Tämä on hyvä artikkeli.

Talonpoikaismarssi

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 22. elokuuta 2022 kello 11.56 käyttäjän PtG (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Talonpoikaismarssin pääjuhla Senaatintorilla.

Talonpoikaismarssi (ruots. Bondetåget)[1] oli Helsingissä 7. heinäkuuta 1930 järjestetty äärioikeistolaisen lapuanliikkeen mielenosoitus, johon osallistui yli 12 000 eri puolilta Suomea saapunutta järjestön kannattajaa. Se oli lapuanliikkeen lyhyeksi jääneen historian merkittävin voimannäyttö, joka oli suunnattu ensisijaisesti kommunisteja vastaan, mutta sen tarkoituksena oli myös painostaa Suomen hallitusta. Senaatintorilla pidetyn pääjuhlan kutsuvieraina olivat muun muassa presidentti L. K. Relander, pääministeri P. E. Svinhufvud hallituksineen sekä oikeistopuolueiden kansanedustajia, maan sotilasjohtoa ja sisällissodan valkoisen armeijan ylipäällikkö kenraali C. G. E. Mannerheim. Ulkoisilta piirteiltään talonpoikaismarssi muistuttikin 16. toukokuuta 1918 järjestettyä valkoisten voitonparaatia, jonka reittiä se myös noudatti.[2]

Talonpoikaismarssin alkuperäisenä tarkoituksena oli eheytyspolitiikkaa harjoittaneen Kyösti Kallion hallituksen kaataminen. Kun päätavoite toteutui jo muutamaa päivää ennen marssia, keskittyi mielenosoitus vastustamaan kommunismia. Lapuanliikkeen johtaja Vihtori Kosola vaati puheessaan eduskunnalta kommunistien toiminnan kieltävää lainsäädäntöä. Muita pääpuhujia olivat hurmoshenkisiä uskonnollisia puheita pitäneet papit K. R. Kares ja Väinö Malmivaara, jotka vaativat muun muassa kristinuskon rienauksen lopettamista. Vasemmistolaisten lisäksi tapahtuma herätti vastustusta maltillisen oikeiston piirissä, sillä lapuanliikkeen pelättiin marssin yhteydessä yrittävän vallankaappausta.[2]

Taustaa

Lapuan liike syntyy

Etelä-Pohjanmaalla syksyllä 1929 syntyneen kansanliikkeen taustalla oli Suomen sisällissodan valkoisten veteraanien keskuudessa vallinnut jyrkkä kommunisminvastaisuus.[3] Liike levisi nopeasti eri puolille maata, mutta joillakin paikkakunnilla kohteena olivat myös muut kuin kommunistit, sillä esimerkiksi Viitasaarella toiminut ryhmä Viitasaaren Isänmaalliset Kansalaiset halusi kitkeä Suomesta lisäksi juutalaiset ja vapaamuurarit.[4] Itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta 1929 presidentille, hallitukselle ja eduskunnalle toimitettiin Lapualla pidetyn kansankokouksen vaatimukset kommunistien toiminnan estämiseksi. Painostuksen tuloksena hallitus hyväksyi tammikuussa 1930 lakimuutoksen, joka mahdollisti ”vastoin lakia ja hyviä tapoja” toimivien yhdistysten lakkauttamisen.[5] Maaliskuussa perustettiin kommunisminvastainen järjestö Suomen Lukko, joka siirtyi pian Vihtori Kosolan johtamien radikaalien äärioikeistolaisten käsiin ja josta ryhdyttiin yleisesti käyttämään nimitystä Lapuan liike. Samalla se ryhtyi toteuttamaan laittomuuksia, jolloin suurin osa parlamentaarisia menettelytapoja korostaneista jäi pois toiminnasta.[3]

Ajatus mielenosoituksesta

Ajatus Helsingissä järjestettävästä suuresta kommunisminvastaisesta mielenosoituksesta esitettiin Lapualla 16. maaliskuuta 1930 pidetyssä kansankokouksessa. Tapahtuma ei vielä tuolloin toteutunut, mutta hanke pysyi esillä koko kevään.[6] Samaan aikaan lapuanliike jatkoi painostustoimiaan, jolloin väkivaltaisuuksien kohteeksi joutuivat kommunistien ohella myös liikettä vastustaneet sosialidemokraatit ja porvarit.[3] Ranskasta palannut P. E. Svinhufvud osallistui 14. kesäkuuta Helsingissä vaikuttaneiden lapuanliikkeen kannattajien kokoukseen, jossa hän kuuli ensimmäistä kertaa hallituksen painostamiseksi suunnitellusta suurmielenosoituksesta.[7] Sen tarkoituksena oli maltillisen pääministerin Kyösti Kallion erottaminen, jotta hänen tilalleen saataisiin jyrkempänä oikeistolaisena pidetty Svinhufvud.[5]

Vielä 19. kesäkuuta Vasa-Posten kertoi, että lapuanliike oli joutunut luopumaan suuresta joukkotapahtumasta sen korkeiden kustannusten vuoksi. Lehden mukaan Helsinkiin lähetettäisiin vain pieni iskujoukko ja eri puolille Pohjanmaata sijoitettaisiin lisävoimia, jotka tarpeen vaatiessa olivat valmiit lähtemään pääkaupunkiin.[3] Päätös marssin ajankohdasta tehtiin kuitenkin vain kaksi päivää myöhemmin neljännen Lapualla järjestetyn kansankokouksen yhteydessä pidetyssä 300-henkisessä liikkeen maakuntien edustajiston kokouksessa.[6] Järjestelyt olivat tuolloin jo niin pitkällä, että muun muassa mielenosoittaja kuljettavat junat oli varattu ja heidän muonituksensa järjestetty.[7]

Ajankohdaksi valittiin maanantai 7. heinäkuuta, jolloin eduskunta aloitti kommunistien toiminnan rajoittamiseksi tarkoitetun suojelulain käsittelyn.[8] Mielenosoituksen nimeksi annettiin ”talonpoikaismarssi”, jolla haluttiin korostaa enemmistönä lapuanliikkeessä olleiden talonpoikien merkitystä ja samalla viitata vuoden 1918 ”talonpoikaisarmeijaksi” kutsuttuun valkoiseen armeijaan. K. R. Kares keksi nimen Ruotsin vuoden 1914 Bondetåget-marssin mukaan, mutta lisäksi hänen mielessään olivat keskiajalla käynnistyneet talonpoikien kuninkaissakäynnit.[4][9] Esikuvana pidetään myös Benito Mussolinin valtaannousua edistänyttä fasistien Rooman marssia vuonna 1922. Talonpoikaismarssin tavoin myös Ruotsin ja Italian marsseissa äärioikeisto hyökkäsi talonpoikien johdolla parlamenttia, liberaaleja ja vasemmistoa vastaan.[10]

Hallitus vaihtuu

Kallion hallitus oli Lapuan liikkeen painostuksen edessä voimaton, kun se ei suojeluskuntien uskollisuudesta epätietoisena pystynyt ryhtymään vastatoimiin. Eduskunta kutsuttiin koolle 1. heinäkuuta kesken kesälomien käsittelemään suojelulakia sekä viittä erilaista kommunistilakia.[5] Lapuanliikkeen lähetystö saapui samana päivänä tapaamaan presidentti Relanderia ja vaati kommunistien toiminnan kieltämisen lisäksi siirtymistä enemmistövaalitapaan, yhden miehen vaalipiireihin sekä veronmaksukykyyn sidottuun äänioikeuteen. Seuraavana päivänä Relander erotti hallituksen eduskunnan antamasta luottamuslauseesta huolimatta. Vallankaappausyrityksen varalta puolustusministeri Juho Niukkanen ehti vielä ennen eroaan siirtää Lapuan patruunatehtaan ja Ilmajoen asevarikon patruunavarastot Etelä-Suomeen. Svinhufvud nimitettiin uudeksi pääministeriksi 4. heinäkuuta.[4] Hän ei poikkeuksellisesti ottanut eduskuntaryhmiä mukaan hallitusneuvotteluihin vaan antoi lapuanliikkeen johdon vaikuttaa sen ohjelmaan ja kokoonpanoon.[5]

Seuraavana päivänä Lapuan liikkeen aktiivit tunkeutuivat perustuslakivaliokunnan kokoukseen, josta he sieppasivat SSTPV:n kansanedustajat Eino Pekkalan ja Jalmari Rötkön. 6. heinäkuuta sisäministeri E. V. Kuokkanen määräsi kaikki kommunistien 23 kansanedustajaa vangittaviksi epäiltynä ”maanpetoksellisesta toiminnasta”. Hallitus vaati myös Pekkalan ja Rötkön luovuttamista viranomaisille, tai se ei osallistuisi talonpoikaismarssin juhlallisuuksiin. Lapuanliikkeen taustavaikuttajat Kai Donner ja S. J. Pentti kehottivat pitämään heidät Lapualla, mutta lopulta Vihtori Kosola taipui vaatimukseen pelätessään marssin menevän pilalle hallituksen poissaolon johdosta.[11]

Svinhufvud suhtautui marssiin alusta lähtien epäilevästi ja oli jo hallituksen muodostamisen aikana yrittänyt saada lapuanliikkeen johtoa luopumaan ajatuksesta. Tapahtuma kuitenkin järjestettiin, vaikka esitetyt vaatimukset olivat menneet läpi.[5] Hallituksen kaatamiseksi suunniteltu marssi muuttui nyt äärioikeiston yleisisänmaalliseksi kommunisminvastaiseksi mielenosoitukseksi.[12] Tutkija Juha Siltalan mukaan siitä tuli lapuanliikkeen ja valtiovallan ”mahtavasti lavastettu kädenlyönti”.[13]

Suhtautuminen marssiin

Kommunisminvastainen mielenosoitus oli aluksi suomenkielisen porvariston yhteinen hanke, mutta lapuanliikkeen radikalisoituessa ja vallankaappaushuhujen lisääntyessä siihen alettiin suhtautua epäilevästi. Lopulta Maalaisliitto tekikin päätöksen jäädä tapahtumasta sivuun.[3] 16. kesäkuuta Santeri Alkion kotiin Laihialle kokoontui joukko Etelä-Pohjanmaan maalaisliittolaisia, muun muassa Jalo Lahdensuo, Juho Koivisto, Artturi Leinonen, E. M. Tarkkanen sekä ensimmäistä Lapualla järjestettyä kansankokousta johtanut Kustaa Tiitu, jotka esittivät, ettei yksikään puolueen kannattaja lähtisi mukaan. Seinäjoella oli tarkoitus järjestää 22. kesäkuuta lapuanliikkeen vastainen kokous, mutta se peruttiin, kun maalaisliittolaisille luvattiin, että mielenosoitus on suunnattu vain kommunismia vastaan. Saman päivän lehdissä julkaistiin liikkeen johdon allekirjoittama julkilausuma, jossa vakuutettiin kaikki puheet fasismista ja diktatuurista vääristelyksi.[7]

Vakuutteluista huolimatta Maalaisliiton lehdet kirjoittivat edelleen marssia vastaan aina Helsingissä ilmestynyttä pää-äänenkannattajaa Suomenmaata myöten.[14] Saarijärven Paavon lehtitalon pihamaalla Jyväskylässä pidettiin yleinen kokous, jonka antamassa julkilausumassa keskisuomalaisia kehotettiin jäämään pois marssilta, koska sitä pidettiin uhkana demokratialle.[15] Muista puolueen lehdistä muun muassa Kokemäellä ilmestynyt Lalli sekä Savonlinnassa ilmestyvä Itä-Savo kehottivat lukijoitaan pysymään kotona.[4][16] Ilkan päätoimittaja Artturi Leinonen puolestaan moitti lapuanliikkeen asettamaa järjestelyvaltuuskuntaa ”herraskaiseksi” todeten, että ”olipa talonpoikaismarssia valmistelemassa kuusi talonpoikaakin”.[7]

Maalaisliiton ja vasemmiston sanomalehtien lisäksi edistyspuolueen lehdet, kuten Helsingin Sanomat ja Karjala, suhtautuivat marssiin kriittisesti. Helsingin Sanomat kirjoitti vielä marssipäivän pääkirjoituksessaan, ettei marssia olisi puolueen mielestä pitänyt järjestää.[17] Ruotsinkielisissä sanomalehdissä suhtautuminen vaihteli. Hufvudstadsbladet kannatti marssia, mutta kriitikkoja oli esimerkiksi Nylandiin ja Vasabladetiin kirjoittanut Arvid Mörne, joka piti lapuanliikkeen kommunisminvastaisuutta ainoastaan osana sen suurempaa fasistista ohjelmaa. Hän varoitti ruotsinkielisiä osallistumasta siteeraten Aitosuomalaista, jonka mukaan liikkeen voittaessa myös suomenruotsalaisille koittaa ”viimeinen hetki”.[3]

Kokoomuksen lehdet sen sijaan suhtautuivat marssiin myönteisesti. Aamulehti nosti talonpoikaismarssin historialliselta merkitykseltään jopa Suomen tärkeimpien tapahtumien joukkoon.[18] Lotta Svärd -järjestön johtohahmoihin kuulunut Hilja Riipinen kirjoitti järjestön lehdessä haltioituneena Lapuan miesten retkestä ”punaista kumousta vastaan”. Hän uskoi, että Suomen naiset tuntevat suurta kiitollisuutta jokaista marssiin osallistunutta miestä kohtaan.[19]

Tapahtuma herätti huomiota myös ulkomailla, sillä talonpoikaismarssista ja ennakoidusta vallankaappauksesta kirjoitettiin Japanissa saakka.[20] Ruotsissa osa oikeistolehdistä kannatti marssia avoimesti. Esimerkiksi Tukholmassa ilmestynyt Stockholms Dagblad ylisti tapahtumaa etusivullaan.[21] Eri puolilla Eurooppaa Suomea kuitenkin yleisesti luonnehdittiin lapuanliikkeen toimien johdosta fasistiseksi näennäisdemokratiaksi.[20]

Valmistelut

Talonpoikaismarssia valmistelemaan valittiin 35-henkinen valtuuskunta, johon kuului vain seitsemän talonpoikaa ja loput olivat upseereja, liikemiehiä, pankinjohtajia, pappeja, lääkäreitä ja juristeja.[9] Käytännön järjestelyistä vastasi Suojeluskuntain yliesikunta, jonka puoleen lapuanliikkeen johto kääntyi heti, kun päätös marssista oli tehty. Suojeluskuntien ylipäällikön Lauri Malmbergin mukaan lapualaisilta puuttuivat kaikki marssin järjestelyihin vaaditut edellytykset. Yliesikunta nimesi pääjärjestäjiksi vuonna 1929 armeijan palveluksesta eronneen eversti Paavo Talvelan, joka oli yliesikunnan entinen toimistopäällikkö, sekä suojeluskuntien Helsingin piiripäällikön eversti Woldemar Hägglundin. Majoituksesta vastasi yliesikunnan jaostopäällikkö majuri K. E. Levälahti. Myös puolustusvoimat osallistui järjestelyihin lähettämällä yhteysupseereita.[22][23] Valtuuskunnan avuksi lähetettiin Nestori Saarenheimon johtama 30 miehen vahvuinen Etelä-Pohjanmaan iskujoukko. Torijuhlan aikana sen tehtävänä oli vartioida Suurkirkon (nyk. Helsingin tuomiokirkko) portailla mahdollisten provokaatioiden varalta.[4]

Lapuanliikkeen johdolla ei ollut juurikaan taloudellisia edellytyksiä marssin järjestämiseen, mutta he saivat apua liikettä lähellä olevilta elinkeinoelämän edustajilta. Liikemiehet antoivat taloudellista tukea takaamalla marssin kustannuksia aina 320 000 markkaan saakka. Summa oli lopulta paljon vaadittua suurempi, sillä kustannukset nousivat vain noin 60 000 markkaan. Mukana oli lähinnä metsäteollisuuden edustajia sekä Suomen Lastauttajain Työnantajaliitto, joten takauspäätöstä voidaan pitää vastapalveluksena Vientirauhan hieman aikaisemmin murtamasta satamalakosta. Takaajina olivat muun muassa Rudolf Walden, Gösta Serlachius, Walter Ahlström, Jacob von Julin, Einar Ahlman, Aleksander Lampén, A. M. Lassenius, Henry Hackman, Leonard Baumgartner, Hjalmar Eklöf, Gustaf Löfgren ja Kalle Wälimaa. Taloudellisista järjestelyistä vastasi Suomen Puunjalostusteollisuuden Työnantajaliiton toimitusjohtaja P. H. Norrmén.[24] Osa kustannuksista jätettiin kokonaan maksamatta järjestäjien luottaessa tavarantoimittajien ”isänmaalliseen mieleen”.[23]

Viranomaiset pyrkivät torjumaan vallankaappauksen uhan lukuisilla varotoimilla. Kaksi vapaaehtoista yleisesikuntaupseeria suunnitteli reitin ja aikataulun, jotka estivät marssijoita piirittämästä Heimolan talossa kokoontunutta eduskuntaa. Helsingin varuskunta asetettiin hälytysvalmiuteen ja provokaatioiden välttämiseksi Etelä-Pohjanmaalta saapunutta iskujoukkoa pidettiin tarkkaan silmällä.[10] Talonpoikaismarssiin liittyvästä kabinetti­politiikasta vastannut Vihtori Herttua tapasi marssin alla yleisesikuntapäällikkö K. M. Walleniuksen, joka kertoi armeijan suhtautuvan marssiin myötämielisesti mutta ilmoitti heidän myös tarvittaessa palauttavan järjestyksen. Walleniuksen mukaan ehdoton vaatimus oli, ettei minkäänlaista ”hulinaa” tai väkivaltaisuuksia saa esiintyä.[25] Sisäministeri Kuokkasen määräyksestä kommunistien hallussa olleet Helsingin ja Vallilan työväentalot sekä Kirjapaino Työn huoneisto ja Koiton talo suljettiin sunnuntai-iltana marssin ajaksi.[26]

Yliesikunnassa laadittujen järjestyssääntöjen mukaan marssijoiden piti sitoa vasempaan käsivarteensa lapuanliikkeen tunnuksella varustettu sinimusta nauha.[27] Suojeluskuntien univormu ja käsivarsinauha olivat ylipäällikkö Malmbergin kesäkuussa antaman käskyn mukaisesti kiellettyjä, ja ainoastaan järjestysmiehillä oli tunnusmerkkinään myös valkoinen suojeluskuntanauha.[22][28] Talkootyönä ommellut käsivarsinauhat kustansi lapuanliikkeen aktiivien ympärillä pyörinyt prostituoitu Minna Craucher, joka oli toiminut myös liikkeen varainkerääjänä ja ilmoitushankkijana.[19] Säännöt kielsivät luvattoman joukosta poistumisen, mutta kaduilla ei myöskään saanut kulkea yli viiden miehen ryhmissä. Kantakaupungin alueelta poistuminen oli kielletty, ja erityisesti varoitettiin Pitkänsillan ylittämisestä Hakaniemen, Kallion ja Sörnäisten työläiskaupunginosiin.[27] Myös alkoholin käyttö oli kielletty. Marssireitti oli mahdollisesti tarkoituksella suunniteltu muistuttamaan kenraali Mannerheimin johtamaa vuoden 1918 valkoisten voitonparaatia.[10] Töölön pallokentällä pidetyn katselmuksen jälkeen joukot marssivat Senaatintorille kahdessa rivistössä. Toinen kulki reittiä Toivonkatu–Turuntie (nyk. Mannerheimintie)–Salomonkatu–Annankatu–Bulevardi–Pohjoisesplanadi–Unioninkatu ja toinen reittiä Sallinkatu–Turuntie–Runeberginkatu–Arkadiankatu–Fredrikinkatu–Bulevardi–Eteläesplanadi–Kauppatori–Mariankatu–Aleksanterinkatu.[29]

Lapuanliikkeen toiveena oli, että kaikki Suomen 600 kuntaa olisivat lähettäneet marssille virallisen edustajansa, joka olisi kantanut kotikuntansa nimikylttiä. Kuntien toivottiin myös maksavan osallistujien matka- ja ruokakulut, mutta sekään ei toteutunut, sillä marssijat joutuivat saapumaan omalla kustannuksellaan.[30] Järjestelykomitean kanslia perustettiin Helsingin yliopiston pohjalaisten osakuntien rakennukseen Ostrobotnialle.[29] Yleisölle jaettiin kansliasta ilmaisia pääsylippuja Senaatintorin tapahtumaan, kun taas Pallokentälle myytiin portilta 5 ja 10 markan hintaisia lippuja.[31] Sunnuntai-iltana Helsinkiin saapuneille osallistujille oli varattu koulumajoitus.[6] Ruokahuollosta vastasi 162 Lotta Svärd -järjestön naista muonituspäällikkö Eva Tigerstedtin johdolla. Soppatykeillä varustettuja muonituspaikkoja oli seitsemän, jotka sijaitsivat Hesperian ja Hakasalmen puistoissa, Eläintarhassa, Suomalaisella lyseolla sekä kolmella kansakoululla.[19] Muonituspaikat toimivat myös kokoontumispaikkoina, joista marssijat siirtyivät Töölön pallokentälle.[32]

Osallistujat

Marssin osallistujamääräksi suunniteltiin alun perin 40 000, mutta turvallisuussyistä se päätettiin rajata 10 000 mieheen.[10][33] Kun ilmoittautuneita oli edelleen huomattavasti enemmän, rajattiin marssi 24 vuotta täyttäneille. Sillä pyrittiin myös turvaamaan tapahtuman pysyminen rauhallisena, kun mukana oli vain sotilaskuriin tottuneita vanhempia miehiä.[6] Nuoremmille oli samaksi viikonlopuksi järjestetty suojeluskuntapiirien juhlia eri puolille maata.[27] Lopulliseksi osallistujamääräksi tuli noin 12 600.[10] Marssijoukko oli järjestetty suojeluskuntapiirien mukaisesti 21 pataljoonaan, joissa oli yhteensä 75 komppaniaa.[26] Ne oli edelleen jaettu joukkueisiin ja kahdeksan miehen vahvuisiin ryhmiin.[27]

Myöhempinä vuosikymmeninä oli vallalla käsitys, että talonpoikaismarssi koostui lähinnä suomenkielisistä, mutta todellisuudessa peräti viidesosa eli 2 270 oli ruotsinkielisiä. Heistä 1 520 oli Uudeltamaalta, 450 Pohjanmaalta ja 300 Varsinais-Suomesta.[3] Vaikka marssin on jälkeenpäin katsottu yhdistäneen porvariston yli kielirajojen, näkyivät kieliriidat osallistujien keskuudessa. Esimerkiksi kymmenen Vaasan suomenkielistä muodostivat oman osastonsa muiden 30:n marssiessa ruotsinkielisen Österbottens bataljonin mukana.[30]

Taulukko sisältää talonpoikaismarssin suunnitellun kokoonpanon suojeluskuntapiireittäin, mutta toteutunut vahvuus oli osittain erilainen. Noin puolet osallistujien nimistä on liitteenä Arvo Kokon vuonna 1930 ilmestyneessä teoksessa Lapuan laki.[30]

Maakunta / suojeluskuntapiiri Vahvuus Päälliköt
Etelä-Hämeen pataljoona 681 T. E. Kalliokoski, Anto Linturi
Etelä-Karjalan pataljoona 553 Arvo Lintulahti, Jalmari Pusa
Etelä-Pohjanmaan rykmentin A-pataljoona 510 Antti Isotalo, Paavo Simola
Etelä-Pohjanmaan rykmentin B-pataljoona 585 Iivari Koivisto, Arvi Palmu
Etelä-Pohjanmaan rykmentin C-pataljoona 387 Kaarlo Kari, Vilho Luokkanen
Etelä-Savon pataljoona 350 Ville Ruuskanen, Jaakko Holopainen
Itä-Uudenmaan pataljoona (Östra-Nylands bataljon) 700 Wilhelm Mathelin, Karl Ruda
Keski-Suomen pataljoona 567 Arvo Brusin, Kalle Vierto
Kymenlaakson rykmentin A-pataljoona 350 Teuvo Yrjölä, Oskari Meriluoto
Kymenlaakson rykmentin B-pataljoona 350 Uljas Rauanheimo, V. J. Penttala
Laatokan-Karjalan pataljoona 261 Vietti Nykänen, Lintula
Länsi-Uudenmaan pataljoona (Vestra-Nylands bataljon) 820 Petter Forsström, Gabriel af Forselles
Peräpohjolan pataljoona 458 Pietari Autti, Mikko Remsu
Pohjois-Hämeen pataljoona 710 Eino Polón, Kalle Hyppölä
Pohjois-Karjalan pataljoona 250 Veikko Lehtonen, Mauri Tuhkanen
Pohjois-Savon ja Kainuun pataljoona 450 Niittyvaara, Veikko Nylund
Pohjois-Uudenmaan pataljoona 800 Magnus Hartman, Gunnar Visapuu
Pohjanmaan pataljoona (Österbottens bataljon) 450 Astley Rodén
Satakunnan pataljoona 517 K. V. Huhtala, Toivo Aalto-Setälä
Varsinais-Suomen rykmentin A-pataljoona 517 Paavo Susitaival, Mårten Flink
Varsinais-Suomen rykmentin B-pataljoona 560 Per von Bonsdorff, Karl Joel Sonck

Tapahtumat

Marssijoiden saapuminen

Uudenmaan, Varsinais-Suomen, Satakunnan, Hämeen, Keski-Suomen ja Kymenlaakson edustajat saapuivat Helsinkiin autokyydeillä, ja muut tulivat Oulusta, Vaasasta, Kuopiosta ja Sortavalasta lähteneillä erikoisjunilla.[27] Kokoontumispaikoilla järjestettiin lähtöjuhlallisuuksia, joiden ohjelmaan kuului virsilaulua, isänmaallisia puheita sekä käynti valkoisten sankarihaudoilla.[34] Ennen matkaan lähtöä luettiin myös lapuanliikkeen valtuuskunnan lähettämä kiertokirje, jossa painotettiin tehtävän tärkeyttä.[18] Hallituksen tervehdyksenä sanomalehdissä julkaistiin marssijoille tarkoitettu julkilausuma.[29] Valtion rautateiden tariffiosaston päällikkö Vilho Annala oli järjestänyt ylimääräiset junat, ja liikenneministeri Rolf Witting myönsi marssin osallistujille 50 prosentin alennuksen matkan hinnasta.[4] Suurin osa joutui matkustamaan mullivaunuissa, joihin oli väliaikaisesti kiinnitetty puiset penkit.[30] Jokaisessa junassa oli lottien kenttäkeittiö, kahvila ja lääkärivaunu. Sabotaasin estämiseksi VR oli laittanut työvuoroon vain valkoisina tunnettuja rautatieläisiä.[28] Lisäksi radanvarsille oli määrätty vartioon tuhansia suojeluskuntalaisia.[27]

Rovaniemeltä junalla lähteneet Peräpohjolan edustajat saapuivat lauantai-iltana Ouluun, josta varsinainen erikoisjuna lähti varhain seuraavana aamuna. Matkan varrelta mukaan tuli lisää marssijoita, niin että Ylivieskan jälkeen junassa oli jo 400 henkeä. Uusia vaunuja liitettiin Kokkolassa, Kauhavalla sekä Lapualla. Seinäjoella juna täyttyi kokonaan, kun siihen astuivat vielä Suupohjasta saapuneet miehet. Seinäjoella junan kärkeen liitettiin lapuanliikkeen johtoa sekä Vaasan kautta maahan tulleita ruotsalaisia sanomalehtimiehiä kuljettaneet I- ja II-luokan vaunut. 41-vaunuinen juna jatkoi Helsinkiin iltapäivällä kello 15 jälkeen.[6][26][27] Matkan aikana Aamulehdelle antamassaan haastattelussa Vihtori Kosola kertoi talonpoikaismarssin osoittavan hallitusvallalle, että isänmaalliset kansalaiset ovat yksimielisesti lapuanliikkeen kommunisminvastaisuuden takana. Hänen mukaansa diktatuuria ei kuitenkaan tavoiteltu, vaikka K. R. Kares pitikin Kosolaa Jumalan Suomen kansalle valitsemana johtajana. Lisäksi Kosola totesi, että valtiovallan oli tarpeen vaatiessa käytettävä kommunismin hävittämiseksi myös ulkoparlamentaarisia keinoja.[35]

Toinen Pohjanmaan-juna lähti Vaasasta ja otti Seinäjoella kyytiinsä muiden Etelä-Pohjanmaan pitäjien osallistujat. 44-vaunuinen juna jatkoi Helsinkiin sunnuntai-iltapäivänä kello 17, jolloin sitä oli saattamassa muun muassa Vaasan läänin maaherra Erik Heinrichs.[6][27] Eteläkarjalaiset kokoontuivat Viipurissa Repolan kaupunginosassa, josta he marssivat Viipurin rautatieasemalle ja nousivat myöhään sunnuntai-iltana Sortavalasta saapuneeseen junaan.[26]

Lähimpänä Helsinkiä olevien maakuntien osallistujat saapuivat paikalle henkilöautoilla, jotka matkasivat pitkissä saattueissa. Jokaisessa autossa oli lapuanliikkeen lippu, ja autot ajoivat tarkassa numerojärjestyksessä säädetyn välimatkan päässä toisistaan. Letkan perässä tulivat vielä huollosta vastanneet kuorma-autot, joiden kyydissä oli vararenkaita, korjaustarpeita ja polttoainetta. Lotta Svärd -järjestön naiset tarjoilivat lähtöpaikoilla kahvia ja voileipiä ja olivat järjestäneet muonitusta myös matkan varrelle.[27]

Jyväskylän kolonna lähti liikkeelle sunnuntaiyönä kello 1, ja Jämsässä siihen liittyi vielä maakunnan eteläosien autosaattue.[26] Pohjois-Hämeen osallistujat kokoontuivat Tampereen Heinätorille, josta 43 auton kolonna lähti matkaan sunnuntaiaamuna kello 9.15. Autot kulkivat kaupungin läpi paraativauhtia katujen varsilla olleen runsaslukuisen yleisön seuratessa. Matkan varrelta tuli lisää autoja, ja Hämeenlinnassa mukaan liittyi vielä Etelä-Hämeen autosaattue. Hyrylän raviradalla Hämeen ja Keski-Suomen saattueet yhtyivät, jolloin letkassa oli lopulta 475 autoa.[18][35] Kolonna saapui Helsinkiin moottoripyörällä kulkeneen oppaan johdolla hieman ennen iltakahdeksaa. Hämeentietä pitkin kulkenut letka jatkoi Eläintarhan kautta Turuntielle ja sieltä Pohjoista Rautatiekatua sekä Mechelininkatua pitkin Eiraan Merikadun ja Sepänkadun varrella sijainneille pysäköintipaikoille.[26] Osallistujien mukaan Vallilassa ja Sörnäisissä saattue kohtasi vihamielisyyttä, mutta loppumatka Kamppiin oli ”silkkaa tervehdyshuutoa”. Sunnuntai-iltana Helsinkiin saapui myös Satakunnan 130 auton saattue.[35] Majoituspaikaksi oli varattu muun muassa Suomalainen lyseo.[26]

Marssijat ohittavat Kolmen sepän patsaan.

Paavo Susitaipaleen johtamat Varsinais-Suomen osallistujat kokoontuivat Loimaalle, josta saattue lähti kohti Helsinkiä varhain maanantaiaamuna.[27] Hän oli lastannut kahteen autoon Porin Rykmentin asevarastolta ottamiaan konepistooleja ja pikakiväärejä siltä varalta, että liikkeen vaatimuksiin ei suostuta ja tilanne kehittyy vallankaappaukseksi. Susitaival oli varannut mukaan myös upseerinpukunsa, koska päävartioon oli sijoitettuna hänen komentamansa Porin Rykmentin komppania. Susitaival ei kuitenkaan ollut varma, suostuisivatko miehet tottelemaan häntä. Susitaival suunnitteli alustavasti ottavansa haltuun presidentinlinnan ja vangitsevansa hallituksen jäsenet.[35][36] Susitaipaleen mukaan jotkut upseerit olivat jopa suunnitelleet menevänsä eduskuntaan ja ampuvansa lehtereiltä konepistooleilla kaikki vasemmistolaiset kansanedustajat.[37] Myös monella marssijalla oli mukanaan käsiase.[36] Varsinais-Suomen sekä Uudenmaan ja Kymenlaakson autosaattueet saapuivat perille neljän jälkeen aamulla ja asettuivat Munkkiniementien varrelle.[32] Kaksi aselastissa ollutta autoa jätettiin vartioituna suojaiseen paikkaan erään talon sisäpihalle.[35]

Ensimmäinen Pohjanmaan-juna oli Helsingin rautatieasemalla puoli viiden aikaan aamulla, ja kolme muuta saapuivat puoli kahdeksaan mennessä.[26] Lapuanliikkeen johtoa oli vastaanottamassa eversti Wallenius. Ratapihalle oli järjestetty pesupaikkoja ja Hesperian puistoon perustetussa leirissä tarjoiltiin aamukahvia, jota saapuivat nauttimaan myös edellisenä iltana tulleet.[36] Ruokailu käynnistyi kahdeksalta, ja hieman ennen kymmentä maja- ja ruokailupaikoilla alettiin järjestäytymään Pallokentälle marssia varten.[32] Vihtori Herttuan johtama valtuuskunta oli samaan aikaan tapaamassa pääministeri Svinhufvudia esittääkseen hänelle julkilausumansa. Kaupunki oli määrätty juhlaliputettavaksi, ja kello 11 aikaan Valtioneuvoston linnan sekä muitten julkisten rakennusten katoille nostettiin valtioliput.[29] Iskujoukon miehet pakottivat myös Helsingin ja Vallilan työväentalojen vahtimestarit nostamaan valtioliput salkoihin.[32]

Katselmus Pallokentällä

Töölön pallokentän tilaisuuden kutsuvierasaitio. Edessä toisena vasemmalta kenraali Hannes Ignatius, säveltäjä Jean Sibelius, Aino Sibelius ja professori E. N. Setälä.

Puoli yhdentoista aikaan osallistujat järjestäytyivät komppanioittain ja marssivat Töölön pallokentällä pidettyyn katselmukseen. Kentän itälaidalle oli rakennettu Suomen lipuilla koristeltu puhujalava, jonne asettuivat Vihtori Kosola, Vihtori Herttua, Iivari Koivisto, K. R. Kares, Väinö Malmivaara ja Paul Danielsson.[36] Puhujalavan alapuolella oli kutsuvierasaitio, jossa istuivat muun muassa Jean ja Aino Sibelius, J. R. Danielson-Kalmari, V. A. Koskenniemi ja E. N. Setälä.[4] Tapahtumaa oli saapunut seuraamaan tuhansia katsojia. Tilaisuus radioitiin valtakunnallisesti hallituksen määräyksestä, ja puheet oli jo etukäteen annettu julkaistavaksi kaikille oikeistolaisille sanomalehdille.[36]

Katselmus alkoi kello 12.00 armeijan ylikapellimestarin Lauri Näreen johtamien yhdistettyjen Kaartin ja Laivaston soittokuntien esittämällä ”Nuijamiesten marssilla”, minkä jälkeen ensimmäisen puheen piti kirkkoherra K. R. Kares. Hurmoshenkisessä puheessaan hän vaati muun muassa, ettei Suomessa saa rienata uskontoa eikä Jumalan pelkoa, ja tuomitsi myös vaatimuksiaan esittävän vasemmistolaisen joukkosieluisuuden. Marssin osallistujissa Kares sen sijaan näki ”Jumalan hengen täyttämän Jumalan kansan sielun”. Soittokunnan esittämien ”Vaasan marssin” ja maakuntalaulujen jälkeen tohtori Danielsson piti ruotsinkielisen puheen. Hänen puheensa jälkeen lavalle nousi vielä Kosola, joka kohotti kolminkertaiseen eläköön-huudon isänmaalle ja sai marssijoilta raivokkaat suosionosoitukset. Juhla päättyi ”Porilaisten marssiin”, ja sen jälkeen Kosolaa kannettiin vielä ympäri kenttää soittokunnan soittaessa ”30-vuotisen sodan marssia”.[29][36]

Senaatintorin tilaisuus

Marssi kohti Senaatintoria lähti liikkeelle lapuanliikkeen valtuuskunnan johtamana kello 13.00. Kahteen osaan jaetun marssin oikea rivistö kääntyi Runeberginkadulle, kun taas valtuuskunnan johtama vasen rivistö jatkoi Turuntietä eteenpäin. Jokaisen pataljoonan edellä marssi maakunnan nimikylttiä kantanut airut. Marssijoita seurasi elokuvaryhmä, ja taivaalla pörräsi kaksi lentokonetta, joista toisessa oli Helsingin Sanomien valokuvaaja. Marssijoukot yhtyivät jälleen Bulevardin ja Annankadun kulmauksessa, jossa vasen rivistö joutui odottamaan 10 minuutin ajan.[32] Marssijat pysähtyivät hetkeksi Vanhan kirkkopuiston kohdalla, jossa laskettiin seppeleet vuoden 1918 sankarihaudoille majuri Hjalmar Honkasen johdolla. Nauhoihin oli kirjoitettu Kaarlo Kramsun ”Ilkka”-runon lainaus ”Ei oikeutta maassa saa ken itse sit’ ei hanki.” [10][29] Bulevardin päässä rivistöt jälleen erkanivat ja saapuivat Senaatintorille Pohjoisesplanadia ja Unioninkatua pitkin. Ensimmäiset osastot olivat perillä noin kello 14 ja viimeiset puoli tuntia myöhemmin.[32]

Hieman ennen kolmea Vihtori Herttuan, Harald Bouchtin ja Toivo Pohjalan muodostama lähetystö meni tervehdyskäynnille kenraali Mannerheimin luokse ja kutsui hänet Senaatintorille. Ennen juhlallisuuksien alkua lapuanliikkeen valtuuskunta otti kirkon portailla vastaan kutsuvieraat, joista ensimmäisenä saapui porvaripuolueiden kansanedustajia eduskunnan uuden puhemiehen Juho Sunilan johdolla. Heidän jälkeensä tulivat armeijan komentaja kenraaliluutnantti Aarne Sihvo, esikuntapäällikkö K. M. Wallenius, suojeluskuntien ylipäällikkö kenraalimajuri Lauri Malmberg sekä suojeluskuntien sotilaallisen osaston päällikkö eversti Väinö Palojärvi. Seuraavaksi saapui pääministeri Svinhufvudin johtama hallitus, jota seurasivat vielä kenraali Mannerheim sekä viimeisenä paikalle saapunut presidentti Relander.[37] Tämän jälkeen valtuuskunta asettui torin keskiosaan Aleksanteri II:n patsaan ja Suurkirkon väliin.[4] Kutsuvieraiden joukossa oli myös ulkomaisia diplomaattikunnan edustajia sekä samana päivänä Helsingissä käynnistyneen pohjoismaisen lastensuojelukongressin osallistujia. Vanhalla ylioppilastalolla kokoontunut kongressi keskeytettiin Senaatintorin tilaisuuden ajaksi, jolloin useimmat ulkomaiset kokousvieraat olivat seuraamassa tapahtumia Suurkirkon portailla. Tavallista yleisöä oli myös torin ympäristössä katujen varsilla. Päivä oli helteinen, minkä vuoksi marssin osallistujia pyörtyili Senaatintorilla, mutta lääkintäosasto vei heidät nopeasti suojaan.[32][38]

Juhla alkoi kello 15 soittokunnan säestyksellä lauletulla virrellä ”Jumala ompi linnamme”, minkä jälkeen seurasi rovasti Malmivaaran pitämä kenttäjumalanpalvelus. Hän saarnasi profeetta Hesekielin sanoin kertoen Jumalan tuomitsevan ”maanpetoksellisen ja kaikkea pyhää pilkkaavan kommunismin”.[37]

»Tänä päivänä on Jumala vahvasti lausunut myös meidän kansallemme: Minä toimitan tuomioita Suomessa, että he tietäisivät että minä olen Herra. Hän on sanonut sen suuren ja ihmeellisen kansannousun kautta.»
(Väinö Malmivaara puheessaan)

Presidentti Relander ja Vihtori Kosola kättelevät Suurkirkon portailla.

Saarnan jälkeen luettiin ”Isä meidän” -rukous ja laulettiin virsi ”Oi herra siunaa Suomen kansaa”.[29] Seuraavaksi kuultiin Vihtori Kosolan puhe. Hän oli kadottanut paperille kirjoitetun puheensa ja joutui pitämään sen Paavo Talvelan ojentamasta korjatusta kaksoiskappaleesta.[22] Kosolan puheen oli ilmeisesti kirjoittanut Kai Donner, tosin toisen tiedon mukaan puhetta oli valmisteltu heränneiden ylioppilaskodissa.[39] Puheessaan Kosola vertasi talonpoikaismarssia vuoden 1918 sisällissodan Senaatintorilla kokoontuneeseen valkoisten voitonparaatiin ja puhui harhaanjohdettuina pitämistään työläisistä isänmaan pettureina. Kosola korosti, että sodan perintö oli menetetty ja vuonna 1918 lyöty vihollinen oli jälleen noussut uhkaamaan suomalaisten vapautta. Lisäksi hän vaati puheessaan kommunistien toiminnan kieltävien lakien hyväksymistä eduskunnassa kertoen marssijoiden edustavan satojen tuhansien ääntä kautta maan. Kosolan jälkeen kuultiin ”Kymmenen virran maa”, jonka sävelten kaikuessa presidentti Relander astui puhujakorokkeelle. Hän esitti kaksikielisen vastauspuheen todeten sovinnollisesti, ettei lapuanliike pyri Suomen yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseen. Lisäksi hän toivoi marssin kokoavan kansalaiset yhteistyöhön mutta ei ottanut missään vaiheessa kantaa Kosolan painokkaasti vaatimien kommunistilakien säätämiseen. Kolminkertaisen eläköön-huudon jälkeen juhla päättyi ”Maamme”-lauluun. Kolme lapuanliikkeen valtuuskunnan jäsentä kiitti Kosolan johdolla Relanderia, minkä jälkeen presidentti poistui autollaan.[18][37]

Usein esitetyn väitteen mukaan presidentti Relander olisi tilaisuuden jälkeen pyytänyt Kosolan autoonsa, ja he olisivat poistuneet yhdessä. Relanderin sukulaiset ovat kuitenkin toistuvasti kiistäneet asian väittäen sen olevan ainoastaan Uuden Suomen esittämä poliittinen valhe, sillä esimerkiksi Helsingin Sanomat ei mainitse tapahtumaa. Lastenlasten mukaan presidentin puoliso Signe Relander oli aina suuttunut, mikäli joku oli väittänyt Kosolan nousseen presidentin autoon. Myös Relanderin itsensä kerrottiin olleen väitteestä katkera, ja hänen sanottiin myös jälkeenpäin katuneen menemistään tervehtimään Kosolaa tilaisuuden jälkeen Suurkirkon portaille.[40] Asiasta kiistelivät jo vuonna 1969 kirjailija Matti Kurjensaari ja presidentti Relanderin poika Ragnar Relander, jonka mukaan tilanteesta todisteena esitetty valokuva esittää Mannerheimia ja Kosolaa saapumassa Senaatintorille samassa autossa.[41][42] Asia nousi uudelleen esille vuonna 1994, jolloin tutkija Jukka-Pekka Pietiäinen löysi Sveriges Radion kuvaamaa materiaalia tilanteesta. Autoon noussutta henkilöä ei filmissä näy kunnolla, mutta Pietiäisen mukaan kyseessä on Kosolan sijaan joku häntä muistuttava presidentin seurueeseen kuulunut henkilö. Tahallisen valheen sijasta Pietiäinen pitää todennäköisenä, että Uuden Suomen toimittaja erehtyi luulemaan tätä Kosolaksi.[43]

Paluumatka

Torijuhlan päätyttyä pääministeri Svinhufvud kävi tutustumassa osallistujien majapaikkoihin.[4] Marssijat ruokailivat kello 17–19, ja sen jälkeen he lähtivät kotimatkalle vielä saman illan aikana.[26] Matkan varrella lotat olivat järjestäneet taukopaikkoina toimineille suojeluskuntataloille kahvi- ja voileipätarjoilua. Autosaattueet eivät enää pysyneet muodossa paluumatkalla, kun kuljettajat ajoivat vauhdilla kotiinpäin. Seurauksena oli onnettomuuksia, joista pahin tapahtui Kymissä auton syöksyessä Korkeakosken sillalta Kymijokeen. Neljä Haminasta lähtenyttä marssijaa pääsi joesta ylös, mutta autonkuljettaja hukkui.[44]

Etelä-Pohjanmaan iskujoukkoon kuulunut Niilo Kosola kertoi valtioneuvoston tarjonneen heille ilmaisen junamatkan pois pääkaupungista makuuvaunuissa. Hänen mukaansa iskujoukosta haluttiin ilmeisesti päästä eroon mahdollisimman nopeasti. Vihtori Kosola palasi marssin jälkeen Lapualle, jossa oli käynnissä herännäisten kesäjuhlat. Niistä tuli samalla myös Kosolan kotiinpaluujuhla.[4]

Viikonlopun levottomuudet

Marssi oli sujunut rauhallisesti, vaikka Helsingissä vallitsikin Kansan Lehden kirjeenvaihtajan mukaan jännittynyt ja hermostunut mieliala.[18] Ainoat välikohtaukset sattuivat autojen poistuessa. Diakonissalaitoksen kohdalla kolonnan kärkiautoja kivitettiin ja Pitäjänmäen ylikäytävän kohdalla hyökättiin letkan edellä ajaneen moottoripyörälähetin kimppuun. Moottoripyöräilijää ”lahtariksi” solvannut hyökkääjä saatiin kiinni ja siepattiin auton kyytiin muutaman kilometrin ajaksi. Satakunnan joukon komentaja K. V. Huhtala määräsi miehen seisomaan asennossa tien sivussa olleen sorakasan päällä, kunnes kaikki autot olivat ajaneet ohitse.[44]

Lapuanliikkeen terrori oli huipussaan juuri talonpoikaismarssin ajankohtana kesä–heinäkuun vaihteessa.[18] Myös marssiviikonloppuna sattui useita välikohtauksia eri puolilla maata. Vakavin tapaus oli jo torstaina Forssassa, jossa Lapuan liikkeen jäsenet tunkeutuivat työmies Yrjö Holmin kotiin. Tämä ei suostunut lähtemään heidän mukaansa ja kuoli syntyneessä laukaustenvaihdossa. Nakkilassa yritettiin murhata työväentalon vahtimestari, ja Alavuden työväenyhdistyksen puheenjohtaja sekä Vampulan työväentalon vahtimestari siepattiin ja kyyditettiin. Rovaniemellä puolestaan syttyi useita tulipaloja, joista syytettiin kommunisteja, ja teoista epäiltynä pidätettiin yli 20 henkilöä.[44]

Jälkipyykki

Talonpoikaismarssin jälkeen kokoontunut eduskunta ei lapuanliikkeen uhkailuista huolimatta hyväksynyt kommunistilakeja sellaisenaan, vaan ne äänestettiin lepäämään yli vaalien. Nopeuttaakseen asian käsittelyä presidentti Relander hajotti eduskunnan 15. heinäkuuta ja määräsi uudet vaalit lokakuun alkuun.[5] Lapuanliikkeen terrori jatkui edelleen, sillä 17. heinäkuuta eduskunnan sosialidemokraattinen varapuhemies Väinö Hakkila siepattiin ja kyyditettiin Lapualle. Seuraavana päivänä Karjalan kannaksen Heinjoella surmattiin suutari E. P. Mättö.[45] Talonpoikaismarssin ja sitä seuranneiden väkivaltaisuuksien vuoksi perustettiin syyskuussa 1930 Liikkuva poliisi, kun hallitus katsoi tarvitsevansa puolueettoman ja uskottavan iskujoukon.[46]

Ennen eduskuntavaaleja lapuanliike suunnitteli uutta marssia lokakuun lopulle, mikäli vasemmisto olisi saanut riittävän monta paikkaa kommunistilakien estämiseksi.[47] Sosialidemokraatit säilyttivät suurimman puolueen asemansa 66 paikalla, mutta kun kommunistit eivät saaneet osallistua vaaleihin, ei vasemmisto saanut määrävähemmistöä, ja näin kommunistilait menivät läpi lokakuun lopussa.[5] Äänioikeus oli myös evätty noin 20 000 vasemmistolaiselta.[18] Lapuanliikkeen kansansuosio alkoi samana syksynä kääntyä laskuun. Hakkilan tapauksen lisäksi syynä oli erityisesti entisen presidentin K. J. Ståhlbergin 14. lokakuuta 1930 tapahtunut sieppaus, joka käänsi yleisen mielipiteen liikettä vastaan. Lopullisesti liikkeen tarina päättyi keväällä 1932 Mäntsälän kapinaan, jonka jälkeen sen toiminta kiellettiin järjestön itsensä ajamien lakien perusteella.[48]

Kulttuuri

Talonpoikaismarssin osallistujat saivat Vihtori Kosolan allekirjoittaman diplomin ja sinimustaan nauhaan kiinnitetyn muistomitalin. Saajan titteliksi merkittiin siviiliammatin sijasta hänen sotilasarvonsa. Mitalin toisella puolella on kuvattuna puhetta pitävä Vihtori Kosola nyrkki koholla, ja toisella puolella on Lapuan liikkeen tunnus.[23]

Marssista valmistui kaksi lyhytelokuvaa. Kalle Kaarnan ohjaama Talonpoikaismarssi Helsinkiin 1930 on vahvasti propagandistinen elokuva, joka alkaa ”kaatuneiden nuijamiesten vaalenneiden luiden ääreltä” ja päättyy Kosolan Senaatintorilla pitämään puheeseen.[49] Suomi-Filmin tuottama Talonpoikaismarssi 7. VII. 1930 on 29 minuutin pituinen ajankohtaisdokumentti.[50]

Toivo Palmroth sävelsi ja Reino Palmroth sanoitti kappaleen ”Talonpoikaismarssi”, jonka Mustan Karhun Yhtye levytti vuonna 1935.[51] Talonpoikasmarssin innoittamana julkaistiin myös lautapeli nimeltä ”Lapuanpeli”. Sen lähtöpisteenä oli Lapualla sijaitseva Kosolan talo ja maalina Senaatintori. Matkalla olleisiin tehtäviin kuului muun muassa muilutus, jossa ”maankavaltajat” tuli karkottaa rajan takana siintävään venäläiseen kaupunkiin.[12]

Lähteet

  • Bonäs, Johanna: Kommunistskräck, konservativ reaktion eller medveten bondepolitik?: Svenskösterbottniska bönder inför Lapporörelsen sommaren 1930. Turku: Åbo Akademis förlag, 2012. ISBN 978-951-76565-6-6. Teoksen verkkoversio (PDF). (ruotsiksi)
  • Kokko, Arvo: Lapuan laki: talonpoikaisliike Suomessa v. 1930. Huopalahti: Tieto Kustannus, 1930. Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Siltala, Juha: Lapuan liike ja kyyditykset 1930. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 978-951-10871-6-8.
  • Silvennoinen, Oula; Tikka, Marko; Roselius, Aapo: Suomalaiset fasistit: mustan sarastuksen airuet. Helsinki: WSOY, 2016. ISBN 978-951-04013-2-3.

Viitteet

  1. ↑ Bondetåget Uppslagsverket Finland. Viitattu 1.4.2019. (ruotsiksi)
  2. ↑ a b Perälä, Reijo: Talonpoikaismarssin tarkoituksena oli osoittaa, miten valkoista Suomea piti hallita 8.9.2006. Yle Elävä arkisto. Viitattu 20.12.2006.
  3. ↑ a b c d e f g Hietasaari, Marita: ”Suomenruotsalaiset ja lapuanliike: talonpoikaismarssi ruotsinkielisissä vaasalaislehdissä”, Faravid: Pohjois-Suomen Historiallisen yhdistyksen vuosikirja XXX, s. 165–180. Rovaniemi: Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, 2006. ISSN 0356-5629. Artikkelin verkkoversio.
  4. ↑ a b c d e f g h i j Anttikoski, Riitta: Kun talonpojat marssivat. Helsingin Sanomat, 6.7.1980, s. 17. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 1.4.2019.
  5. ↑ a b c d e f g Jussila, Osmo; Hentilä, Seppo; Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–2003, s. 148–156. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-02910-4-8.
  6. ↑ a b c d e f Kokko 1930, s. 35–39.
  7. ↑ a b c d Hokkanen, Kari: Kyösti Kallion elämäkerta: Hallitusvaihdos ja uudet vaalit Kyösti Kallio -verkkosivusto. 2018. Keskipohjanmaa-säätiö. Viitattu 1.4.2019.
  8. ↑ Bonäs 2012, s. 55–57.
  9. ↑ a b Bonäs 2012, s. 62–64.
  10. ↑ a b c d e f Siltala 1985, s. 119–124.
  11. ↑ Siltala 1985, s. 116–118.
  12. ↑ a b Selén, Kari: ”Poliittisen levottomuuden ja laman vuodet”, Itsenäisen Suomen historia 2, s. 219–230. Jyväskylä: Weilin+Göös, 1991. ISBN 951-35515-9-8.
  13. ↑ Siltala 1985, s. 119–120.
  14. ↑ Muut lehdet: Talonpoikaismarssi. Helsingin Sanomat, 28.6.1930, s. 2. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 1.4.2019.
  15. ↑ Kangas, Lasse: Talonpoikaismarssin kuuma kesä 6.7.2010. Keskisuomalainen. Viitattu 1.4.2019.
  16. ↑ Silmäri, Sirpa: Itä-Savo 110 vuotta: Konkurssit koettelivat ja mielet kuohuivat 1930-luvulla 5.3.2017. Itä-Savo. Viitattu 1.4.2019.
  17. ↑ Marssi Helsinkiin. Helsingin Sanomat, 7.7.1930, s. 2. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 1.4.2019.
  18. ↑ a b c d e f g Kaataja, Sampsa: Tamperelaiset lapualaisten matkassa vuonna 1930 Koskesta voimaa. 1999. Tampereen yliopisto. Viitattu 30.3.2020.
  19. ↑ a b c Talonpoikaismarssi ja naiset: muonitus lotilta, käsivarsinauhat Minna Craucherilta Nostalgiset naiset: Elämänmenoa itsenäisessä Suomessa. 6.11.2018. Lottamuseo. Viitattu 1.4.2019.
  20. ↑ a b Pekkarinen, Jussi; Tuomipuu, Juha-Pekka: Kun Suomi-kuva ryvettyi ensi kerran. Helsingin Sanomat, 12.9.1993, s. D9. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 1.4.2019.
  21. ↑ Lapporörelsen och svenska pressen 25.6.2009. Proletära funderingar. Viitattu 1.4.2019. (ruotsiksi)
  22. ↑ a b c Sinerma, Martti: Lauri Malmberg ja suojeluskunnat, s. 207–209. Helsinki: Otava, 1995. ISBN 951-11384-3-X.
  23. ↑ a b c Selén, Kari: Sarkatakkien maa: suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918–1944, s. 334–336. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-02568-4-6.
  24. ↑ Selén 2001, s. 332–333.
  25. ↑ Lehtola, Veli-Pekka: Wallenius: kirjailijakenraali Kurt Martti Walleniuksen elämä ja tuotanto, s. 149–150. Inari: Kustannus-Puntsi, 2012. ISBN 981-952-53434-4-1. Teoksen verkkoversio (PDF).
  26. ↑ a b c d e f g h i Helsinkiin marssijat kokoutuvat. Helsingin Sanomat, 7.7.1930, s. 1, 8. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 1.4.2019.
  27. ↑ a b c d e f g h i j Silvennoinen ym. 2016, s. 169–176.
  28. ↑ a b Bonäs 2012, s. 104.
  29. ↑ a b c d e f g Kokko 1930, s. 40–50.
  30. ↑ a b c d Bonäs 2012, s. 60–62.
  31. ↑ Lapuan liike: Helsingin marssin ohjelma. Helsingin Sanomat, 6.7.1930, s. 5. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 1.4.2019.
  32. ↑ a b c d e f g Helsingin marssin päivä. Helsingin Sanomat, 8.7.1930, s. 4–7. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 1.4.2019.
  33. ↑ Lapualaisliike: Talonpoikaismarssin osanottajamäärä supistuu. Helsingin Sanomat, 28.6.1930, s. 5. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 1.4.2019.
  34. ↑ Maakunnan miesten lähtö Sortavalasta syvästi vaikuttava. Laatokka, 8.7.1930, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.4.2019.
  35. ↑ a b c d e Silvennoinen ym. 2016, s. 176–183.
  36. ↑ a b c d e f Silvennoinen ym. 2016, s. 183–187.
  37. ↑ a b c d Silvennoinen ym. 2016, s. 187–193.
  38. ↑ Neljäs pohjoismainen lastensuojelukongressi käynnistyi eilen Helsingissä. Helsingin Sanomat, 8.7.1930, s. 2. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 1.4.2019.
  39. ↑ Virtanen, Aarni: ”Toimikaa, älkää odottako”: Vihtori Kosolan puheiden muutokset 1929–1936, s. 39. Jyväskylä studies in humanities 271. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2015. ISBN 978-951-39-6396-5. Teoksen verkkoversio.
  40. ↑ Pentikäinen, Mikael: Historiantutkija löytää yhteistä Ahtisaaresta ja Relanderista. Helsingin Sanomat, 10.4.1994, s. A9. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 1.4.2019.
  41. ↑ Relander, Ragnar: Relander – Kosola vielä kerran. Helsingin Sanomat, 1.5.1969, s. 4. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 1.4.2019.
  42. ↑ Pietiäinen, Jukka-Pekka: Tuolloinen totuus voimassa. Helsingin Sanomat, 15.4.1994, s. A11. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 1.4.2019.
  43. ↑ Pietiäinen, Jukka-Pekka: Pyysikö Relander Kosolan autoonsa?. Helsingin Sanomat, 18.4.1994, s. A11. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 1.4.2019.
  44. ↑ a b c Silvennoinen ym. 2016, s. 193–195.
  45. ↑ Siltala, Juha: ”Lapuanliike ja kyyditykset”, Itsenäisen Suomen historia 2, s. 224–225. Jyväskylä: Weilin+Göös, 1991. ISBN 951-35515-9-8.
  46. ↑ Stolt, Veikko ym.: ”Lentävät tulevat”: Liikkuvan poliisin kahdeksan vuosikymmentä, s. 13. Helsinki: Liikkuva poliisi, 2010. ISBN 978-951-53329-5-0. Teoksen verkkoversio (PDF).
  47. ↑ Uusi marssi Helsinkiin?. Helsingin Sanomat, 6.9.1930, s. 4. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 1.4.2019.
  48. ↑ Jussila ym. 2004, s. 157–161.
  49. ↑ Talonpoikaismarssi Helsinkiin 1930 (1930) Elonet. . Viitattu 1.4.2019
  50. ↑ Talonpoikaismarssi 7.VII. 1930 (1930) Elonet. . Viitattu 1.4.2019
  51. ↑ Talonpoikaismarssi Suomen Äänitearkisto. Arkistoitu 1.4.2019. Viitattu 1.4.2019.

Kirjallisuutta

  • Pirhonen, Pentti: Kapina: talonpoikaismarssista Mäntsälään. Hämeenlinna: Karisto, 1982. ISBN 951-23-1928-4.

Aiheesta muualla

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Talonpoikaismarssi&oldid=20739457”