Bantustan
Bantustan oli maa-alue, joka varattiin mustien asuma-alueeksi Etelä- ja Lounais-Afrikassa apartheidin aikana. Nimeä bantustan käytettiin ensimmäistä kertaa 1940-luvun lopulla. Se rakennettiin bantukielten sanasta 'bantu', joka tarkoittaa ihmistä, ja indoiraanisten kielten '-stan'-päätteestä, joka tarkoittaa maata.
Etelä-Afrikan hallitus oli perustanut reservaatteja jo vuosina 1913 ja 1936 tarkoituksenaan erottaa mustat ja valkoiset eri alueille.[1] Kansallispuolueen nousu valtaan 1948 antoi ministeri Hendrik Verwoerdille mahdollisuuden käyttää näitä reservaatteja hyödykseen, kun hän pyrki pitämään Etelä-Afrikassa valkoisen enemmistön.
Osa bantustaneista julistettiin 1970- ja 1980-luvuilla itsenäisiksi valtioiksi ja muillekin aiottiin tehdä niin. Niiden "itsenäisyyttä" ei kuitenkaan Etelä-Afrikan lisäksi tunnustanut mikään muu valtio, vaan Yhdistyneet kansakunnat tuomitsi niiden perustamisen ankarasti. Kun mustat pakotettiin "palaamaan" näihin "kotimaihin", heiltä saatettiin ottaa pois Etelä-Afrikan kansalaisuus ja heitä voitiin kohdella vierastyöläisinä. Suurin osa bantustanien asukkaista, esimerkiksi 65 % bophuthatswanalaisista, joutui työskentelemään vierastyöläisinä Etelä-Afrikan puolella.
Vuoden 1994 demokraattisten vaalien yhteydessä bantustanit liitettiin takaisin Etelä-Afrikkaan.
Lesotho ja Swazimaa eivät olleet bantustaneja, vaan kansainvälisesti tunnustettuja valtioita, jotka olivat itsenäistyneet 1960-luvulla Britanniasta.
Suurapartheid[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bantustanien perustaminen liittyi suurapartheidiksi kutsuttuun massiiviseen sosioekonomiseen ohjelmaan, jonka tarkoituksena Verwoerdin mukaan oli pitää musta väestö poissa valkoisten asuttamilta alueilta ja siten pelastaa valkoinen yhteisö häviämiseltä. Sen keskeisenä ajatuksena oli, että rotujen täydellinen erottaminen toisistaan johtaisi vakauteen ja järjestykseen. Uskottiin, että eteläafrikkalaiset ei-valkoiset väestöryhmät hyväksyisivät omien yhteisöjensä tilanteen, kunhan heidän yhteytensä valkoiseen Etelä-Afrikkaan pidettäisiin mahdollisimman vähäisenä. Verwoerdin mukaan afrikkalaisten "ei tulisi haluta integroitua eurooppalaisen yhteisön elämään, vaan ymmärtää, että hänen omassa yhteisössään kaikki ovet ovat avoinna".
Suurapartheidin tarkoituksena oli myös turvata halvan työvoiman saatavuus ja kuitenkin pitää afrikkalaiset poissa kaupungeista rakentamalla tehtaita mustien heimoreservaattien rajoille. Vaikka hallituksen nimittämä Tomlinsonin komissio oli jo 1956 todennut, etteivät heimoreservaatit pystyisi edes parhaiden olosuhteiden vallitessa elättämään kuin kaksi kolmasosaa mustasta väestöstä, hallitus kieltäytyi varaamasta mustille lisää alueita ja samalla lisäsi toimenpiteitä, joilla mustia siirrettiin reservaatteihin valkoisille nimetyiltä alueilta.[2] Vuonna 1963 ensimmäinen bantustaniksi uudelleen nimetty heimoreservaatti, Transkei julistettiin itsehallintoalueeksi ja vuonna 1976 "itsenäiseksi". Muitakin bantustaneita pyrittiin saattamaan itsenäisiksi, vaikka ne olivat vielä vähemmän elinkelpoisia kuin Transkei. Bantustanit koostuivat useista toisistaan erillään sijaitsevista alueista, enklaaveista ja eksklaaveista. Esimerkiksi Bophuthatswana koostui 19:stä ja KwaZulu 11 irrallisesta maanpalasesta, joiden välissä oli valkoisille varattuja maanviljelysalueita. Koko maan rannikko oli myös nimetty valkoiseksi alueeksi. Hallituksen lopullisena tavoitteena oli siirtää kaikki afrikkalaiset bantustanien kansalaisiksi.
Bantustanien talous ja hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bantustanien avulla Etelä-Afrikan hallitus onnistui vähentämään "tuottamattoman kansanosan" aiheuttamia kuluja. Siirtämällä ihmisiä bantustaneihin ja myöhemmin myöntämällä niille itsenäisyys tai itsehallinto, Etelä-Afrikan onnistui nimellisesti vähentää mustien osuutta maan väestöstä mustien suuresta syntyvyydestä huolimatta. Samalla bantustanien väkiluku kasvoi 4,4 miljoonasta ihmisestä 11 miljoonaan ihmiseen. Kotimaiden väestötiheydet nousivat hälyttäviin lukuihin. Esimerkiksi Transkeissa asui 55 ihmistä neliökilometrillä ja QwaQwassa 298. Valkoisessa Etelä-Afrikassa Kapmaan provinssin väestötiheys oli samaan aikaan 2 henkeä / km².
Etelä-Afrikan hallitus säilytti otteensa "itsehallinnollisiin" ja "itsenäisiin" kotimaihin. Se asetti alueita hallitsemaan johtajia, jotka olivat yhteistyöhaluisia Pretorian kanssa. Alueiden talous oli myös täysin riippuvainen Etelä-Afrikasta ja suora tuki muodosti suuren osan niiden budjeteista. Suurin osa eteläafrikkalaisesta turvallisuuslainsäädännöstä oli myös voimassa alueilla siihen asti, kunnes kotimaa julistettiin itsenäiseksi. Bantustanien hallitsijat toimivat yleisesti diktatoriaalisesti ja niiden hallinto oli yleisesti erittäin korruptoitunutta.
1970-luvun loppuun mennessä alkoi Etelä-Afrikan hallituskin huomata kotimaa-järjestelmän epäonnistumisen. Hallituksen vuonna 1970 asettaman Riekertin komission raportin mukaan kotimaiden köyhyys oli niin musertavaa, ettei kymmenille tuhansille ihmisille jäänyt henkiinjäämiseksi muuta vaihtoehtoa kuin siirtyä suuriin kaupunkeihin laittomasti[3]. Suurapartheidin kustannukset valtiolle olivat myös valtavat. Mustien afrikkalaisten kuljettaminen päivittäin asuinaluiltaan usein sadankin kilometrin päässä oleviin työpaikkoihin vaati valtavaa julkista liikennettä. Koska mustien palkkoja pidettiin myös keinotekoisen alhaisina, ei kuljetuksiin käytettyjen linja-autojen todellisia kustannuksia voitu periä työläisiltä, vaan valtio tuki sitä valtavilla summilla. KwaNdebelen saama bussituki oli suurempi kuin kotimaan bruttokansantuote. Suurapartheid ei pystynyt myöskään pitämään mustia pois suurkaupungeista, kuten oli tarkoitus, vaan 1980-luvulle tultaessa mustien kaupunkilaisten määrä oli kaksinkertaistunut.
Etelä-Afrikassa sijainneet bantustanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Bantustan | Pääkaupunki | Heimo | Vuodet | Status |
|---|---|---|---|---|
 Transkei
|
Umtata | xhosat | 1976–1994 | itsenäinen valtio |
 Bophuthatswana
|
Mmabatho | tswanat | 1977–1994 | |
.svg){kind=small} Venda
|
Thohoyandou | vendat | 1979–1994 | |
 Ciskei
|
Bisho | xhosat | 1972–1994 | |
 Gazankulu
|
Giyani | shangaanit | 1971–1994 | itsehallintoalue |
 Lebowa
|
Lebowakgomo | pedit | 1972–1994 | |
.svg){kind=small} QwaQwa
|
Phuthaditjhaba | sothot | 1974–1994 | |
 KaNgwane
|
Schoemansdal (de facto) Louieville |
swazit | 1981–1994 | |
 KwaNdebele
|
KwaMhlanga | ndebelet | 1981–1994 | |
.svg){kind=small} KwaZulu
|
Nongoma (vuoteen 1980) Ulundi (1980–1994) |
zulut | 1981–1994 |
Lounais-Afrikassa sijainneet bantustanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Bantustan | Pääkaupunki | Heimo | Vuodet | Status |
|---|---|---|---|---|
 Bušmannimaa
|
Tsumkwe | sanit | 1989 | ilman itsehallintoa |
 Damaramaa
|
Khorixas | damarat | 1980–1989 | |
 Itä-Caprivi
|
Katima Mulilo | lozit | 1972–1989 | itsehallintoalue |
 Hereromaa
|
Okahandja | hererot | 1970–1989 | |
| Kaokomaa
|
Opuwo | himbat | 1970–1989 | ilman itsehallintoa |
 Namamaa
|
Keetmanshoop | namat | 1980–1989 | |
 Kavango
|
Rundu | kavangot | 1973–1989 | itsehallintoalue |
 Ambomaa
|
Eenhana | ovambot | 1973–1989 | |
 Rehoboth
|
Rehoboth | basterit | 1979–1989 | ilman itsehallintoa |
| Tswanamaa
|
Aminuis | tswanat | 1979–1989 |
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa – The Rise and Fall of Apartheid, s. 22–23. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7.
- ↑ Evans, Ivan. Bureaucracy and Race: Native Administration in South Africa. Berkeley: University of California Press, c1997 1997. The Tomlinson Commission and Bantu Authorities
- ↑ Rita M. Byrnes (ed.): South Africa – a country study – Divisions in the White Community. Federal Research Division, Library of Congress, 1996.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Etelä-Afrikan bantustanit Wikimedia Commonsissa
