Urho Kekkonen
| Urho Kaleva Kekkonen | |
|---|---|
[[Tiedosto: |250px|Kekkonen metsästää Zavidovossa, Neuvostoliitossa]]Kekkonen metsästää Zavidovossa, Neuvostoliitossa |
|
| Suomen tasavallan 8. presidentti | |
| Edeltäjä | J. K. Paasikivi |
| Seuraaja | Mauno Koivisto |
| Suomen pääministeri | |
| Edeltäjä |
K.-A. Fagerholm (I) Ralf Törngren (h) |
| Seuraaja |
Sakari Tuomioja (h) K.-A. Fagerholm (II) |
| Sisäasiainministeri | |
| Edeltäjä |
Yrjö Puhakka Aarre Simonen |
| Seuraaja |
Ernst von Born V. J. Sukselainen |
| Oikeusministeri | |
| Edeltäjä |
Emil Jatkola Ernst von Born Teuvo Aura |
| Seuraaja |
Arvi Ahmavaara Teuvo Aura Sven Högström |
| Eduskunnan puhemies | |
| Edeltäjä | Karl-August Fagerholm(I) |
| Seuraaja | Karl-August Fagerholm(II) |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 3. syyskuuta 1900 Pielavesi |
| Kuollut | 31. elokuuta 1986 (85 vuotta) Helsinki |
| Puoliso | Sylvi Kekkonen |
| Tiedot | |
| Puolue | Maalaisliitto/Keskustapuolue |
 Nimikirjoitus |
|
Urho Kaleva Kekkonen (3. syyskuuta 1900 Pielavesi – 31. elokuuta 1986 Helsinki) oli suomalainen poliitikko ja kahdeksas Suomen tasavallan presidentti. Hän toimi presidentin tehtävässä yhtäjaksoisesti vuodesta 1956 vuoteen 1981 eli yli 25 vuoden ajan. Viimeinen presidenttikausi jäi kesken, sillä Kekkonen joutui luopumaan tasavallan presidentin virasta terveydellisistä syistä syksyllä 1981. Virallisesti Kekkonen luopui virastaan 27. tammikuuta 1982.
Kekkonen on Suomen historian pitkäaikaisin presidentti. Hän toimi myös pääministerinä viisi kertaa.[1]
Kekkosen presidenttiaikana hallitukset olivat lyhytikäisiä, mikä oli omiaan vahvistamaan tasavallan presidentin asemaa. Hänen 26 vuoden valtakautensa aikana hallitusten keski-elinikä oli yhden vuoden luokkaa. Kekkonen nimitti useita virkamieshallituksia ja vähemmistöhallituksia. Eduskunnan hän hajotti monta kertaa.[2]
Kekkosen presidenttikaudella Kansallinen Kokoomus oli viimeiset 15 vuotta ja SMP kaiken aikaa oppositiossa.[2]
Elämäkerta
Sukutausta
Vaikka Kekkosen Pielavedellä sijaitseva syntymäkoti tunnetaan Lepikon torppana, Kekkosella ei ole torpparitaustaa. Talo oli hankittu omakotitaloksi. Talo ei ollut yleisestä harhaluulosta huolimatta Kekkosen elinaikana savupirtti, vaan savupiipullinen talo. Urho Kekkosen esivanhemmat aina kahdenteentoista polveen saakka olivat kaikki vanhojen itäsuomalaisten talonpoikaissukujen jälkeläisiä. Kekkosen suku isän puolelta oli kaskimaiden valtaajia ja äidin puolelta omilla maillaan pysynyt talollissuku. Isoisä Eenokki, Urho Kekkosen isän isä, kuului kuitenkin 1800-luvulla kasvaneeseen tilattomien ryhmään ja hankki elatuksensa tilapäistöillä ja renkinä.[3]
Palveltuaan eri taloissa Eenokki Kekkonen vei vihille Anna-Liisa Koskisen. Heille syntyi neljä poikaa, jotka saivat nimet Taavetti, Johannes, Alpertti ja Juho. Juho Kekkonen, Koivujärven kylän Korvenmökistä vuonna 1878 maailmalle lähtenyt perheen nuorin poika, oli Urho Kekkosen isä. Isoisä Aatu Pylvänäinen, Urho Kekkosen äidin isä, joka viljeli Kangasniemen Tarkkalan tilaa, avioitui kesällä 1878 tuolloin vasta 16-vuotiaan Amanda Mannisen kanssa. Heidän lapsensa, kolme tytärtä ja kaksi poikaa, olivat Emilia, Elsa, Siilas, Tyyne ja Eetu.[3]
Isä Juho Kekkonen joutui varattoman perheen poikana lähtemään metsätöihin ja päätyi vuonna 1898 tukkityömaalle Kangasniemelle. Siellä Kuvasmäen Tarkkalan talon sisarusparven vanhin tytär Emilia paimensi karjaa Haahkalan maiden rantalaitumilla. Samoilla rannoilla liikkuvassa tukkimiesporukassa liikkui myös Juho Kekkonen. Nuoret tutustuivat ja heidät vihittiin vuonna 1899. Pariskunta muutti Otavaan, mistä Juho Kekkonen oli saanut töitä Halla Oy:n Koivusahalla. Myöhemmin hän yleni metsätyönjohtajaksi ja tukkiasioitsijaksi. [3]
Nuoripari siirtyi työmaan mukana Pielavedelle, mistä Juho Kekkonen osti asunnoksi savutuvan, jota hän vähitellen korjaili ja laajensi kunnolliseksi taloksi. Talon takana olevan kauniin lepikön takia taloa alettiin kutsua Lepikon torpaksi. Pihapiirissä sijaitsi savusauna, missä Urho Kekkonen syntyi 3. syyskuuta 1900. Lepikon torpassa perhe asui kuusi vuotta ja Siiri-tytär syntyi vuonna 1904. Juho Kekkosen savotoiden mukana perhe muutti vuoden 1906 Kuopioon ja 1908 Lapinlahdelle. Tiukkaa oli, mutta puutetta ei kärsitty. Perheen kuopus Jussi syntyi vuonna 1910. [3]
Lapsuus ja nuoruus
"Sain lahjaksi onnellisen lapsuuden" on Urho Kekkonen sanonut lapsuudestaan. Koulun Urho Kekkonen aloitti Lapinlahdella. Käytyään kolme vuotta kansakoulua hän sai pyrkiä Iisalmen yhteiskouluun. Iisalmesta muutettiin jo seuraavana vuonna Kajaaniin, minne vuosisadan vaihteessa oli perustettu saha ja selluloosatehdas. Isä Juho pääsi Kajaanin Puutavaraosakeyhtiön tukkiasioitsijaksi ja niin syksyllä 1911 Urho siirtyi Kajaanin Yhteiskoulun toiselle luokalle. Hän oli luokan nuorin oppilas. Hän ei ollut mallioppilas, vaan kuriton ja vallaton. Yläluokilla hän oli koulun toverikunnan johdossa ja toimitti sen lehteä Mielikkiä ja sai vuosijuhlissa harjoitella puheiden pitämistä. Hän luki myös innokkaasti historian ja kaunokirjallisuuden teoksia. Hän sai myös 12-vuotiaasta alkaen olla mukana isänsä uittotyömailla. [4]
Urho Kekkonen oli innokas kirjoittaja. Ensimmäiset tekstit ilmestyivät vuoden 1914 puolella. Niitä julkaisi kaupungin vanhasuomalainen sanomisto Kaikuja Kajaanista. Seuraavana vuonna hän suomensi käyttämänsä nimimerkin Esaias Ranstakan Kohennuskepiksi ja alkoi kirjoittaa kaupungin vanhimpaan lehteen, nuorsuomalaiseen Kajaanin lehteen. Myöhemmin Kekkonen alkoi käyttää koulutovereidensa keksimää nimeä Känä ja nimeä Urho Sorsimo. [4]
Vanhemmilla oli varaa kouluttaa poikansa ylioppilaaksi.[5] Kekkosella oli kaksi nuorempaa sisarusta: vakuutusvirkailijana myöhemmin toiminut Siiri Kekkonen (1904–1969) ja majuri, toimitusjohtaja Uuno Johannes (Jussi) Kekkonen (1910–1962).[6]
Vuonna 1949, kun Kekkosesta ryhdyttiin toden teolla tekemään presidenttiä, Lepikon torpan valokuvasta retusoitiin savupiippu pois tarkoituksena esittää Kekkonen "savupirtin poikana" ja luotiin muutenkin tarpeelliseksi katsottu kuva Kekkosesta kansan syvistä riveistä nousseena "sivistyneenä jätkänä".[7] Juho Kekkonen oli ostanut Lepikon torpan kesällä 1900 ja Kekkosen perhe asui siinä vuoteen 1906 saakka. Kekkoset muuttivat 1906 Pielavedeltä ensin Kuopioon ja myöhemmin perheen isän työmaiden muuttuessa edelleen Lapinlahdelle, Iisalmeen ja lopuksi vuonna 1911 Kajaaniin. Kajaanissa Kekkoset asuivat Kalliokatu 7:ssä ja Juho Kekkonen toimi työnjohtajana Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön palveluksessa. Täällä myös Urho Kekkonen kävi suurimman osan oppikoulua. [8]
Lukiolaisena Kekkonen liittyi Kajaanin suojeluskuntaan ja osallistui Suomen sisällissotaan Kajaanin Sissirykmentin mukana valkoisen hallituksen joukoissa. Hän osallistui taisteluihin muun muassa Kuopiossa, Varkaudessa, Mouhussa ja Viipurin suunnalla sekä johti Haminassa yhdeksän punaisen teloittamista.[9]
Myös Kekkosen urheilutaustasta tuli osa hänen legendaansa. Vuonna 1924 hän voitti vauhdittomien hyppyjen SM-kisoissa korkeushypyn ja kolmiloikan. Saman vuoden Kalevan kisoissa hän voitti korkeushypyn ja sijoittui toiseksi sivulajissaan 100 metrin juoksussa. Korkeushypyssä Kekkonen saavutti lisäksi kolme pronssia Kalevan kisoissa vuosina 1923, 1927 ja 1928. Hänen hallussaan oli vauhdittoman kolmiloikan Suomen ennätys (972 cm). Myös Kekkosen aika 100 metrin juoksussa oli varsin hyvä: 11,0 sekuntia (käsiaika). Hänen korkeushypyn ennätystuloksensa oli 185 cm ja kolmiloikan 14,06 metriä.
Myöhemmin Kekkonen toimi Suomen olympiakomitean ja Suomen Urheiluliiton (SUL) johdossa. Vuoden 1932 olympiakisoissa Los Angelesissa Kekkonen toimi Suomen olympiajoukkueen johtajana. Näihin kisoihin liittyi Paavo Nurmen sulkeminen kisoista ammattilaissyytösten vuoksi IAAF:n toimesta puheenjohtajanaan ruotsalainen Sigfrid Edström. Kekkonen taisteli sinnikkäästi ja jopa ärsytystä herättävän jääräpäisestikin Nurmen osallistumisen puolesta. Tämän seurauksena Suomen ja Ruotsin yleisurheilumaaottelut keskeytyivät useaksi vuodeksi. Riita leimautui vahvasti Edströmin ja Kekkosen väliseksi kiistaksi. Ansioistaan Suomen urheilun hyväksi Urho Kekkoselle myönnettiin Suomen urheilun suuri ansioristi vuonna 1950.[10]
Opiskeluaika ja poliittisen uran alku
Ylioppilaaksi Kekkonen valmistui Kajaanin Lyseosta vuonna 1919. Asevelvollisuutensa Kekkonen suoritti 1919–1920 Helsingin autopataljoonassa ja kotiutui kersanttina. Pääkaupunkiin 1921 muuttanut Kekkonen vei opintonsa nopeasti päätökseen ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi 1926, vaikka ei opiskelijaelämään kuuluvaa juhlimista kaihtanutkaan. Hän oli aktiivinen Pohjois-Pohjalaisessa Osakunnassa sekä lainlukijoiden riennoissa. Aiemminkin eri lehtiä avustanut Kekkonen toimi Ylioppilaslehden päätoimittajana 1927–1928.[10]
Kekkonen työskenteli Etsivässä keskuspoliisissa lakitieteen ylioppilaana ja varatuomarina. Hän perehtyi kommunisminvastaiseen toimintaan "nyrkkilinjaakaan" kaihtamatta. Etsivästä keskuspoliisista Urho Kekkonen myös löysi puolisokseen konekirjoittajana toimineen Sylvi Uinon. Tämä oli perhetaustaltaan kannakselainen papintytär. Sylvi Kekkonen kuoli vuonna 1974.[11]
Kekkonen alkoi suunnitella omaa väitöskirjaansa salaisen poliisin (agent provocateur) toiminnasta. Hän kuitenkin joutui eroamaan ehdotettuaan julkisesti Etsivän keskuspoliisin lakkauttamista ja sulauttamista rikospoliisiin. Kekkonen siirtyi 1927 Maalaiskuntien liiton lakimieheksi, mutta hänen julkinen esiintymisensä johti työsuhteen purkamiseen 1932. Hän julkaisi kunnallislain selitysteoksen ja väitöskirja vuodelta 1936 käsitteli kunnallista vaalioikeutta Suomen lain mukaan.[12]
Urho Kekkosen aatteelliset juuret olivat nuoren tasavallan kansallismielisessä ylioppilaspolitiikassa. Luontevaa jatkoa ideologiselle suuntautumiselle oli toimiminen Akateemisessa Karjala-Seurassa. AKS:ssä hän kuului vuodesta 1924 valtiososialistisia aatteita kannattaneen Niilo Kärjen ympärillä vaikuttaneeseen ryhmään. Kansan eheyttäminen, ryssäviha, kielitaistelu ja Itä-Karjalan kysymys olivat hänelle tärkeitä. Kekkonen palveli AKS:n lehden Suomen Heimon pakinoitsijana. Vuonna 1930 hänestä tuli AKS:n kolme vuotta aiemmin valtaaman Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja. Vuonna 1932 hän erosi AKS:stä yhdessä Martti Haavion, V. J. Sukselaisen, Reino Kuuskosken, Kustaa Vilkunan, Lauri Hakulisen, Veikko Heiskasen, Heikki Hosian ja muiden poliittiseen keskustaan suuntautuneiden jäsenten kanssa, kun AKS:n enemmistö ei 27.4.1932 pidetyssä kokouksessa suostunut tuomitsemaan Mäntsälän kapinaa. Erottuaan Lapuan liikkeen nousun myötä radikalisoituneesta AKS:stä hän jatkoi pakinointia Suomalaisuuden Liiton lehdessä Suomalaisessa Suomessa (myöhemmin Kanava). Sen palstoilla hän keskittyi etenkin yliopiston suomalaistamisasian ajamiseen.[13]
Siirtyminen puoluepolitiikkaan
Kekkonen vieraili Saksassa 1932 ja todisti Adolf Hitlerin valtaannousua. Näiden kokemusten vavahduttamana Kekkonen lähti mukaan päivänpolitiikkaan ja liittyi Saksan vierailunsa jälkeisenä vuonna Maalaisliittoon sekä julkaisi poliittisen pamflettinsa "Demokratian itsepuolustus", jossa hän varoitti äärioikeiston noususta ja esitti keinoja ilmiön torjuntaan. Äärivasemmisto oli Suomessa suitsittu jo aiemmin. Kekkonen esitti muun muassa, että valtiovallan on tarpeellista rajoittaa sananvapautta tietyssä määrin voidakseen estää demokratian luhistumisen.[7]
Työelämässä Kekkonen siirtyi maatalousministeriön virkamieheksi. Vuonna 1936 hänet valittiin Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä eduskuntaan toisella yrittämällä ja nimitettiin heti oikeusministeriksi (1936–1937) Kyösti Kallion hallitukseen. Sen jälkeen hänet nimitettiin A. K. Cajanderin punamultahallitukseen sisäasiainministeriksi. Tällä ministerikaudella Kekkosen näkyvimmäksi toimeksi nousi lopulta epäonnistunut yritys lakkauttaa äärioikeistolainen Isänmaallinen kansanliike 1938. Tässä operaatiossa tuli tunnetuksi käsite Kekkosen konstit.[5] IKL:n näkyvimpiin hahmoihin kuulunut professori Bruno Salmiala viittasi tähän vielä vuonna 1968, jolloin hän syytti Kekkosta IKL:n häpäisemisestä presidentinvaalikampanjassa.[14]
Talvisodan hallitukseen Urho Kekkosta ei otettu. Hän vastusti Moskovan rauhantekoa eduskunnassa maaliskuussa 1940 ja oli sodan jatkamisen kannalla. Toisen maailmansodan aikana hän toimi Siirtoväen Huollon Keskuksen johtajana 1940–1943. Valtiovarainministeri Väinö Tannerin aloitteesta perustetussa tehtävässä Kekkonen palveli valtiovarainministeriön virastovaltuutettuna 1943–1945. Tällöin hänen työmaataan oli valtionhallinnon järkeistäminen.[10]
Vuoden 1942 alussa Kekkonen ryhtyi kirjoittamaan Suomen Kuvalehteen nimimerkillä Pekka Peitsi. Hänen kirjoituksensa olivat katsauksia ulkopolitiikkaan ja sotivan maailman tapahtumiin. Majuri Wolf H. Halsti oli tätä ennen joutunut lopettamaan niiden kirjoittamisen päämajan vaatimuksesta. Keskeistä käännekohtaa Kekkosen ajattelussa merkitsi myöhäissyksy 1942: siitä lähtien hän etsiytyi kohti niin sanottua rauhanoppositiota.[11]
Uusi nousu ja pääministeriys presidenttinä
- Katso myös: Urho Kekkosen hallitusten kokoonpanot
Lopulliseen muotonsa Kekkosen ulkopoliittinen ajattelu jalostui sotavuoden 1944 kuluessa. Hänen uusi realisminsa oli sangen neuvostokeskeistä. Itänaapuriin syntyneen supervallan epäluulojen poistaminen oli ensisijaista, sillä se loisi edellytykset keskinäiselle luottamukselle. Se taas oli avain Suomen tosiasiallisen itsenäisyyden ja riippumattomuuden varjelemiseen.[10]
Maalaisliiton puoluekokouksessa 1944 Kekkonen vaati uuteen maailmanjärjestykseen soveltuvaa suuntaa tuolloin arvokonservatiiviselle ja kansallismieliselle puolueelleen. Kekkosen suunta tuli myöhemmin tunnetuksi niin sanottuna K-linjana. Se taas jakoi ensin Maalaisliittoa ja sitten koko suomalaista poliittista elämää ulkopoliittisen luotettavuuden vaa'alla. Tätä kahtiajakoa jatkui Kekkosen uran loppuun saakka.[12]
Lopullista paluuta vallan sisärenkaaseen merkitsi Kekkosen pääsy Paasikiven hallituksen oikeusministeriksi marraskuussa 1944. Hänen vastuulleen tuli liittoutuneiden valvontakomission vaatimien sotasyyllisyysoikeudenkäyntien hoitaminen. Kun Paasikivi valittiin presidentiksi 1946, Maalaisliitto esitti Kekkosta pääministeriksi, mutta Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) vastustus esti aikeen. Kekkosesta tuli kuitenkin Suomen Pankin johtokunnan jäsen. Poliittiseksi vaikutuspaikaksi vakiintui eduskunta, ensin varapuhemiehenä ja sitten puhemiehenä.[12]
Kekkonen suhtautui epäluuloisesti kommunistien hankkeisiin. Käänne lienee tapahtunut sen jälkeen, kun kesällä 1948 muodostettiin K. A. Fagerholmin johtama sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus. Tällöin näyttää alkaneen oppositioon jääneiden Kekkosen ja Maalaisliiton sekä kansandemokraattien lähentyminen.[15]
Tohtori Kustaa Vilkuna pani 1949 alulle Kekkos-myytin luomisen vaalikirjallaan Urho Kekkonen. Siinä kuvattiin "savupirtin pojan" nousua tukkikämpiltä tasavallan poliittiselle huipulle.[16]
Presidentinvaalissa 1950 Kekkonen nousi Maalaisliiton ehdokkaaksi. Hän kilpaili kampanjassaan etenkin istuvan presidentin J. K. Paasikiven kanssa. Kekkonen sai 62 valitsijamiestä, SKDL:n Mauno Pekkala 67 ja vaalit voittanut Paasikivi 171. Paasikivi nimitti Kekkosen vaalien jälkeen pääministeriksi. Tätä seurasi vielä neljä muuta Kekkosen hallitusta, joista osa jäi poliittisesti rikkinäisenä aikana lyhytikäisiksi.[17]
Jo muodostaessaan ensimmäistä hallitustaan 1950 Kekkonen perusteli omaa johtavaa rooliaan ja hallituksen kokoonpanoa ensi sijassa Suomen ja Neuvostoliiton välisillä suhteilla. Ensimmäisen hallituskautensa loppupuolella Kekkonen alkoi korostaa yhä enemmän Suomen ja Neuvostoliiton välille 1948 solmitun sopimuksen "ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta" merkitystä. YYA-sopimus oli muodostuva suorastaan fundamentalistiseksi tekstiksi Suomen poliittisessa elämässä.[18]
Kekkonen alkoi linnoittaa poliittista asemaansa idänsuhteilla. Näin hän onnistui kerta toisensa jälkeen torjumaan niin hallitusten kaatoyritykset kuin henkilökohtaisen syrjäyttämisensäkin. Kun Kekkonen onnistuttiin kampeamaan pääministerin paikalta 1953, hän vihjasi Neuvostoliiton saattavan katkaista Suomen luototuksen, mikäli hänestä ei tule pääministeriä. Presidentti Paasikiven mielestä tällainen kytkentä oli "poliittisesti vaarallinen asia".[19]
Vuonna 1954 nimitettiin Kekkosen V hallitus, joka toimi Kekkosen presidentiksi valitsemiseen asti maaliskuussa 1956.
Vaalitaistelu tähtäimessä vuoden 1956 vaali
- Pääartikkeli: Suomen presidentinvaali 1956
Vuoden 1956 vaaliin Kekkonen valmistautui Suomessa uudenlaisella amerikkalaistyyppisellä presidentinvaalikiertueella. Siihen kuului parisataa puhetilaisuutta, joissa taitavana sanankäyttäjänä tunnettu poliitikko mieluusti antautui kiivaisiin väittelyihin. Pian jokaisella politiikkaa seuraavalla suomalaisella oli mielipide Urho Kekkosesta, joko puolesta tai vastaan. Paasikivi karsasti Kekkosen kansanomaisena pitämäänsä esiintymistä, mutta piirre ei ollut estänyt häntä nimittämästä tätä pääministeriksi. Viimeistään Porkkalan palautus 1955 antoi aihetta puhua Kekkosesta Paasikiven "perintöprinssinä".[16]
Maalaisliiton "pääideologi" Arvo Korsimo oli rakentanut maanlaajuisen tukimiesten verkoston jo 1950-luvun alkupuolella. Kekkosen vaalityössä sen merkitys saattoi olla ratkaiseva.[16]
Johannes Huumo kehitti vaalityöhön poliittiseen historiaan jääneen sloganin "Paasikiven-Kekkosen linja". Kekkos-kuvaa luotiin myös Kansakunnan puolesta -vaalifilmillä, joka vuodesta 1955 markkinoi Kekkosta kansallisena eheyttäjänä.[16]
Presidentinvaalikamppailu muodostui erittäin repiväksi. Puoluetoimistot olivat käyneet tarkkaan läpi toisten ehdokkaiden elämänvaiheet ja kielteiset seikat tuotiin hanakasti esille välittämättä aina tarkistaa tietojen todenperäisyyttä. Urho Kekkoseen kohdistettiin etenkin naisseikkailuihin ja alkoholinkäyttöön liittyvää loanheittoa. Eräät sosiaalidemokraatteja ja kokoomusta lähellä olevat tahot perustivat eräänlaiseksi Honka-liiton esiasteeksi Kerho 56 -ryhmän. Sen päätavoite oli juuri Kekkosen valinnan estäminen.[16]
Vaaleissa Kekkonen saavutti silti suurimman äänisaaliin ja Maalaisliitto sai ensimmäistä kertaa presidentinvaaleissa enemmän ääniä kuin eduskuntavaaleissa.[16]
Aika presidenttinä
1956–1962: Ensimmäinen kausi
Tasavallan presidentiksi Kekkonen valittiin 1956, jolloin hän voitti valitsijamiesäänin 151–149 vastaehdokkaansa, sosiaalidemokraattien K. A. Fagerholmin. Vaaleissa Kekkonen oli saanut 88 valitsijamiestä. Ratkaiseva tuki Kekkosen valinnalle tuli SKDL:n yksimieliseltä valitsijamiesryhmältä ja Kansanpuolueen enemmistöltä. Puuttuvaa "yhden äänen" antajaa ei ole koskaan saatu selville luotettavasti.[18] Mahdollisena pidetään myös sitä, että rintaman yli annettuja ääniä oli molemmin puolin useampia.[20]
SAK:n julistama yleislakko alkoi uuden presidentin virkaanastujaispäivänä 1.3.1956. Sen poliittista luonnetta SAK ei ole koskaan myöntänyt, mutta Kekkosen henkilön ja maalaisliiton ehdokkaan valinnan on väitetty vaikuttaneen työtaisteluun. "Kekkosen kruunajaisiksi" nimetty laaja lakko kiristi sisäpoliittista tilannetta entisestään.[16] Presidenttikautensa alun Kekkonen koettikin pitää matalaa profiilia, etenkin sisäpolitiikassa.[19]
Uuteen aikakauteen siirtymistä osoitti osaltaan se, että Kekkosen presidenttikauden ensimmäisen virkavuoden päättyessä ei ollut elossa enää ainuttakaan hänen edeltäjistään. Risto Ryti oli kuollut lokakuussa ja Paasikivi joulukuussa 1956. Marsalkka Mannerheim oli kuollut jo vuonna 1951 ja K. J. Ståhlberg vuonna 1952. [21]
Neuvostoliitto osoitti hiljaisesti mieltään elokuussa 1958 syntynyttä Fagerholmin laajapohjaista enemmistöhallitusta vastaan. Presidentti Kekkonen yhtyi kritiikkiin ja myötävaikutti siihen, että tämä niin sanottu yöpakkashallitus kaatui joulukuussa. Historiantutkimus ei ole päässyt yksimielisyyteen Kekkosen toiminnan motiiveista.[22]
Fagerholmin hallituksen kohtalo vaikutti siihen, että enemmistöhallituksia ei kyetty vähään aikaan muodostamaan. Niiden sijasta jouduttiin turvautumaan lähinnä maalaisliittoon nojanneisiin vähemmistöhallituksiin. Sosiaalidemokraattisen puolueen sisäinen skisma lisäsi sisäpolitiikan hajanaisuutta. Urho Kekkonen pyrki silti sitkeästi yhdistämään oman uudelleenvalintansa enemmistöhallituksen muodostamiseen ja ulkopoliittisten tavoitteidensa toteuttamiseen. Hän lähetti tämän suuntaisia viestejä neuvostojohdolle ilman että niistä tiesi kukaan muu Suomessa.[23]
Yksi yöpakkaskohun seurauksista oli, että sen jälkeen hallitukseen pääsi vain "Kekkosen luvalla".[2]
Kekkonen suunnitteli jo huhtikuussa 1961 eduskunnan hajottamista, jotta voisi vaikuttaa presidentinvaaleissa vastaansa nousevaan liittoutumaan, jonka ehdokas oli entinen oikeuskansleri Olavi Honka. Neuvostoliitto lähetti lokakuun lopussa nootin vaatien YYA-sopimuksen artiklan mukaisia sotilaallisia konsultaatioita vedoten kärjistyneeseen kansainväliseen tilanteeseen. Tilanne Berliinissä oli supervaltojen välillä tuolloin kiristynyt. Hongan luovuttua ehdokkuudesta Kekkonen sai 111 valitsijamiestä. Hänet valittiin uudelleen vuoden 1962 vaaleissa presidentiksi 199 äänellä.[12]
1962–1968: Toinen kausi
Noottikriisin seurauksena on pidetty sitä, että maasta katosi todellinen oppositio ja presidentti Kekkonen saavutti vahvan, myöhemmin jopa kyseenalaisia piirteitä saaneen aseman Suomen poliittisena johtajana.[1]
Kekkonen tavoitteli puolueiden enemmistön tukea, mikä suomalaisessa järjestelmässä on pidemmän päälle presidentin täysipainoisen vallankäytön edellytys. Punnuksena Kekkonen käytti ulkopoliittisen luotettavuuden osoittamista. Tämä tarkoitti, että hallitusvastuun ehtona oli hänen ja hänen ulkopoliittisen linjansa hyväksyminen. Esimerkiksi kokoomus hyväksyttiin Johannes Virolaisen johtamaan hallitukseen noottikriisin jälkeen, kun se oli osoittanut lojaaliutensa Kekkosta kohtaan.[15]
Tärkeä vallankäytön väline olivat myös Kekkosen henkilökohtaiset suhteet. Presidentti piti kiinteää yhteyttä opiskeluaikaisiin tovereihinsa, mutta myös metsästys-, kalastus- ja hiihtokavereihinsa, sekä järjesti nousevalle älymystönuorisolle niin sanottuja lastenkutsuja virka-asunnossaan Tamminiemessä. Edelleen Urho Kekkonen kasvatti luottomiehiä valtiohallinnon eri portaisiin sekä kaikkiin merkittäviin puolueisiin ja liike-elämään, etenkin valtionyhtiöihin. Kekkosella oli myös lukuisia taiteilijaystäviä. Välittömänä luonteena Kekkonen osasi seurustella erilaisten ihmisten ja yhteiskuntapiirien kanssa vuosikymmeniä ennen kuin verkostoitumisesta tuli muotikäsite.[1]
Maaliskuussa 1964 presidentti Kekkonen vieraili Virossa. Matka oli Puolan-vierailuun liitetty epävirallinen visiitti, mutta kohdemaalle merkittävä ensimmäisenä Suomen valtionpäämiehen sodanjälkeisenä käyntinä. Erityisesti Kekkosen vironkielinen puhe Tarton yliopistossa 12. maaliskuuta elähdytti virolaisia ja osoitti, että näitä ei ollut unohdettu Suomenlahden pohjoispuolella.[24]
Oman puolueensa maalaisliiton jälkeen Kekkonen sai jo etukäteen tuekseen 1966 muodostetun kansanrintamahallituksen, vasemmistopuolueet Suomen Sosialidemokraattinen Puolueen (SDP) sekä SKDL:n ja Työväestön ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton (TPSL). Kun niiden ja muiden puolueiden, jotka olivat mukana SDP:n puheenjohtajan Rafael Paasion johtamassa kansanrintamahallituksessa, poikkeuslakiehdotus ei saanut riittävää enemmistöä, ne asettivat Kekkosen ehdokkaakseen. Hän tuli valituksi 1968 vaalien ensimmäisellä kierroksella 201 valitsijamiehen tuella.[18]
Kekkosen toisella kaudella saksankielisestä Keski-Euroopasta käsin suomalaiseenkin poliittiseen puheeseen suodattui käsite "suomettuminen".
1968–1978: Kolmas kausi
Jos Kekkonen olikin sisäpolitiikassa sidottu yhteistyöhön, ulkopolitiikassa hän saattoi toimia suvereenisti. Apunaan hänellä oli toisinaan vain hänen itsensä valitsemat luottoavustajat, jotka tulivat useimmiten ulkoministeriöstä. Kekkonen teki 1960-luvun lopulla joukon ulkopoliittisia aloitteita. Ne koskivat Pohjolan ydinaseetonta vyöhykettä, rajarauhaa Norjan kanssa sekä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokousta. Kaikkien aloitteiden tavoitteena oli välttää YYA-sopimuksen sotilaallisten artiklojen soveltaminen eli sotilaallinen yhteistyö Suomen ja Neuvostoliiton välillä ja siten vahvistaa Suomen pyrkimystä puolueettomuuspolitiikkaan. Tšekkoslovakian 1968 tapahtuneen miehityksen jälkeen paine puolueettomuutta kohtaan kasvoi. Kekkonen ilmoitti venäläisille 1970, ettei jatka presidenttinä eikä YYA-sopimusta jatketa, ellei Neuvostoliitto jatkossakin suostu tunnustamaan Suomen puolueettomuutta.[22]
Presidentti Kekkonen hermostui Lalli-lehden tammikuussa 1969 julkaisemasta puolustusvoimain komentaja Yrjö Keinosen haastattelusta, josta saattoi tulkita tämän pitävän Suomen puolustusvoimia jonkinlaisena Neuvostoliiton asevoimien kylkiäisenä.[25] Tämä yhdistyneenä muuhun Keinosen henkilöön liittyneeseen kohuun johti komentajan eroamiseen myöhemmin samana vuonna. Tapauksen on katsottu osoittaneen Kekkosen halua yksin tulkita YYA-sopimusta.
Vuoden 1970 eduskuntavaalit merkitsivät kansanrintamayhteistyön päättymistä. Kekkonen aktivoitui sisäpolitiikassa toimien jopa tosiasiallisena pääministerinä ja osallistui muun muassa tulopoliittisten neuvottelujen tekoon niin sanotun UKK-sopimuksen muodossa.[19]
Suomessa valtionpäämies valittiin neljännen kerran ilman vaaleja ja vastaehdokkaita, kun Kekkosen presidenttikautta jatkettiin neljällä vuodella tammikuussa 1973 säädetyllä poikkeuslailla. Poikkeuslain taustasta ei historiantutkimuksessa vallitse yksimielisyyttä. Martti Häikiön tulkinnan mukaan Kekkonen pakotti Ahti Karjalaisen tekemään ehdotuksen jatkoajasta tammikuussa 1972, nimitti helmikuussa Rafael Paasion johtaman sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen ja vaati poikkeuslakia huhtikuussa. Kaiken tämän Kekkonen teki estääkseen suurimpia puolueita, sosiaalidemokraatteja ja keskustapuoluetta, asettamasta omia ehdokkaitaan kesän puoluekokouksissa. Kolauksen saivat osakseen Kekkosen manttelinperijänä pidetty Ahti Karjalainen ja keskustan puheenjohtaja, kentällä suosittu Johannes Virolainen.[26]
Tšekkoslovakian miehityksestä 1968 alkanut maailmanpoliittisen tilanteen ja Neuvostoliiton Suomen-politiikan jyrkkeneminen nähtävästi huolestutti Kekkosta.
Poikkeuslain läpivieminen muodostui kuitenkin ongelmaksi, sillä menettely vaati tuekseen 5/6:n eduskuntaenemmistön. Sen kokoamiseksi luotiin poliittinen paketti, jossa osina olivat itse poikkeuslain lisäksi Suomen heinäkuussa 1972 valmiiksi neuvottelema vapaakauppasopimus Euroopan talousyhteisön, EEC:n kanssa, ja vasemmiston kannattamat valtion taloudellista säätelyvaltaa lisäävät valtuudet, joita kutsuttiin suojalaeiksi. Kalevi Sorsan johtama hallitus ei kuitenkaan tälläkään paketilla saanut tarvittavaa määräenemmistöä kokoon. Niinpä Kekkonen uhkasi joulukuussa, ettei hän olisikaan käytettävissä presidentiksi. Julkisissa perusteluissaan hän viittasi lokakuussa julkisuuteen vuotaneeseen niin sanottuun Zavidovo-muistioon hänen ja neuvostojohdon keskusteluista elokuulta. Poikkeuslaki hyväksyttiin tammikuussa 1973 äänin 170–28. Näin Kekkosen toimikautta jatkettiin neljällä vuodella vuoteen 1978.[22]
Sylvi Kekkosen kuolema joulukuun alussa 1974 oli Urho Kekkoselle hyvin raskas isku. Muun muassa Johannes Virolaisen mukaan Kekkosen sisäpoliittiset otteet muuttuivat siitä lähtien entistä rajummiksi.[13]
Vuonna 1975 Kekkonen isännöi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) Helsingissä. Tapahtumaa pidetään Kekkosen uran huipentumana. Tuona vuonna Kekkonen oli esillä yhtenä varteenotettavimmista ehdokkaista Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi; Ruotsin keskustapuolueen puheenjohtaja Thorbjörn Fälldin oli ehdottanut palkintoa Kekkoselle jo helmikuussa ennen ETYKiä. Norjan suurkäräjien Nobel-komitea myönsi palkinnon kuitenkin neuvostoliittolaiselle ydinfyysikolle Andrei Saharoville.
1978–1982: Neljäs kausi
Kun vakavasti otettavia vastustajia ja todellisen vaihtoehdon tarjoavia kilpailijoita ei ilmaantunut, Kekkosen valta laajeni eräiden arvioiden mukaan jopa joiltain osin liian vahvaksi. Tämän vallankäytön huipentumana voidaan pitää vuotta 1975. Kekkonen oli hajottanut eduskunnan ja isännöi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) Helsingissä. Hän antoi jo tuossa vaiheessa valita itsensä sosiaalidemokraattien ja keskustan presidenttiehdokkaaksi vuoden 1978 vaaleihin. SDP ehti pyytää valtionpäämiestä ehdokkaakseen jo ennen tämän taustapuoluetta keskustaa. Syksyllä Kekkonen "runnoi" televisiokameroiden edessä läsnä olleet kansanrintamapuolueiden johtajat Martti Miettusen johtamaan hätätilahallitukseen.[15]
1970-luvun mittaan alkoi liikkua huhuja valtionpäämiehen terveyden heikkenemisestä ja henkisen vireen vaihteluista. Esimerkiksi televisioiduissa uudenvuoden puheissa presidentin tilan heikkeneminen oli usein selvästi havaittavissa. Julkisuus ja media kuitenkin pyrkivät vaientamaan näitä huhuja pääsääntöisesti, koska halusivat kunnioittaa valtionpäämiehen yksityisyyttä.[27] Kekkosen kunnon kerrottiin jälkeenpäin olleen erityisen huono talvella 1980. Talven ja kevään 1981 aikana presidentin vointi oli vaihdellut voimakkaasti ja tällöin hän oli vakavasti harkinnut virkakautensa keskeyttämistä. [28]
Vuoden 1978 presidentinvaalit olivat riemuvoitto istuvalle presidentille. Kun myös Kansallinen Kokoomus asetti Kekkosen ehdokkaakseen, hän sai neljän suuren puolueen tukemana 82 prosenttia äänistä ja 260 valitsijamiestä. Kauneusvirheeksi jäi Kekkos-koalition kannalta vain yhden kokoomusloikkarin lipeäminen Suomen Kristillisen Liiton ehdokkaan Raino Westerholmin taakse.[22]
Kekkosen suvereenin vallankäytön päättymistä on monen mielestä merkinnyt huhtikuu 1981, jolloin pääministeri Mauno Koivisto kieltäytyi eroamasta, vaikka häntä oli Tamminiemestä tähän varsin selväsanaisesti kehotettu. Koivisto rikkoi Kekkosen ajan kaavan huomauttamalla, että perustuslain mukaan Suomessa hallituksen tulee nauttia ensi sijassa eduskunnan eikä presidentin luottamusta.[22] Tapahtuman on katsottu merkinneen myös alkua Kekkosen niin henkisen kuin fyysisenkin kunnon lopulliselle romahtamiselle. Presidentti koki kärsineensä niin vakavan julkisen arvovaltatappion, ettei hän enää toipunut sen aiheuttamasta järkytyksestä. [29]
Kekkosen terveys petti näkyvästi ensimmäisen kerran Islannin kalastusmatkalla elokuussa samana vuonna. Syyskuussa 1981 hän jäi sairauslomalle ja joutui pyytämään eroa lokakuussa. Tämän jälkeen hän ei enää näyttäytynyt julkisuudessa, mutta esimerkiksi Uudessa Suomessa tuolloin julkaistut valokuvat osoittavat täysin selvästi valtionjohtajan terveydentilan heikentyneen rajusti. Virallisesti Kekkonen luopui tehtävistään 27. tammikuuta 1982.
Viimeiset vuodet
Kun Kekkonen oli jäänyt pois presidentin virasta, presidentin virka-asunto Tamminiemi muutettiin hänen palvelukodikseen. Viimeisinä vuosinaan Kekkonen pitäytyi erossa politiikasta eikä ottanut kantaa ajankohtaisiin asioihin. Heikentyneen terveytensä vuoksi hän ei enää voinut ulkoilla ilman avustajia. Saamiinsa kirjeisiin hän ei jaksanut vastata.
Kekkonen kuoli 31. elokuuta 1986 kotonaan Tamminiemessä, Helsingissä kolme päivää ennen 86-vuotissyntymäpäiväänsä. Hänet siunattiin näyttävin valtiollisin menoin Helsingin tuomiokirkossa ja haudattiin 7. syyskuuta Hietaniemen hautausmaalle. Muistopuheen piti tasavallan presidentti Mauno Koivisto.
Hautajaisissa oli suurena poikkeuksena normaalikäytäntöön nähden se, ettei vainajalle ammuttu kunnialaukauksia tykeillä hautaan laskettaessa kuten edeltäjille; koska Kekkonen oli nimenomaan rauhanpoliitikko, hänen lähtöään kunnioitettiin toisella tavalla: kun hautaussaatto lähti Tuomiokirkolta kohti Hietaniemeä, kaikkien Helsingin kirkkojen kellot soittivat sielunkelloja.
Kekkosen sairaudesta ei ole julkaistu lääketieteellistä selvitystä. Henkilääkäreiden (Pentti Halonen ja Erkki Kivalo) presidentin tilasta antamat lausunnot olivat äärimmäisen diplomaattisia. Sairauskertomus on viety Meilahden sairaalan arkistosta eikä sen sijaintia tiedetä. Käytettävissä olevien tietojen valossa kyse oli ilmeisesti ateroskleroosiin liittyvästä multi-infarktidementiasta. Sairauden vaikutusta viranhoitoon ei kuitenkaan ole osoitettu.
Tamminiemestä tehtiin Urho Kekkosen museo, joka avattiin yleisölle vuonna 1987.[7]
Perhe
Urho Kekkonen meni naimisiin vuonna 1926 Sylvi (Sylvia Salome) Uinon (12.3.1900–2.12.1974) kanssa. Vuonna 1928 heille syntyivät kaksospojat Taneli (4.9.1928–11.7.1985) ja Matti (4.9.1928–). Taneli toimi suurlähettiläänä ja Matti hallitusneuvoksena. Taneli meni naimisiin K. A. Fagerholmin tyttären Britan kanssa vuonna 1952.[13]
Poliittisen uran merkitys ja vaikutus
Maailmanpoliittinen merkitys
Urho Kekkosen suurimpana ansiona on pidetty Suomen idänsuhteiden ansiokasta hoitamista maailmanpoliittisesti vaikealla aikakaudella. Poliitikkona Kekkonen ei tyytynyt vain hakemaan kompromisseja, vaan nujersi monet sisäpoliittiset kilpailijansa, osan kovinkin ottein. Hän hyödynsi henkilökohtaisia idänsuhteitaan sisäpolitiikassa siten, että jopa monet poliittiset vastustajat alkoivat pitää häntä korvaamattomana. Kekkosta onkin kritisoitu Suomen hankalan aseman hyödyntämisestä henkilökohtaisen edun tavoittelussa. Politiikan strategisessa valtapelissä Kekkonen oli taituri.
Läntisissä demokratioissa Kekkosen presidenttikausi oli poikkeuksellisen pitkä. Tätä on selitetty karismalla, häikäilemättömällä taktikoinnilla, kansansuosiolla ja kylmän sodan aikakauden poliittisella herkkyydellä. Suomen politiikkaa varjosti miltei koko Kekkosen presidenttiyden ajan suurvaltojen valtapeli, jossa Suomen sijainti ainoana länsimielisenä Neuvostoliiton rajanaapurina oli strategisesti herkkä. Kekkonen säilytti suurvaltojen painostuksenkin alla asemansa arvostettuna valtiomiehenä sekä idässä että lännessä. Hänen poliittisen uransa suurimpana kansainvälisenä tunnustuksena voidaan pitää Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi ETYKin järjestämistä Helsingissä 1975, jossa Kekkonen isännöi suurvaltojen huippukokousta kylmän sodan lievittämiseksi.
Kekkonen populaarikulttuurissa
Kekkosen vaikutus suomalaiseen taiteeseen ja populaarikulttuuriin on ollut merkittävä. Tästä ovat esimerkkejä Kari Suomalaisen monet pilapiirrokset, Matti Hagelbergin sarjakuvateos Kekkonen, Jari Tervon romaani Myyrä, Karo Hämäläisen kirjoittama kohteensa nimeä kantava satiiri, Juice Leskisen sävelteos "Siniristiloppumme", Sleepy Sleepersin Kekkos-aiheiset kappaleet ja kokoelma-albumi Kekkonen sekä Jari Alakoskelan lyhytelokuva Kekkonen. Kekkosesta julkaistiin myös vitsikirjoja. Niistä ensimmäinen oli Pentti Huovisen, Eino S. Revon ja Olavi Hurmerinnan vuonna 1966 ilmestynyt Kekkoskaskut.
Viihdetaiteilija Jope Ruonansuu imitoi Kekkosta Me Hirviöt -albumillaan ja on tehnyt hänestä kertovan kappaleen "Kekkonen tulee kuin ukkonen". Sir Elwoodin hiljaiset värit -yhtye on tehnyt Kekkosesta kappaleen nimeltä Kekkonen, jossa Juha Lehti laulaa Kekkosen ajan Suomesta. Suomen Talvisota 1939–1940 teki kappaleen Kekkonen rock, jonka versioi myöhemmin myös Eppu Normaali. Eläkeläiset-huumoriyhtyeen suomennos Simon & Garfunkel -lauluduon "Mrs. Robinson" -kappaleesta on saanut suomalaiseksi nimekseen "Muistolles, Urho Kekkonen".
Tapani Bagge sekä Samson ovat tehneet yhteistyössä sarjakuvaelämäkerran Kekkosesta.
Jälkimaine ja perintö
Urho Kekkosen kuoltua media alkoi kirjoittaa hänestä vapaammin. Sittemmin on myös julkaistu useita häntä käsitteleviä kirjoja sekä hänen päiväkirjansa vuosilta 1958–1981.
Sujuvana kynänkäyttäjänä tunnettu Kekkonen kirjoitti muun muassa nimimerkeillä Esaijas Kohennuskeppi, Esaijas Ranstakka, K.Y. Laaksonen, Känä, Lakimies, Lautamies, Liimatainen, Mies suomalainen, Olli Tampio, Pekka Peitsi, Urho Sorsimo ja Veljenpoika[30][31]. Kun Kekkonen vuonna 1976 julkaisi jossakin määrin kohua herättäneen kaksiosaisen kokoelman kirjeenvaihtoaan, termi myllykirje vakiintui useiksi vuosiksi poliittiseen kielenkäyttöön. Kokoelmansa nimen Kekkonen mukaili ranskalaisen Alphonse Daudet'n novellikokoelman nimestä Kirjeitä myllyltäni.
Kekkonen suunnitteli kolmiosaista muistelmasarjaa, josta hän ehti julkaista vain ensimmäisen osan, vuoteen 1936 ulottuvan Vuosisatani 1, ennen kuin hänen terveytensä petti. Kekkosen vuonna 1980 julkaisemaa Tamminiemeä, johon hän kokosi sisä- ja ulkopoliittisia linjanvetojaan, on pidetty hänen poliittisena testamenttinaan.
Kekkosen jälkeen Suomen presidentin valtaoikeuksia on kavennettu. Niitä on 1980-luvulta lähtien siirretty eduskunnalle ja hallitukselle. Vuoden 2000 perustuslakiuudistuksessa presidentin päätehtäväksi jäi ulkopolitiikan hoito yhdessä valtioneuvoston kanssa.
Hänen viimeisen kautensa keskeytyminen vaikutti myös siihen, että seuraajapresidentit ovat ottaneet tavakseen tiedottaa julkisuuteen terveydentilastaan.
Vuonna 2004 järjestetyssä Suuret suomalaiset -äänestyksessä Urho Kekkonen sijoittui kolmanneksi 57456 äänellä edellään C.G.E. Mannerheim ja Risto Ryti.[32]
Kunnianosoituksia
Kekkonen sai jo eläessään osakseen useita sellaisia kunnianosoituksia, jotka on tavallisesti varattu vain edesmenneille suurmiehille. Hänen syntymäkotinsa Lepikon torppa Pielavedellä muutettiin museoksi jo hänen toisen presidenttikautensa aikana vuonna 1966. 75-vuotispäivänsä kunniaksi hän sai kuvansa viidensadan markan seteliin. Tämä seteli laskettiin liikkeelle Kekkosen syntymäpäivänä 3. syyskuuta 1975 ja se oli käytössä vuoteen 1986 asti. Vuonna 1980, Kekkosen täyttäessä 80 vuotta, Helsingin kaupunki muutti hänen pitkäaikaisen kotikatunsa Kampinkadun nimen Urho Kekkosen kaduksi.
Neuvostoliitto myönsi Kekkoselle vuonna 1980 Leninin rauhanpalkinnon (Leninin kansainvälinen rauhanpalkinto) "merkittävistä ansioista toiminnassa rauhan säilyttämisen ja lujittamisen puolesta". Kekkonen vastaanotti palkinnon viidennen ja viimeiseksi jääneen, Neuvostoliittoon suuntautuneen valtiovierailunsa yhteydessä tuon vuoden marraskuussa. Leninin kunniamerkin hän oli saanut jo vuonna 1964.
Vuonna 1983, Kekkosen jätettyä presidentin tehtävät ja vetäydyttyä eläkkeelle, hänen mukaansa nimettiin Suomen toisiksi suurin kansallispuisto, Urho Kekkosen kansallispuisto. Kekkosen kuoltua 1986 hänen virka-asuntonsa Tamminiemi, jossa hän oli asunut kolmekymmentä vuotta, muutettiin kotimuseoksi. Vuonna 1987 Tamminiemessä avattu Urho Kekkosen museo esittelee Kekkosen henkilöhistorian lisäksi Suomen lähihistoriaa.
Kekkoselle pystytetyistä patsaista ja muistomerkeistä huomattavin on kuvanveistäjä Pekka Jylhän suunnittelema Urho Kekkosen muistomerkki Helsingin Hakasalmen puistossa. Muistomerkki paljastettiin Kekkosen satavuotispäivänä 3. syyskuuta 2000. Kekkosen nuoruuden kotikaupungissa Kajaanissa on kuvanveistäjä Pekka Kauhasen käsialaa oleva muistomerkki Suuri aika, joka paljastettiin 1990. Toistaiseksi ainoan julkisen näköispatsaansa Kekkonen on saanut Raaheen. Kuvanveistäjä Matti Peltokankaan veistämä patsas paljastettiin 2008 ja kunnioittaa Kekkosen roolia Rautaruukin Raahen-tehtaan perustamisessa. Syksyllä 2009 Tallinnan kaupunki ilmoitti, että se aikoo nimetä matkustajasatamansa A-terminaalin edessä olevan aukion Helsinki-aukioksi ja pystyttää sinne Urho Kaleva Kekkosen patsaan[33].
Tutkimus
Urho Kekkosesta on tehty paljon tutkimusta. Juhani Suomea on pidetty ainakin puoliksi "virallisena" tutkijana, jonka käytössä Kekkosen arkisto Orimattilassa on ollut vapaasti. Kriittisempää katsantoa edustavat Lasse Lehtinen, Jukka Tarkka ja etenkin Hannu Rautkallio, joka tulee lähelle Tuure Junnilan näkemystä siitä, että Kekkonen käytti liiaksi valtaoikeuksiaan ja jopa vaaransi idänpolitiikallaan kansallista etua. Suurimman kritiikin kohteeksi joutuu kuitenkin Ahti Karjalainen, joka heidän mielestään meni Urho Kekkostakin pidemmälle pyrkiessään 1970-luvulla tämän seuraajaksi. Urho Kekkosesta ilmestyy edelleen vuosittain useita uusia tutkimusteoksia ja väitöskirjoja. Esimerkiksi helmikuussa 2007 ilmestynyt Ville Jalovaaran kirkkohistorian väitöskirja Kirkko, Kekkonen ja kommunismi poliittisina kriisivuosina 1958–1962 sekä toukokuussa 2007 Esa Seppäsen Turun yliopistossa tarkastettu poliittisen historian väitöskirja Itäsuhteiden kolmiodraama.
Hallitukset ja kaudet lyhyesti
Hallitukset
- Kekkosen I hallitus
- Kekkosen II hallitus
- Kekkosen III hallitus
- Kekkosen IV hallitus
- Kekkosen V hallitus
Presidenttikaudet
- 1. kausi: 1. maaliskuuta 1956 – 1. maaliskuuta 1962
- 2. kausi: 1. maaliskuuta 1962 – 1. maaliskuuta 1968
- 3. kausi: 1. maaliskuuta 1968 – 1. maaliskuuta 1978 (vuoden 1973 poikkeuslailla pidennettiin neljällä vuodella)
- 4. kausi: 1. maaliskuuta 1978 – 27. tammikuuta 1982 (olisi kestänyt 1. maaliskuuta 1984 asti, mutta Urho Kekkonen erosi virasta huonon terveytensä vuoksi. Kekkonen luopui tasavallan presidentin toimesta 26.10.1981)
Teokset
| Kekkosen kirjat | |||||
| Urho Kekkonen | 1934 | Demokratian itsepuolustus | ISBN | ||
| Urho Kekkonen | 1936 | Kunnallinen vaalioikeus (väitöskirja) | ISBN | ||
| Pekka Peitsi | 1943 | Suomen kansan eheytymisen tie | ISBN | ||
| Pekka Peitsi | 1943 | Eheytynyt kansa taistelee elämästään | ISBN | ||
| Pekka Peitsi | 1944 | Löysin rantein | ISBN | ||
| Pekka Peitsi | 1944 | Tässä sitä ollaan | ISBN | ||
| Urho Kekkonen | 1953 | Uusi kunnallisvaalilaki selitettynä | ISBN | ||
| Urho Kekkonen | 1954 | Onko maallamme malttia vaurastua | ISBN | ||
| toim. Kustaa Vilkuna | 1955 | Maan puolesta | Otava | ISBN | |
| toim. Tuomas Vilkuna | 1967 | Puheita ja kirjoituksia 1 (1936−1956) | sid. | Weilin+Göös | ISBN |
| toim. Tuomas Vilkuna | 1967 | Puheita ja kirjoituksia 2 (1956−1967) | sid. | Weilin+Göös | ISBN |
| Urho Kekkonen | 1969 | Puheita ja kirjoituksia 3 (1916−1955) | sid. | Weilin+Göös | ISBN |
| Urho Kekkonen | 1972 | Puheita ja kirjoituksia 4 | sid. | Weilin+Göös | ISBN 951-35-0862-5 |
| Urho Kekkonen | 1975 | Muutoksen vuosikymmenet | sid. | Weilin+Göös | ISBN 951-35-1409-9 |
| toim. Maarit Tyrkkö, Keijo Korhonen | 1976 | Kirjeitä myllystäni 1: 1956–1967 | sid. | Otava | ISBN 951-1-02390-X |
| toim. Maarit Tyrkkö, Keijo Korhonen | 1976 | Kirjeitä myllystäni 2: 1968–1975 | sid. | Otava | ISBN 951-1-04052-9 |
| toim. N.-B. Stormbom | 1977 | Mina brev 1956−1975 | sid. | Söderström | ISBN 951-52-0403-8 |
| toim. Maarit Tyrkkö, Keijo Korhonen | 1977 | Nimellä ja nimimerkillä | sid. | Otava | ISBN 951-1-04641-1 |
| toim. Maarit Tyrkkö, Keijo Korhonen | 1977 | Nimellä ja nimimerkillä 2 | sid. | Otava | ISBN 951-1-04643-8 |
| toim. Maarit Tyrkkö, kuvat M. Saanio | 1977 | Matkakuvia Kainuusta ja Lapista | sid. | Otava | ISBN 951-1-09414-9 |
| toim. Maarit Tyrkkö | 1980 | Tamminiemi | sid. | Weilin+Göös | ISBN 951-35-2287-3 |
| Urho Kekkonen | 1981 | Vuosisatani 1 | sid. | Otava | ISBN 951-1-06566-1 (1. osa) |
| toim. Maarit Tyrkkö | 1982 | Sivalluksia | sid. | Weilin+Göös | ISBN 951-35-2065-X |
| toim. Maarit Tyrkkö, Juhani Suomi | 1983 | Vastavirtaan | sid. | Otava | ISBN 951-1-07557-8 |
| koost. P. Lähteenkorva, J. Pekkarinen | 2000 | Kirjeitä myllärille 1956–1981 | sid. | Otava | ISBN |
Katso myös
- Paasikiven–Kekkosen linja
- Urho Kekkosen museo
- Luettelo tasavallan presidentti Urho Kekkosen valtiovierailuista
- Kekkostiet
Lähteet
- Lauri Haataja & Paavo Friman: Presidenttikirja. Helsinki: Gummerus, 2001. ISBN 951-566-071-8.
- Ari Uino (toim.): Nuori Urho – Urho Kekkosen Kajaanin-vuodet 1911–1921. Otava, 1999. ISBN 951-1-15992-5.
Viitteet
- ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 150
- ↑ a b c (infolaatikko). Kuukausiliite, 2009, nro Syyskuu, s. 39.
- ↑ a b c d Nuori Urho, s. 7
- ↑ a b Nuori Urho, s. 8–13
- ↑ a b Haataja & Friman 2001, s. 152.
- ↑ Oliko Kekkosella veljiä ja siskoja? Turun Sanomat 5.3.2005
- ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 151.
- ↑ Martti Heikkinen: Kuuluisa torppa savupiipulla ja ilman Helsingin Sanomat. 13.5.2008. Viitattu 17.2.2010.
- ↑ Juhani Saarinen: Myös Kekkonen osallistui teloituksiin. Helsingin Sanomat, 2007, nro 137, s. A 6. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ a b c d Haataja & Friman 2001, s. 157.
- ↑ a b Haataja & Friman 2001, s. 156.
- ↑ a b c d Haataja & Friman 2001, s. 159.
- ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 154.
- ↑ Lähteenkorva - Pekkarinen: Kirjeitä myllärille, Otava 2000, Helsinki, s. 248-249.
- ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 160.
- ↑ a b c d e f g Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen: Historian härski presidentinvaali. Historia, 2006, nro 1, s. 7-8.
- ↑ Haataja & Friman 2001, s. 161
- ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 163
- ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 164
- ↑ Jussila, Hentilä, Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809-2006
- ↑ Sakari Virkkunen: Käännekohtia itsenäisen Suomen historiassa. Suomen Kuvalehti 37B/12.9. 1986, s. 14.
- ↑ a b c d e Haataja & Friman 2001, s. 165
- ↑ Haataja & Friman 2001 s. 164–165
- ↑ "Teitä ei ole unohdettu!". Tiedetoimittaja, 2007, nro 1–2, s. 13, 14.
- ↑ http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/arvostelut.php?hakukohde=&jarjestys=&haku=&sivu=47&vps=25&arvostelu=1279
- ↑ Haataja & Friman 2001, s. 168
- ↑ Haataja & Friman 2001, s. 15
- ↑ Blåfield, Antti − Vuoristo, Pekka: Kun valta vaihtui, s. 10 ja 48. Kirjayhtymä 1982, Helsinki.
- ↑ Jakobson, Max: Tilinpäätös, s. 165. Otava 2003, Helsinki.
- ↑ Urho Kekkosen julkaistu tuotanto oa.doria.fi. Doria. Viitattu 26.1.2010.
- ↑ Urho Kekkosen käyttämät salanimet Kansalliskirjasto. Viitattu 27.1.2010.
- ↑ Kaikkien aikojen suurin suomalainen on valittu 2004. YLE. Viitattu 9.5.2007.
- ↑ Urho Kekkoselle patsas Viroon 14.10.2009. Uusi Suomi. Viitattu 27.3.2010.
Kirjallisuutta
Juhani Suomen kirjat
- Juhani Suomi: Urho Kekkonen 1936–1944: Myrrysmies. Otava, 1986. ISBN 951-1-06567-X (sid.).
- Juhani Suomi: Urho Kekkonen 1944–1950: Vonkamies. Otava, 1988. ISBN 951-1-09770-9 (sid.).
- Juhani Suomi: Urho Kekkonen 1950–1956: Kuningastie. Otava, 1990. ISBN 951-1-10403-9 (sid.).
- Juhani Suomi: Urho Kekkonen 1956–1962: Kriisien aika. Otava, 1992. ISBN 951-1-11580-4 (sid.).
- Juhani Suomi: Urho Kekkonen 1962–1968: Presidentti. Otava, 1994. ISBN 951-1-13065-X (sid.).
- Juhani Suomi: Urho Kekkonen 1968–1972: Taistelu puolueettomuudesta. Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1 (sid.).
- Juhani Suomi: Urho Kekkonen 1972–1976: Liennytyksen akanvirrassa. Otava, 1998. ISBN 951-1-14799-4 (sid.).
- Juhani Suomi: Urho Kekkonen 1976–1981: Umpeutuva latu. Otava, 2000. ISBN 951-1-16257-8 (sid.).
- Juhani Suomi: Urho Kekkosen päiväkirjat 1: 1958–1962. Otava, 2001. ISBN 951-1-15547-4 (sid.).
- Juhani Suomi: Urho Kekkosen päiväkirjat 2: 1963–1968. Otava, 2002. ISBN 951-1-18174-2 (sid.).
- Juhani Suomi: Urho Kekkosen päiväkirjat 3: 1969–1974. Otava, 2003. ISBN 951-1-18858-5 (sid.).
- Juhani Suomi: Urho Kekkosen päiväkirjat 4: 1975–1981. Otava, 2004. ISBN 951-1-19251-5 (sid.).
Muita kirjoja
Kirjallisuutta
- Marja Linnankivi, Kekkosten miniänä, Tammi, 2010, ISBN 978-951-31-5366-3
- Kyösti Skyttä: Tuntematon Kekkonen. Kirjayhtymä, 1980. ISBN 951-26-1878-8 (sid.).
- Eino S. Repo ja Ville Repo: Päämies: henkilökuva Urho Kekkosesta hänen presidenttiajaltaan. Weilin+Göös, 1985. ISBN 951-35-3191-0 (sid.).
- Yrjö Hakanen: Kuusi kuvaa Kekkosesta. Love kirjat, 1985. ISBN 951-835-096-5 (sid.).
- Ari Uino: Rillit pois ja riman yli – Urho Kekkonen urheilumiehenä. Otava, 1999. ISBN 951-1-16338-8 (sid.).
- Pekka Niiranen: Kekkonen ja kirkko. Tasavallan presidentti Urho Kekkosen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhteet vuosina 1956–1981. Kirjapaja, 2000. ISBN 951-625-653-8 (sid.).
- Esa Seppänen: Miekkailija vastaan tulivuori. Urho Kekkonen ja Nikita Hruštšov 1955–1964. Tammi, 2004. ISBN 951-31-2628-5 (sid.).
- Pekka Lilja ja Kulle Raig: Urho Kekkonen ja Viro. Minerva Kustannus Oy, 2006. ISBN 952-5591-80-8 (sid.).
- Pirkko Turpeinen-Saari: Suuri yksinäinen: Urho Kekkonen ja tunteet. Gummerus, 2006. ISBN 951-20-7011-1 (sid.).
- Esa Seppänen: Itäsuhteiden kolmiodraama Kekkonen-Brežnev-Kosygin 1960–1980. Ajatus Kirjat, 2007. ISBN 978-951-20-7492-1 (sid.).
- Timo J. Tuikka: "Kekkosen konstit": Urho Kekkosen historia- ja politiikkakäsitykset teoriasta käytäntöön 1933-1982. Jyväskylän yliopisto, 2007. ISBN 978-951-39-2804-9 (nid.).
- Esa Seppänen: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?. Ajatus Kirjat, 2009. ISBN 978-951-20-7913-1 (sid.).
Fiktio
- Pentti Kirstilä: Jäähyväiset presidentille. WSOY, 1979. ISBN 951-0-09207-X.
- Arvo Salo: Vallan miehet (näytelmä, televisio-ooppera) WSOY 1986
- Matti Kassila: Jäähyväiset presidentille (elokuva) 1987
- Matti Hagelberg: Kekkonen (sarjakuva), Otava 2004, ISBN 951-1-19098-9
- Jari Tervo: Myyrä. WSOY, 2004. ISBN 951-0-29394-6.
- Karo Hämäläinen: Urho Kekkonen. Tammi, 2005. ISBN 951-31-3399-0.
- Vesa Sisättö, Anu Ala-Korpela, Mikko Metsämäki: Operaatio Kekkonen. Tammi, 2000. ISBN 951-31-1791-X.
Aiheesta muualla
- Urho Kekkosen museo
- Urho Kekkosen arkisto
- Urho Kekkosen kirjoitukset 1914–1981
- Kansallisbiografia
- Kansalliset merkkihenkilöt: Urho Kekkonen
- Suuret suomalaiset: Urho Kekkonen
- Urho Kekkosen kansallispuisto
- "Totu sitä sallimahan, mik' ei parkuen parane" – Suomen johtavan sanomalehdistön suhtautuminen Urho Kekkoseen 1944–1956. Tuomas Lohi 2003, Oulun yliopisto. (pdf)
- Yleisradion Kansallinen äänigalleria: Presidentinvaalien tuloslaskenta 15.2.1956
- YLE/Elävä arkisto: Urho Kekkonen – pitkän linjan presidentti
- YLE/Eläva arkisto: Etyk
- Kekkosen vaalivoitto on yhä Suomen tärkein päivä (Helsingin Sanomat, 12.3.2010
- Jäähyväiset presidentille Internet Movie Databasessa (englanniksi)
- Urho Kekkonen Tilastopaja (vaatii kirjautumisen, maksullinen palvelu).
| ||||||||
| ||||||
| ||||||
| ||||||
| ||||||
| ||||||
| Edeltäjä: K.-A. Fagerholm Ralf Törngren |
Suomen pääministeri 1950−1953 1954−1956 |
Seuraaja: Sakari Tuomioja K.-A. Fagerholm |
| Edeltäjä: Emil Jatkola Ernst von Born Teuvo Aura |
Suomen oikeusministeri 1936–1937 1944–1946 1951 |
Seuraaja: Arvi Ahmavaara Eino Pekkala Sven Högström |
| Edeltäjä: Yrjö Puhakka Aarre Simonen |
Suomen sisäasianministeri 1937–1939 1950–1951 |
Seuraaja: Ernst von Born V. J. Sukselainen |
| Edeltäjä: Sakari Tuomioja Ralf Törngren |
Suomen ulkoministeri 1952–1953 1954 |
Seuraaja: Ralf Törngren Johannes Virolainen |
| Edeltäjä: K.-A. Fagerholm |
Eduskunnan puhemies 1948−1950 |
Seuraaja: K.-A. Fagerholm |
| ||||||||
|
1907: Iivar Launis 1908: Santeri Sahlström 1909: Arvo Laine 1910: Arvo Laine 1911: Pauli Pohjola 1912: Arvo Laine 1913: Arvo Laine 1914: Oiva Linturi 1915: Toivo Elo 1916: Oiva Linturi 1917: Oiva Linturi 1918: Hubert Gädda 1919: Hubert Gädda 1920: Uno Gerasimovitsch 1921: Bror Kraemer 1922: Uno Gerasimovitsch 1923: Vilho Tuulos 1924: Urho Kekkonen 1925: Armas Wahlstedt 1926: Armas Wahlstedt 1927: Armas Wahlstedt 1928: Paavo Yrjölä 1929: Armas Wahlstedt |
1930: Ilmari Reinikka 1931: Ilmari Reinikka 1932: Veikko Peräsalo 1933: Veikko Peräsalo 1934: Kalevi Kotkas 1935: Kalevi Kotkas 1936: Kalevi Kotkas 1937: Kalevi Kotkas 1938: Kalevi Kotkas 1939: Lauri Kalima 1940: Nils Nicklén 1942: Lauri Kalima 1943: Nils Nicklén 1944: Heikki Nieminen 1945: Nils Nicklén 1946: Nils Nicklén 1947: Kuuno Honkonen 1948: Heikki Nieminen 1949: Nils Nicklén 1950: Kalervo af Ursin 1951: Nils Nicklén 1952: Albert Koskinen 1953: Eero Salminen |
1954: Keijo Ketola 1955: Eero Salminen 1956: Eino Simelius 1957: Eero Salminen 1958: Eero Salminen 1959: Eero Salminen 1960: Eero Salminen 1961: Henrik Hellén 1962: Henrik Hellén 1963: Henrik Hellén 1964: Henrik Hellén 1965: Pertti Lantti 1966: Reijo Vähälä 1967: Antero Tapola 1968: Antero Tapola 1969: Antero Tapola 1970: Reijo Vähälä 1971: Asko Pesonen 1972: Lasse Viskari 1973: Asko Pesonen 1974: Asko Pesonen 1975: Harri Sundell 1976: Asko Pesonen |
1977: Asko Pesonen 1978: Juha Porkka 1979: Matti Nieminen 1980: Ossi Aura 1981: Juha Porkka 1982: Mikko Levola 1983: Jouko Kilpi 1984: Erkki Niemi 1985: Mikko Levola 1986: Timo Ruuskanen 1987: Mikko Levola 1988: Veli-Pekka Kokkonen 1989: Mikko Levola 1990: Matti Viitala 1991: Juha Isolehto 1992: Juha Isolehto 1993: Juha Isolehto 1994: Juha Isolehto 1995: Juha Isolehto 1996: Oskari Frösén 1997: Juha Isolehto 1998: Mika Polku 1999: Oskari Frösén |
2000: Mika Polku 2001: Mika Polku 2002: Oskari Frösén 2003: Mika Polku 2004: Oskari Frösén 2005: Oskari Frösén 2006: Heikki Taneli 2007: Oskari Frösén 2008: Oskari Frösén 2009: Oskari Frösén 2010: Osku Torro 2011: Jussi Viita 2012: Osku Torro 2013: Jussi Viita 2014: Jussi Viita 2015: Jussi Viita 2016: Jussi Viita 2017: Jesse Huttunen 2018: Samuli Eriksson 2019: Arttu Mattila 2020: Arttu Mattila 2021: Daniel Kosonen & Arttu Mattila 2022: Arttu Mattila |
2023: Arttu Mattila |