Argentiinan historia

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
La Platan alueen kartta noin vuodelta 1600.

Ensimmäiset löytöretkeilijät saapuivat nykyisen Argentiinan alueelle 1500-luvulla. Espanjalaiset havittelivat aluetta Portugalin saatua jalansijaa Brasiliassa. 1500-luvun loppuun mennessä Espanjalla oli joukko siirtokuntia pitkin La Plataa, eli nykyistä Argentiinaa ja Uruguayta. Alue sai virallisen aseman Espanjan imperiumissa sijaiskuninkaan hallinnassa. Jesuiitoilla oli tuohon aikaan merkittävää vaikutusvaltaa maan hallinnossa. Samoin kuin Espanjasta, ajettiin jesuiitat pois myös La Platasta vuonna 1767. Napoleonin sotien seurauksena Espanjan hallinto joutui sekasortoon, jota itsenäisyysmieliset hyödynsivät ja pitkän vapaussodan jälkeen 1816 siirtokuntien kongressi julisti itsenäisyyden. Seurasi kansallisen hajaannuksen aikakausi, jolloin käytiin ajoittaisia taisteluita. Vasta vuonna 1862 maa sai pysyvän tasavaltaisen hallitusmuodon, vakiintui ja rikastui nopeasti. Toisen maailmansodan jälkeen Perónien juntat hallitsivat maata ajoittain. Vasta Falklandin sota 1982 aiheutti kriisin, joka palautti demokratian pysyvästi maahan. 1990-luvun jälkeen maa on paininut talousongelmien kanssa.

Löytöretket La Platan alueella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanja ja Portugali jakoivat Tordesillasin sopimuksella maailman vuonna 1494 pitkin 47° läntistä pituuspiiriä. Aikaa myöten tämä muodostui summittaisesti Argentiinan ja Brasilian ja siten espanjan- ja portugalinkielisen alueen rajalinjaksi.

1400-luvun loppu ja 1500-luvun alku oli suurten maantieteellisten löytöjen aikakausi. Espanja ja Portugali, tuon ajan merkittävimmät merivallat, kilpailivat sillä alalla kunniasta ja eduista. Kateus Portugalia kohtaan, joka oli juuri voittanut itselleen Molukkien saariston hallinnan ja löytänyt Brasilian, sai espanjalaiset varustamaan La Platan löytäneen retkikunnan. Syynä oli pyrkimys löytää läntinen tie Intiaan.

La Platan alueen alkuperäisasukkaita Hendrick Ottsenin maalauksessa vuodelta 1603.

Juan Diaz de Solis, jota silloin pidettiin Espanjan taitavimpana merimiehenä, ryhtyi retken johtajaksi. Lähtö tapahtui Cadizista lokakuussa 1515. Vastatuuleen purjehtien hän saapui La Platan suuhun, jossa nousi maihin eräässä saaressa Paranán ja Uruguayn yhtymäpaikalla. Solisin murhasivat kuitenkin pian maan alkuasukkaat eräässä toisessa maihinnousupaikassa virran itäisellä rannalla lähellä nykyistä Maldonadon kaupunkia, jolloin miehistö palasi takaisin Eurooppaan.

Kului 12 vuotta ennen kuin kukaan eurooppalainen jälleen näyttäytyi Rio Solisen rannoilla. Vuonna 1527 saapui paikalle tunnettu venetsialainen löytöretkeilijä Sebastian Gaboto eli Cabot, kun hän kapinan vuoksi oli pakotettu luopumaan aikeestaan etsiä meritietä Atlantilta Tyynelle valtamerelle. Gaboto purjehti aina Paraguayhin saakka, mutta paikalliset intiaanit suhtautuivat häneen niin vihamielisesti, että hänen täytyi palata takaisin.

Carcanalin yhtymiskohdalle Paranáan hän perusti ensimmäisen siirtokunnan, Fort Sancti Spiritusin. Jalometallien etsintä saattoi hänet sittemmin monille retkille sisämaahan. Niillä asukkailla, joita espanjalaiset silloin tapasivat, oli hopeisia koristeita ja muita esineitä sekä astioita samasta metallista. Siitä syystä otaksuttiin siellä olevan suuria hopea rikkauksia. Sen johdosta antoi Gaboto virralle sen nimen, joka sen nimenä on tähän päivään asti ollut: Rio de la Plata, hopeavirta.

Hän kuitenkin pettyi toiveissaan löytää hopeaa ja kultaa. Jonkun ajan kuluttua hän palasi Madridiin tehdäkseen tiliä löydöistään ja hankkeistaan, jättäen kuitenkin vahvan miehityksen Fort Sancti Spiritusiin. Siirtokunta joutui kuitenkin pian riitoihin intiaanien kanssa, jotka lopulta pääsivät voitolle ja polttivat Fortin. Muutamia eloonjääneitä espanjalaisia pelastui portugalilaisten hallitsemalle alueelle Brasilian rannikolla.

Kaksi yritystä oli siis epäonnistunut. Tästä espanjalaiset eivät kuitenkaan välittäneet. Seikkailu- ja keinottelukiihko olivat edelleen Espanjassa mitä korkeimmillaan. Don Pedro de Mendoza, joka oli eräästä maan ylhäisimmistä ja kunnioitetuimmista perheistä, teki kuningashuoneen kanssa sopimuksen. Hän varusti omalla kustannuksellaan retkikunnan, saaden valtuutuksen ryhtyä kaikkien valloittamiensa alueiden maaherraksi.[1]

Ensimmäiset siirtokunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Portugalin (vihreä) ja Espanjan (punainen) vallassa olevat alueet noin 1650. Kartta tuo esiin Buenos Airesin merkityksen Espanjalle Atlantin puoleisena satamana.

Vuonna 1536 saapui Mendoza La Platan läntiselle rannalle ja laski helmikuun 2. päivänä Buenos Airesin ensimmäisen perustuksen. Kaupunki sai nimekseen Santissima Trinidad, kun sen satamaa sen sijaan nimitettiin Santa Maria de Buenos Airesiksi. Nimi Buenos Aires, hyvä ilma, annettiin sille niiden raittiiden merituulien vuoksi, jotka sinne kesäpäivinä puhaltavat, tehden sen muutoin tuskastuttavan kuumuuden siedettävämmäksi.

Buenos Aires vuonna 1536.

Kohta kuitenkin ruuan puute ja intiaanien hyökkäykset pakottivat Mendozan jättämään uuden siirtokunnan ja vetäytymään eteenpäin ylemmäksi jokea Fort Sancti Spiritusiin. Täältä vuonna 1537 lähetettiin retkikunta, joka löysi Paraguayn ja perusti sen nykyisen pääkaupungin Asunciónin. Retkikunnan päällikkö Ayolas aloitti vielä retken Peruun, mutta paluumatkalla väijyksissä olleet intiaanit murhasivat hänet ja kaikki hänen seuralaisensa. Intiaanit olivat saaneet tietää, että Ayolasin seurue toi mukanaan hopeaa Perusta.

Siirtolaisasutusta jatkettiin seuraavina vuosina eri päällikköjen ja maaherrojen johdolla, vaikka jokseenkin vähäisessä määrin. Myös Perusta tehtiin retkiä, jolloin perustettiin Santiago del Estero (1553), Tucuman (1565), Córdoba (1573), Salto (1582), Rioja (1591) ja Jujuy (1592).

Chilestä tulleet uudisasukkaat asettuivat Cuyon maakuntiin, jotka vielä kauan myöhemmin luettiin osaksi Chileä. Vuonna 1555 maa sai ensimmäisen piispansa, Pedro la Torren, joka Madridista siirryttyään toimi virkavahvistuksena uudisasukkaiden itsensä valitsemalle maaherralle Yralalle. Asunción oli tuohon aikaan espanjalaisen siirtokunnan pääpaikka. Kesäkuun 11. päivänä 1580 perusti Juan de Garay Buenos Airesin uudestaan. Muutamia vuosia myöhemmin intiaanit tappoivat hänet eräällä retkellään Santa Féhen.

Espanjalaisten ja alkuasukkaiden keskinäinen suhde ei ollut suotuisa. Käytännössä elettiin täydessä sotatilassa, jolloin espanjalaiset eivät suinkaan osoittaneet mitään sääliväisyyttä, vaan tekivät itsensä julmuudesta ja kovuudesta kuuluisiksi. On muistettava, että elettiin aikaa jolloin Espanja tuli kuuluisaksi verilöylyistään ja julmuuksistaan Alankomaissa.

Suojellakseen maanmiehiään näitä julmuuksia vastaan kutsui Paraguayn maaherra jesuiitat maahan. Vuonna 1591 alueelle saapui kaksi jesuiittaa, isä Tuomas Field ja isä Ortega. Heidän toiminnan tuloksena 37 vuotta myöhemmin jesuiittalähetys laski maassa olevan 110 000 uutta kastettua katolilaista. Jesuiitat pääsivät hallitsevaan asemaan Paraguayssa, joka 1680 julistettiin itsenäiseksi siirtomaaksi. He hallitsivat patriarkaalisesti, mutta kuitenkin enemmän intiaanit huomioiden, kuin mitä muissa maakunnissa tapahtui.[1]

Sijaiskuninkaiden valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varakuningas Sobremonte.

Buenos Aires kuului tähän aikaan Perun sijaiskuninkaan hallintaan. Sillä oli kuitenkin oma kuvernööri. Kaupungin kauppa ja varallisuus kasvoivat niin, että se herätti myös Sevillan porvarien kateutta. Heidän onnistui hankkia Buenos Airesille maahantuontikielto muualta kuin Perun kautta. Samoin vienti rajoitettiin 16 000 busheliin viljaa, 25 tonniin lihaa sekä samaan määrään talia. Nämä kiellot synnyttivät kuitenkin hyvin laajan salakaupan. Sitä edistääkseen portugalilaiset perustivat vuonna 1680 Colonia de San Sacramenton Buenos Airesia vastapäätä virran toiselle puolelle. Englantilaiset puolestaan saivat Utrechtin rauhassa monopolin tuoda mustia orjia La Plataan.

1700-luvun kuluessa Buenos Airesin täytyi monta kertaa suojella itseään portugalilaisten ja intiaanien hyökkäyksiä vastaan. Vuonna 1724 kävi eräs portugalilainen laivasto Montevideon lahdella, mutta kenraali Bruno de Zabala pakotti sen vetäytymään takaisin. Sama kenraali perusti vuonna 1726 Montevideon kaupungin. Vuonna 1762 pakotettiin portugalilaiset, jotka partiomatkoilla ja laivakäynneillään jatkoivat levottomuuksiaan Buenos Airesissa, jättämään virran varrella olevan varustetun asemansa, Colonia de San Sacramenton. Pariisin rauhanteossa seuraavana vuonna heidän kuitenkin onnistui voittaa takaisin tämä asema. Vuoden 1777 alussa päättyneen lyhyen sodan tuloksena heidät pakotettiin viimein luopumaan siitä.

Samaan aikaan julistettiin Buenos Aires sijaiskuningaskunnaksi. Ensimmäiseksi sijaiskuninkaaksi tuli kenraali Zeballos, joka oli toiminut sotilasjoukkojen päällikkönä riidoissa Portugalia vastaan. Buenos Airesin sijaiskuningaskuntaan kuuluivat maaherrakunnat Paraguay, Tucuman, Cuyo ja Rio de la Plata. Vuonna 1780 alettiin perustaa siirtokuntia myös Patagonian rannikoille.

Samoin kuin Espanjasta, ajettiin jesuiitat myös La Platasta vuonna 1767. Eräänä aamuna kyseisenä vuonna heidän luostarinsa saarrettiin ja heidät kuljetettiin laivalla ilman viivytyksiä Cadiziin.

Vuosisadan lopussa otettiin ensimmäisiä askelia kulttuuri- ja sivistyselämän kehityksessä. Vuonna 1799 ilmestyi maan ensimmäinen sanomalehti. Pian tämän jälkeen perustettiin lääketieteellinen koulu, taideakatemia ja ranskankielen oppilaitos Buenos Airesiin.

Napoleonin vastaisen sodan aikana tekivät englantilaiset vuosina 1806 ja 1807 kaksi yritystä nousta maihin ja hyökätä La Platan alueelle, mutta heidät lyötiin. Maan sijaiskuninkaalla Rafael de Sobremontella ei kuitenkaan ollut mitään osaa tähän voittoon. Hän oli päinvastoin englantilaisten lähestyessä perääntynyt sisämaahan. Kun hän sitten englantilaisten poistuttua palasi takaisin, eivät kansanjoukot enää halunneet häntä hallitsijakseen. Sijaiskuningas julistettiin erotetuksi.

Espanjasta lähetettiin uusi sijaiskuningas, joka kuitenkin kohta huomattiin hyvin huonosti valituksi. Hän oli ankara ja välinpitämätön mies, sotamarsalkka Cisneros, joka vastusti jyrkästi kaikkia heränneen vapaudentunnon ilmauksia. Hän sai osakseen kansan vihan. Tässä tilanteessa saapui tieto, että Sevillassa hallitseva juntta oli kumottu. Täten syntyi epätietoisuus siitä, ketä oikeastaan tulisi pitää hallitsijana: kuningasta, joka oli erotettu, vai junttaa, joka oli syrjäytetty. Päätettiin kutsua kokoon kansalliskokous. Se kokoontuikin toukokuun 22. päivänä 1810 ja julisti sijaiskuninkaan ajan loppuneeksi sekä päätti asettaa hallitusneuvoston, jonka tulisi valvoa hallintoa.[1]

Vapaussota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali San Martín.

Kohta pidetyissä vaaleissa pääsi espanjalaismielinen puolue voitolle, ja Cisneros valittiin neuvoston presidentiksi. Tämä herätti yleistä tyytymättömyyttä ja Buenos Airesin väestö pakotti valitsemaan uuden neuvoston, jonka jäseniksi valittiin pelkkiä itsenäisyyden ystäviä. 25. toukokuuta 1810, jolloin vaali tapahtui, on sittemmin ollut argentiinalaisten vapauden vuosijuhlan päivä.

Espanjalais-ystävällinen puolue, joka siten joutui tappiolle Buenos Airesissa, perusti päämajansa Montevideoon ja taisteli innolla itsenäisyysliikettä vastaan. Kuitenkin vallankumousliike lähetettyjen asiamiesten kautta sai liittolaisia kaikkialla maassa ja vastustajien toimilla ei ollut kovinkaan suurta menestystä. Kapinaliike sai tehokasta apua myös Englannilta. Etelämaalaisten vilkkaalla temperamentilla uskottiin voitavan vapauttaa koko espanjalainen Etelä-Amerikka emämaan ylivallasta.

Vuonna 1811 lähetettiin asejoukko kenraali Manuel Belgranon johdolla Paraguayhin voittamaan tätäkin maata osaksi vallankumousta. Mutta siellä kärsittiin pettymys: Paraguay kyllä julisti itsensä vapaaksi Espanjasta, mutta ei ollut halukas yhdistymään Buenos Airesiin, vaan julisti olevansa itsenäinen valtio. Parempi onni Belgranolla oli seuraavana vuonna, kun hän Tucumanin luona voitti Perusta tulevan espanjalaisen sotajoukon. Vuonna 1813 hän osittain tuhosi ja vangitsi erään espanjalaisen sotajoukon Salton läheisyydessä ja marssi juhlakulkueessa kaupunkiin.

San Martín ylittää Andit.

31. tammikuuta 1813 kokoontuivat jokaisen maakunnan edustajat kongressiin Buenos Airesiin. Edustajat hyväksyivät Belgranon ja hänen armeijansa esittämät kansallisvärit (sininen, valkoinen, sininen), vahvistivat maan vaakunan ja julistivat kaikki sen jälkeen maassa syntyvät orjat vapaiksi.

Seuraavina vuosina taisteltiin vaihtelevalla onnella. Espanja lähetti laivaston ja apujoukkoja Montevideoon. Talvella 1813 itsenäisyyspuolueen amiraali Brownin onnistui hävittää espanjalainen laivasto ja valloittaa Montevideo. vuonna 1816 kokoontui kansalliskongressi Tucumanissa ja Heinäkuun 9. päivänä juhlallisesti julisti näiden yhdistyneiden maakuntien itsenäisyyden.

Kun asiat näin olivat selvinneet, saatettiin menestyksellä alkaa tehdä veljiä Chilessä ja Perussa osallisiksi vapauden eduista. Kenraali San Martin, joka tuli ylipäälliköksi Belgranon jälkeen, kulki vuonna 1818 sotajoukkoineen Andien yli ja saavutti voitoillaan Chacobucon ja Maypún luona Chilelle vapauden. Heinäkuun 3. päivänä 1821 miehitti hän Perun pääkaupungin Liman, jolloin Espanjan valta Etelä-Amerikassa tuli kokonaan murretuksi. Pyhä allianssi, joka samaan aikaan melkein kaikkialla Euroopan mannermaalla menestyksellä puolusti perintölaillisuuden asiaa, aikoi lähettää sotajoukon ja laivaston saadakseen myös Amerikassa monarkkien vallan entiseen kuntoon, mutta Englanti esti hankkeen.[1]

Kansallisen hajaannuksen aikakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bernardino Rivadavia yritti yhdistää Argentiinan sen ensimmäisenä presidenttinä.

Itsenäisyys oli nyt turvattu, vaan sisällä maan vallitsi anarkia, vallattomuus. Oltuaan vuosisatoja Espanjan täydellisessä poliittisessa holhouksessa – kaikki virkamiehet olivat syntyperäisiä espanjalaisia – kansalla ei ollut minkäänlaista itsehallinnon kykyä. Lisäksi oli pitkä sota-aika useissakin sotapäälliköissä kasvattanut tavan komentaa ja tulla totelluksi, tutustuttanut nämä mahtavuuteen, josta luopuminen tuntui heistä nyt vaikealta. Sitä paitsi Buenos Airesilla ja maakunnilla oli eriävät intressit; kun edellinen tahtoi yhdistää kaikki maakunnat yhteisen hallituksen alaisuuteen, jolla tulisi olemaan istuimensa Buenos Airesissa, suosivat maakunnat sitä vastoin enemmän liittovaltaista hallitusmuotoa, samanlaista kuin Sveitsin ja Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen.

Siten syntyi kaksi toisiansa vastustavaa puoluetta, unitaarinen (keskusvaltainen) ja federalistinen (liittovaltainen). Vuosina 1814-1820 oli hallituksen päällikkönä yksi ja toinen – enimmäkseen johtajan nimellä – vaihtuen tiheään, eroamalla hallituksesta joko vapaaehtoisesti taikka vastustajain pakotuksesta. vuonna 1820 julistettiin yhdysvalta täydellisesti hajotetuksi, ja kukin maakunta sai vapauden järjestää hallintonsa miten itse tahtoi. Tämä julkisesti ilmoitettu hallituksetta olo kesti vuoteen 1825, milloin Buenos Airesiin kokoontui lähetystöjä joka maakunnasta kongressiin, joka valitsi Bernardino Rivadavian tämän uudestaan perustetun yhdysvallan presidentiksi.

Presidentti oli ennen ollut ministerinä Buenos Airesissa ja häntä kunnioitettiin Argentiinan etevimpänä valtiomiehenä. Mutta hänkään ei saanut pysyä kauan hallituksen johdossa. Unitaaristen periaatteittensa tähden tuli hän pian riitaan kongressin kanssa ja otti eron vuonna 1827. Brasilia oli sillä aikaa, vuonna 1825, aloittanut sodan Argentiinaa vastaan, mutta sen voitti Argentiinalle amiraali Brown 1827 merellä Juncalin luona ja kenraali Alvear maalla Ituzaingón luona. Brasilia pakotettiin luopumaan vaatimuksestaan saada Montevideo (Banda Oriental), joka sen jälkeen julistettiin itsenäiseksi. Näin sai alkunsa Uruguayn valtio, viralliselta nimeltään Republica Oriental del Uruguay.

Kapinallismaakunnat taistelevat liitossa Brasilian kanssa Buenos Airesin joukkoja vastaan Caserosissa, jossa sota ratkesi Buenos Airesin hyväksi.

Kun sota Brasiliaa vastaan oli päättynyt, puhkesivat sisäiset riitaisuudet uudelleen unitaristien ja federalistien välillä. Maa hajaantui viiteen toisistansa riippumattomaan eri alueeseen, joissa eri kenraalit kussakin anastivat hallinnon. vuonna 1829 tuli Juan Manuel Rosas Buenos Airesin kuvernööriksi. Hänen onnistui voittaa monta kilpailijaansa, ja sen jälkeen hän teki suuren retken intiaaneja vastaan karkottaen heidät Rio Negron toiselle puolelle.

Jälkeenpäin erosi hän vallasta, mutta valittiin vuonna 1835 diktaattoriksi ja hallitsi sitten aivan kuin täydellinen tyranni. Alipäällikkönsä Quirogan hän lähetti kuvernöörinä hallitsemaan sisämaata. Vaan kun tämä murhattiin matkalla, antoi Rosas ampua Santa Fén ja Corrientesin kuvernöörit, vaikka ei ollut mitään todisteita heitä vastaan murhan osallisuudesta. Sellainen hallintotapa luonnollisesti synnytti tyytymättömyyttä ja kapinaa.

Corrientes nousi kapinaan vuonna 1839, mutta Rosas lannisti sen taistelussa Paso Largon luona. Vuonna 1841 seurasi uusi kapina kenraali Lavallen johdolla, mutta Lavalle joutui vangiksi ja ammuttiin lokakuussa samana vuonna. Ulkopolitiikassaan oli Rosas ankara mutta ajattelemattoman nativismin puoltaja. Julistaessaan Paranán ja Uruguayn virrat suljetuiksi kaikilta vierailta lipuilta, hankki hän vihollisikseen Englannin ja Ranskan, joilla oli suurin laivaliikenne näillä kulkuväylillä.

Montevideon puolustuksen sen unitaariset asukkaat, Rosan viholliset, olivat uskoneet kenraali Pazille. Hän kesti päälinnoituksessaan Cerron huipulla Montevideon luona kenraali Oriben piirityshyökkäyksiä, jotka kestivät kahdeksan vuotta, 1843-1851, antamatta tätä vähäpätöistä mutta luoksepääsemätöntä linnoitusta vihollisen valtoihin.

Vihdoinkin saivat Rosan useat viholliset johtajakseen Entre Riosin kuvernöörin, kenraali Urquizan, joka yhteydessä Corrientesin maakunnan ja Brasilian kanssa ensin vapautti Montevideon linnoituksen piirityksestä ja voitti sitten Rosan sotajoukon Monte Cacerosin luona lähellä Buenos Airesia. Rosas pääsi eräällä englantilaisella sotalaivalla pakoon Englantiin. Vähän aikaisemmin olivat ranskalaiset ja englantilaiset sotalaivat murtaneet suuren taistelun jälkeen Obligadon luona Uruguay-virran sulun. Laivakulku julistettiin vapaaksi kaikille kansoille.

Rosasin kukistuksen jälkeen syntyi uusia sisäisiä riitoja. vuonna 1854 julistettiin kenraali Uruquiza eräässä Paranán kaupungissa pidetyssä kansalliskokouksessa Argentiinalaisen liittovallan ensimmäiseksi presidentiksi. Buenos Aires oli sillä välin julistanut itsensä toisista maakunnista eli valtioista riippumattomaksi ja joutui eripuraisuuteen näiden kanssa. Siitä seuraavissa taisteluissa pääsi Buenos Aires lopulta voitolle.[1]

Tasavalta vakiintuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartta Argentiinan tasavallasta vuodelta 1914.

Vuonna 1862 sai Argentiinalainen tasavalta liittovaltaisen hallitusmuodon, sen presidentiksi valittiin kenraali Mitre kuudeksi vuodeksi. Pääkaupungin valitsemiskysymys, joka silloin jätettiin avoimeksi ja vasta 1881 ratkaistiin Buenos Airesin eduksi, tuotti kahdenkymmenen vuoden ajalla paljon epävarmuutta. Sitten kun tämä kysymys oli ratkaistu, tulivat muutokset, jotka 1862 vuodesta saakka jo olivat ripeitä, vieläkin huomattavammiksi.

Kansan sivistystä ja koululaitosta edistettiin, rakennettiin rautateitä ja lennättimiä. Kauppaa edistettiin paljon. Maahanmuutto lisääntyi ja oli Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen jälkeen suurin maailmassa.[1] 1800-luvun lopulla maa rikastui nopeasti uudenaikaisen maatalouden ja kaupan ansiosta. Vuosina 1880–1930 Argentiina kuului maailman kymmenen rikkaimman maan joukkoon. Vuodesta 1890 alkaen Argentiinaa ravisteli kuitenkin vakava talouslama, jonka vaikutukset levisivät Lontoon finanssijärjestelmän kautta koko teollistuneeseen maailmaan.

Konservatiivit hallitsivat vuoteen 1916 asti, jolloin heidän perinteiset kilpailijansa radikaalit, joka korostivat rehellisiä vaaleja ja demokratiaa, nousivat valtaan. Vuoden 1929 suuren laman ja maailmanlaajuisten talousvaikeuksien aikana Argentiinan asevoimat syrjäytti 1930 presidentti Hipólito Yrigoyenin vallasta, jota seurasi vuosikymmen konservatiivien valtaa.

Perónien juntat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan puhjetessa Argentiina julistautui puolueettomaksi, ja kieltäytyi katkaisemasta suhteita Saksaan ja Japaniin myöskään vuonna 1942. Vuonna 1943 akselivalloille sympaattinen asevoimien juntta kaappasi vallan kenraali Pedro Pablo Ramírezin johdolla. Yksi sen johtajista oli eversti Juan Domingo Perón, joka nousi hallituksen näkyvimmäksi hahmoksi työvoimaministerinä. Argentiina katkaisi suhteet akselivaltoihin vuonna 1944 ja julisti niille sodan vuonna 1945.


Sodan jälkeen Juan Perón voitti presidentinvaalit 1946. Hän lupasi työläisille korkeammat palkat ja sosiaaliturvaa. Perónin politiikassa ensisijalla oli työllisyyden ylläpito, ja ammattiyhdistysten laajentaminen. Vuonna 1947 ensimmäisen viisivuotissuunnitelma perustui kansallistetun teollisuuden tuomaan kasvuun. Peronia on arvosteltu siitä että hän laiminlöi maataloutta ja käynnisti palkankorotuksilla inflaation[2]. Peronin vaimo, Evitaksi sanottu Eva Perón pantiin vastuuseen suhteista työväkeen. Evitasta tuli miltei pyhimys Argentiinassa[3]. Hän perusti useita köyhien avustusohjelmia ja työskenteli ahkerasti myös naisten aseman parantamiseksi. Argentiinan naiset saivat äänioikeuden vuonna 1947. Useat natsit pakenivat sodan päätyttyä Perónin Argentiinaan. Vuonna 1949 säädettiin uusi perustuslaki, joka vahvisti presidentin valtaa. Perónin tukijoiden hallitsema kongressi sääti lain, joka kielsi presidentin arvostelemisen. Vuonna 1951 Perón valittiin uudelleen presidentiksi suurella enemmistöllä. Hänen vaimonsa kuoli syöpään 1952, jonka jälkeen Perónin suosio alkoi hiipua.

Juan Perón vuonna 1946

Kesäkuussa 1955 laivasto yritti vallankaappausta, mutta uskolliseksi jäänyt armeija kukisti sen. Syyskuussa kaikki puolustushaarat nousivat kuitenkin yhdessä kapinaan ja kolmipäiväisissä taisteluissa kuoli tuhansia. Perón pakeni paraguaylaisella sotalaivalla maasta ja asettui Espanjaan. Vuoden 1853 Yhdysvaltain malliin perustuva perustuslaki palautettiin voimaan.

1950-luvulla ja 1960-luvulla sotilas- ja siviilihallinto vuorottelivat. Talouskasvu hiipui ja työväki radikalisoitui. Vuonna 1966 kenraali Juan Carlos Onganía kaappasi vallan ja hallitsi diktaattorina vuoteen 1970. 11. maaliskuuta 1973 järjestettiin ensimmäiset vaalit kymmeneen vuoteen. Perónia estettiin osallistumasta, mutta hänen tukijansa Héctor José Cámpora valittiin presidentiksi ja Perónin seuraajat saivat hallintaansa myös Kongressin molemmat kamarit. Cámpora erosi heinäkuussa 1973, jolloin piti järjestää uudet vaalit. Perón palasi maanpaosta ja asettui ehdolle varapresidenttinään kolmas vaimonsa Isabel Martínez de Perón. Tuolloin sekä vasemmiston että oikeiston terroristiryhmät uhkasivat jo maan järjestystä. Hallitus hallitsi hätätilavaltuuksin ja sai vangita ihmisiä ilman syytteitä.

Tuolloin jo iäkäs Perón kuoli kesken kautensa 1. heinäkuuta 1974 ja häntä seurasi hänen vaimonsa ja varapresidenttinsä, Isabelita. Maassa oli laajoja lakkoja ja poliittista terrorismia. Isabelita oli entinen kabareetanssija ja heikkotahtoinen valtionpäämies, jolta asevoimien kaikkien puolustushaarojen muodostama juntta Jorge Rafael Videlan johdolla otti vallan 24. maaliskuuta 1976.

Ihmisoikeusloukkauksista tuli arkipäivää juntan valtakaudella. Arviolta 8 960–30 000 argentiinalaista tapettiin tai katosi sen valtakaudella. Argentiinassa tätä nimitetään likaiseksi sodaksi (esp. Guerra Sucia) tai nimellä El Proceso. Ihmisoikeusloukkaukset rasittivat maan kuvaa ulkomailla, ja juntta leimasi kritiikin Argentiinan vastaiseksi kampanjaksi. Ulkopoliittisesti juntalla oli kiistoja Chilen kanssa kolmesta asumattomasta saaresta Amerikan eteläkärjessä Beaglen kanaalissa ja vuonna 1977 Pinochetin Chile ja Argentiina olivat lähellä avointa sotaa.

Falklandin sota ja demokratisoituminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Argentiina yritti valloittaa Yhdistyneen kuningaskunnan Falklandsaaret 2. huhtikuuta 1982. Britit lähettivät laivasto-osaston paikalle ja argentiinalaiset antautuivat taisteluiden päätteeksi 14. kesäkuuta 1982. Sotilasjuntta kaatui ja Argentiina palasi demokratiaan 1983. Vuonna 1983 inflaatio oli 900 % vuodessa.[4]

Ensimmäiseksi presidentiksi valittiin 30. lokakuuta 1983 vaaleissa Unión Cívica Radicalin Raúl Alfonsín. Seuraavien 16 vuoden aikana järjestettiin kolmet vaalit ilman vallankaappauksia. Partido Justicialistan Carlos Menem voitti kaksi kertaa ja Fernando de la Rúa valittiin kerran.

Alfonsínin hallitus aloitti tutkimuksen sotilasjuntan aikaisista ihmisoikeusloukkauksista ja järjesti asevoimat siviilien alaisuuteen. Talousvaikeuksien vuoksi Alfonsín menetti luottamuksensa ja luopui kuusivuotisesta kaudestaan puoli vuotta ennenaikaisesti. Häntä seurasi Menem.

Menem yritti leikata hyperinflaatiota liberaalilla talouspolitiikalla. Vuonna 1992 käyttöön otettu, australin korvannut Argentiinan peso sidottiin kiinteällä kurssilla Yhdysvaltain dollariin, valtionyrityksiä yksityistettiin ja kaupan ja liiketoiminnan rajoituksia purettiin. Argentiina oli perustamassa Mercosur-tulliliittoa. Talouskasvu oli aluksi nopeaa. Side Yhdysvaltain dollariin osoittautui lopulta vääräksi päätökseksi ja dollarin vahvistuminen tuhosi Argentiinan vientikaupan. Menem palautti diplomaattiset suhteet Britanniaan 1990 ja armahti sotilasjuntan edustajat. Hänet valittiin uudelle kaudelle 1995. Jo syyskuussa 1996 talousvaikeudet johtivat yleislakkoon. Valtiovarainministeri Domingo Cavallo erosi kyllästyneenä valtion korruptioon ja laittomuuksiin. Vasemmistolaisen Alianzan Fernando de la Rúa valittiin presidentiksi 1999. Hän peri 114 miljardin dollarin valtionvelan. Suurin osa veloista olivat aikaisempien diktaattorien, yksityisten pankkien ja yritysten yksityistä lainaa, jonka Argentiinan valtio oli moraalittoman velan teorian mukaisesti ottanut maksettavakseen.

Vuoden 1998 Aasian talouskriisi johti valuuttapakoon ja nelivuotiseen taantumaan, joka päättyi talouspaniikkiin marraskuussa 2001. Vuoden 2000 suu- ja sorkkatautiepidemia oli tuhonnut Argentiinan maataloustuotteiden viennin. Kansainvälinen valuuttarahasto myönsi maalle 40 miljardia lisää lainaa.

Maaliskuussa 2001 de la Rúa muodosti kansallisen yhtenäisyyden hallituksen ministerien eroamisten vuoksi, ja kävi läpi kolme valtiovarainministeriä kolmessa viikossa. Heinäkuussa koko maan pysähtyi yleislakkoon hallituksen leikkausten vuoksi. Opposition perónistit saivat haltuunsa Kongressin molemmat kamarit. 3. joulukuuta 2001 valtiovarainministeri Cavallo rajoitti rahan nostamista tileiltä valuuttapaon vuoksi. Päätöstä seurasi yleislakko ja väkivaltaisia mielenosoituksia (ns. Corralito). De la Rúa erosi 20. joulukuuta. Vuoden 2001 lopussa väliaikainen presidentti Adolfo Rodríguez Saá julisti maan maksukyvyttömäksi 88 miljardin velkoihinsa. Seuraava väliaikainen presidentti Eduardo Duhalde katkaisi dollarin ja peson suhteen, mikä johti valuutan devalvaatioon. Talousromahdus heikensi keskiluokan asemaa, palkat laskivat lähes puoleen ja pankkisäästöt haihtuivat olemattomiin.

27. huhtikuuta 2003 järjestettiin presidentinvaalit, joissa vasemmistolainen peronisti Néstor Kirchner valittiin kahden vuoden väliaikaishallinnon jälkeen. Toiselle kierrokselle häntä vastaan noussut Menem luovutti ennen toisen kierroksen vaaleja. Kirchner vahvisti asemiaan lokakuun 2005 vaaleissa.

Maaliskuussa 2005 Argentiina pääsi sopimukseen velkojiensa kanssa 103 miljardin US-dollarin velkojensa uudelleenjärjestelystä.[5] Joulukuussa 2005 maa ilmoitti maksavansa Kansainväliselle valuuttarahastolle koko velkansa, noin 9,9 miljardia USD[6]

Néstor Kirchner ei pyrkinyt toiselle kaudelle, vaan presidenttiehdokkaaksi asettui hänen vaimonsa Cristina Fernández de Kirchner, kokenut poliitikko hänkin, ja hän voitti lokakuussa 2007 pidetyt vaalit.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Donner, Arno; Donner, Ossi: Matkustus Argentiinassa ja Uruguayssa. WSOY, 1891. Teoksen verkkoversio.
  2. Kuohuvassa Etelä-Amerikassa, Toivo Rapeli, Kirjapaja Helsinki 1974, Arvi A. Karisto Osakeyhtiön kirjapaino Hämeenlinna 1974, ISBN 951-621-115-1, s. 201
  3. Rapeli 1974, s 203
  4. [1]
  5. Argentina says debt default is over Guardian. Viitattu 9.8.2008. (englanniksi)
  6. Argentina Announces its Intention to Complete Early Repayment of its Entire Outstanding Obligations to the IMF Imf External Relations Department. Viitattu 23.3.2007.