosisatojen Espanjan vallan jälkeen maassa ei ollut kokemusta hallinnon järjestämisestä. Kaikki virkamiehet olivat aiemmin olleet syntyperäisiä espanjalaisia. Pitkän sota-ajan seurauksena useat sotapäälliköistä olivat päässeet vallan makuun. Heistä oli tullut autoritäärisen yksinvallan kannattajia ja saavutetusta asemasta luopuminen osoittautui vaikeaksi.

Tavoitteissa oli myös alueellisia eroja. Buenos Aires tahtoi yhdistää maakunnat yhteisen hallituksen alaisuuteen. Maakunnat tavoittelivat Sveitsin tai Yhdysvaltojen kaltaista federalistista hallitusmuotoa. Maahan muodostuivat nopeasti tosiaan vastustaneet unitaarinen (keskusvaltaan pohjautuva) ja federalistinen (liittovaltiolle rakentuva) puolue.

Vuosien 18141820 välisenä aikana hallitusten johto vaihtui tiheästi joko vapaaehtoisesti eroamalla tai poliittisten vastustajien painostamana. Vuonna 1820 unitaarinen hallitusmuoto lakkautettiin ja maakunnat saivat vapauden järjestää hallintonsa haluamallaan tavalla. Vuonna 1825 maakuntien lähetystöt kokoontuivat Buenos Airesiin uuteen kongressiin, jossa liittovaltio perustettiin uudelleen. Presidentiksi valittu Bernardino Rivadavia oli ollut ministerinä Buenos Airesissa ja häntä kunnioitettiin yleisesti taitavana valtiomiehenä. Virkakausi jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä hän riitaantui unitaaristen periaatteidensa vuoksi kongressin kanssa ja erosi vuonna 1827.

Samaan aikaan maa kävi vuonna 1825 alkanutta sotaa Brasiliaa vastaan. Kaksi vuotta myöhemmin yhteenotto päättyi Argentiinan voittoon. Sodan seurauksena Brasilia luopui vaatimuksestaan Montevideota ympäröiviin alueisiin, jotka julistettiin itsenäiseksi Uruguayn tasavallaksi. Sodan jälkeen riita unitaristien ja federalistien välillä repesi uudestaan ja maa hajosi viiteen riippumattomaan alueeseen, joissa kussakin vallan kaappasi kenraali.

Kapinallismaakunnat taistelevat liitossa Brasilian kanssa Buenos Airesin joukkoja vastaan Caserosissa, jossa sota ratkesi Buenos Airesin hyväksi.

Vuonna 1829 Buenos Airesin kuvernööriksi tuli Juan Manuel Rosas. Hän käynnisti suurhyökkäyksen intiaaneja vastaan ja karkotti nämä Rio Negron toiselle puolelle. Rosas erosi virastaan, mutta valittiin vuonna maan 1835 diktaattoriksi. Rosas hallitsi autoritäärisesti ja lähetti alipäällikkönsä Quirogan maan sisäosien kuvernööriksi. Quiroa murhattiin matkalla. Rosas määräsi Santa Fén ja Corrientesin kuvernöörit ammuttaviksi, vaikka heidän osallisuudestaan murhaan ei ollut mitään todisteita.

Säälimätöntä hallintotapaa seurasi tyytymättömyys ja kapinointi. Corrientesin provinssi nousi kapinaan vuonna 1839, mutta Rosas tukahdutti yrityksen. Kapinalliset murskattiin Paso Largon taistelussa. Vuonna 1841 syttyi uusi kapina kenraali Lavallen johdolla. Lavalle vangittiin ja ammuttiin lokakuussa samana vuonna.

Rosasin ulkopolitiikka oli nationalistista ja usein harkitsematonta. Rosas julisti Paraná- ja Uruguay-joet suljetuiksi kaikkien vieraiden valtioiden aluksilta ja sai vihollisikseen Englannin ja Ranskan, joilla oli merkittävää laivaliikennettä kulkuväylillä. Rosas oli kerännyt runsaasti vihollisia, joiden johtajaksi nousi Entre Riosin provinssin kuvernööri kenraali Urquizan. Hän vapautti yhdessä Corrientesin maakunnan ja Brasilian armeijan joukkojen kanssa Montevideon linnoituksen Rosasin joukkojen piirityksestä. Rosasin joukot lyötiin Monte Cacerosin luona lähellä Buenos Airesia ja diktaattori pakeni englantilaisella sotalaivalla Englantiin. Ranskalaiset ja englantilaiset sotalaivat olivat jo aiemmin murtaneet Obligadon meritaistelussa Uruguay-virran sulun ja laivaliikenne julistettiin vapaaksi kaikille kansoille.

Rosasin kukistumista seurasivat uudet sisäiset kiistat. Vuonna 1854 kenraali Uruquiza julistettiin eräässä Paranán kaupungissa pidetyssä kansalliskokouksessa Argentiinan liittovaltion ensimmäiseksi presidentiksi. Buenos Aires oli sillä välin julistautunut toisista maakunnista eli valtioista riippumattomaksi ja ajautui näiden kanssa kiistoihin. Kiistoja seuranneet taistelut päättyivät Buenos Airesin voittoon.[2]

Tasavalta vakiintuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartta Argentiinan tasavallasta vuodelta 1914.

Vuonna 1862 Argentiinan tasavalta sai perustuslain, jossa se määritettiin liittovaltioksi. Presidentiksi kuuden vuoden virkakaudelle valittiin kenraali Mitre, mutta kiistaa uuden valtion pääkaupungista ei saatu ratkaistua. Seurauksena oli kaksikymmentä vuotta jatkunut epävarmuus, joka päättyi vasta kun Buenos Aires valittiin Argentiinan pääkaupungiksi vuonna 1881.

Poliittisen elämän rauhoituttua pystyttiin kehittämään koululaitosta, rakentamaan rautateitä ja vetämään lennätinlinjoja. Maan ulkomaankauppa kasvoi huomattavasti ja maahanmuutto lisääntyi. Argentiina otti vastaan siirtolaisia toiseksi eniten maailmassa Yhdysvaltojen jälkeen.[2] 1800-luvun lopulla Argentiina rikastui uudenaikaisen maatalouden ja ulkomaankaupan ansiosta ja oli vuosina 1880–1930 yksi maailman kymmenestä rikkaimmasta valtiosta. Vuodesta 1890 alkaen Argentiinaa ravisteli kuitenkin vakava talouslama, jonka vaikutukset levisivät Lontoon finanssijärjestelmän kautta koko teollistuneeseen maailmaan.

Konservatiivit hallitsivat Argentiinaa vuoteen 1916, jolloin heidän perinteiset kilpailijansa, rehellisiä vaaleja sekä demokratiaa korostaneet radikaalit nousivat valtaan. Vuoden 1929 suuren laman ja maailmanlaajuisten talousvaikeuksien seurauksena Argentiinan asevoimat syrjäytti 1930 presidentti Hipólito Yrigoyenin ja maa palasi konservatiivien valtaan vuosikymmeniksi.

Perónien juntat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan puhjetessa Argentiina julistautui puolueettomaksi ja kieltäytyi vuonna 1942 katkaisemasta suhteita Saksaan ja Japaniin. Vuonna 1943 akselivalloille myötämielinen asevoimien juntta kaappasi vallan kenraali Pedro Pablo Ramírezin johdolla. Yksi juntan johtajista oli eversti Juan Domingo Perón, joka nousi työvoimaministerinä hallituksen näkyvimmäksi hahmoksi. Argentiina katkaisi suhteet akselivaltoihin vuonna 1944 ja julisti niille sodan vuonna 1945. Useat natsit pakenivat Natsien kolmannesta valtakunnasta sodan päätyttyä Perónin Argentiinaan.

Sodan jälkeen Juan Perón voitti presidentinvaalit 1946 lupaamalla työläisille palkankorotuksia ja sosiaaliturvaa. Perónin politiikassa etusijalla oli työllisyys ja ammattiyhdistysten vahvistaminen. Vuoden 1947 ensimmäinen viisivuotissuunnitelma perustui kansallistetun teollisuuden kasvuun. Perónia on myöhemmin arvosteltu maatalouden laiminlyömisestä ja inflaation käynnistämisestä palkankorotuksillaan.[3] Juan Perónin Evitaksi kutsuttu vaimo Eva Perón oli vastuussa suhteista työväkeen ja hänestä tuli Argentiinassa miltei pyhimys.[4] Evita perusti useita köyhien avustusohjelmia, työskenteli ahkerasti naisten aseman parantamiseksi ja Argentiinan naiset saivat äänioikeuden vuonna 1947.

Juan Perón vuonna 1946

Vuonna 1949 säädettiin uusi perustuslaki, joka vahvisti presidentin valtaa ja Perónin tukijoiden hallitsema kongressi sääti lain, joka kielsi presidentin arvostelemisen. Perón valittiin uudelle kaudelle suurella äänienemmistöllä vuonna 1951. Evita Perón menehtyi kuitenkin syöpään 1952 ja Juan Perónin kansansuosio alkoi hiipua. Kesäkuussa 1955 laivasto yritti vallankaappausta, mutta Perónille uskollinen armeija kukisti yrityksen. Syyskuussa samana vuonna kaikki puolustushaarat nousivat yhdessä kapinaan ja kolmipäiväisissä taisteluissa kuoli tuhansia. Perón pakeni paraguaylaisella sotalaivalla maasta, asettui Espanjaan ja vuoden 1853 Yhdysvaltain mallin mukainen perustuslaki palautettiin voimaan.

1950- ja 1960-luvuilla sotilas- ja siviilihallinnot vuorottelivat Argentiinan johdossa. Talouskasvu hiipui ja työväki radikalisoitui. Vuonna 1966 kenraali Juan Carlos Onganía kaappasi vallan. Hän hallitsi diktaattorina vuoteen 1970. 11. maaliskuuta 1973 järjestettiin ensimmäiset vaalit kymmeneen vuoteen. Perónia estettiin osallistumasta, mutta hänen tukijansa Héctor José Cámpora valittiin presidentiksi. Perónin seuraajat saivat hallintaansa myös kongressin molemmat kamarit. Cámpora erosi heinäkuussa 1973 ja oli järjestettävä uudet vaalit. Perón palasi maanpaosta, asettui ehdolle varapresidenttinään kolmas vaimonsa Isabel Martínez de Perón ja tuli valituksi Argentiinan presidentiksi. Sekä vasemmiston että oikeiston terroristiryhmät uhkasivat maan järjestystä. Hallitus hallitsi hätätilavaltuuksin ja vangitsi ihmisiä ilman syytteitä. Jo iäkäs Perón kuoli kesken kautensa 1. heinäkuuta 1974. Presidentiksi tuli hänen vaimonsa ja varapresidenttinsä, Isabelita.

Maahan syttyi laajoja lakkoja ja puhkesi poliittisen terrorismin aalto. Entinen kabareetanssija Isabelita oli heikkotahtoinen valtionpäämies, ja asevoimien kaikkien puolustushaarojen muodostama juntta otti vallan 24. maaliskuuta 1976 Jorge Rafael Videlan johdolla. Ihmisoikeusloukkauksista tuli juntan valtakaudella arkipäivää. Arviolta 8 960–30 000 argentiinalaista tapettiin tai katosi. Argentiinassa aikakautta nimitetään likaiseksi sodaksi (esp. Guerra Sucia) tai nimellä El Proceso. Ihmisoikeusloukkaukset rasittivat maan kuvaa ulkomailla. Juntta leimasi kritiikin Argentiinan vastaiseksi kampanjaksi. Ulkopoliittisesti juntta kiisteli Chilen kanssa kolmesta asumattomasta saaresta Etelä-Amerikan eteläkärjessä Beaglen kanaalissa. Vuonna 1977 Pinochetin Chile ja Argentiina olivat hyvin lähellä avointa sotaa.

Falklandin sota ja demokratisoituminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Argentiina yritti valloittaa Yhdistyneen kuningaskunnan hallitsemat Falklandsaaret 2. huhtikuuta 1982. Britit lähettivät paikalle laivasto-osaston ja argentiinalaiset antautuivat taisteluiden päätteeksi 14. kesäkuuta 1982. Sotilasjuntta kaatui, Argentiina palasi demokratiaan 1983 ja inflaatio riistäytyi 900 prosenttiin vuodessa.[5] Ensimmäiseksi presidentiksi valittiin 30. lokakuuta 1983 vaaleissa Unión Cívica Radicalin Raúl Alfonsín. Seuraavien 16 vuoden aikana järjestettiin kolmet vaalit ilman vallankaappauksia. Alfonsínin hallitus aloitti tutkimuksen sotilasjuntan aikaisista ihmisoikeusloukkauksista ja järjesti asevoimat siviilien alaisuuteen. Talousvaikeuksien vuoksi Alfonsín menetti kuitenkin luottamuksen ja luopui kuusivuotisesta kaudestaan puoli vuotta ennenaikaisesti. Häntä seurasi presidenttinä vaaleilla valittu Partido Justicialistan Carlos Menem.

Menem yritti leikata hyperinflaatiota liberaalilla talouspolitiikalla. Vuonna 1992 käyttöön otettu, australin korvannut Argentiinan peso sidottiin kiinteällä kurssilla Yhdysvaltain dollariin, valtionyrityksiä yksityistettiin ja kaupan ja liiketoiminnan rajoituksia purettiin. Argentiina oli perustamassa Mercosur-tulliliittoa. Talouskasvu oli aluksi nopeaa. Side Yhdysvaltain dollariin osoittautui lopulta vääräksi päätökseksi ja dollarin vahvistuminen tuhosi Argentiinan vientikaupan. Menem palautti diplomaattiset suhteet Britanniaan 1990, armahti sotilasjuntan edustajat ja valittiin uudelle kaudelle 1995. Jo syyskuussa 1996 talousvaikeudet johtivat kuitenkin yleislakkoon. Valtiovarainministeri Domingo Cavallo erosi kyllästyneenä valtion korruptioon ja laittomuuksiin.

Vuonna 1999 presidentiksi valittiin vasemmistolaisen Alianzan Fernando de la Rúa. Hänen hallintonsa peri edeltäjiltään 114 miljardin dollarin valtionvelan. Suurin osa veloista oli aiempien diktaattorien, yksityisten pankkien ja yritysten yksityisiä lainoja, jotka Argentiinan valtio oli ottanut maksettavakseen moraalittoman velan teorian mukaisesti. Vuoden 1998 Aasian talouskriisi johti valuuttapakoon ja nelivuotiseen taantumaan, joka päättyi talouspaniikkiin marraskuussa 2001. Vuoden 2000 suu- ja sorkkatautiepidemia oli tuhonnut Argentiinalle elintärkeiden maataloustuotteiden viennin. Kansainvälinen valuuttarahasto myönsi maalle 40 miljardia lisää lainaa.

Maaliskuussa 2001 de la Rúa muodosti kansallisen yhtenäisyyden hallituksen ministerien eroamisten jälkeen. Maassa oli kolme valtiovarainministeriä kolmessa viikossa. Heinäkuussa koko maa pysähtyi yleislakkoon hallituksen leikkausten vuoksi. Opposition peronistit saivat haltuunsa kongressin molemmat kamarit. 3. joulukuuta 2001 valtiovarainministeri Cavallo rajoitti rahan nostamista tileiltä valuuttapaon vuoksi. Päätöstä seurasi yleislakko ja väkivaltaisia mielenosoituksia (ns. Corralito). De la Rúa erosi virastaan 20. joulukuuta.

Vuoden 2001 lopussa väliaikainen presidentti Adolfo Rodríguez Saá julisti maan maksukyvyttömäksi 88 miljardin velkojen takia. Seuraava väliaikainen presidentti Eduardo Duhalde katkaisi dollarin ja peson suhteen, mikä johti Argentiinan valuutan devalvaatioon. Talousromahdus heikensi keskiluokan asemaa, palkat laskivat lähes puoleen ja pankkisäästöt haihtuivat olemattomiin.

Seuraavat presidentinvaalit järjestettiin 27. huhtikuuta 2003 kahden vuoden väliaikaishallinnon jälkeen. Presidentiksi valittiin vasemmistolainen peronisti Néstor Kirchner. Toiselle kierrokselle häntä vastaan noussut Menem luovutti ennen vaalien toista kierrosta. Kirchner vahvisti edelleen asemaansa lokakuun 2005 vaaleissa. Maaliskuussa 2005 Argentiina pääsi sopimukseen velkojiensa kanssa 103 miljardin Yhdysvaltain dollarin velkojensa uudelleenjärjestelystä.[6] Joulukuussa 2005 maa ilmoitti maksavansa Kansainväliselle valuuttarahastolle (IMF) koko velkansa, noin 9,9 miljardia dollaria.[7] Néstor Kirchner ei pyrkinyt toiselle kaudelle. Lokakuussa 2007 Argentiinan presidentiksi valittiin hänen vaimonsa Cristina Fernández de Kirchner, joka oli kokenut poliitikko. Peronistit palasivat Argentiinassa taas valtaan lokakuun 2019 presidentinvaaleissa, jolloin peronistien ehdokas Alberto Fernandez voitti istuvan presidentin – Argentiinan presidenttinä vuodesta 2015 olleen Mauricio Macrin. Uusi presidentti Alberto Fernandez astui virkaansa 10. joulukuuta 2019. Hänen varapresidenttinään on entinen presidentti Cristina Fernandez de Kirchner.[8]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Prehistory Argentina Autentica. Viitattu 25.1.2011. (englanniksi)
  2. a b c d e f Donner, Arno; Donner, Ossi: Matkustus Argentiinassa ja Uruguayssa. WSOY, 1891. Teoksen verkkoversio.
  3. Kuohuvassa Etelä-Amerikassa, Toivo Rapeli, Kirjapaja Helsinki 1974, Arvi A. Karisto Osakeyhtiön kirjapaino Hämeenlinna 1974, ISBN 951-621-115-1, s. 201.
  4. Rapeli 1974, s 203
  5. Argentina's Inflation Skyrockets to 924%. NY Times 12.10.1983.
  6. Argentina says debt default is over Guardian. Viitattu 9.8.2008. (englanniksi)
  7. Argentina Announces its Intention to Complete Early Repayment of its Entire Outstanding Obligations to the IMF IMF External Relations Department. Viitattu 23.3.2007.
  8. Keskusta-vasemmistolainen Alberto Fernandez voitti Argentiinan presidentinvaalit ensimmäisellä kierroksella Helsingin Sanomat. 28.10.2019. Viitattu 30.11.2019.