Pohjois-Atlantin liitto

Wikipedia

Pohjois-Atlantin liitto
North Atlantic Treaty Organisation
Organisation du Traité de l’Atlantique Nord

Naton lippu
päämaja	Bryssel, Belgia
jäsenvaltioiden määrä	28 jäsenmaata
viralliset kielet	englanti, ranska
pääsihteeri	Anders Fogh Rasmussen
perustettu	4. huhtikuuta, 1949
kotisivut	http://www.nato.int

Pohjois-Atlantin liitto (engl. the North Atlantic Treaty Organisation, lyh. NATO, josta sanana luettava Nato) on kansainvälinen puolustusliitto, joka perustettiin 4. huhtikuuta 1949 Yhdysvalloissa, Washingtonissa. Naton päämaja sijaitsee Brysselissä, Belgiassa. Belgiassa on käytössä Naton hollanninkielinen lyhenne NAVO tai ranskankielinen OTAN (ransk. l'Organisation du Traité de l'Atlantique Nord), jota käytetään laajemminkin romaanisissa kielissä.

Sisällysluettelo 1 Toiminta 1.1 Jäsenvaltiot 1.2 Tulevat jäsenet 2 Naton toimielimiä 3 Historia 3.1 Ranskan vetäytyminen komentoelimistä 3.2 Kylmä sota 3.3 Kylmän sodan jälkeen 3.4 Sotilasoperaatiot 3.5 11.9.2001 iskujen jälkeen 3.6 Organisaatiomuutoksia 4 Hallinto 4.1 Naton pääsihteerit 4.2 Naton komentajat 5 Naton rauhankumppanuus 6 Lähteet 7 Katso myös 8 Aiheesta muualla

[muokkaa] Toiminta

Naton päätehtävä on turvata sen jäsenten yhteisiä arvoja, joita ovat demokratia, yksilön vapauksien kunnioittaminen, oikeusvaltio ja kiistojen rauhanomainen ratkaisu. Näihin tavoitteisiin päästään jäsenmaiden keskinäisen solidaarisuuden avulla. Nato huolehtii jäsenmaiden turvallisuudesta ja vapaudesta poliittisesti ja viime vaiheessa sotilaallisesti. ^[1]

Naton "kova ydin" on määritelty sopimuksen artiklassa viisi, jossa osallistujat sitoutuvat siihen, että hyökkäys jotain jäsenmaata vastaan, Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa, tulkitaan hyökkäykseksi kaikkia jäsenmaita vastaan. Jos tällainen hyökkäys tapahtuu, jokainen jäsenmaa saa YK:n peruskirjan 51. artiklan sallimin oikeuksin puolustautua yksikseen tai liitossa, ja on puolustettava hyökkäyksen kohteeksi joutunutta omakohtaisesti ja muiden jäsenmaiden kanssa, kukin maa itse parhaiten katsomillaan keinoin, mukaan lukien asevoimia käyttäen, palauttaakseen ja pitääkseen yllä turvallisuutta Pohjois-Atlantin alueella.

Sopimuksen kohta oli määritelty niin, että jos Neuvostoliitto hyökkäisi Yhdysvaltain eurooppalaisia liittolaisia vastaan, se tulkittaisiin hyökkäyksenä USA:ta vastaan. Kylmän sodan aikana artiklaa ei käytetty kertaakaan, vaan ensimmäisen kerran siihen turvauduttiin 12. syyskuuta 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen vastauksena terroristihyökkäykselle Yhdysvaltoja vastaan. Tämä päätös ei kuitenkaan johtanut Naton operaatioon, vaan Yhdysvallat päätti toimia omin päin. Myöhemmin (11.10.2003) Nato otti Afganistanissa johtaakseen YK:n ISAF-rauhanturvaoperaation.

Neuvostoliiton ja Varsovan liiton romahtamisen jälkeen lukuisat Neuvostoliiton vaikutuspiirissä olleet maat ovat liittyneet vastaavasti Natoon. Perinteisesti puolueettomat Euroopan maat Ruotsi, Irlanti, Suomi, Sveitsi ja Itävalta ovat jättäytyneet liiton ulkopuolelle. Osa näistäkin maista tekee yhteistyötä Naton kanssa.

[muokkaa] Jäsenvaltiot

Natossa on 28 jäsenvaltiota.

Päivämäärä	Maa	Laajennus
4. huhtikuuta 1949	Alankomaat	Perustajat
	Belgia
	Islanti
	Italia
	Kanada
	Luxemburg
	Norja
	Portugali
	Ranska
	Tanska
	Yhdistynyt kuningaskunta
	Yhdysvallat
18. helmikuuta 1952	Kreikka	Ensimmäinen
	Turkki
9. toukokuuta 1955	Saksa	Toinen
30. toukokuuta 1982	Espanja	Kolmas
12. maaliskuuta 1999	Tšekki	Neljäs
	Unkari
	Puola
29. maaliskuuta 2004	Bulgaria	Viides
	Viro
	Latvia
	Liettua
	Romania
	Slovakia
	Slovenia
1. huhtikuuta 2009	Albania	Kuudes
	Kroatia

[muokkaa] Tulevat jäsenet

Makedonia on tällä hetkellä Naton Membership Action Planin jäsen, ja sen oletetaan liittyvän Naton jäseneksi riippuen nimikiistasta Kreikan kanssa. Georgia, Montenegro, Bosnia-Hertsegovina ja Ukraina ovat ilmaisseet Nato-jäsenyyden olevan maiden tavoite, mutta eivät ole vielä osallistuneet Membership Action Planiin.

[muokkaa] Naton toimielimiä

Naton parlamentaarinen yleiskokous on parlamenttien välinen kokous, johon kuuluvat jäsenmaiden ja liitännäisjäsenten edustajat. Sillä ei ole muodollista yhteyttä Naton kanssa.

Nato–Venäjä-neuvosto on ulkoministeritason osa, joka on Naton huippukokoukselle rinnakkainen. Se perustettiin 1997.

[muokkaa] Historia

Britannia ja Ranska solmivat jo maaliskuussa 1947 Dunkirkin sopimuksen keskinäisestä yhteistyöstä. Britit ehdottivat sopimuksen laajentamista Belgian, Luxemburgin ja Alankomaiden kanssa. 17. maaliskuuta 1948 Brysselissä allekirjoitettiin Britannian, Belgian, Alankomaiden, Luxemburgin ja Ranskan välillä puolustussopimus (Bryssels Treaty), jota pidetään Naton edeltäjänä. Sitä toteuttamaan perustettiin syyskuussa 1948 Länsiliiton puolustusorganisaatio (Western Union Defence Organization).^[2]

Yhdysvallat ei kuitenkaan ollut mukana sopimuksessa, ja sen sotilaallista voimaa pidettiin tärkeänä Neuvostoliiton vastapainoksi, joten lähes välittömästä aloitettiin jatkoneuvottelut. Washingtonissa allekirjoitettiin 4. huhtikuuta 1949 Brysselin sopimuksen allekirjoittajamaiden lisäksi Yhdysvaltain, Kanadan, Portugalin, Italian, Norjan, Tanskan ja Islannin välille puolustussopimus. Vuotta 1949 pidetään Naton perustamisvuotena, olkoonkin että liiton organisaatio syntyi suureksi osaksi vasta 1950-luvun puolella. Western Union päätti yhdistyä joulukuussa 1951 Pohjois-Atlantin liittoon.^[2]

Kreikka ja Turkki liittyivät helmikuussa 1952. Australia ja Uusi-Seelanti jäivät maantieteellisen asemansa vuoksi Pohjois-Atlantin liiton ulkopuolella, mutta Yhdysvallat solmi niiden kanssa ANZUS-sopimuksen.

Vuonna 1954 Neuvostoliitto ehdotti liittymistä Natoon rauhan säilyttämiseksi Euroopassa. Yhdysvallat ja Britannia kuitenkin hylkäsivät sen ehdotuksen epäillessään sen yrittävän rajoittaa joukkojen sijoittamista Eurooppaan.^[3]

Saksan liittotasavallan liittymistä Natoon 9. toukokuuta 1955 on kuvattu käänteentekeväksi tapahtumaksi Euroopan historiassa. Sen vastineeksi Neuvostoliitto kokosi liittolaisistaan Varsovan liiton, jonka perussopimus allekirjoitettiin 14. toukokuuta. Näin syntyivät kylmän sodan vastakkaisasettelun kaksi osapuolta.

Naton luominen merkitsi asejärjestelmien standardoinnin tarvetta. Esimerkiksi 7,62×51 Nato-patruuna standardoitiin kivääripatruunaksi 1950-luvun aikana. Fabrique Nationalen FN FALista tuli suosituin 7,62×51 Nato-kivääri Euroopassa. Myös lentosuunnitelmia standardoitiin siten, että kaikki Naton lentokoneet voisivat laskeutua mihin tahansa Naton tukikohtaan. Esimerkiksi suihkukoneiden polttoaine standardisoitiin (Jet Propellant 8 tai Nato-koodi F-34).

[muokkaa] Ranskan vetäytyminen komentoelimistä

Naton yhtenäisyys rakoili sen alkumetreillä kun Charles de Gaulle valittiin Ranskan presidentiksi 1958. De Gaulle arvosteli Yhdysvaltain hegemonista asemaa järjestössä ja Britannian ja Yhdysvaltain "erikoissuhdetta." Presidentti Dwight D. Eisenhowerille ja pääministeri Harold Macmillanille 17. syyskuuta 1958, lähettämässään muistiossa hän vaati kolmijäsenisen direktoraatin perustamista, jossa Ranska olisi samassa asemassa kuin Yhdysvallat ja Britannia, sekä Naton toiminta-alueen laajentamista Ranskalle tärkeille alueille, mm. Algeriaan, jossa Ranska soti itsenäisyystaistelijoita vastaan ja halusi Naton apuvoimia.

Kun vastaus oli epätyydyttävä, De Gaulle halusi luoda Ranskaan itsenäisen puolustuksen. Ranska veti 11. maaliskuuta 1959 Välimeren laivastonsa Naton komennosta ja kolme kuukautta myöhemmin De Gaulle määräsi ulkomaiset atomiaseet pois Ranskan maaperältä. Yhdysvallat veti tämän johdosta Ranskasta 200 lentokonetta ja luovutti takaisin kymmenen lentotukikohtaa, joita se oli operoinut Ranskassa vuodesta 1950. Tällä välin Ranska rakensi itsenäisen ydinpelotteensa ja räjäytti ensimmäisen ydinaseensa Gerboise Bleuen 13. helmikuuta 1960.

Vaikka Ranska tuki Naton toimia Kuuban ohjuskriisin aikana vuonna 1962, De Gaulle jatkoi itsenäisen puolustuksen luomista, ja veti Kanaalin ja Atlantin laivastot Naton komennosta. Vuonna 1966 kaikki Ranskan joukot vedettiin Naton komennosta ja Naton joukkoja pyydettiin poistumaan Ranskan maaperältä.

Naton päämaja (SHAPE) siirrettiin Pariisista Casteau’hun MonsiIn Brysselin pohjoispuolelle. Ranska pysyi kuitenkin Naton jäsenenä ja palasi yhteistyöhön vuonna 1993.

[muokkaa] Kylmä sota

Pääajan kylmän sodan aikaa Nato piti yllä joukkoja, muttei osallistunut mihinkään sotilastoimiin. Vuonna 1962 Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy päätti siirtää osan Yhdysvaltain ydinaseista Naton komentoon. Tätä ei pidetty ydinsulkusopimuksen vastaisena, koska Yhdysvaltain joukot hallitsivat ydinaseita aina sotaan asti; sen aikana ydinsulkusopimus ei olisi voimassa.

Vuoden 1963 Nato-operaatio Big Lift esitteli kykyä nopeaan joukkojen vahvistamiseen Euroopassa, kun sen osan 14 500 miestä lennätettiin Yhdysvalloista Saksan liittotasavaltaan. Vuonna 1966 Nato ilmoitti, että se pitää oikeuden käyttää ydinaseita ensimmäisenä, jos se olisi tarpeellista jäsenmaiden puolustamiseksi.^[3]

Vuoden 1974 Kyproksen kriisin ja Turkin Kyproksen pohjoisosan miehityksen vuoksi Kreikka vetäytyi Naton sotilaallisista rakenteista, mutta se hyväksyttiin takaisin 1980 Turkin avustuksella.

30. toukokuuta 1978 Nato ilmoitti tavoitteekseen paitsi turvallisuuden ylläpitämisen, myös liennytyksen. Tämän ilmoituksen otaksuttiin tarkoittavan, että se pitäisi yllä tarpeeksi joukkoja vastaamaan Varsovan liiton hyökkäystä vastaan, muttei ryhtyisi kilpavarusteluun.

Kuitenkin Varsovan liiton ydinkapasiteetin kasvaessa, Naton ministerit hyväksyivät ns. euro-ohjusten, Yhdysvaltain risteily- ja Pershing II -taistelukentän ballististen ohjusten sijoituksen Eurooppaan. Kun Varsovan liitto sijoitti 1983–1984 moderneja keskimatkan-SS-20-ohjuksia Eurooppaan, Nato vastasi sijoittamalla uusia Pershing II -ohjuksia, jotka saavuttaisivat Moskovan muutamissa minuuteissa. Päätös synnytti rauhanliikkeen mielenosoituksia ympäri Eurooppaa.

Demokratiaan siirtynyt Espanja liittyi Natoon 30. toukokuuta 1982 kansanäänestyksen jälkeen.

Kylmän sodan aikana Nato ylläpiti ja koulutti CIA:n ja MI6:n tuella salaisia vastarinta-armeijoita Euroopassa Neuvostoliiton miehityksen varalta. Niiden olemassaolo pysyi salassa vuoteen 1990 asti, jolloin Italian pääministeri Giulio Andreotti tunnusti operaatio Gladion olemassaolon.

[muokkaa] Kylmän sodan jälkeen

Kylmän sodan päättyminen tarkoitti suurvaltapoliittisen jännitteen laantumista ja johti Naton tarkoituksen uudelleenarviointiin. Kylmän sodan päättymisen ja Varsovan liiton hajoamisen jälkeen trendinä on ollut Naton laajeneminen itään entisiin Varsovan liiton maihin ja Neuvostoliitosta itsenäistyneisiin maihin.

Ensimmäinen Naton laajeneminen tapahtui Saksojen yhdistyessä 3. lokakuuta 1990, jolloin DDR:sta tuli osa Saksan liittotasavaltaa ja sotilasliittoa, kuten sovittiin 2+4-sopimuksessa (saks. Zwei-plus-Vier-Vertrag) Saksojen ja miehitysvaltojen välillä Moskovassa 12. syyskuuta 1990. Neuvostoliiton hyväksymisen saavuttamiseksi sovittiin, ettei ulkomaisia joukkoja tai ydinaseita sijoitettaisi Itä-Saksaan, eikä Nato laajenisi itään^[4].

Naton laajeneminen jatkui, kun siihen liittyivät entiset Varsovan liiton maat Puola, Unkari ja Tšekki 12. maaliskuuta 1999, ja edelleen 29. maaliskuuta 2004, kun Slovenia sekä entisen Varsovan liiton maat Bulgaria, Romania ja Slovakia sekä entiset neuvostotasavallat Viro, Latvia ja Liettua liittyivät puolustusliiton jäseniksi. 1. huhtikuuta 2009 Albania ja Kroatia liittyivät myös Naton jäseniksi.

[muokkaa] Sotilasoperaatiot

Ensimmäinen Naton sotilastoimi oli 28. helmikuuta 1994 neljän Bosnia-Hertsegovinan Serbien lentokieltoa rikkoneen koneen ampuminen alas Bosnia ja Hertsegovinan yllä. Ensimmäinen laajempi sotilaallinen operaatio oli ilmavoimien operaatio Deliberate Force, jonka tavoitteena oli vähentää Bosnian serbiarmeijan kykyä uhata tai hyökätä turva-alueille ja YK:n joukkoja vastaan. Operaatio suoritettiin Bosnia ja Hertsegovinassa 30. elokuuta – 20. syyskuuta 1995.

Vuosina 1994–1997 Naton ja sen naapureiden välillä muodostettiin yhteistyöelimiä, kuten rauhankumppanuus, Välimeren dialogi ja euroatlanttinen yhteistyöneuvosto.

Naton toinen merkittävä sotilaallinen operaatio Allied Force suoritettiin Kosovon sodassa 23. maaliskuuta – 10. kesäkuuta 1999. Tällöin Nato suoritti 11-viikkoisen ilmakampanjan Jugoslaviaa vastaan. Operaatiosta käytettiin termiä "humanitaarinen operaatio." Koska sodanjulistusta ei ikinä tehty, Jugoslavia syytti Natoa julistamattomasta ja YK:n peruskirjan vastaisesta aggressiosta.

Edellisenä vuonna Kosovossa oli ollut albaanisissien ja Serbian sisäministeriön joukkojen välinen sota, jonka aikana väitettiin, että oli tapettu useampia etnisiä albaaneja.(Serbien siviilien menehtyneitä ei ole tarkkaa tietoa.) Vuoden 1999 puolella oli sattunut Račakin välikohtaus, jossa kuoli yli 40 albaania . Nato asettui sodan aikana tukemaan KLA:ta, huolimatta siitä, että sitä ennen pommituksia kutsuttiin terroristijärjestöksi^[5][6]. Kampanjan jälkeen puhdistusten uhrien määräksi paljastui 2100.^[7] Human Rights Watch laski operaation vaatineen 489–528 siviiliuhria. UNICEFin arvion mukaan kuolleita oli "yli 1200".^[8] Lopputuloksena Jugoslavia suostui Naton asettamiin ehtoihin ja Serbian joukot vetäytyivät Kosovosta. Slobodan Milošević jäi edelleen valtaan. 7. toukokuuta kolme Naton risteilyohjusta tuhosi Belgradin Kiinan suurlähetystön. Sodan jälkeen perustettiin KFOR, Nato-vetoinen joukko YK:n valvonnassa, joka suoritti sotilastehtävää Kosovossa.

Yhdysvallat vastusti yritystä hakea operaatiolle YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntä, koska se Yhdysvaltain ulkoministeri Madeleine Albrightin mukaan heikentäisi Naton auktoriteettia, kun taas Ranskan ja muiden Nato-maiden mukaan liittouma tarvitsisi YK:n valtuutuksen^[9] Jugoslaviassa Nato toimi ensimmäisen kerran suvereenia valtiota vastaan ilman YK:n hyväksyntää Venäjän asettuessa tukemaan Jugoslaviaa turvaneuvostossa^[3]. Huhtikuussa 1999 Washingtonissa torjuttiin Saksan ehdotus Naton luopumisesta ydinaseilla suoritettava ensi-iskun mahdollisuudesta^[10].

[muokkaa] 11.9.2001 iskujen jälkeen

Naton peruskirjan viidenteen artiklaan vedottiin ensimmäisen kerran 12. syyskuuta. Nato vahvisti 4. lokakuuta iskujen olleen hyökkäys Pohjois-Atlantin sopimuksen mukaan. Liittolaiset asettuivat yksiselitteisesti Yhdysvaltojen tueksi ja vahvistivat artikla 5 käyttöönoton. Nato-maat sitoutuivat tukemaan Yhdysvaltoja mm. lupaamalla satamansa, lentokenttänsä ja ilmatilansa sen käyttöön. Myös Naton yhteisiä AWACS -ilmavalvontakoneita ja valmiusjoukkoihin kuuluvia sota-aluksia annettiin terrorismin vastaiseen toimintaan. Artikla 5 ei kuitenkaan johtanut Naton yhteiseen operaatioon, vaan operaatio al-Qaida -verkoston tuhoamiseksi Afganistanissa käynnistettiin Yhdysvaltojen johdolla. Naton rajallinen rooli operaatiossa herätti arvostelua apuaan tarjonneissa eurooppalaisissa liittolaisissa.^[11]Nato suoritti kahdeksan tehtävää, joista ensimmäiset kaksi: Operation Eagle Assist ja Operation Active Endeavour vastineeksi peruskirjan velvoitteille.

Tästä solidaarisuuden osoituksesta huolimatta 10. helmikuuta 2003 Ranska ja Belgia käyttivät veto-oikeuttaan estämään Naton joukkojen lähetyksen Turkkiin edeltäen Irakin sotaa. Saksa ei käyttänyt veto-oikeuttaan, mutta ilmaisi sille tukensa. Myöskään Turkki ei sallinut käyttää maaperäänsä hyökkäykseen Irakiin.

16. huhtikuuta 2003 Nato otti ensimmäisen kerran vastaan tehtävän maantieteellisen vastuualueensa ulkopuolella ottaessaan vastuun Afganistanin ISAF-rauhanturvajoukoista. Päätös tehtiin Saksan ja Alankomaiden ehdotuksesta ja kaikki Nato-maat hyväksyivät sen yksimielisesti. Toimivalta alueella siirrettiin Natolle 11. elokuuta. 31. heinäkuuta 2006 Nato-johtoinen joukko otti haltuunsa sotilasoperaatio Etelä-Afganistanissa Yhdysvaltain johtamalta terrorismin vastaiselta koalitiolta.

Vuonna 2008 Yhdysvallat varoitti Naton olevan jakautumassa kahteen leiriin, elleivät eurooppalaiset ota enemmän vastuuta Afganistanin operaatiosta. Yhdysvaltojen mukaan sotilasliitto ei saa jakautua niihin, jotka suostuvat taistelemaan ja niihin, jotka eivät suostu. ^[12]

[muokkaa] Organisaatiomuutoksia

19. kesäkuuta 2003 toteutettiin suuria muutoksia Naton johtorakenteessa kun Headquarters of the Supreme Allied Commander, Atlantic lakkautettiin uusi sotilaallinen päämaja Allied Command Transformation (ACT) perustettiin Norfolkiin, Yhdysvaltojen Virginiaan. Supreme Headquarters Allied Powers Europesta (SHAPE) tuli tässä yhteydessä Headquarters of Allied Command Operations (ACO).

[muokkaa] Hallinto

[muokkaa] Naton pääsihteerit

Nimi	Kansalaisuus	Virka-aika	Kuva
Lordi Ismay	Yhdistynyt kuningaskunta	4. huhtikuuta 1952– 16. toukokuuta1957
Paul-Henri Spaak	Belgia	16. toukokuuta 1957-21. huhtikuuta 1961
Dirk Stikker	Alankomaat	21. huhtikuuta 1961-1. elokuuta 1964
Manlio Brosio	Italia	1. elokuuta 1964-1. lokakuuta 1971
Joseph Luns	Alankomaat	1. lokakuuta 1971-25. kesäkuuta 1984
Peter Carington	Yhdistynyt kuningaskunta	25. kesäkuuta 1984-1. heinäkuuta 1988
Manfred Wörner	Länsi-Saksa	1. heinäkuuta 1988 -13. elokuuta 1994
Willy Claes	Belgia	17. lokakuuta 1994 - 20. lokakuuta 1995
Javier Solana	Espanja	5. joulukuuta 1995-6. lokakuuta 1999
George Robertson	Yhdistynyt kuningaskunta	14. lokakuuta 1999-7. joulukuuta 2003
Jaap de Hoop Scheffer	Alankomaat	1. tammikuuta 2004-1. elokuuta 2009
Anders Fogh Rasmussen	Tanska	1. elokuuta 2009

Sergio Balanzino (Italia) toimi NATO:n virkaatekevänä pääsihteerinä 1994 ja 1995.

[muokkaa] Naton komentajat

Naton komentajana Supreme Allied Commander, Europe (SACEUR) on yhdysvaltalainen kenraali, joka on Ridgwaystä lähtien ollut samalla myös Yhdysvaltojen Euroopan joukkojen komentaja.

1. Dwight D. Eisenhower: 2. huhtikuuta 1951 – 1952
2. Matthew Ridgway: 1952–1953
3. Alfred Gruenther: 1953–1956
4. Lauris Norstad: 1956–1963
5. Lyman Lemnitzer: 1963–1969
6. Andrew Goodpaster: 1969–1974
7. Alexander Haig: 1974–1979
8. Bernard Rogers: 1979–1987
9. John Galvin: 1987–1992
10. John Shalikashvili: 1992–1993
11. George Joulwan: 1993–1997
12. Wesley Clark: 1997–2000
13. Joseph Ralston: 2000–2003
14. James L. Jones: 2003–2006
15. Bantz J. Craddock: 2006–

[muokkaa] Naton rauhankumppanuus

Naton rauhankumppanuusohjelma on tarkoitettu luottamuksen luomiseksi ja yhteistyön kasvattamiseksi Naton ja siihen kuulumattomien maiden välillä. Naton rauhankumppanuusjäsenmaita ovat:

Armenia Azerbaidžan Bosnia ja Hertsegovina Georgia Irlanti Itävalta Kazakstan Kirgisia Makedonia Malta Montenegro

Moldova Ruotsi Serbia Suomi Sveitsi Tadžikistan Turkmenistan Ukraina Uzbekistan Valko-Venäjä Venäjä

[muokkaa] Lähteet

1. ↑ www.nato.int
2. ↑ ^{2,0 2,1} Lappi, Ahti: Ilmatorjunta kylmässä sodassa, s. 23. Ilmatorjuntasäätiö, 2003.
3. ↑ ^{3,0 3,1 3,2} Fast facts CBC News. Viitattu 15.05.2007.
4. ↑ Gorbachev's Lost Legacy The NATION. Viitattu 15.05.2007.
5. ↑ "MORAL COMBAT : NATO AT WAR" BBC. Viitattu 09.05.2007.
6. ↑ World: Europe: The KLA - terrorists or freedom fighters? BBC. Viitattu 09.05.2007.
7. ↑ Lessons of Kosovo: What Can a Year Teach Us? World Policy Institute. Viitattu 09.05.2007.
8. ↑ Civilian Deaths in the NATO Air Campaign HRW. Viitattu 18.05.2007.
9. ↑ 'NATO'S MID-LIFE CRISIS' FAS.org. Viitattu 15.05.2007.
10. ↑ PENN Newsletter No. 7 / February 1999, "Germany calls for no first use" Project on European Nuclear Non-Proliferation (PENN). Viitattu 15.05.2007.
11. ↑ [1]
12. ↑ http://news.bbc.co.uk/2/hi/americas/7237237.stm

[muokkaa] Katso myös

• Suomen Nato-keskustelu
• WEU

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Naton kotisivut
• Suomen Nato-erityisedustuston kotisivut