Pohjois-Atlantin liitto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Nato” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä katso Nato (täsmennyssivu).
North Atlantic Treaty Organization (NATO) (englanniksi)
Organisation du traité de l’Atlantique Nord (OTAN) (ranskaksi)
lippu
lippu
Perustettu 1949
Toimiala sotilasliitto
Päämaja Belgian lippu Bryssel, Belgia
Jäsenet 28
Viralliset kielet englanti, ranska
Pääsihteeri Jens Stoltenberg
(Norjan lippu Norja)
Sivusto www.nato.int

Pohjois-Atlantin liitto (lyhenne NATO[1] ja OTAN) on poliittinen ja sotilallinen liittoutuma[2], josta suomen kielessä käytetään sanontoja puolustus- tai sotilasliitto NATO.[3][4] NATO perustettiin 4. huhtikuuta 1949 Yhdysvalloissa, Washingtonissa. Naton päämaja sijaitsee Brysselissä, Belgiassa. Belgiassa on myös käytössä Naton hollanninkielinen lyhenne NAVO (Noord-Atlantische Verdragsorganisatie).

Toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naton päätehtävä on turvata sen jäsenten yhteisiä arvoja, joita ovat demokratia, yksilön vapauksien kunnioittaminen, oikeusvaltio ja kiistojen rauhanomainen ratkaisu. Näihin tavoitteisiin päästään jäsenmaiden keskinäisen solidaarisuuden avulla. Nato huolehtii jäsenmaiden turvallisuudesta ja vapaudesta poliittisesti ja viime vaiheessa sotilaallisesti.[5]

Naton ”kova ydin” on määritelty sopimuksen artiklassa viisi, jossa osallistujat sitoutuvat siihen, että ”hyökkäys jotain jäsenmaata vastaan, Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa, tulkitaan hyökkäykseksi kaikkia jäsenmaita vastaan. Jos tällainen hyökkäys tapahtuu, jokainen jäsenmaa saa Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan 51. artiklan sallimin oikeuksin puolustautua yksikseen tai liitossa, ja sen on puolustettava hyökkäyksen kohteeksi joutunutta maata omakohtaisesti ja muiden jäsenmaiden kanssa, kukin maa itse parhaiksi katsomillaan keinoin, myös asevoimia käyttäen, palauttaakseen ja pitääkseen yllä turvallisuutta Pohjois-Atlantin alueella”.[5]

Sopimuksen kohta oli määritelty niin, että jos Neuvostoliitto hyökkäisi Yhdysvaltain eurooppalaisia liittolaisia vastaan, se tulkittaisiin hyökkäykseksi Yhdysvaltoja vastaan. Kylmän sodan aikana artiklaa ei käytetty kertaakaan, vaan ensimmäisen kerran siihen turvauduttiin 12. syyskuuta 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen vastaukseksi terroristihyökkäykselle Yhdysvaltoja vastaan. Tämä päätös ei kuitenkaan johtanut Naton operaatioon, vaan Yhdysvallat päätti toimia johtamansa 49 valtion koalition turvin. Myöhemmin 11. lokakuuta 2003 Nato otti Afganistanissa johtaakseen YK:n ISAF-rauhanturvaoperaation.

Neuvostoliitto tarjoutui Naton jäseneksi vuonna 1954. Sitä lukuun ottamatta kaikki entiset Varsovan liiton maat (ja osa entisistä neuvostotasavalloista) ovat nykyään Naton jäseniä.[6] Kylmän sodan aikana puolueettomat Euroopan maat Ruotsi, Irlanti, Suomi, Sveitsi ja Itävalta sekä osa Jugoslaviasta ovat jättäytyneet liiton ulkopuolelle. Osa näistäkin maista tekee yhteistyötä Naton kanssa. Pohjoismaista Islanti, Norja ja Tanska ovat Naton jäseniä.

Asevoimien vahvuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

NATO-alueen asevoimiin käyttämän rahan määrä on yli tuplaantunut vuodesta 1990, jolloin rahaa käytettiin 503 906 000 000 Yhdysvaltain dollaria (vuoden 2014 hinnoin). Alla olevasta taulukosta selviää asevoimiin käytettävän rahan mittasuhteita muihin suuriin sotilasmahteihin.

Asevoimiin käytettävä raha (miljoonaa USD, nykyrahassa): [7] [8]

Vuosi NATO Yhteensä NATO

Eurooppa

NATO

Kanada ja Yhdysvallat

Venäjä Kiina
1990 503 906 186 189 317 717  ?  ?
1995 472 284 184 352 287 933  ?  ?
2000 474 338 164 349 309 989  ?  ?
2005 766 621 250 064 516 557  ?  ?
2009 1 058 802 282 240 776 561  ?  ?
2010 1 082 795 274 592 808 203  ?  ?
2011 1 041 730 281 686 760 044  ?  ?
2012 1 019 524 263 658 755 866  ?  ?
2013 1 023 318 269 736 753 582 87 800 188 000

Jäsenvaltiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyiset jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

NATO-maat
Liittyi Jäsenmaa Laajentuminen Lisätietoa
4. huhtikuuta 1949 Alankomaiden lippu Alankomaat Perustaminen
Belgian lippu Belgia
Islannin lippu Islanti Islanti on ainoa jäsen, jolla ei ole omaa armeijaa. Sillä on oma rannikkovartiolaitos ja vapaaehtoisista koostuvat rauhanturvaajajoukot, jotka koulutetaan Norjassa. Katso myös Islannin ilmavalvonta.
Italia
Kanada
Luxemburg
Norjan lippu Norja
Portugalin lippu Portugali
Ranskan lippu Ranska Ranska erosi Naton sotilaallisesta ytimestä vuonna 1966 ja rupesi harjoittamaan itsenäistä sotilaspolitiikkaa. Ranska palasi NATO:n täysmääräiseksi jäseneksi vuonna 2009.
Tanskan lippu Tanska Toisin kuin EU:n jäsenyydessä Grönlanti ja Färsaaret kuuluvat Natoon.
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
18. helmikuuta 1952 Kreikka Ensimmäinen Kreikka vetäytyi NATO:n ytimestä vuosiksi 1974–1980. Syynä olivat Turkin ja Kreikan jäätävät suhteet Kyproksen invaasion vuoksi.
Turkin lippu Turkki
9. toukokuuta 1955 Saksan lippu Saksa Toinen Saarinmaa liittyi osaksi Saksaa vuonna 1957 ja oli tällöin NATO:n territorio. Saksojen yhdistymisen jälkeen 3. lokakuuta 1990 koko Saksa liittyi Natoon. DDR oli Varsovan liiton jäsenvaltio vuosina 1956–1990.
30. toukokuuta 1982 Espanjan lippu Espanja Kolmas
12. maaliskuuta 1999 Puolan lippu Puola Neljäs Varsovan liiton jäsenvaltio vuosina 1955–1991.
Tšekin lippu Tšekki Varsovan liiton jäsenvaltio vuosina 1955–1991 osana Tšekkoslovakiaa.
Unkarin lippu Unkari Varsovan liiton jäsenvaltio vuosina 1955–1991.
29. maaliskuuta 2004 Bulgarian lippu Bulgaria Viides Varsovan liiton jäsenvaltio vuosina 1955–1991.
Latvia Varsovan liiton jäsenvaltio vuosina 1955–1991 osana Neuvostoliittoa.
Liettua Varsovan liiton jäsenvaltio vuosina 1955–1991 osana Neuvostoliittoa.
Romanian lippu Romania Varsovan liiton jäsenvaltio vuosina 1955–1991.
Slovakian lippu Slovakia Varsovan liiton jäsenvaltio vuosina 1955–1991 osana Tšekkoslovakiaa.
Slovenian lippu Slovenia Entinen Jugoslavia oli Sitoutumattomien maiden jäsenvaltio.
Viron lippu Viro Varsovan liiton jäsenvaltio vuosina 1955–1991 osana Neuvostoliittoa.
1. huhtikuuta 2009 Albanian lippu Albania Kuudes Varsovan liiton jäsenvaltio vuosina 1955–1968.
Kroatia Entinen Jugoslavia oli Sitoutumattomien maiden jäsenvaltio.

Tulevat jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Makedonia on tällä hetkellä Naton Membership Action Planin jäsen, ja sen oletetaan liittyvän Naton jäseneksi, vaikka sillä on nimikiista Kreikan kanssa. Georgia, Montenegro, Bosnia-Hertsegovina ja Ukraina ovat ilmaisseet Nato-jäsenyyden olevan maan tavoite, mutta eivät ole vielä osallistuneet Membership Action Planiin.

Naton päätöksenteko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Atlantin neuvosto on Naton korkein päättävä toimielin (engl. North Atlantic Council, NAC), joka koostuu jäsenvaltioiden pysyvistä edustajista ja se kokoontuu vähintään kerran viikossa. Neuvoston puheenjohtajana toimii Naton pääsihteeri, ja päätökset tehdään yksimielisesti. Naton neuvosto on ainoa järjestön elin, joka saa toimivaltuutensa Pohjois-Atlantin sopimuksesta. Sopimus antaa neuvostolle muun muassa valtuuden asettaa muita toimielimiä.[9]

Naton neuvosto kokoontuu myös ulkoministerien ja puolustusministerien kokoonpanossa virallisesti kerran ja epävirallisesti 1–2 kertaa vuodessa. Lisäksi järjestetään jäsenmaiden valtionpäämiesten kokoonpanolla niin sanottu huippukokous, kun tarkoitus on käsitellä suuria Naton kehittämistä koskevia päätöksiä.[9]

Naton parlamentaarinen yleiskokous (engl. Nato Parliamentary Assembly) on parlamenttien välinen kokous, joka järjestetään kahdesti vuodessa, ja johon kuuluvat jäsenmaiden, liitännäisjäsenten ja tarkkailijoiden edustajat. Yleiskokouksella ei ole muodollista yhteyttä Naton kanssa, mutta yhteistyö sen kanssa on silti tiivistä. Liitännäisjäsenillä kuten Suomella ja Ruotsilla on oikeus käyttää puheenvuoroja kokouksessa, mutta heillä ei ole äänioikeutta.[10]

Vuonna 1997 solmitulla Nato-Venäjä-peruskirjalla luotiin pysyvä yhteistyöneuvosto, jossa Nato-maat ja Venäjä kokoontuivat.[11] Yhteistyöneuvoston seuraajaksi luotiin myöhemmin erityinen Nato–Venäjä-neuvosto, jonka perustaminen hyväksyttiin huippukokouksessa Roomassa 28. toukokuuta 2002. Neuvosto koostuu Naton jäsenmaista sekä Venäjästä. Se keskittyy erityisesti yhteistyön tiivistämiseen Naton ja Venäjän välillä, mutta myös muun muassa terrorisminvastaiseen toimintaan.[12]

Veto-oikeus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksittäisellä jäsenvaltiolla voi katsoa olevan Naton neuvostossa paljon valtaa, sillä päätöksenteon on tapahduttava yksimielisesti. Jäsenmaa voi myös tarvittaessa pidättäytyä päätöksen ulkopuolella, jolloin se ei estä päätöksenteon syntymistä. Päätöksentekoon osallistuneet tai pois jättäytyneet voi myös olla osallistumatta itse päätöksen seurauksena tapahtuvaan toimintaan. Jäsenmaa ei kuitenkaan saa toimia Naton päätöksiä vastaan.[13]

Naton huippukokoukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtioiden päämiesten tason kokoukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajankohta[14] Kaupunki/kaupungit[14] Valtio(t)[14] Kokouksen tyyppi[14]
4.–5.9.2014 Newport [15] Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Britannia valtionpäämiesten ja hallitusten päämiesten välinen kokous
20.–21.5.2012 Chicago[16] Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
19.–20.11.2010 Lissabon[17] Portugalin lippu Portugali
3.–4.4.2009 Strasbourg
Kehl
Ranskan lippu Ranska
Saksan lippu Saksa
2.–4.4.2008 Bukarest Romanian lippu Romania
28.–29.11.2006 Riga Latvia
22.2.2005 Bryssel Belgian lippu Belgia
28.–29.6.2004 Istanbul Turkin lippu Turkki
21.–22.11.2002 Praha Tšekin lippu Tšekki
28.5.2002 Rooma Italia Nato-maiden ja Venäjän valtionpäämiesten ja hallitusten päämiesten välinen kokous
13.6.2001 Bryssel Belgian lippu Belgia valtionpäämiesten ja hallitusten päämiesten välinen kokous
23.–25.4.1999 Washington D.C. Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
8.–9.7.1997 Madrid Espanjan lippu Espanja
27.5.1997 Pariisi Ranskan lippu Ranska Nato-maiden ja Venäjän valtionpäämiesten ja hallitusten päämiesten välinen kokous
10.–11.1.1994 Bryssel Belgian lippu Belgia valtionpäämiesten ja hallitusten päämiesten välinen kokous
7.–8.11.1991 Rooma Italia
5.–6.7.1990 Lontoo Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Britannia
4.12.1989 Bryssel Belgian lippu Belgia
29.–30.5.1989 Bryssel Belgian lippu Belgia
2.–3.3.1988 Bryssel Belgian lippu Belgia
21.11.1985 Bryssel Belgian lippu Belgia
10.6.1982 Bonn Saksan lippu Saksa
30.–31.5.1978 Washington D.C. Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
10.–11.5.1977 Lontoo Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Britannia
29.–30.5.1975 Bryssel Belgian lippu Belgia
26.4.1974 Bryssel Belgian lippu Belgia
16.–19.12.1957 Pariisi Ranskan lippu Ranska

Ministeritason kokoukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi[14] Ajankohta[14] Kaupunki[14] Valtio[14] Kokouks tyyppi [14]
2009 19.–20 2. Krakova Puolan lippu Puola puolustusministeritason kokous
5.3. Bryssel Belgian lippu Belgia ulkoministeritason kokous
2008 9.–10.9. Budapest Unkarin lippu Unkari puolustusministeritason kokous
2.–3.12. Bryssel Belgian lippu Belgia ulkoministeritason kokous
7.–8.2. Vilna, Liettua puolustusministeritason kokous
6.3. Bryssel Belgian lippu Belgia ulkoministeritason kokous
12.–13.6 Bryssel Belgian lippu Belgia puolustusministeritason kokous
18.8. Bryssel Belgian lippu Belgia ulkoministeritason kokous
18.–19.9. Lontoo Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Britannia puolustusministeritason kokous
2007 6.–7.12. Bryssel Belgian lippu Belgia ulkoministeritason kokous
26.1. Bryssel Belgian lippu Belgia ulkoministeritason kokous
8.–9.2. Sevilla Espanjan lippu Espanja puolustusministeritason kokous
26.–27.4. Oslo Norjan lippu Norja ulkoministeritason kokous
14.–15.6. Bryssel Belgian lippu Belgia puolustusministeritason kokous
24.–25.9. Noordwijk Alankomaiden lippu Alankomaat puolustusministeritason kokous
2006 9.–10.2. Taormina Italia puolustusministeritason kokous
27.–28.4. Sofia Bulgarian lippu Bulgaria ulkoministeritason kokous
8.6. Bryssel Belgian lippu Belgia puolustusministeritason kokous
21.9. New York City Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat ulkoministeritason kokous
28.–30.9. Portorož Slovenian lippu Slovenia puolustusministeritason kokous
2005 9.–10.2. Nizza Ranskan lippu Ranska puolustusministeritason kokous
20.–21.4. Vilna Liettua ulkoministeritason kokous
9.–10.6. Bryssel Belgian lippu Belgia puolustusministeritason kokous
13.–14.9. Berliini Saksan lippu Saksa puolustusministeritason kokous
8.12. Bryssel Belgian lippu Belgia ulkoministeritason kokous
2004 6.2. München Saksan lippu Saksa puolustusministeritason kokous
2.4. Bryssel Belgian lippu Belgia ulkoministeritason kokous
13.–14.9. Poiana Brasov Romanian lippu Romania puolustusministeritason kokous
8.–9.12. Bryssel Belgian lippu Belgia ulkoministeritason kokous
2003 3.–4.6. Madrid Espanjan lippu Espanja ulkoministeritason kokous
12.–13.6. Bryssel Belgian lippu Belgia puolustusministeritason kokous
8.–9.9. Colorado Springs Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat puolustusministeritason kokous
1.–2.12. Bryssel Belgian lippu Belgia puolustusministeritason kokous
4.–5.12. Bryssel Belgian lippu Belgia ulkoministeritason kokous
2002 14.–15.5. Reykjavík Islannin lippu Islanti ulkoministeritason kokous
6.–7.6. Bryssel Belgian lippu Belgia puolustusministeritason kokous
24.–25.9. Varsova Puolan lippu Puola puolustusministeritason kokous
2001 29.–30.5. Budapest Unkarin lippu Unkari ulkoministeritason kokous
7.–8.6 Bryssel Belgian lippu Belgia puolustusministeritason kokous
26.9. Bryssel Belgian lippu Belgia puolustusministeritason kokous
6.–7.12. Bryssel Belgian lippu Belgia ulkoministeritason kokous
18.–19.12. Bryssel Belgian lippu Belgia puolustusministeritason kokous
2000 24.–25.5. Firenze Italia ulkoministeritason kokous
8.–9.6. Bryssel Belgian lippu Belgia puolustusministeritason kokous
10.–11.9. Birmingham Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Britannia puolustusministeritason kokous
5.–6.12. Bryssel Belgian lippu Belgia puolustusministeritason kokous
14.–15.12. Bryssel Belgian lippu Belgia ulkoministeritason kokous
1999 12.4. Bryssel Belgian lippu Belgia ulkoministeritason kokous
18.6. Bryssel Belgian lippu Belgia yhtein ulkoministeritason ja puolustusministeritason kokous
21.–22.9. Toronto Kanada puolustusministeritason kokous
2.–3.12. Bryssel Belgian lippu Belgia puolustusministeritason kokous
15.–16.12. Bryssel Belgian lippu Belgia ulkoministeritason kokous
1998 28.–29.5. Luxembourg Luxemburg ulkoministeritason kokous
11.–12.6. Bryssel Belgian lippu Belgia puolustusministeritason kokous
24.–25.9. Vilamoura Portugalin lippu Portugali puolustusministeritason kokous
8.–9.12. Bryssel Belgian lippu Belgia ulkoministeritason kokous
17.–18.12. Bryssel Belgian lippu Belgia puolustusministeritason kokous
1997 29.–30.5. Sintra Portugalin lippu Portugali ulkoministeritason kokous
12.–13.6. Bryssel Belgian lippu Belgia puolustusministeritason kokous
1.–2.9. Maastricht Alankomaiden lippu Alankomaat puolustusministeritason kokous
2.–3.12. Bryssel Belgian lippu Belgia puolustusministeritason kokous
16.–17.12. Bryssel Belgian lippu Belgia ulkoministeritason kokous
1996 3.–4.12. Berliini Saksan lippu Saksa ulkoministeritason kokous
13.–14.12. Bryssel Belgian lippu Belgia puolustusministeritason kokous
25.–26.9. Bergen Norjan lippu Norja puolustusministeritason kokous
10.–11.12. Bryssel Belgian lippu Belgia ulkoministeritason kokous
17.–18.12. Bryssel Belgian lippu Belgia puolustusministeritason kokous

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naton laajentuminen vuodesta 1949

Britannia ja Ranska solmivat jo maaliskuussa 1947 Dunkirkin sopimuksen keskinäisestä yhteistyöstä. Britit ehdottivat sopimuksen laajentamista Belgian, Luxemburgin ja Alankomaiden kanssa. 17. maaliskuuta 1948 Brysselissä allekirjoitettiin Britannian, Belgian, Alankomaiden, Luxemburgin ja Ranskan välillä puolustussopimus (Bryssels Treaty), jota pidetään Naton edeltäjänä. Sitä toteuttamaan perustettiin syyskuussa 1948 Länsiliiton puolustusorganisaatio (Western Union Defence Organization).[18]

Yhdysvallat ei kuitenkaan ollut mukana sopimuksessa, ja sen sotilaallista voimaa pidettiin tärkeänä Neuvostoliiton vastapainoksi, joten lähes välittömästi aloitettiin jatkoneuvottelut. Washingtonissa allekirjoitettiin 4. huhtikuuta 1949 Brysselin sopimuksen allekirjoittajamaiden lisäksi Yhdysvaltain, Kanadan, Portugalin, Italian, Ranskan, Norjan, Tanskan ja Islannin välille puolustussopimus. Vuotta 1949 pidetään Naton perustamisvuotena, olkoonkin että liiton organisaatio syntyi suureksi osaksi vasta 1950-luvun puolella. Western Union päätti yhdistyä joulukuussa 1951 Pohjois-Atlantin liittoon.[18]

Kreikka ja Turkki liittyivät helmikuussa 1952. Australia ja Uusi-Seelanti jäivät maantieteellisen asemansa vuoksi Pohjois-Atlantin liiton ulkopuolella, mutta Yhdysvallat solmi niiden kanssa ANZUS-sopimuksen.

Vuonna 1954 Neuvostoliitto ehdotti liittymistä Natoon rauhan säilyttämiseksi Euroopassa. Yhdysvallat ja Britannia kuitenkin hylkäsivät sen ehdotuksen epäillessään sen yrittävän rajoittaa joukkojen sijoittamista Eurooppaan.[19]

Saksan liittotasavallan liittymistä Natoon 9. toukokuuta 1955 on kuvattu käänteentekeväksi tapahtumaksi Euroopan historiassa. Sen vastineeksi Neuvostoliitto kokosi liittolaisistaan Varsovan liiton, jonka perussopimus allekirjoitettiin 14. toukokuuta. Näin syntyivät kylmän sodan vastakkaisasettelun kaksi osapuolta.

Naton luominen merkitsi asejärjestelmien standardoinnin tarvetta. Esimerkiksi 7,62×51 mm NATO -patruuna standardoitiin kivääripatruunaksi 1950-luvun aikana. Fabrique Nationalen FN FAL:ista tuli suosituin 7,62×51 Nato-kivääri Euroopassa. Myös lentosuunnitelmia standardoitiin siten, että kaikki Naton lentokoneet voisivat laskeutua mihin tahansa Naton tukikohtaan. Esimerkiksi suihkukoneiden polttoaine standardisoitiin (Jet Propellant 8 tai Nato-koodi F-34).

Ranskan vetäytyminen komentoelimistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naton yhtenäisyys rakoili sen alkumetreillä kun Charles de Gaulle valittiin Ranskan presidentiksi 1958. De Gaulle arvosteli Yhdysvaltain hegemonista asemaa järjestössä ja Britannian ja Yhdysvaltain ”erikoissuhdetta”. Presidentti Dwight D. Eisenhowerille ja pääministeri Harold Macmillanille 17. syyskuuta 1958 lähettämässään muistiossa hän vaati kolmijäsenisen direktoraatin perustamista, jossa Ranska olisi samassa asemassa kuin Yhdysvallat ja Britannia, sekä Naton toiminta-alueen laajentamista Ranskalle tärkeille alueille, muun muassa Algeriaan, jossa Ranska soti itsenäisyystaistelijoita vastaan ja halusi Naton apuvoimia.

Kun vastaus oli epätyydyttävä, De Gaulle halusi luoda Ranskaan itsenäisen puolustuksen. Ranska veti 11. maaliskuuta 1959 Välimeren laivastonsa Naton komennosta ja kolme kuukautta myöhemmin De Gaulle määräsi ulkomaiset atomiaseet pois Ranskan maaperältä. Yhdysvallat veti tämän johdosta Ranskasta 200 lentokonetta ja luovutti takaisin kymmenen lentotukikohtaa, joita se oli operoinut Ranskassa vuodesta 1950. Tällä välin Ranska rakensi itsenäisen ydinpelotteensa ja räjäytti ensimmäisen ydinaseensa Gerboise Bleuen 13. helmikuuta 1960.

Vaikka Ranska tuki Naton toimia Kuuban ohjuskriisin aikana vuonna 1962, De Gaulle jatkoi itsenäisen puolustuksen luomista, ja veti Kanaalin ja Atlantin laivastot Naton komennosta. Vuonna 1966 kaikki Ranskan joukot vedettiin Naton komennosta ja Naton joukkoja pyydettiin poistumaan Ranskan maaperältä.

Naton päämaja (SHAPE) siirrettiin Pariisista Casteau’hun Monsin Brysselin pohjoispuolelle. Ranska pysyi kuitenkin Naton jäsenenä ja palasi yhteistyöhön vuonna 1993.

Kylmä sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääajan kylmän sodan aikaa Nato piti yllä joukkoja, muttei osallistunut mihinkään sotilastoimiin. Vuonna 1962 Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy päätti siirtää osan Yhdysvaltain ydinaseista Naton komentoon. Tätä ei pidetty ydinsulkusopimuksen vastaisena, koska Yhdysvaltain joukot hallitsivat ydinaseita aina sotaan asti; sen aikana ydinsulkusopimus ei olisi voimassa.

Vuoden 1963 Nato-operaatio Big Lift esitteli kykyä nopeaan joukkojen vahvistamiseen Euroopassa, kun sen osan 14 500 miestä lennätettiin Yhdysvalloista Saksan liittotasavaltaan. Vuonna 1966 Nato ilmoitti, että se pitää oikeuden käyttää ydinaseita ensimmäisenä, jos se olisi tarpeellista jäsenmaiden puolustamiseksi.[19]

Vuoden 1974 Kyproksen kriisin ja Turkin Kyproksen pohjoisosan miehityksen vuoksi Kreikka vetäytyi Naton sotilaallisista rakenteista, mutta se hyväksyttiin takaisin vuonna 1980 Turkin avustuksella.

30. toukokuuta 1978 Nato ilmoitti tavoitteekseen paitsi turvallisuuden ylläpitämisen, myös liennytyksen. Tämän ilmoituksen otaksuttiin tarkoittavan, että se pitäisi yllä tarpeeksi joukkoja vastaamaan Varsovan liiton hyökkäystä vastaan, muttei ryhtyisi kilpavarusteluun.

Kuitenkin Varsovan liiton ydinkapasiteetin kasvaessa, Naton ministerit hyväksyivät ns. euro-ohjusten, Yhdysvaltain risteily- ja Pershing II -taistelukentän ballististen ohjusten sijoituksen Eurooppaan. Kun Varsovan liitto sijoitti 1983–1984 moderneja keskimatkan SS-20-ohjuksia Eurooppaan, Nato vastasi sijoittamalla uusia Pershing II -ohjuksia, jotka saavuttaisivat Moskovan muutamissa minuuteissa. Päätös synnytti rauhanliikkeen mielenosoituksia ympäri Eurooppaa.

Demokratiaan siirtynyt Espanja liittyi Natoon 30. toukokuuta 1982 kansanäänestyksen jälkeen.

Kylmän sodan aikana Nato ylläpiti ja koulutti CIA:n ja MI6:n tuella salaisia vastarinta-armeijoita Euroopassa Neuvostoliiton miehityksen varalta. Niiden olemassaolo pysyi salassa vuoteen 1990 asti, jolloin Italian pääministeri Giulio Andreotti tunnusti operaatio Gladion olemassaolon.

Kylmän sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naton rauhankumppanuusohjelman harjoituksia vuonna 1996. Rauhankumppanuus ulotti Nato-yhteistyön Itä-Eurooppaan.

Kylmän sodan päättyminen tarkoitti suurvaltapoliittisen jännitteen laantumista ja johti Naton tarkoituksen uudelleenarviointiin. Kylmän sodan päättymisen ja Varsovan liiton hajoamisen jälkeen trendinä on ollut Naton laajeneminen itään entisiin Varsovan liiton maihin ja Neuvostoliitosta itsenäistyneisiin maihin.

Ensimmäinen Naton laajeneminen tapahtui Saksojen yhdistyessä 3. lokakuuta 1990, jolloin Saksan demokraattisesta tasavallasta tuli osa Saksan liittotasavaltaa ja sotilasliittoa, kuten sovittiin 2+4-sopimuksessa (saks. Zwei-plus-Vier-Vertrag) Saksojen ja miehitysvaltojen välillä Moskovassa 12. syyskuuta 1990. Neuvostoliiton hyväksymisen saavuttamiseksi sovittiin, ettei ulkomaisia joukkoja tai ydinaseita sijoitettaisi Itä-Saksaan, eikä Nato laajenisi itään.[20]

Naton laajeneminen jatkui, kun siihen liittyivät entiset Varsovan liiton maat Puola, Unkari ja Tšekki 12. maaliskuuta 1999, ja edelleen 29. maaliskuuta 2004, kun Slovenia sekä entisen Varsovan liiton maat Bulgaria, Romania ja Slovakia sekä entiset neuvostotasavallat Viro, Latvia ja Liettua liittyivät puolustusliiton jäseniksi. 1. huhtikuuta 2009 Albania ja Kroatia liittyivät myös Naton jäseniksi.

Sotilasoperaatiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen Naton sotilastoimi oli 28. helmikuuta 1994 neljän Bosnia-Hertsegovinan Serbien lentokieltoa rikkoneen koneen ampuminen alas Bosnia ja Hertsegovinan yllä. Ensimmäinen laajempi sotilaallinen operaatio oli ilmavoimien operaatio Deliberate Force, jonka tavoitteena oli vähentää Bosnian serbiarmeijan kykyä uhata tai hyökätä turva-alueille ja YK:n joukkoja vastaan. Operaatio suoritettiin Bosnia ja Hertsegovinassa 30. elokuuta – 20. syyskuuta 1995.

Vuosina 1994–1997 Naton ja sen naapureiden välillä muodostettiin yhteistyöelimiä, kuten rauhankumppanuus, Välimeren dialogi ja euroatlanttinen yhteistyöneuvosto.

Naton toinen merkittävä sotilaallinen operaatio Allied Force suoritettiin Kosovon sodassa 23. maaliskuuta – 10. kesäkuuta 1999. Tällöin Nato suoritti 11-viikkoisen ilmakampanjan Jugoslaviaa vastaan. Operaatiosta käytettiin termiä ”humanitaarinen operaatio”. Koska sodanjulistusta ei ikinä tehty, Jugoslavia syytti Natoa julistamattomasta ja YK:n peruskirjan vastaisesta aggressiosta.

Edellisenä vuonna Kosovossa oli ollut albaanisissien ja Serbian sisäministeriön joukkojen välinen sota, jonka aikana väitettiin, että oli tapettu useampia etnisiä albaaneja.(Serbien siviilien menehtyneitä ei ole tarkkaa tietoa.) Vuoden 1999 puolella oli sattunut Račakin välikohtaus, jossa kuoli yli 40 albaania. Nato asettui sodan aikana tukemaan KLA:ta, huolimatta siitä, että sitä ennen pommituksia kutsuttiin terroristijärjestöksi.[21][22] Kampanjan jälkeen puhdistusten uhrien määräksi paljastui 2 100.[23] Human Rights Watch laski operaation vaatineen 489–528 siviiliuhria. UNICEFin arvion mukaan kuolleita oli "yli 1200".[24] Lopputuloksena Jugoslavia suostui Naton asettamiin ehtoihin ja Serbian joukot vetäytyivät Kosovosta. Slobodan Milošević jäi edelleen valtaan. 7. toukokuuta kolme Naton risteilyohjusta tuhosi Belgradin Kiinan suurlähetystön. Sodan jälkeen perustettiin KFOR, Nato-vetoinen joukko YK:n valvonnassa, joka suoritti sotilastehtävää Kosovossa.

Yhdysvallat vastusti yritystä hakea operaatiolle YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntä, koska se Yhdysvaltain ulkoministeri Madeleine Albrightin mukaan heikentäisi Naton auktoriteettia, kun taas Ranskan ja muiden Nato-maiden mukaan liittouma tarvitsisi YK:n valtuutuksen[25] Jugoslaviassa Nato toimi ensimmäisen kerran suvereenia valtiota vastaan ilman YK:n hyväksyntää Venäjän asettuessa tukemaan Jugoslaviaa turvaneuvostossa.[19] Huhtikuussa 1999 Washingtonissa torjuttiin Saksan ehdotus Naton luopumisesta ydinaseilla suoritettava ensi-iskun mahdollisuudesta.[26]

Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuun 11. päivän terroriteot saivat Naton vetoamaan peruskirjan viidenteen artiklaan ensimmäistä kertaa.

Naton peruskirjan viidenteen artiklaan vedottiin ensimmäisen kerran 12. syyskuuta 2001 Yhdysvaltoja vastaan tehtyjen terrori-iskujen jälkeen. Nato vahvisti 4. lokakuuta iskujen olleen hyökkäys Pohjois-Atlantin sopimuksen mukaan. Liittolaiset asettuivat yksiselitteisesti Yhdysvaltain tueksi ja vahvistivat viidennen artiklan käyttöönoton. Nato-maat sitoutuivat tukemaan Yhdysvaltoja muun muassa lupaamalla satamansa, lentokenttänsä ja ilmatilansa sen käyttöön. Myös Naton yhteisiä AWACS-ilmavalvontakoneita ja valmiusjoukkoihin kuuluvia sota-aluksia annettiin terrorismin vastaiseen toimintaan. Artikla 5 ei kuitenkaan johtanut Naton yhteiseen operaatioon, vaan operaatio al-Qaida-verkoston tuhoamiseksi Afganistanissa käynnistettiin Yhdysvaltain johdolla. Naton rajallinen rooli operaatiossa herätti arvostelua apuaan tarjonneissa eurooppalaisissa liittolaisissa.[27] Nato suoritti kahdeksan tehtävää, joista ensimmäiset kaksi: Operation Eagle Assist ja Operation Active Endeavour vastineeksi peruskirjan velvoitteille.

Tästä solidaarisuuden osoituksesta huolimatta 10. helmikuuta 2003 Ranska ja Belgia käyttivät veto-oikeuttaan estämään Naton joukkojen lähetyksen Turkkiin ennen Irakin sotaa. Saksa ei käyttänyt veto-oikeuttaan, mutta ilmaisi sille tukensa. Myöskään Turkki ei sallinut käyttää maaperäänsä hyökkäykseen Irakiin.

16. huhtikuuta 2003 Nato otti ensimmäisen kerran vastaan tehtävän maantieteellisen vastuualueensa ulkopuolella ottaessaan vastuun Afganistanin ISAF-rauhanturvajoukoista. Päätös tehtiin Saksan ja Alankomaiden ehdotuksesta ja kaikki Nato-maat hyväksyivät sen yksimielisesti. Toimivalta alueella siirrettiin Natolle 11. elokuuta. 31. heinäkuuta 2006 Nato-johtoinen joukko otti haltuunsa sotilasoperaatio Etelä-Afganistanissa Yhdysvaltain johtamalta terrorismin vastaiselta koalitiolta.

Vuonna 2008 Yhdysvallat varoitti Naton olevan jakautumassa kahteen leiriin, elleivät eurooppalaiset ota enemmän vastuuta Afganistanin operaatiosta. Yhdysvaltain mukaan sotilasliitto ei saa jakautua niihin, jotka suostuvat taistelemaan ja niihin, jotka eivät suostu.[28]

Organisaatiomuutos 2003[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

19. kesäkuuta 2003 toteutettiin suuria muutoksia Naton johtorakenteessa kun Headquarters of the Supreme Allied Commander, Atlantic lakkautettiin. Uusi sotilaallinen päämaja Allied Command Transformation (ACT) perustettiin Norfolkiin, Yhdysvaltain Virginiaan. Supreme Headquarters Allied Powers Europesta (SHAPE) tuli tässä yhteydessä Headquarters of Allied Command Operations (ACO).

Yhdysvaltain laivaston USS Farragut -ohjushävittäjä tuhoamassa somalimerirosvojen venettä Adeninlahdella maaliskuussa 2010.

Hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääsihteeri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naton entinen pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen (vasemmalla) ja Yhdysvaltain presidentti Barack Obama Chicagossa pidetyssä huippukokouksessa 2012.

Pohjois-Atlantin liiton operatiivista toimintaa johtaa Pohjois-Atlantin liiton pääsihteeri. Ensimmäinen varsinainen pääsihteeri oli brittiläinen Hastings Ismay (1952–1957), jota seurasivat belgialainen Paul-Henri Spaak (1957–1961), hollantilainen Dirk Stikker (1961–1964), italialainen Manlio Brosio (1964–1971), hollantilainen Joseph Luns (1971–1984), brittiläinen Peter Carington (1984–1988) ja saksalainen Manfred Wörner (1988–1994). Kahdeksas pääsihteeri oli belgialainen Willy Claes (1994–1995), joka joutui eroamaan pääsihteerin tehtävistä Belgian armeijan Agusta-helikopterien hankintaan liittyvien lahjussyytösten johdosta. Vuonna 1998 hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi ehdonalaiseen vankeuteen ja viideksi vuodeksi kieltoon harjoittaa julkisia toimia. Hänen jälkeensä pääsihteerinä toimivat espanjalainen Javier Solana (1994–1999), brittiläinen George Robertson (1999–2003), hollantilainen Jaap de Hoop Scheffer (2003–2009) ja tanskalainen Anders Fogh Rasmussen (2009-2014). Nykyinen pääsihteeri, norjalainen Jens Stoltenberg, aloitti tehtävässä 1. lokakuuta 2014.

Naton komentajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naton komentajana Supreme Allied Commander, Europe (SACEUR) on yhdysvaltalainen kenraali, joka on Ridgwaystä lähtien ollut samalla myös Yhdysvaltojen Euroopan joukkojen komentaja.

  1. Dwight D. Eisenhower: 2. huhtikuuta 1951 – 1952
  2. Matthew Ridgway: 1952–1953
  3. Alfred Gruenther: 1953–1956
  4. Lauris Norstad: 1956–1963
  5. Lyman Lemnitzer: 1963–1969
  6. Andrew Goodpaster: 1969–1974
  7. Alexander Haig: 1974–1979
  8. Bernard Rogers: 1979–1987
  9. John Galvin: 1987–1992
  10. John Shalikashvili: 1992–1993
  11. George Joulwan: 1993–1997
  12. Wesley Clark: 1997–2000
  13. Joseph Ralston: 2000–2003
  14. James L. Jones: 2003–2006
  15. Bantz J. Craddock: 2006–

Naton rauhankumppanuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naton rauhankumppanuuden jäsenet

Naton rauhankumppanuusohjelma (engl. Partnership for Peace) on tarkoitettu luottamuksen luomiseksi ja yhteistyön kasvattamiseksi Naton ja siihen kuulumattomien maiden välillä.

Nato ei puolusta rauhankumppaneihin kohdistuvia hyökkäyksiä, sillä puolustusyhteistyön 5. artikla takaa puolustuksen vain Naton jäsenille. Asia nousi esiin, kun rauhankumppanimaa Venäjä hyökkäsi, valloitti ja liitti itseensä toisen Naton rauhankumppanimaan, Ukrainan, eteläisen Krimin alueen.[29]

Naton rauhankumppanuusjäsenmaita ovat:

Suomalainen keskustelu Nato-jäsenyydestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen Nato-keskustelu

Suomessa on 1990-luvulta alkaen käyty julkista keskustelua maan suhteesta Natoon. Keskustelu tiivistetään yleensä kysymykseksi siitä, tulisiko Suomen liittyä Naton jäseneksi vai ei. Suomi on yhteensovittanut kalustoaan Naton kanssa ja kuuluu Naton rauhankumppaneihin, mutta ei ole hakenut jäsenyyttä.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Daniele Ganser: Naton salaiset armeijat: operaatio Gladio ja terrorismi Länsi-Euroopassa. Suom. Lauri Itäkannas. Like ja Suomen Rauhanpuolustajat, 2009.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lyhenneluettelo 25.04.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 9.6.2013.
  2. What is Nato? (2.1 a political and military alliance) nato.int. NATO. Viitattu 11.6.2014. (englanniksi)
  3. STT-Reuters: Naton aluksia Itämerelle - sotilasliitto vahvistaa puolustusta itärajoillaan lähipäivinä Ilta-Sanomat. 16.4.2014. Viitattu 11.6.2014.
  4. Niinistö, Jussi: Suomen ja Ruotsin puolustusliitto? - Blogit Iltalehti. 13.5.2014. Viitattu 11.6.2014.
  5. a b Discover Nato nato.int. Nato. Viitattu 29.3.2011. (englanniksi)
  6. Koljonen, Vesa-Pekka: "Nato-mörkö voi paksusti." Suomen Kuvalehti 2/2012, s. 58.
  7. NATO Lehdistötiedote: Financial and Economic Data Relating to NATO Defence. Viitattu: 24.5.2014
  8. SIPRI: Trends in world military expenditure, 2013. Viitattu: 24.5.2014
  9. a b Naton organisaatio finlandnato.org. 12.5.2010. Suomen erityisedustusto Natossa. Viitattu 29.3.2011.
  10. Naton Parlamentaarinen Yleiskokous Eduskunta. Viitattu 30.3.2011.
  11. Minkälainen on Naton ja Venäjän välinen yhteistyösuhde? finlandnato.org. 31.7.2008. Suomen erityisedustusto Natossa. Viitattu 31.3.2011.
  12. Yhteistyö- ja kumppanuusjärjestelyt 4.8.2010. Ulkoasiainministeriö. Viitattu 30.3.2011.
  13. Kuinka päätöksenteko Naton neuvostossa tapahtuu? finlandnato.org. 31.7.2008. Suomen erityisedustusto Natossa. Viitattu 29.3.2011.
  14. a b c d e f g h i Summits & Ministerial Meetings Summit meetings. North Atlantic Treaty Organization. Viitattu 15.1.2014.
  15. PM announces Britain will host 2014 NATO Summit Welcome to GOV.UK. Viitattu 15.1.2014.
  16. NATO Summit Chicago 2012 Chicago 2012 The Global Crossroads. Viitattu 15.1.2014.
  17. NATO Summit Lisbon 2010 Nato Lisbonne. Viitattu 15.1.2014.
  18. a b Lappi, Ahti: Ilmatorjunta kylmässä sodassa, s. 23. Ilmatorjuntasäätiö, 2003.
  19. a b c Fast facts CBC News. Viitattu 15.5.2007. (englanniksi)
  20. Gorbachev's Lost Legacy The Nation. Viitattu 15.5.2007. (englanniksi)
  21. "MORAL COMBAT : NATO AT WAR" BBC. Viitattu 09.05.2007.
  22. World: Europe: The KLA - terrorists or freedom fighters? BBC. Viitattu 09.05.2007.
  23. Lessons of Kosovo: What Can a Year Teach Us? World Policy Institute. Viitattu 09.05.2007.
  24. Civilian Deaths in the NATO Air Campaign HRW. Viitattu 18.05.2007.
  25. 'NATO'S MID-LIFE CRISIS' FAS.org. Viitattu 15.05.2007.
  26. PENN Newsletter No. 7 / February 1999, "Germany calls for no first use" Project on European Nuclear Non-Proliferation (PENN). Viitattu 15.05.2007.
  27. Mitä merkitsee artikla 5? 31.7.2008. Suomen erityisedustusto Natossa. Viitattu 31.3.2011.
  28. US warning on Nato's Afghan role 10.2.2008. BBC News. Viitattu 31.3.2011. (englanniksi)
  29. Ilta-Sanomat: SvD: USA usuttaa Ruotsia Natoon - pelkkä kumppanuus "ei anna suojaa Venäjää vastaan" Julkaistu: 28.4.2014 Viitattu: 15.5.2014

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]