Postivaunut

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee liikennevälinettä. Katso myös Postivaunu (täsmennyssivu).
Vanhat postivaunut näytteillä Stockalperin linnassa Sveitsissä.

Postivaunut ovat hevosvetoiset vaunut, joilla kuljetettiin matkustajia ja tavaroita.[1]

Vaunujen rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Postivaunujen rakenne pohjautui jo Rooman valtakunnan aikana käytettyihin nelipyörävaunuihin. Akselien päälle oli sijoitettu kori tai runko, jossa saattoi olla katos. Vaunun katolla pidettiin matkatavaroita, mikä oli kuormaamisen kannalta hankalaa. Kori maalattiin keltaiseksi tai punakeltaiseksi, ja lisänä saattoi olla koristemaalauksia. Kirkkaita lakkapintoja ei käytetty. Vaunujen kokoja oli monia, ja suurimpiin saattoi mahtua 12 matkustajaa. Vetojuhtina oli ainakin kaksi hevosta. Mukavuuden lisäämiseksi keksittiin, että kori kiinnitettiin akseleihin nahkahihnoilla, jotka vaimensivat heilumista ja tärinää. [2] Hihnojen tilalle tuli noin vuonna 1800 lehtijousitus: oivallettiin, että päällekkäin ladotut taivutetut metallilevyt joustavat keskiosastaan.[3]

Liikenteen yleistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Postivaunut otettiin käyttöön Lontoossa noin vuonna 1640 ja parikymmentä vuotta myöhemmin Pariisissa. Ne olivat Englannissa ja Yhdysvalloissa laajimmin käytössä 1800-luvulla, kun tieverkko oli aikaisempaa parempi. Tuolloin postivaunut olivat pitkillä matkoilla Yhdysvalloissa lähes ainoa mahdollinen kulkuväline.[4] Tosin jo vuoden 1840 tienoilla ennustettiin postivaunujen ajan päättyvän, kun rautatiet yleistyvät[5].

Alkuaan Euroopan tieverkon parhaita osia olivat Rooman vallan aikaiset väylät, jotka olivat kivilaattapintaiset. Pehmeisiin teihin tuli syvät urat, joissa vaunut kulkivat kuin raiteilla. Jos vaunut nousivat pois urasta, ne saattoivat kaatua. Ohittaminen oli vaikeaa.[6]

Ajuri ja matkustajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Postivaunun kuljettajan tehtävä oli varsin arvostettu, sillä siihen kuului virkapuvussa liikkumista paikasta toiseen. Postitorven käyttö lisäsi ammatin arvostusta, mutta torven käyttö oli tarkasti ohjeistettua.[6] Työ sisälsi tosin myös hankaluuksia. Esimerkiksi vaunun pyörän rikkoutuminen saattoi merkitä 1–2 päivän pysähdystä. Työ vaati myös kylmän- ja kuumansietokykyä. Talvisin oli kylmä, mutta jos vaunut juuttuivat kiinni lumeen tai liejuun, tuli ajurille kuuma. Ajurin esimies oli postiaseman hoitaja eli postimestari, joka piti majataloa. Majatalojen välistä noin 7,5 kilometrin matkaa sanottiin postimailiksi.[7]

Postireittien avulla saattoi harrastaa turismia, joskin matkailu yleistyi laajemmin vasta rautateiden aikana. Monet turistit julkaisivat matkakertomuksiaan, joiden perusteella muut saattoivat tehdä omia matkasuunnitelmiaan.[8] Postivaunuissa matkustaminen oli kallista. Esimerkiksi matka Wienistä Linziin maksoi vuonna 1824 kolme guldenia ja 20 kreuzeria, ja lisäksi ajurille oli maksettava juomarahaa. Matka Wienistä Prahaan maksoi 14 guldenia. Sellaisella rahamäärällä matkustaisi nykyisin junalla koko Euroopan halki.[9] Lisäksi oli pikapostin ja erikoispostin järjestelmä. Pikapostille luvattiin nopeampi kulku ja siinä käytettiin levänneitä hevosia. Pikapostinkin kyytiin otettiin matkustajia, joilta vaadittiin erikoishinta.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tötschinger, Gerhard: Kaikki kyytiin! Matkalla Biedermeier-ajan Euroopassa. Alkuteos Ach, wer da mitreisen könnte..., suom. Sirpa Alkunen. Espoo: Plataani, 2002. ISBN 952-5429-01-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Tötschinger, s. 7–65.
  2. Tötschinger, s. 25–28, 30.
  3. Milloin hevosvaunuihin tuli jousitus?. Tieteen Kuvalehti Historia, 2015, nro 16, s. 15. Bonnier. ISSN 0806-5209.
  4. Stagecoach Britannica. Viitattu 23.7.2014. (englanniksi)
  5. Tötschinger, s. 61.
  6. a b Tötschinger, s. 60.
  7. Tötschinger, s. 44–51, 65.
  8. Tötschinger, s. 9–16, 21–24.
  9. Tötschinger, s. 65–66.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]