Etelä-Afrikka

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 31. elokuuta 2007 kello 10.55 käyttäjän Joonasl (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä artikkelia on ehdotettu suositelluksi artikkeliksi.
Suositeltu artikkeli -laatumerkinnän on tarkoitus kertoa, että artikkeli yhteisön mielestä on erityisen hyvin kirjoitettu ja kattava. Artikkelin ehdokassivulla voit ottaa asiaan kantaa.
Tämä artikkeli käsittelee valtiota. Etelä-Afrikka on myös maantieteellinen alue.
Republiek van Suid-Afrika

Republic of South Africa
IRiphabliki yaseNingizimu Afrika
IRiphabliki yeSewula Afrika
IRiphabliki yaseMzantsi Afrika
IRiphabliki yaseNingizimu Afrika
Rephaboliki ya Afrika-Borwa
Rephaboliki ya Afrika Borwa
Rephaboliki ya Aforika Borwa
IRiphabhulikhi yeNingizimu Afrika
Riphabuḽiki ya Afurika Tshipembe

Riphabliki ra Afrika Dzonga
Etelä-Afrikan lippu Etelä-Afrikan vaakuna
lippu vaakuna

Etelä-Afrikan sijainti

Valtiomuoto tasavalta
Presidentti Thabo Mbeki
Pääkaupunki Kapkaupunki (lakiasäätävä)
Pretoria (hallinnollinen)
Bloemfontein (juridinen)
Muita kaupunkeja Johannesburg (3 225 812 as.), Durban (3 100 000 as.)
Pinta-ala
– yhteensä 1 219 912 (sijalla 24)
– josta sisävesiä ei merkittävästi
Väkiluku (2005) 47 432 000 (sijalla 26)
– väestötiheys 36
– väestönkasvu −0,31 (2005)
Viralliset kielet afrikaans, englannin kieli, zulu, xhosa, swazi, ndebele, eteläinen sotho, pohjoinen sotho, tsonga, tswana ja venda
Valuutta rand (R) (ZAR)
BKT (2003)
– yhteensä 456 700 miljoonaa USD  (sijalla 21)
– per asukas 10 700 USD
HDI (2002) 0,666 (sijalla 119)
Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous 3,6
– teollisuus 31,2
– palvelut 65,2
Aikavyöhyke +2
– kesäaika UTC+2
Itsenäisyys
 – Yhdistyneestä kuningaskunnasta
31. toukokuuta 1910
Lyhenne ZA
– ajoneuvot: ZA
– lentokoneet: ZS
Kansainvälinen
suuntanumero		 +27
Tunnuslause
ke e: ǀxarra ǁke (xhosaksi: Erilaiset ihmiset yhdistyvät)
Kansallislaulu ”Etelä-Afrikan kansallislaulu”

Etelä-Afrikan tasavalta eli Etelä-Afrikka on tasavalta aivan Afrikan mantereen eteläisimmässä kärjessä. Sen rajanaapureita ovat Namibia, Botswana, Zimbabwe, Mosambik ja Swazimaa. Lesothon valtio sijaitsee enklaavina Etelä-Afrikan sisällä. Maan ilmasto vaihtelee alueittain. Läntisessä Kapmaassa on välimerenilmasto ja sisämaa on eli puoliaavikkoa, jossa sataa kesäisin. KwaZulu-Natalissa on subtrooppista vyöhykettä. Etelä-Afrikkaa voidaan pitää Afrikan mantereen suurvaltana ja sillä on alueen ylivoimaisesti suurin talous. Maa on maailman johtavia mineraalien viejiä.[1]

Erityisesti mustat afrikkalaisnationalistit kutsuvat Etelä-Afrikka Azaniaksi.[2] Muun muassa arkkipiispa Desmond Tutu ja Nelson Mandela ovat kuvanneet vuoden 1994 jälkeistä demokraattista monikulttuurillista Etelä-Afrikka Sateenkaarivaltioksi.[3]

Historia

Pääartikkeli: Etelä-Afrikan historia
Pääartikkeli: Etelä-Afrikan varhaishistoria

Nykyihminen, Homo sapiens, ilmaantui noin 100 000 vuotta sitten ja runsaat 10 000 vuotta sitten laajoilla aluilla eteläisessä Afrikassa vallitsi nykyisten sanien esi-isien kulttuuri. Sanien elämänmuoto perustui metsästykseen, kalastukseen ja keräilyyn ja he olivat organisoituneet noin 50–500 ihmisen kierteleviin metsästäjäryhmiin.[4] Noin 2 200 vuotta sitten eräät san-ryhmät nykyisen Botswanan pohjoisosissa kesyttävät ensimmäiset kotieläimet ja alkavat liikkua kohti etelää. Heidän luomaansa uutta sosioekonomista järjestelmää on antropologien piirissä kutsuttu khoikhoi -metsästäjä-paimentolaisuudeksi.[5] Bantukieliä puhuvaa väestöä alkoi saapua nykyisen Transvaalin alueelle jo 300-luvulla. Nguni-tsongat, asuttivat 1500-luvulla jo Natalin rannikkoalueita ja sotho-tswanat Oranje- ja Vaaljoen yhtymäkohdan pohjoispuolta. 1700-luvulle tultaessa nguni-tsongat olivat jakautuneet lukuisiin pienempiin etnisiin ryhmiin kuten zuluihin, xhosiin ja swazeihin.[6]

Siirtomaakausi

Pääartikkeli: Etelä-Afrikan siirtomaahistoria

Ensimmäiset buurit asettuivat Hyväntoivonniemelle nykyisen Kapmaan alueelle vuonna 1652. Siirtokunta kasvoi vuosisadan loppuun mennessä 15 000 ihmiseen ja sen pinta-ala laajeni vielä nopeammin. Monet siirtokuntalaiset myös muuttivat sanien ja khoiden asuttamaan sisämaahan. Siirtolaiset kahakoivat jatkuvasti ympäröivien afrikkalaisheimojen kanssa ja vuosien 1785–1795 välisenä aikana näissä kahakoissa kuoli 2 000 san-heimoon kuulunutta miestä ja naista ja lisäksi 700 joutui orjuuteen.[7]

Vuonna 1795 britit valloittivat Kapmaan strategiseksi tukikohdaksi ranskalaisia vastaan hallitakseen meritietä itään.[8]

Voortrekkerien leirin rekonstruktio Blood Riverin varrella.

Vuosina 1835–1843 noin 12 000 buuria Suurelle vaellukselle kohti pohjoista. Muuttoliikkeen syinä olivat taloudelliset ongelmat, xhosien ja buurien välinen aseellinen konflikti ja erityisesti tyytymättömyys brittihallintoa kohtaan, joka voortrekkerien näkemyksen mukaan ei ollut tarjonnut heille tarvittu turvaa xhosia vastaan ja oli edistänyt musta- ja valkoihoisten välistä tasa-arvoa sekä oli kieltänyt orjakaupan Kapmaassa.[9]

Shaka 1824

1700-luvun lopulla pohjoisten ngunien keskuudessa syntyi poliittisia levottomuuksia liiallisen väestönkasvun ja kaupallisen kilpailun seurauksena. Ngunien väliset etniset yhteenotot johtivat uudenlaisen sotilaallisen ja hallinnollisen järjestelmän syntymiseen. "Mustaksi Napoleoniksi" kutsutun Shaka Zulun johdolla syntyikin vahva zuluvaltio.[10] 1820-luvun puoleen väliin mennessä Shaka hallitsi jo yli 100 000 ihmisen valtakuntaa ja hänen armeijassaan oli 40 000 miestä.[11]

Shakan valloituksia pakoon lähti suuri joukko väestöä, joka muodosti niin sanotun mfecaneliikkeen (suom. hajoaminen) ja jonka vaikutukset tuntuivat Keski- ja Itä-Afrikassa saakka. Eri banturyhmien valtiollinen kehitys nopeutui ja Afrikkaan syntyi useita uusia kuningaskuntia kuten Ndebele ja Gaza sekä edelleen olemassa olevat Besotho (nykyinen Lesotho) ja Swazi (nykyinen Swazimaa).[12] Mfecanen aikainen sekasorto mahdollisti myös buurien levittäytymisen pohjoisemmaksi 1830-luvulta alkaen ja loi pohjan apartheidin aikana esitetylle myytille buurien muuttamisesta "tyhjään maahan".[8]

Buurisodat

Pääartikkeli: Buurisodat, Etelä-Afrikan unioni
Tiedosto:Afrikaner commandos.JPG
Buurisissejä

Britit pakkoliittivät Transvaalin siirtokuntaansa 1877. Buurit protestoivat pakkoliittämistä nousemalla kapinaan 1880 joulukuussa. Majuba Hillin taistelussa usean buurijoukot löivät brittiläiset joukot, jotka kärsivät kovia tappioita. William Gladstonen johtama brittihallitus katsoi sodan menetetyksi ja allekirjoitti aselevon 6. maaliskuuta. Lopullisen rauhansopimus allekirjoitettiin 23. maaliskuuta 1881. Buureille myönnettiin itsehallinto Transvaalissa brittien valvonnassa.

Vuonna 1887 kullankaivajat löysivät maailman suurimman kultaesiintymän Witwatersrandista ("Randi") harjanteelta. Kullan löytämisen jälkeen tuhannet brittiläiset siirtolaiset alkoivat vyöryä rajan yli Kapmaasta. Afrikaanerit hermostuivat uitlanderien läsnäolosta ja kielsivät heiltä äänestysoikeuden. Transvaal antoi vuonna 1899 uhkavaatimuksen, joka johti sotaan. Oranje liittyi tuolloin Transvaaliin. Hyvin alkaneesta sissisodasta huolimatta buurit joutuivat vuonna 1902 antautumaan brittijoukoille. Kärsimästään tappiosta huolimatta he onnistuivat säilyttämään ominaisen kielensä ja kulttuurinsa, ja kykenivät saamaan poliittista vaikutusvaltaa.

Etelä-Afrikan lippu 1928-1994

Etelä-Afrikan unioni syntyi vuonna 31. toukokuuta 1910 neljän Ison-Britannian siirtomaan (Kapmaan, Natalin, Transvaalin ja Oranjen vapaavaltion) yhdistyessä uudeksi itsenäiseksi valtioksi. Maan ensimmäisen keskeisiä poliittisia kysymyksiä olivat Lounais-Afrikan (nykyinen Namibia) siirtyminen Kansainliiton mandaatilla Etelä-Afrikan hallintaan ja mustien ja valkoisten välisen aseman järjestäminen maan kaupungeissa.[13] Hallitus pyrki ratkaisemaan näitä kysymyksiä vuoden 1911 kaivos- ja työlailla (Mines and Works Act), joka kielsi afrikkalaisilta suurimman osan korkeaa ammattitaitoa vaativista kaivostöistä, jotka varattiin valkoisille.[14]

1930-luvun aikana afrikaanerinationalismiksi kutsuttu etno-nationalistinen ideologia voimistui ja sen keskeiseksi toteuttajaksi nousi Kansallispuolueesta eronnut Daniel François Malanin perustama Puhdasoppinen kansallispuolue (afrikaansiksi Gesuiverde Nasionale Party, GNP).[15] Toisen maailmansodan alla afrikaanerit ajautuivat riitaan Etelä-Afrikan osallistumisesta sotaan. Vuonna 1939 pääministeriksi noussut Jan Smuts vei maan kuitenkin sotaan Ison-Britannian rinnalle.[15]

Apartheid

Pääartikkeli: Apartheid
Kyltti Durbanin hiekkarannalla vuonna 1989. Sen mukaan ainoastaan valkoiset voivat käyttää rantaa.

Toisen maailmansodan jälkeen vuoden 1948 vaaleihin uudelleen yhdistynyt kansallispuolue lähti kampanjoimaan uuden apartheidiksi kutsumansa politiikan puolesta. Kansallispuolue lupasi myös turvata "valkoisten työläisten edut ja työmahdollisuudet valkoisten alueilla", ja sen vaalikampanjassa käytettiin iskulauseita kuten Swart gewar (musta vaara) ja Die kaffer op sy plek (Kafferi sinne minne kuuluukin). Puolue voitti vaaleissa parlamentin enemmistön, vaikka saikin alle puolet annetuista äänistä, ja muodosti hallituksen Daniel François Malanin johdolla.[16]

Apartheid-järjestelmä kehitettiin 1950-luvun aikana säätämällä lukuisia eri lakeja. Nämä lait liittyivät yleensä johonkin akuuttiin valkoista ylivaltaa uhanneeseen tilanteeseen, eikä niiden yhteisvaikutuksia ollut mietitty. Tämän vuoksi lait aiheuttivat lukuisia ei-toivottuja vaikutuksia ja ristiriitoja, jotka alkoivat ilmetä enenevässä määrin 1960-luvun kuluessa. Esimerkiksi bantuopetuksen tarkoituksena oli tuottaa kuuliaisia afrikkalaisia työläisiä, jotka oli opetettu uskomaan, etteivät he ansainneet yhteiskunnassa kuin palvelijan roolin. Sen sijaan se tuottikin nuoria aktivisteja, jotka ymmärsivät, ettei heillä ollut mitään menetettävää vastustaessaan hallitusta väkivaltaisesti. Apartheid-järjestelmän keskeinen piirre oli niin sanottu "suurapartheid". Siinä eri roturyhmille pyrittiin luomaan omat itsenäiset kotimaansa, joissa niiden oli määrä "kehittyä itsenäisesti". Etelä-Afrikkaan perustettiin kymmenen mustien kotimaata eli bantustania. Myös asuinalueet, rakennukset, palvelut ja julkiset tilat luokiteltiin rotujen mukaan.

Apartheidin päättyminen

Pääartikkeli: Apartheid-järjestelmän purkaminen, Etelä-Afrikka apartheidin jälkeen

ANC: ja muiden järjestöjen vastarinta apartheid-politiikkaa kohtaan kasvoi vuosikymmenien aikana ja lopulta maa ajautui pattitilanteeseen, jossa musta oppositio ei kyennyt voimatoimin kaatamaan valkoista hallitusta, mutta hallitus ei myöskään onnistunut hävittämään oppositiota. Vuonna 1989 maan presidentiksi noussut Frederik de Klerk katsoi, että ulko- ja sisäpoliittinen tilanne vaati neuvottelujen aloittamista apartheidia vastustaneiden järjestöjen kanssa. Hän uskoi, että neuvotteluteitse olisi mahdollista saavuttaa maan valkoisen väestön kannalta parempi lopputulos silloin, kun ne käytäisiin hallituksen vielä ollessa suhteellisen vahvoilla sotilaallisesti.[17] Lähes kolme vuotta jatkuneiden neuvottelujen jälkeen eri osapuolten onnistui luoda sovitteluratkaisu vallanjaosta ja vaalien ajankohdasta. Neuvottelujen aikana poliittinen väkivalta maassa lisääntyi valkoisten, etupäässä afrikaanerinationalististen äärioikeistolaisten liikkeiden ja Inkatha-vapauspuolueen toiminnan vuoksi.

Vuonna 1994 maassa pidettiin vaalit, joihin saivat ensimmäistä kertaa osallistua kaikki etniset ryhmät. Vaaleissa maan johtoon nousi ANC:n johtama koalitio. ANC sai 62,7 % vaaleissa annetuista äänistä, joka jäi hiukan alle perustuslain muuttamiseksi vaaditusta 2/3 enemmistöstä. Maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousi Kansallispuolue 20,4 % kannatuksella. 9. toukokuuta Etelä-Afrikan uusi parlamentti valitsi yksimielisesti Nelson Mandelan maan uudeksi presidentiksi.[18]

Maantiede

satelliittikuva Etelä-Afrikasta.

Etelä-Afrikka sijaitsee Afrikan mantereen eteläkärjessä. Sen rantaviiva on yli 2 500 km pitkä ja ulottuu Namibian aavikolta Atlantin valtamereltä Mosambikin subtrooppiselle alueelle Intian valtameren rannalle. Matala rannikkokaistale on suurimmalta osalta kapea ja sen takana kohoaa vuoristoinen alue, joka erottaa rannikon sisämaan ylängöltä. Paikoittain, erityisesti KwaZulu-Natalin provinssissa rannikkoalanko on laajempi.[19]

Etelä-Afrikan ilmasto vaihtelee paljon alueittain. Sisämaan suuri Karoon tasanko on kuivaa aroa ja se muuttuu luoteeseen mentäessä hitaasti Kalaharin autiomaaksi. Idässä Karoo ei ulotu yhtä pohjoiseen kun lännessä vaan muuttuu Oranjessa kosteammaksi. Vaaljoen pohjoispuolella Highveldillä sataa enemmän ja ylänkönä se ei ole yhtä kuuma kuin viereinen rannikkoalue. Maan koilliskulmassa on jälleen keskimäärin kuumempaa ja tällä alueella Bushveldilla sijaitsee maan kuuluisimmat luonnonpuistot. Itäinen rannikkoalue on puolestaan vehreää ja kosteaa. Maan lounaisosissa on välimerenilmasto sateisine talvineen ja kuumine, kuivine kesineen.[19]

Maan Atlantinpuoleisella merialueella kulkee kylmä Etelämantereelta lähtöisin oleva Benguelavirta, jonka plankton ylläpitää rikkaita kalavesiä. Itärannikolla kulkee puolestaan lämmin Mosambikin ja Agulhasin merivirrat. Merivirroilla on merkittävä osuus maan ilmaston muodostumisessa.[19]

Maan tärkeimmät joet ovat Limpopojoki Zimbabwen vastaisella rajalla sekä Oranjejoki ja sen sivujoki Vaal, joka virtaa lännestä itään ja laskee Atlanttiin Namibian rajalla. Oranjejoen merkitys muun muassa maanviljelylle maan kuivassa keskiosassa on suuri.[19]

Geologia

Etelä-Afrikan maaperä on poikkeuksellisen vanhaa ja mineraalirikasta. Maan perustus oli jo osa Gondwana-mannerta, joka 100–300 miljoonaa vuotta sitten hajosi lukuisiin osiin muodostaen uusia mantereita kuten Afrikan. Tätä seuranneiden vuosimiljoonien aikana geologiset, tektooniset ja vulkaaniset prosessit sekä eroosio muovasivat Etelä-Afrikan nykyisen kaltaiseksi.[19]

Etelä-Afrikkan rannikkoa kiertää Suureksi jyrkänteeksi kutsuttu vuoristojono, joka koostuu useista erillisistä vuoristoista. Idässä Lohikäärmevuorilla se kohoaa yli 4 000 metrin korkeuteen merenpinnasta.[19]

Etelä-Afrikan mineraalimuodostelmista merkittävimpiä ovat kultaa sisältävä Witwatersrandin kvartsiitti, platinaa sisältävä Bushveldin magmakivikompleksi sekä Karoon sedimenteistä muodostuneet hiilivarat.[20]

Kasvisto

Fynbosia lähellä Kapkaupunkia.
Etelä-Afrikan kansalliskukka kuningasprotea

Etelä-Afrikassa on viisi erilaista kasvillisuusvyöhykettä: fynbos, metsä, karoo, heinikko ja savanni. Noin 10 % kaikista maailman kukkivista kasveista löytyy Etelä-Afrikan alueelta. Jo pelkästään Kapmaassa on enemmän erilaisia kasvilajeja kuin koko Isossa-Britanniassa.[21]

Fynbosin kasvillisuusvyöhyke sijaitsee maan lounaisosissa ja sen lajisto koostuu pääasiassa kanervoista, proteoista ja ruohomaisista restionaceae-lahkoon kuuluvista kasveista. Alueen kasveihin kuuluva kuningasprotea on Etelä-Afrikan kansalliskukka.[21]

Vaikka Etelä-Afrikassa kasvaa yli tuhat kotoperäistä puulajia, ovat suuret puut varsin harvinaisia monissa maan osissa. Maassa on kuitenkin laajoja metsiä Knysna-Tsitsikamman alueella ja Mpumalangan ja Limpopon provinssien koilisosissa, jossa puusto koostuu käpypalmuista. Maan pohjoisosissa kasvaa myös apinanleipäpuita.[21]

Eläimistö

Sarvikuonoja Pilansbergin luonnonpuistossa.

Etelä-Afrikan kotoperäisistä eläimistä tunnetuimpia ovat niin sanottu "big five": elefantti, leijona, sarvikuono, leopardi ja vesipuhveli, jotka elävät bushveld- ja savannialueilla. Krugerin luonnonpuistossa pon yli 9 000 elefantin ja 20 000 vesipuhvelin kanta. Aikaisemmin lähes sukupuuttoon kuolleen leveähuulisarvikuonon kanta on saatu elpymään ja Krugerissa asuu nykyisin yli 3 000 yksilöä. Krugerin lisäksi myös muissa maan kansallispuistoissa kuten Hluhluwe Umfolozissa ja Pilanesbergissä on kaikki viisi "big fiveen" kuuluvaa lajia. Suurista kissaeläimistä leijonan levinneisyysalue rajoittuu lähes yksinomaan maan kansallispuistuihin, mutta leopardeja tavataan suuremmalla alueella, mukaan lukien eteläisessä Kapmaassa ja maan pohjoisosissa. Gepardin kanta on varsin pieni ja rajoittuu maan pohjoisimpiin osiin ja luonnonpuistoihin.[22]

Etelä-Afrikassa esiintyy noin 850 lintulajia, joista noin 50 on kotoperäisiä. Tunnetuimpia lintulajeja ovat strutsi, joita esiintyy lähes koko maassa, sarvinokat, kurjet, useat kotka- ja korppikotkalajit.[22]

Etelä-Afrikan rannikkovesillä esiintyy kahdeksaa eri valaslajia. Niistä yleisimmin havaittu on mustavalas, joka poikii rannikon lahdenpoukamissa. Laji metsästettiin aikoinaan lähes sukupuuttoon, mutta suojelun myötä sen kanta on vahvistunut. Maan aluevesillä esiintyy yli 2 000 kalalajia eli 16 % kaikista maailman kalalajeista. Kaupallisesti merkittävimpiä kaloja ovat sardiinit ja kummeliturskat.[22]

Hallinto ja politiikka

Kansalliskokouksen istuntosali.

Etelä-Afrikka on perustuslaillinen demokratia, jolla on kolmiportainen hallintomalli ja itsenäinen oikeuslaitos. Hallinto on jakautunut kansalliseen, provinssi- ja paikallistasoon. Sekä kansallisesti, että provinssitasolla toimii myös perinteisten afrikkalaisten johtajien neuvoa-antavia elimiä. Maan kaksikamarinen parlamentti sijaitsee Kapmaassa. Kansalliskokous (engl. National Assembly) koostuu 350–400 vaaleilla valitusta edustajasta, jotka valitaan viisivuotiskausiksi. Sen nykyinen puhemies on Frene Ginwala. Kansalliskokouksessa eri poliittisten puolueiden paikkaluku on suhteessa puolueen vaaleissa saamaan äänimäärään. Maan toisissa demokraattisissa vaaleissa vuonna 1999 suurimmaksi ryhmäksi nousi ANC, joka sai 266 paikkaa. Demokraattinen puolueen edustajia oli 38 ja Inkatha-vapauspuoluen 34.[23]

Parlamentin toinen kamari on Provinssien neuvosto (engl. National Council of Provinces), joka koostuu 54:stä pysyvästä jäsenestä ja 34:st erityisdelegaatista. Jokainen maan provinssi lähettää neuvostoon 10 edustajaa, joista kuusi on pysyviä jäseniä ja 4 erityisdelegaatteja joita johtaa provinssin päämies tai päämiehen nimittämä provinssin lakiasäätävän neuvoston jäsen. Neuvoston työskentelyyn saavat osallistua myös paikallishallinnon edustajat. He eivät kuitenkaan saa äänestää.[23]

Etelä-Afrikan valtionpäämies on presidentti, jonka Kansalliskokous valitsee keskuudestaan. Presidentti johtaa myös hallituksen työskentelyä ja hänen toimikautensa on rajoitettu kahteen. Hallitus koostuu presidentistä, varapresidentistä ja 25:stä ministeristä. Presidentti nimittää varapresidentin ja ministerit ja voi myös erottaa heidät. Vain kaksi ministeriä voidaan valita kansalliskokouksen ulkopuolelta.[23]

Lakiesityksiä kansalliskokoukselle voivat ehdottaa ministerit ja varaministerit tai kansalliskokouksen komitean jäsenet. Kansalliskokous voi käsitellä kaikkia lakialoitteita. Provinssien neuvostossa lakiehdotuksia voivat tehdä sen jäsenet tai komiteat ja lait voivat liittyä vain tiettyihin perustuslain määrittelemiin asioihin. Kansalliskokouksen hyväksymät lakiehdotukset lähetetään provinssien neuvoston käsittelyyn, joka voi hylätä lain tai ehdottaa siihen muutoksia. Näissä tapauksissa kansalliskokouksen täytyy käsitellä laki uudelleen ja voi halutessaan ohittaa provinssien neuvoston 2/3:n enemmistöllä.[23]

Perustuslain muutokset vaativat 2/3:n enemmistön kansalliskokouksessa ja kuuden provinssin tuen provinssien neuvostossa. Perustuslain ensimmäisen luvun, jossa määritellään valtion perusarvot, muuttaminen vaatii 75 % enemmistön.[23]

Politiikka

Tiedosto:ThaboMbeki.jpg
Thabo Mbeki

Etelä-Afrikkaa on vuoden 1994 ensimmäisistä vapaista vaaleista lähtien hallinnut ANC:n johtama koalitio, jolla on enemmistö kansalliskokouksessa ja joka hallitsee kahdeksaa maan yhdeksästä provinssista. ANC:n on onnistunut kasvattamaan suosiotaan: vuoden 1994 vaaleissa sen kannatus oli 62,7 %, vuoden 1999 vaaleissa 66,35 % ja vuoden 2004 vaaleissa 69,69 %.[24] Maan parlamentissa on kuitenkin edustettuna 16 eri puoluetta.[25] Nelson Mandelan jätettyä politiikan ennen vuoden 1999 vaaleja, maan presidentiksi nousi Thabo Mbeki, joka uudelleenvalittiin vuonna 2004. Koska presidentin toimikaudet on rajoitettu kahteen, tulee maan johtaja vaihtumaan vuoden 2009 vaalien yhteydessä.[26]

ANC:n tärkeimmät liittolaiset ovat olleet ammattiyhdistysliike COSATU ja Etelä-Afrikan kommunistinen puolue (SACP). Liittolaisten välisiin suhteisiin on viimeisten vuosien aikana muodostunut jännitteitä, kun COSATU ja SACP ovat vaatineet suurempaa vaikutusvaltaa päätettäessä maan makroekonomisesta politiikasta. Toistaiseksi liittolaisia yhdistävät tekijät ovat olleet kuitenkin tärkeämpiä kuin erimielisyydet ja koalitio tullee jatkamaan toimintaansa tulevaisuudessakin.[27]

Maan keskeiseksi oppositiopuolueeksi on noussut kesäkuussa 2000 perustettu Demokraattinen allianssi (DA), joka syntyi Demokraattisen puolueen ja Uuden kansallispuolueen liitosta. DA:n puheenjohtaja toimi kevääseen 2007 asti demokraattisen puolueen entinen puheenjohtaja Tony Leon. DA on pyrkinyt kasvattamaan suosiotaan maan mustan väestön keskuudessa, mutta ei ole toistaiseksi onnistunut. Sen kannattajakunta tulee pääasiassa valkoisesta keskiluokasta.[27]

Valkoiset oikeistopuolueet kuten konservatiivinen puolue ja avoimen rasistinen Afrikaner Weerstandsbeweging (AWB) ovat marginalisoituneet. Afrikaanerinationalistinen, buurien Volkstaatin perustamista ajava Vapausrintama plus ei myöskään ole onnistunut hankkimaan merkittävää kannatusta. Myös panafrikkalainen PAC on menestynyt vaaleissa huonosti.[27]

Ulkopolitiikka

Apartheid-hallinnon aikana Etelä-Afrikan ulkopolitiikan keskeisin tavoite oli puolustaa ja suojella valkoisten ylivaltaa ylläpitämää poliittista järjestelmää. Tämän politiikan seurauksena maa joutui syrjään kansainvälisestä poliitikasta ja päätyi lopulta niin sanottuun "eristyksen diplomatiaan". Vuoden 1994 vaalien jälkeen tilanne muuttui ja maa otti keskeisen roolin Afrikan politiikassa. Mandelan mukaan uuden ulkopolitiikan luominen oli avainasemassa uuden ja vauraan maan rakentamisessa.[28]

Etelä-Afrikan uusi ulkopolitiikka korostaa Afrikan mantereen keskeistä merkitystä ja Etelä-Afrikan merkitystä maanosan poliittisessa ja taloudellisessa tulevaisuudessa. Thabo Mbekin hallinto on toteuttanut tätä politiikka muun muassa SADC:n (engl. Southern African Development Community) kautta. Maa liittyi myös vuonna 1994 Afrikan yhtenäisyysjärjestöön. Se on myös pyrkinyt aktiivisesti osallistumaan mantereen kriisien sovitteluun muun muassa Burundissa ja Zairessa. Vaikka Etelä-Afrikka on pyrkinyt kansainvälisesti edistämään ihmisoikeuksia ja demokratiaa on se joutunut kuitenkin reaalipoliitisista syistä tinkimään idealismistaan. Se ei esimerkiksi ole halunnut sekaantua Zairen ja Nigerian kriiseihin turvatakseen hyvät suhteensa näihin maihin ja se on tunnustanut kommunistisen Kiinan Taiwanin sijaan taloudellisista syistä.[28] Viime aikoina Etelä-Afrikaa on kritisoitu sen haluttomuudesta puuttua Zimbabwen pahenevaan kriisiin ja presidentti Robert Mugaben hallintoon.[29]

Provinssit

Kartta, jossa Etelä-Afrikan provinssit ja piirikunnat (numeroituina).
  Northern Cape
  North West
  Gauteng
  Limpopo
  Mpumalanga
  KwaZulu-Natal
  Eastern Cape
  Free State
  Western Cape
Pääartikkeli: Etelä-Afrikan provinssit

Ennen vuotta 1994 Etelä-Afrikassa oli Etelä-Afrikan unionin mukaiset neljä provinssia: Transvaalin ja Oranjen vapaavaltion aikaisemmat buuritasavallat sekä vanhat brittien Natalin ja Kapmaan siirtokunnat. Suurapartheid-politiikan perusteella maahan perustettiin lisäksi kymmenen mustien "kotimaata" eli bantustania.[30]

Apartheidin jälkeen bantustanin liitettiin takaisin Etelä-Afrikkaan ja maa jaettiin yhdeksään uuteen provinssiin: Eastern Cape, Free State, Gauteng, KwaZulu-Natal, Mpumalanga, Limpopo, Northern Cape, North West ja Western Cape. Provinssit ovat kooltaan hyvin erilaisia. Pienin, mutta väkirikas Gauteng on pinta-alaltaan vain 42 859 km² ja suurin, kuiva ja harvaan asuttu Northern Cape 965 778 km². Pinta-alaltaan kolmanneksi pienin provinssi KwaZulu-Natal on väestöltään suurin ja Gauteng toiseksi väkirikkain.[30] Provinssit eroavat myös kielellisesti. Eastern Capen väestöstä 80 % puhuu xhosaa ja KwaZulussa sama osuus puhuu zulua. Afrikaans on puhutuin kieli Kapkaupungissa ja sen ympäristössä.[30]

Jokaisella provinssilla on oma aluehallinto, jossa lakiasäätävää valtaa käyttää parlamentti ja toimeenpanovalta on toimeenpanevalla neuvostolla ja provinssin päämiehellä. Provinssien parlamenttien koko vaihtelee 30:stä 50:neen henkeen ja jäsenet valitaan viisivuotiskausiksi. Provinssin päämiehen toimikaudet on rajattu kahteen. Päämies nimittää toimeenpanevan neuvoston jäsenet, jotka toimivat provinssin hallituksena.[30]

Provinssi Aikaisemmat provinssit ja bantustanit Pääkaupunki pinta-ala (km²) väkiluku (2001)
Itä-Kap Kapmaa, Transkei, Ciskei Bhisho 169 580 6 436 761
Vapaavaltio Oranjen vapaavaltio, QwaQwa Bloemfontein 129 480 2 706 776
Gauteng Transvaal Johannesburg 17 010 8 837 172
KwaZulu-Natal Natal, KwaZulu Pietermaritzburg 92 100 9 426 018
Limpopo Transvaal, Venda, Lebowa, Gazankulu Polokwane 123 900 5 273 637
Mpumalanga Transvaal, KwaNdebele, KaNgwane, Bophuthatswana, Lebowa Nelspruit 79 490 3 122 994
Pohjois-Kap Kapmaa Kimberley 361 830 822 726
Luoteismaakunta Transvaal, Kapmaa, Bophuthatswana Mafikeng 116 320 3 669 349
Länsi-Kap Kapmaa Kapkaupunki 129 370 4 524 335
Yhteensä 1 219 080 44 819 768

Puolustusvoimat

Puolustusvoimien tunnus.

Etelä-Afrikan kansalliset puolustusvoimat (engl. South Africa National Defence Force, SANDF) koostuvat neljästä aselajista: armeijasta, ilmavoimista, merivoimista sekä lääkintäpalveluista ja sen päämaja sijaitsee Pretoriaasa. SADF:n komentajana toimi puolustusvoimien komentaja, jonka presidentti nimittää jostain neljästä aselajista. Puolustusvoimien komentajan esimiehenä toimii puolustusministeri.[31]

Etelä-Afrikan puolustusmenot lähes kymmenkertaistuivat vuosien 1975–1989 välisenä aikana noi 1 miljardista randista 9,4 miljardiin randiin. Dollareilla mitattuna se pysyi kuitenkin kutakuinkin vakiona. Puolustusmenot olivat 1980-luvulla keskimäärin 16,4 % valtion menoista. 1990-luvun puoleen väliin tultaessa puolustusmenot olivat laskeneet jo alle 3 %:iin bruttokansantuotteesta ja alle 10 %:iin valtion menoista.[31]

1990-luvun puolessa välissä maan armeija koostui 95 000 entisen SADF:n (engl. South Africa Defence Force) ja bantustanien puolustusvoimien sotilaasta ja 27 000 entisten vastarintaliikkeiden taistelijasta. Näiden joukkojen integoimisesta syntyi maan uudet kansalliset puolustusvoimat.[31] Vuoteen 2001 mennessä puolustusvoimien uudelleenorganisointi oltiin saatu päätökseen ja puolustusvoimiin jäi 87 000 virkaa.[32]

Ydinase

Tiedustelutietojen perusteella tiedetään apartheid-hallinnon tehneen 1970-luvulla ydinaseyhteistyötä Israelin kanssa. Yhdysvaltojen viranomaisten mukaan sen keskustiedustelupalvelulla CIA:lla on todisteet Israelin ja Etelä-Afrikan laajasta yhteistyöstä ohjus- ja rakettiteknologian alalla. CIA:n tietojen mukaan kesäkuussa vuonna 1980 Israel ja Etelä-Afrikka toteuttivat myös yhteisen ydinkokeen. Ennen koetta Etelä-Afrikassa oli vieraillut suuri joukko israelilaisia ydinfyysikoita, insinöörejä ja sotilasvirkailijoita. Sekä Israel että Etelä-Afrikka kielsivät väitteet.[33] Etelä-Afrikka on myöhemmin luopunut ydinaseohjelmasta ja tuhottuaan pienen ydinasevarastonsa liittyi ydinsulkusopimukseen vuonna 1991.

Koulutus

Ian Mackenzie High Schoolin luokkahuone Etelä-Afrikassa
Kapkaupungin yliopiston rakennuksia.

Etelä-Afrikassa on 12,3 miljoonaa opiskelijaa, 386 00 opettajaa ja 26 292 koulua, joista 1 098 on yksityisiä. Koulusta 6 000 lukioita ja loput peruskouluja. Valtion rahoittamissa kouluissa opettaja oppilassuhde on noin 32,6 oppilasta opettajaa kohden kun yksityiskouluissa luku on 17,5.[34]

Etelä-Afrikan koulujärjestelmä (engl. National Qualifications Framework, NQF) koostuu kolmesta oppiasteesta: perusopetus ja -koulutus, jatko-opinnot ja -koulutus sekä korkein opetus ja koulutus. Kouluopetus kestää 13 vuotta 0-luokasta 13:een luokkaan, joista perusopetukseen kuuluvat luokat 0-9. Kaikki 7–15 vuotiaat ovat oppivelvollisia. Jatko-opetus ja -koulutus tapahtuu luokilla 10–12 ja sisältää myös ammatteihin ohjaavaa koulutsta, jota tarjoavat muun muassa tekniset oppilaitokset ja yksityiset koulut. Korkeimpaan opetukseen kuuluu yliopisto-opinnot ja -jatko-opinnot aina tohtorintutkintoon asti. Etelä-Afrikassa on 24 korkeakoulua ja niissä yli miljoona opiskelijaa. Etelä-Afrikkalaiset yliopistot saavat rahoitusta valtiolta, mutta ovat autonomisia.[34]

Koulutuksen osuus valtion menoista on lähellä 20 %:ia. Mittavalla rahoituksella on pyritty korjaamaan 40 vuoden apartheid-hallinon aiheuttamia vahinkoja. Apartheidin aikana Etelä-Afrikan koulujärjestelmä oli räikeän epäoikeudenmukainen. Valkoisen Etelä-Afrikan koulut olivat länsimaista tasoa ja koulutus niissä oli ilmaista ja pakollista. Mustien kouluista 30 %:ssa ei ollut sähköä, 25 %:sta puuttui vesijohto ja vain puolessa oli viemäröinti. Kolmasosa mustien koulujen opettajista oli epäpäteviä. Mustille, intialaisille ja värillisille koulutus myös maksoi eikä se ollut pakollista. Alkuasukasasian ministerin Hendrik Verwoerdin mukaan afrikkalaisille tuli opettaa heidän omaa kulttuuriperinnettään, ja koulujärjestelmän "tulee valmentaa ja opettaa ihmisiä heidän elämänsä mahdollisuuksien mukaisesti". Hallitus sääteli bantukoulutuksen sisältöä, ja koulukirjat sisälsivät yleisesti sellaisia lauseita kuin "Kafferi on varastanut veitsen, tämä kafferi on laiska".

Koulutuksen kannalta vaikeimmat ongelmat ovat keskittyneet köyhään maaseutuun erityisesti Eastern Cape ja KwaZulu-Natalin provinssien alueella. Vauraampien Gautengin ja Western Capen koulut ovat yleensä paremmin varusteltuja. Lukutaidottomia yli 15-vuotiasta on noin 24 % (yhteensä 6–8 miljoonaa ihmistä). Valkoisista 65 % ja intialaisista 40 % on käynyt vähintään lukiotasoisen koulutuksen kun vastaava osuus mustasta väestöstä oin 14 ja värillisistä 17 %.[34]

Väestö

Väestötiedot
vuonna 2007[35]
Väestönkasvu -0,46 %
Syntyvyys 17,94 / 1 000 henkilöä
Kuolleisuus 22,45 / 1 000 henkilöä
Elinajanodote 42,45
Lapsikuolleisuus 54,99 / 1 000 syntymää
Nettomaahanmuutto -0,08 / 1 000 henkilöä
HIV:n levinneisyys
aikuisväestössä		 21,5 %
Lukutaitoisia 86,4 % väestöstä
Ikärakenne
Mediaani-ikä 24,3 vuotta
0–14-vuotiaat 29,1
15–64-vuotiaat 65,5
65 vuotta täyttäneet 5,4

79 % eteläafrikkalaisista on mustia, jotka jakautuvat useisiin eri heimoihin. Valkoisia on 9,6 %, he ovat lähinnä hollantilaisten, ranskalaisten, saksalaisten ja brittien siirtolaisten jälkeläisiä. 8,9 % kuuluu värillisiin, jotka ovat 1600-1800-luvuilla maahaan tuotujen orjien, afrikkalaisheimo xhosien ja hollantilaisten uudisasukkaitten jälkeläisiä. Aasialaissukuiset ovat pääasiassa intialaisten sokeriplantaaseille tuotujen työläisten jälkeläisiä, heitä on 2,5 % lähinnä KwaZulu-Natalin provinssissa.[35] Suurimmat mustat heimot ovat zulut (21 %), xhosat (17 %) ja sothot (15 %).[36]

Maasta- ja maahanmuutto

Vaikka Etelä-Afrikka rajoittaa maahan otettavien siirtolaisten määrää turvatakseen omien, erityisesti vähemmän koulutettujen kansalaistensa työllistymisen on siirtolaisuus maahan kasvanut tasaisesti. Vuonna 2003 maahan muutti 10 500 ihmistä, mikä edusti 39 %:n kasvua edellisestä vuodesta. Suurimmat siirtolaisryhmät olivat nigerialaiset ja britit.[37]

Virallisen siirtolaisuuden lisäksi Etelä-Afrikassa arvioidaan olevan 2–8 miljoonaa laitonta siirtolaista. Laittoman siirtolaisuuden tärkeimpänä syynä on maan lähialueita nopeampi talouskasvu. Etelä-Afrikkaan saapuu laittomia siirtolaisia erityisesti Mosambikista, Lesothosta, Angolasta ja Zimbabwesta. Ilmiötä on voimistanut myös Mosambikin ja Angolan sisällissodat, joiden seurauksena miljoonia ihmisiä on joutunut pakolaisiksi. Laiton siirtolaisuus on vaikeuttanut maan hallituksen pyrkimyksiä parantaa kansalaistensa elinoloja. Siirtolaiset ovat myös vaikeuttaneet maan aids tilannetta ja lisännyt rikollisuutta.[38]

Monet eteläafrikkalaiset ovat myös päätyneet muuttamaan ulkomaille. Suuria maastamuuttoaaltoja tapahtui erityisesti vuosina 1977, 1986 ja 1994. Vuoden 1994 jälkeen maastamuutto on hitaasti vähentynyt. Eniten ihmisiä on muuttanut Isoon-Britanniaan. Maastamuuton keskeinen vaikutin on Euroopan ja Pohjois-Amerikan koulutetulle työvoimalle tarjoama korkeampi tulotaso. Tämä aivovuodoksi kutsuttu trendi on koettu ongelmaksi, koska maasta on esimerkiksi muuttanut lähes 17 000 IT-ammattilaista, joka edustaa noin 1 % maan koko teknologiatyövoimasta.[37]

Uskonnot

Valtaosa eteläafrikkalaisista ovat kristittyjä. Suurin kristillinen kirkko on Siionin kristityt (engl. Zion Christian Church), johon kuuluu 11,1 % väestöstä. Siionin kristillisyys on eteläafrikkalainen, erityisesti zulujen ja swazien suosima protestanttinen kristillinen kirkko, jonka juuret ovat lähetystyössä ja sai alkuvaiheessa paljon vaikutteita yhdysvaltalaiselta Christian Catholic Apostolic Churchilta. Kirkolle tunnusomaisia piirteitä ovat ihmeparantuminen ja kielilläpuhumisen karismaattinen lahja.[39][35]

Helluntaiseurakuntiin kuuluu 8,2 % Katoliseen kirkkoon 7,1 % ja Metodisteihin 6,8 %. Afrikaanien pääuskonto on reformoitu kirkko. Niin sanottuihin afrikaanerikirkkoihin kuuluvat Nederduitse Gereformeerde Kerk, Nederduitse Hervormde Kerk ja Gereformeerde Kerk.[40]. Anglikaaniseen kirkkoon kuulu 3,8 % ja muihin kristillisiin yhteisöihin 36 % väestöstä. Muslimeja on 1,5 % ja mihinkään järjestäytyneeseen uskontoon ei kuulu 15,1 %.[35] Suurin osa näistä harjoittavat perinteisiä afrikkalaisia uskontoja, joille yhteinen piirre on esi-isien kunnioitus. Monet ihmiset myös yhdistävät kristillisiä ja perinteisten uskontojen perinteitä.[41]

Tärkeä eteläafrikkalaisen kristillisyyden piiristä noussut teologinen liike on maan vapautuksen teologian kaltainen kontekstuaalinen teologia. Se sai alkunsa 1970-luvun puolessa välissä vastauksena apartheidiin ja dialogista latinalaisamerikkalaisen esikuvansa kanssa. Kontekstuaalinen teologia korostaa raamatullista oikeudenmukaisuuden tematiikkaa ja sen tärkeimpiä edustajia ovat maan mustien ja värillisten kirkot. Liike oli erityisen voimakas apartheid-hallinnon aikana, mutta on vaikuttanut myös vuoden 1994 jälkeen.[42]

SACC:n tunnus.

Etelä-Afrikan perustuslaki takaa uskonnonvapauden ja oikeus toteutuu yleisesti myös käytännössä. Maassa ei ole virallista valtionuskontoa ja vaikka kristinusko on maassa suurin uskonnollinen ryhmä keskeisissä asemissa hallinnossa olevat ihmiset seuraavat useita eri uskontoja kuten kristinuskoa, islamia tai juutalaisuutta. Uskontojen väliset suhteet maassa ovat myös yleisesti hyvät ja maassa on virallisia ja epävirallisia ekumeenisia yhteyksiä eri kirkkokuntien välillä. Suurin ekumeeninen järjestö on Etelä-Afrikan kirkkojen neuvosto (engl. South African Council of Churches, SACC), johon kuuluvat muun muassa metodistit, anglikaanit sekä eri luterilaiset ja presbyteerikirkot.[41]

Kielet

Vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan Etelä-Afrikassa äidinkielenä puhuttujen kielten osuudet väestöstä[35]
Vuosikymmen Tuomioiden
lukumäärä
zulu 23,8 %
xhosa 17,6 %
afrikaans 13,3 %
pohjoissotho 9,4 %
englanti 8,2 %
tswana 8,2 %
sotho 7,9 %
tsonga 4,4 %
muut kielet 7,2 %

Englanti on maan tärkein kaupan, tieteen, teknologian ja korkeakoulutuksen kieli ja myös eri kieliryhmien ylittävän kommunikaation pääkieli, koska sitä pidetään yleisesti "värittömänä" ja neutraalina lingua francana. [43] Arvioiden mukaan 45 % maan väestöstä osaa puhua englantia.[44]

Maan perustuslaki takaa 11 virallisen kielen tasavertaisen aseman. Viralliset kielet ovat afrikaans, englanti, etelänebele, xhosa, zulu, pohjoissotho, sesotho, tswana, swati, venda ja tsonga. Maan perustuslaki mainitsee myös maassa puhutut maan alkuperäisväestön khoisanien puhumat khoin, naman kielet, viittomakielen, arabian, saksan, kreikan, gujaratin, heprean, hindin, portugalin, sanskritin, tamilin, telugun ja urdun. Näiden lisäksi maassa puhutaan muutamaa pidgin- ja kreolikieltä.[44]

Maan viralliset kielet ovat vaikuttaneet toisiinsa merkittävästi ja esimerkiksi Etelä-Afrikassa puhuttu englanti sisältää paljon sanoja ja sanontoja afrikaansista, zulusta, namasta ja muista afrikkalaisista kielistä. Afrikkalaisia kieliä puhuvat ihmiset myös käyttävät puheessaan lukuisia englannin ja afrikaansin sanoja, kuten seuraava Sowetosta tallennettu zulunkielinen näyte osoittaa (afrikaansperäiset sanat lihavoitu, englanninkieliset kursiivilla):[44]

»I-Chiefs isidle nge-referee's optional time, otherwise ngabe ihambe sleg. Maar why benga stopi this system ye-injury time?»

Afrikaans on hollannista kehittynyt kieli, jota joskus nimitetään myös die Taaliksi (suom. Kieli).[45] Afrikaansia kutsuttiin alun perin Kapmaan hollanniksi, mutta afrikaanerinationalismin myötä se julistettiin vuonna 1925 englannin rinnalle maan viralliseksi kieleksi. Apartheid-hallinnon aikana hallitus pyrki aktiivisesti lisäämään sen käyttöä maassa ja sen ottaminen käyttöön koulujen toisena opetuskielenä johti vuonna 1976 Soweton mellakoihin. Afrikaansia puhuvat pääsääntöisesti afrikaanerit, värilliset ja osa mustasta väestöstä. Valtaosa kieltä äidinkielenään puhuvista eivät ole enää eurooppalaistaustaisia.[44]

Terveys

Aids-lääkitystä vaatineita mielenosoittajia Kapkaupungissa vuonna 2003.

Etelä-Afrikan terveydenhuoltojärjestelmä koostuu suuresta julkisesta ja pienemmästä, mutta nopeasti kasvavasta yksityisestä sektorista. Valtio tarjoaa ilmaiseksi perusterveydenhuollon palveluja ja on aliresursoitu ja ylityöllistetty. Yksityiset terveyspalveluja tuottavat yritykset palvelevat pääsääntöisesti maan keski- ja yläluokkaa, joista suurella osa on yksityisiä terveysvakuutuksia (18 % väestöstä) sekä ulkomaalaisia, jotka hakevat huippuluokan palveluja kohtuullisella hinnalla. Suurin osa maan terveydenhuollon ammattilaisista työskentelee yksityisellä sektorilla. Valtion osuus kaikista terveydenhuoltomenoista on 40 %, jolla tuotetaan palvelut noin 80 % väestöstä.[46]

Ennen vuotta 1994 maan terveydenhuoltojärjestelmä oli rotueroteltu ja eri rodullisilla ryhmillä oli omat sairaalansa. Suurin osa sairaaloista sijaitsi valkoisten aluilla, eikä hallitus todellisuudessa pyrkinyt tarjoamaan terveydenhuoltopalveluita väestön enemmistölle. Viime vuosikymmenien aikana terveydenhuoltojärjestelmää on uudistettu niin että se olisi tasa-arvoisempi ja palvelisi apua tarvitsevia.[46]

Aids

Aids ja muut köyhyyteen liittyvät sairaudet kuten tuberkuloosi ja kolera rasittavat maan terveydenhuoltojärjestelmää ja vaikeuttavat maan väestön terveyden yleistilan parantamista. Ylivoimaisesti suurin ongelma maan terveydessä on Aids, johon kuuden miljoonan eteläafrikkalaisen arvioidaan kuolevan seuraavan kymmenen vuoden aikana. Terveysministeriön tutkimuksen mukaan noin 4,5 miljoonaa eteläafrikkalaista oli HIV-positiivisia vuonna 2000. Hallitus ja lukuisat järjestöt ovat pyrkineet parantamaan tilannetta tiedottamalla ja tarjoamalla terveys- ja sosiaalipalveluja sekä taloudellista apua Aidsin uhreille. Aids epidemia on myös pahentanut maan tuberkuloositilannetta, koska HIV-positiiviset ovat herkempiä tuberkuloositartunnoille kuin muu väestö.[46]

Etelä-Afrikan HIV:n hoito-ohjelma on saanut osakseen paljon kritiikkiä. Maan hallitus suhtautui aluksi varauksellisesti antiretroviraalilääkityksen antamisesta HIV-positiivisille ihmisille ja lääkehoito aloitettiin vasta vuonna 2004 kansalaisjärjestöjen painostuksen takia. Vielä vuoden 2004 jälkeenkin lääkityksen käyttöönotto on ollut hidasta ja vain 33 % viruksen kantajista sai lääkitystä vuonna 2006. Erityisen kritiikin kohteeksi on joutunut maan presidentti Thabo Mbeki, jonka on katsottu pitävän köyhyytä pikemmin kuin HI-virusta Aidsin syynä ja joka on keskustellut useiden HIV:n ja Aidsin yhteyden kieltävien toisinajattelijoiden kanssa.[47]

Liikenne

Minibussitaksi Johannesburgissa.

Etelä-Afrikan liikenneinfrastruktuuri on korkeatasoinen ja monet eteläisen Afrikan maat käyttävät sitä hyödyksi ulkomaankaupassaan. Julkisella kuljetusyhtiöllä Transnet Limitedillä on keskeinen asema maan kuljetusmarkkinoilla. Se käsittelee vuosittain 180 miljoonaa tonnia juna- ja 2,1 miljoonaa tonnia maantierahtia.[48]

Minibussitaksit ovat tärkeä joukkoliikenteen muoto. Maan yli 127 000 minibussitaksia toteuttaa 65 % kaupunkien sisäisestä matkustajaliikenteestä ja merkittävän osan myös maaseudulla ja kaupunkien välisistä matkoista.[48] Maassa on yhteensä 20 638 km rautateitä, joista leveäraiteisia (1,067 metrin raideleveys) on 20 324 ja kapearaiteisia (0,61 m) 341 km. Rautateistä suuri on on sähköistetty.[49] Johannesburgin lentokenttä on koko eteläisen Afrikan lentoliikenteen keskus. South African Airways on koko Afrikan suurin lentoyhtiö. Se lentää 503 eri kaupunkiin.[50]

Rikollisuus

Nopeaa kaupungistumista on pidetty yhtenä Etelä-Afrikan rikollisuusongelman syynä.

Rikollisuus alkoi lisääntyä Etelä-Afrikassa 1980-luvun puolessa välissä ja kasvu voimistui 1990-luvun alkupuolella. Erityisen paljon maassa on lisääntynyt väkivaltarikollisuus. Rikollisuus ei kosketa kaikkia eteläafrikkalaisia samalla tavoin. Suurin riski joutua väkivaltarikollisuuden uhriksi on nuorilla ja köyhillä townshipien asukkailla. Toisaalta omaisuusrikoksien uhreista isompi osuus on keski-ikäisiä, varakkaita esikaupunkien asukkaita.[51] YK:n tekemän vertailun perusteella Etelä-Afrikassa on väkilukuun suhteutettuna eniten raiskauksia ja tuliaseella toteutettujen murhia.[52]

Etelä-Afrikan laajalle väkivaltarikollisuudelle on esitetty monia eri selityksiä. Laajan poliittisen muutoksen on monissa maissa lisäävän rikollisuutta. Demokratisointiprosessin aikana maan sosiaalisen kontrollin välineet kokivat laajoja muutoksia ja samalla uusia tilaisuuksia rikolliselle toiminnalle avautui. Etelä-Afrikassa myös oikeuslaitoksen uudelleen organisointi heikensi tilapäisesti sen toimintamahdollisuuksia. Selityksiä väkivaltarikollisuudelle on etsitty myös maan väkivaltaisesta poliittisesta historiasta, jonka on katsottu luoneen "väkivallan kulttuurin". Etelä-Afrikassa on myös paljon tuliaseita, joita salakuljetetaan maahan lähialueilta, joissa aseista on ylitarjontaa. Muita rikollisuutta lisääviä tekijöitä ovat muun muassa maan nuori väestö ja nopea kaupungistuminen.[51]

Talous

Johannesburg vuonna 1896. Kaupunki syntyi kultakaivosten ympärille.

Etelä-Afrikan talouden tukijalka oli koko 1900-luvun ajan kaivannaisteollisuus. Vuonna 1910 kulta muodosti 80 % maan kokonaisviennistä. 1930-luvun aikana uusia merkittäviä kultaesiintymiä löydettiin Witwatersrandin länsiosista, Vaaljoen alueelta ja Oranjen vapaavaltiosta. Kullan ja muiden mineraalien vientitulot ja investoinnit kaivostoimintaan toimivat Etelä-Afrikan taloudellisen kehityksen keskeisimpänä voimavarana. 1970-luvulla Etelä-Afrikan osuus maailman kullantuotannosta oli noin 57 %. Kaivosteollisuuden kasvu myös loi tarpeen laajamittaiselle palkkatyövoiman hyväksikäytölle ja johti maan maatalouden kapitalisoitumiseen.[53]

Maan teollisuustuotanto alkoi kasvaa ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin tuontitavaroiden puute loi tarpeen paikallisen teollisuuden kehittämiseen. 1930-luvulla valtio tuki voimakkaasti teollistumista ja teollisen tuotannon osuus maan bruttokansantuotteesta nousi 1970-luvulle saakka. Etelä-Afrikan teollisuustuotanto suuntautui pääasiassa kotimaiseen tarpeeseen.[53]

Etelä-Afrikka on koko Afrikan ylivoimaisesti kehittynyt talous, joka on myös erityisesti vuoden 1994 jälkeen kasvanut nopeasti. Maan tärkein teollisuuden ala on kaivosteollisuus ja muita keskeisiä ovat tehdas-, kaasu- ja öljy- ja kemianteollisuus sekä maatalous ja turismi. Viime vuosina maan tekstiiliteollisuus sekä pankki- ja finanssiala ovat kasvaneet nopeasti. Teollisuus on keskittynyt erityisesti Gautengin alueelle, jossa sijaitsee pääosa maan kaivoksista. Maalla on vahva finanssi- ja teollinen infrastruktuuri, jolla on merkittävä kasvupotentiaali. Vuoden 1994 jälkeen Etelä-Afrikka on pyrkinyt tekemään itsensä houkuttelevaksi ulkomaisille investoinneille ja se tarjoaa insentiivejä sekä ulko- että kotimaisille investoinneille kaikille teollisuuden aloille.[54]

Apartheidin aikana maahan syntyi vaikea sosioekonominen epätasa-arvo, joka edelleen ilmenee muun muassa korkeana työttömyytenä, laajana köyhyytenä ja rikollisuutena. Työttömyys on luonut maahan mittavan harmaan talouden, joka on haaste maan taloudelliselle kehitykselle. Vuonna 2005 luottoluokituslaitos Moody's Investors Service nosti maan luokituksen Baa1:ksi viitaten maan valuuttavarannon paranemiseen ja nopeaan talouskasvuun.[54]

Valuutta

Tiedosto:50-za-rand.JPG
Viidenkymmenen randin seteli.

Etelä-Afrikan rand (ZAR) on viimeisen kymmenen vuoden aikana menettänyt lähes puolet arvostaan suuriin valuuttoihin verrattuna, vaikka rahan arvoa pyrittiin ylläpitämään korkeilla koroilla ja inflaation hidastui tuona aikana. Valuutan arvon heikkenemisen syyksi on epäilty kansainvälisten valuuttakeinottelijoiden toimintaa ja joidenkin markkina-analyytikkojen mukaan valuutta on 15–20 % aliarvostettu. Alhainen randin arvo on auttanut maan turismi- ja kaivosteollisuutta.[55] Vuonna 2007 yhdellä eurolla sai 9–10 randia ja Yhdysvaltain dollarilla 6–7.[56]

Maatalous

Kaivosteollisuuden kasvun aiheuttama maatalouden kapitalisoituminen johti itsenäisten mustien maanviljelijöiden katoamiseen, mutta samalla vaikeutti myös buuripienviljelijöiden asemaa. Vuonna 1913 säädetty Maalaki kielsi afrikkalaisia ostamasta tai vuokraamasta maata valkoisilta ja rajoitti afrikkalaisten mahdollisuuden omistaa viljelymaata 8 % maan pinta-alasta (vuonna 1936 alue kasvoi 13 %). Afrikkalaisten hallintaan jääneet elinkelvottomat reservaatit muodostivat halvan työvoiman reservin maan kaivosteollisuudelle.[53]

Maatalouden osuus maan BKT:stä on 4 %. Tärkein maatalouden alue on karjankasvatus ja vain 13 % maan pinta-alasta on viljelykäytössä. Tärkeimmät viljelykasvit ovat maissi, vehnä, kaura, sokeriruoko ja auringonkukka. Maan hallitus pyrkii kehittämään pienviljelyä luodakseen työpaikkoja. Tärkeimmät maatalouden vientituotteet ovat sitrushedelmät, viini ja kukat.[54] Apartheidin aikana mustien maaomistus oli rajattu vain 13 % maan pinta-alasta. Maassa on aloitettu mittavan maareformin toteuttaminen, koska suurin osa viljelymaasta on edelleen valkoisten omistuksessa. Valkoisten omistamien maatilojen keskikoko on 1 300 hehtaaria, kun mustien maatilojen on vain 5,2.[57] Tähän asti reformia on toteutettu vain halukkaiden myyjien ja ostajien avulla, mutta viranomaiset ovat ilmoittaneet, että myös laajat pakkolunastukset ovat mahdollisia. Maareformin tavoitteena on siirtää 30 % viljelymaasta mustille eteläafrikkalaisille vuoteen 2014 mennessä.[1]

Viininviljely

Etelä-Afrikkalaista valkoviiniä

Etelä-Afrikan viinitilat tuottavat vuosittain 1,5 miljoonaa tonnia viinirypäleitä viinintuotantoon. Viininviljely maassa alkoi jo 1600-luvulla ranskalaisten hugenottien myötä. Keskeisintä viininviljelyaluetta on Western Capen provinssi, mutta tiloja nöytyy myös Northern Capesta ja Freestatesta.[57] Maassa on 106 000 hehtaaria viinitiloja. Talouspakotteiden päätyttyä eteläafrikkalaisen viinin vienti lähti kasvuun ja vuonna 2000 maasta vietiin jo 139 miljoonaa litraa viiniä. Suosituimmat valkoviinirypäleet ovat chenin blanc, colombard ja chardonnay ja punaviinirypäleet cabernet sauvignon, pinotage ja shiraz. Vaikka punaviinin osuus onkin viime vuosina ollut kasvussa valkoviini muodostaa edelleen yli 2/3 tuotannosta.[58]

Kulttuuri

Pääartikkeli: Etelä-Afrikan kulttuuri

Etelä-Afrikan kulttuuri kuvastaa maan monietnistä ja -kulttuurillista luonnetta. Maan nopea kaupungistuminen ja pyrkimys perinteisten kulttuurien hävittämiseen apartheidin aikana on johtanut siihen, että perinteiset elämänmuodot ovat katoamassa, vaikka mustien perinteset kulttuurit vielä ovatkin vahvoja maaseudulla. Afrikaanerien kulttuuri kehittyi 1800-luvun aikana omaehtoisessa eristyksessä aikakauden liberaaleista ja demokraattisista aatesuuntauksista. Maaseudulla afrikaanerien elämänmuoto usein keskittyy edelleen konservatiivisten reformoitujen kirkkojen ympärille. Afrikaanerien jälkeen valtaosa maan valkoisesta väestöstä on brittiläistä alkuperää. Britit asuvat pääosin kaupungeissa ja hallitsevat edelleen maan liike-elämää.[59]

Vuoden 1994 jälkeen syntyneessä uudessa Etelä-Afrikassa on edelleen käynnissä uuden kansallisen luonteen ja kulttuurin luominen.[59]

Musiikki

Enoch Sontonga
Tiedosto:Miriam Makeba.jpg
Miriam Makeba

Etelä-Afrikan musiikkiperinteessä yhdistyy maan kotoperäiset ainekset ja ulkopuolelta tulleet vaikutteet. 1800-luvun lähetystyön ja yhdysvaltalaisten negrospirituaalien vaikutuksesta maahan syntyi myös oma gospel perinne, joka on edelleen elinvoimainen ja on yksi maan suosituimmista musiikkimuodoista. Hengellisen musiikin kuoroperinteeseen sekoittui myös afrikkalaisia vaikutteita. Tämän isicathamiyaksi kutsutun tyylin tunnetuin edustaja on länsimaissakin tunnettu Ladysmith Black Mambazo.[60]

1900-luvun alkupuolella mustien eteläafrikkalaisten kaupungistuminen kaivoskeskuksiin Witwatersrandiin synnytti uudenlaisia musiikkimuotoja kuten marabi ja mbaqanga, jonka vaikutus näkyy edelleen maan jazz-musiikissa. Mbaqangan ydinaluetta oli erityisesti Sophiatownin township Johannesburgissa.[60]

1950-luvun puolessa välisässä edistykselliset jazzmuusikot Sophiatownissa olivat perustaneet Sophiatown Modern Jazz Clubin, joka teki tunnetuksi uuden polven jazzia kuten Charlie Parkeria ja Dizzy Gillespietä. Kerhon piiristä syntyi myös maan ensimmäinen bebop-yhtye Jazz Epistles, jonka jäseniin kuului muun muassa Hugh Masekela. Omintakeisella jazztyylillään kansainvälisen uran loi myös Abdullah Ibrahim (alun perin Dollar Brand), joka yhdisti Duke Ellingtonin rikkaan orkestroinnin 1960-luvun avantgarde-jazz suuntauksiin.[60]

1960-luvulla maahan alkoi syntyä myös valkoisten muusikoiden rock- ja pop-yhtyeitä, jotka esiintyivät rotuerotellun maan valkoiselle yleisölle. Maan konservatiiviset piirit protestoivat voimakkaasti uutta musiikinmuotoa vastaan. 1970-luvun lopulla Etelä-Afrikkaan saapui Britanniassa syntynyt punk-liike, josta tuli suosittua erityisesti Johannesburgin köyhissä valkoisten asuttamissa esikaupungeissa. Liikkeen piirissä syntyneet yhtyeet kritisoivat musiikkiteollisuuden kaupallisuutta ja maan valkoista sortohallintoa. Etelä-Afrikan vaihtoehtorock syntyi 1980-luvun puoleen väliin mennessä. Sen yhteyteen muotoutui "vaihtoehtoafrikaaneri"-liike, joka vastusti hallituksen sosiaalista sortoa. [60]

Mustien townshipeissa syntyi 1980- ja 90-luvun aikana uudet musiikinlajit bubblegum ja kwaito, jotka ottivat vaikutteita yhdysvaltalaisesta disko- ja tanssimusiikista. Kwaito on nykyisin maan kaupallisesti merkittävin musiikkityyli, jossa rytmi on voimakkaasti korostunut ja jossa on piirteitä hip-hop- ja rapmusiikista.[60]

Kirjallisuus

Olive Schreiner
John M. Coetzee Varsovassa, Puolassa (7. kesäkuuta 2006)

Ensimmäiset eteläafrikkalaiset kaunokirjalliset teokset kirjoittivat maahan tulleet valkoiset siirtolaiset, joiden suhtautuminen maan alkuperäisväestöön oli usein asenteellista. Tunnetuin tämän aikakauden kirjailija on H. Rider Haggard, joka seikkailuteokset kuten Kuningas Salomon kaivokset ja Allan Quartermain olivat aikansa myyntimenestyksiä. Eteläafrikkalaisen kirjallisuuden perusteoksena pidetään usein Olive Schreinerin teosta The Story of an African Farm, joka käsitteli monia aikakautensa yhteiskunnan piirteiä ja jossa on havaittavissa jo siirtomaaideologiaa vastustaneita piirteitä.[61]

Musta eteläafrikkalainen kirjallisuus syntyi 1900-luvun alkupuolella. Ensimmäiset mustat kirjailijat olivat lähetyskoulujen kouluttamia ja pyrkivät palauttamaan maan mustan väestön omanarvontunnon palaten sankarilliseen afrikkalaiseen historiaan. 1940-luvulla musta eteläafrikkalainen kirjallisuus puhkesi kukkaan. Peter Abrahamsin Mine Boy (1946), kuvasi maalta kaupunkeihin muuttaneiden mustien huonoja oloja. Vuonna 1948 Alan Paton julkaisi teoksensa Itke, rakastettu maa, romaani (engl. Cry, The Beloved Country), joka nosti mustien aseman maassa koko maailman tietoisuuteen. Kirjasta tuli kansainvälinen myyntimenestys. Teos käsittelee korruption ja anteeksiantamuksen teemoja ja siitä välittyy Patonin syvä kristillinen vakaumus.[61]

Vuonna 1991 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Nadine Gordimer julkaisi ensimmäiset novellinsa 1950-luvun alkupuolella. Gordimerin kaunokirjallisissa teoksissa on havaittavissa kirjailijan kehitys liberaalista valkoisesta kohti radikaalimpaa ajattelua ja pyrkimystä antaa maan mustien vapaustaistelulle ääni. 1960-luvulla myös afrikaanerikirjallisuuden piiristä nousi lukuisia uusia kirjailijoita, joiden teokset käsittelivät usein poliittisia aiheita. Sekä englanniksi, että afrikaansiksi kirjoittaneen Andre Brinkin kirjoita tuli ensimmäisiä afrikaansiksi kirjoitettuja kiellettyjä kirjoja Etelä-Afrikassa.[61]

1970-luvulla maan musta kirjallisuus nousi uuteen kukoistukseen musta tietoisuus -liikeen vanavedessä. Musta tietoisuus korosti mustien kulttuurin merkitystä ja rotusolidaarisuutta. Kirjallisuudesta tuli tärkeä kanava uusien poliittisten ajatusten edistämisessä. Eräs Etelä-Afrikan palkituimmista kirjailijoista J. M. Coetzee julkaisi ensimmäiset teoksensa 1970-luvulla. Coetzee on ensimmäinen kirjailija, joka on saanut Booker-palkinnon kahteen kertaan: teoksistaan The Life and Times of Michael K (1983) ja Disgrace (1999). Disgracen kuvaus apartheidin jälkeisestä eteläafrikkalaisesta todellisuudesta, jossa menneisyyden haavat eivät ole parantuneet aiheutti maassa suuren kohun. Coetzee palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2003.[61]

Viestimet

Sanomalehdet

Etelä-Afrikassa on 20 päivittäistä ja 13 viikoittaista sanomalehteä, joista valtaosa on englanniksi. Suurten kaupunkien sanomalehtien levikki on noin 14,5 miljoonaa ja pienempien paikallislehtien 5,5. Maassa on myös useita yleis- ja erikoistuneita uutisverkkosivustoja. Lehtimiehet ilman rajoja on arvioinut maan lehdistön maailman 26:ksi vapaimmaksi.[62]

Televisio

Tiedosto:Sabc logo.jpg

Televisiolähetykset alkoivat Etelä-Afrikassa vasta vuonna 1975 ja se oli viimeisiä Afrikan maita ilman säännöllistä televisiotarjontaa. Syynä tähän oli maan hallituksen vastustus, joka pelkäsi television heikentävän sen maan viestimien hallintaa. Perustamisestaan asti Etelä-Afrikan televisiolähetykset on lähetetty värillisinä ja käyttäen PAL-standardia. Etelä-Afrikan julkisen palvelun televisioyhtiöllä SABC:llä oli monopoli televisiolähetyksissä vuoteen 1986 asti, jolloin tilausperiaatteella toiminut MNet-kanava perustettiin. Vuoden 1994 jälkeen maahan on perustettu lukuisia uusia kanavia niin SABC:n kun yksityisten toimijoiden taholta. Sekä SABC, että MNet lähettävät ohjelmaan Afrikan laajuisesti.[63]

Urheilu

Eteläafrikkalainen Stormers-rugbyjoukkue.

Etelä-Afrikan suosituimmat urheilulajit ovat rugby, kriketti ja jalkapallo.[64] Apartheidin aikana kaikki maan urheiluelämä oli täysin rotueroteltua ja tämän vuoksi muun muassa maailmanluokan kriketinpelaaja Basil D’Oliviera joutui muuttamaan Englantiin 1960-luvulla ja loi uran Englannin maajoukkueessa. Vuonna 1968 Englannin maajoukkueen tullessa maaotteluun Etelä-Afrikkaan maan hallitus esti D’Olivieran pääsyn maahan.[65]

Eteläafrikkalaisia maailmanmestareita löytyy muun muassa uinnista, yleisurheilusta, lainelautailusta ja nyrkkeilystä.[65]

Ruoka

Eteläafrikkalainen keittiö ilmentää maan monikulttuurista taustaa. Hollantailaisten siirtolaisten maatilojen työvoimaksi tuomat malajiorjat toivat maahan myös oman ruokaperinteensä samoin kuin uskonnollista vainoa Ranskasta paenneet hugenotit, jotka perustivat perustivat maahan ensimmäiset viinitilat jo 1600-lvulla. Myöhemmin 1800-luvun aikana erityisesti Natalin sokeriplantaaseille tuodut intialaiset rikastuttivat maan ruokakulttuuria omalla perinnöllään kuten kullan perässä maahan muuttaneet britit ja saksalaiset.[66]

Lähteet

  1. ↑ a b Country profile: South Africa BBC.
  2. ↑ "Azania." The American Heritage® Dictionary of the English Language, Fourth Edition. 2003. Houghton Mifflin Company 15 Aug. 2007 http://www.thefreedictionary.com/Azania
  3. ↑ Gary Baines: The rainbow nation? Identity and nation building in post-apartheid South-Africa. Mots Pluriels, 1998, nro no 7..
  4. ↑ Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 162–163. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
  5. ↑ Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti;viitettä sahist ei löytynyt
  6. ↑ Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 165. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
  7. ↑ HISTORY OF SOUTH AFRICA HistoryWorld. Viitattu 3.5. 2007. (englanniksi)
  8. ↑ a b D Burger. Government Communication and Information System: History Government Communication and Information System (GCIS). Viitattu 9.8. 2007. (englanniksi)
  9. ↑ "Great Trek." Encyclopædia Britannica. 2007. Encyclopædia Britannica Online. 4 May 2007 <http://www.britannica.com/eb/article-9037889>.
    Wallace G. Mills: The Great Trek Saint Mary's University. Viitattu 5.4. 2007. (englanniksi): "Another estimate is that over 15,000 people in total left in that period; however, this includes non-whites who made up at least half of the total. Thus, a total 7–8,000 Afrikaners is probably about right."
    The Great Trek Online Travel Guides.. Viitattu 5.4. 2007. (englanniksi)
  10. ↑ Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 168-169. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
  11. ↑ Rita M. Byrnes (ed.): South Africa - a country study: Shaka and the Rise of the Zulu State. Federal Research Division, Library of Congress, 1996.
  12. ↑ Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti;viitettä gaudeamus169 ei löytynyt
  13. ↑ Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 236. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
  14. ↑ Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa - The Rise and Fall of Apartheid, s. 21. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7.
  15. ↑ a b Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti;viitettä gaudeamus236 ei löytynyt
  16. ↑ Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa - The Rise and Fall of Apartheid, s. 41-45. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7.
  17. ↑ Martin Meredith: The Faith of Africa: A History of Fifty Years of Independendence, s. 436–437. Public Affairs. ISBN 978-1-58648-398-2.
  18. ↑ Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa - The Rise and Fall of Apartheid, s. 109. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7.
  19. ↑ a b c d e f South Africa's geography International Marketing Council of South Africa. Viitattu 14.8. 2007. (englanniksi) Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”geo” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  20. ↑ GEOLOGY Enviro-Info 2001. Viitattu 24.8. 2007. (englanniksi)
  21. ↑ a b c South Africa's plant life International Marketing Council of South Africa. Viitattu 20.8. 2007. (englanniksi)
  22. ↑ a b c South Africa's wildlife wonders International Marketing Council of South Africa. Viitattu 20.8. 2007. (englanniksi)
  23. ↑ a b c d e Government in South Africa International Marketing Council of South Africa.. Viitattu 15.8. 2007. (englanniksi)
  24. ↑ National & Provincial Elections 2004 IEC. Viitattu 23.8. 2007. (englanniksi)
  25. ↑ South Africa's political parties International Marketing Council of South Africa.. Viitattu 15.8. 2007. (englanniksi)
  26. ↑ Mbeki quashes third-term whispers 06 February 2006 07:12. Mail&Guardian. Viitattu 23.8. 2007. (englanniksi)
  27. ↑ a b c the Economist Intelligence Unit: Political forces Sep 12th 2006. The Economist. Viitattu 23.8. 2007. (englanniksi)
  28. ↑ a b Verane Castelnau: South Africa: Foreign Policy 12. Dezember 2003.. DGAP e.V. Alle Rechte vorbehalten.. Viitattu 22.8. 2007. (englanniksi)
  29. ↑ Derek Catsam: South Africa's Regional Superpower Dilemma May 3rd, 2007. Foreign Policy Association.
  30. ↑ a b c d The nine provinces of South Africa International Marketing Council of South Africa.. Viitattu 15.8. 2007. (englanniksi)
  31. ↑ a b c Home :: Military :: World :: South Africa :: Ministry of Defense GlobalSecurity.org. Viitattu 18.8. 2007. (englanniksi) Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”budget” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  32. ↑ Home :: Military :: World :: South Africa :: South African Army GlobalSecurity.org. Viitattu 18.8. 2007. (englanniksi)
  33. ↑ New Statesman: Britain's dirty secret South Africa's Nuclear Autopsy
  34. ↑ a b c Education in South Africa International Marketing Council of South Africa.. Viitattu 15.8. 2007. (englanniksi)
  35. ↑ a b c d e South Africa 19 July, 2007. CIA - The World Factbook. Viitattu 15. elokuuta 2007. (englanniksi)
  36. ↑ South Africa, a Society in Transition Southern Domain Online Travel Guide. Viitattu 15.8. 2007. (englanniksi)
  37. ↑ a b Rainbow immigration 5 November 2004. International Marketing Council of South Africa.. Viitattu 15.8. 2007. (englanniksi)
  38. ↑ Hussein Solomon Senior Researcher, Human Security Project, Institute for Defence Policy: Strategic Perspectives on Illegal Immigration into South Africa1. African Security Review, 1996, nro Vol 5 No 4.
  39. ↑ Afrikaner Christianity: Zionism June 7, 2000. African Christianity Homepage. Viitattu 15.8. 2007. (englanniksi)
  40. ↑ Afrikaner Christianity: The Dutch Reformed Churches in South Africa June 7, 2000. African Christianity Homepage. Viitattu 15.8. 2007. (englanniksi)
  41. ↑ a b Austin Cline: South Africa:Religious Freedom Report 2003. About.com: Agnosticism / Atheism.
  42. ↑ A History of the Christian Church in South Africa June 7, 2000. African Christianity Homepage. Viitattu 15.8. 2007. (englanniksi),
    [http://www.bethel.edu/~letnie/AfricanChristianity/SAContextual.html Contextual Theology Black Theology] June 7, 2000. African Christianity Homepage. Viitattu 15.8. 2007. (englanniksi)
  43. ↑ South African English: Oppressor or Liberator?
  44. ↑ a b c d The languages of South Africa International Marketing Council of South Africa.. Viitattu 15.8. 2007. (englanniksi)
  45. ↑ MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0 "afrikaans hollannista kehittynyt Etelä-Afrikan buurien puhuma kieli.", Wallace G. Mills: Origins of Afrikaner Nationalism husky1.stmarys.ca.
  46. ↑ a b c Health care in South Africa International Marketing Council of South Africa.. Viitattu 15.8. 2007. (englanniksi)
  47. ↑ HIV & AIDS in South Africa Last updated August 10, 2007. AVERT.org. Viitattu 28.8. 2007. (englanniksi)
  48. ↑ a b Transportation in South Africa The South African Representative Office To The Palestinian National Authority. Viitattu 23.8. 2007. (englanniksi)
  49. ↑ South Africa Transportation theodora.com. Viitattu 23.8. 2007. (englanniksi)
  50. ↑ Transportation South African Consulta General New York. Viitattu 23.8. 2007. (englanniksi)
  51. ↑ a b Martin Schönteich & Antoinette Louw, Crime and Justice Programme, Institute for Security Studies: Crime in South Africa: A country and cities profile. Occasional Paper, The Institute for Security Studies (ISS), 2001, nro 49.
  52. ↑ Africa > South Africa > Crime NationMaster.com. Viitattu 22.8. 2007. (englanniksi)
  53. ↑ a b c Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 234-235. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
  54. ↑ a b c South Africa- Overview 09.Mar.2007. MBendi. Viitattu 13.8. 2007. (englanniksi)
  55. ↑ South Africa's Currency and Finance Southern Domain Online Travel Guides.. Viitattu 23.8. 2007. (englanniksi)
  56. ↑ South African Rand x-rates.com. Viitattu 23.8. 2007. (englanniksi)
  57. ↑ a b Rita M. Byrnes (ed.): South Africa - a country study: Agriculture, Forestry, and Fishing. Federal Research Division, Library of Congress, 1996.
  58. ↑ Melvyn Minnaar: South African wine International Marketing Council of South Africa. Viitattu 14.8. 2007. (englanniksi)
  59. ↑ a b South Africa and its Culture south-africa-tours.com. Viitattu 24.8. 2007. (englanniksi)
  60. ↑ a b c d e South African music International Marketing Council of South Africa.. Viitattu 16.8. 2007. (englanniksi)
  61. ↑ a b c d Thomas Thale: South African literature International Marketing Council of South Africa.. Viitattu 17.8. 2007. (englanniksi)
  62. ↑ The press in South Africa International Marketing Council of South Africa.. Viitattu 17.8. 2007. (englanniksi)
  63. ↑ South Africa's television channels International Marketing Council of South Africa. Viitattu 18.8. 2007. (englanniksi)
  64. ↑ Sports activities in South Africa Drakensberg-tourism.com. Viitattu 18.8. 2007. (englanniksi)
  65. ↑ a b Sport in South Africa International Marketing Council of South Africa.. Viitattu 17.8. 2007. (englanniksi)
  66. ↑ Barbara Ludman: South African cuisine International Marketing Council of South Africa.. Viitattu 17.8. 2007. (englanniksi)

Aiheesta muualla

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Etelä-Afrikka.
  • Matkaopas aiheesta South Africa Wikivoyagessa (englanniksi)
Jäsenvaltiot

Malline:Link FA Malline:Link FA Malline:Link FA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Etelä-Afrikka&oldid=3400275”